En ajatellut kommentoida Teri Niitin imetyspaheksuntaa sen enemmin. Mutta sitten oli pakko. Olen imettänyt aktiivisesti reilun 2,5 vuotta ja sen jälkeen satunnaisesti. Minäkin olen imettänyt lentokoneessa, onneksi en sattanut samalle lennolle Teri Niitin kanssa. Olen imettänyt bussissa, metroasemalla, juhlissa ja ravintolassa, ruotsinlaivalla, Pariisissa ja talvipakkasessa, saunassa ja uimahallissa. Olen imettänyt imetyspaidan ja harson kanssa ja ilman niitä. Välillä on nännikin vilahtanut, koska sellaista se vaan on.
Huivin alle en ole piilottanut itseäni tai lastani, koska vähinkin isompana lapsi repi tällaiset viritykset pois, jos niitä yritin. Lisäksi koen piilottelun tarpeen naurettavana, imetys on minun oikeuteni ja lapseni oikeus, jos ynpäristö ei voi elää sen kanssa, menköön kotiinsa. Hyökkäävämpääkin tissikuvastoa tarjoillaan julkisilla paikoilla jatkuvasti, eivätkä siitä hermostu kuin korkeintaan jotkut tiukkapipofemakot. Olen imettänyt siellä, missä on täytynyt, silloin, kun lapsi on ollut nälkäinen. Ja ensimmäisen puolen vuoden aikana lapsi on nälkäinen usein ja yllättäen. Lapsi hakee rinnasta myös lohtua ja turvaa.
Jos imettävät äidit eivät saa näkyä julkisessa tilassa, imettävät äidit istuvat päivät kotona. Imettämisen rajoittaminen ja paheksuminen on naisten oikeuksien ja toiminnan vapauden rajoittamista. Julkisesti imettämistä ei tarvitse juhlia eikä siitä tarvitse pitää, mutta pitäkää kiusaantumisen tunteet sisällänne. Minulle julkisesti imettävä äiti on iloinen näky. Julkisesti imettäminen on usein paitsi välttämättömyys myös arkinen feministinen teko. Teko, jolla ruumista ja tilaa otetaan haltuun niiltä, jotka katsovat oikeudekseen määrätä, miten ja missä naisten tulisi kehojaan käyttää ja näyttää.