Äityslomani alkoi viime viikolla. Oheisen kuvan postasin esikoiseni äitiysloman alkaessa facebookiin saatesanoilla ”Tää on Jyrki sulle”. Jyrki Katainen oli samaisena syksynä kertonut, kuinka naiset täytyy saada kotoa töihin. Paidassa lukee ”Work is not good”. Harmi, että se on painettu niin pienellä.
Tuolloin keskustelua käytiin ennen kaikkea kotihoidontuesta. Vaikka keskustelu on sittemmin vaimentunut, ajatukseni palaavat siihen taas vanhempainvapaan alkaessa ja pohtiessani suhdettani palkkatyöhön ja feminismiin; sattumalta satuin myös riitelemään aiheesta jokin aika sitten twitterissä Rosa Meriläisen kanssa.
What would be the cost to your business if your workers were never potty trained?
Kysyy sosiaalipolitiikan tutkija Julia Slay.
Tämä näkökulma on syytä pitää mielessä, kun kritisoidaan pitkiä hoitovapaita ja patistetaan naisia palkkatöihin. Myös kotona tehdään tuotannon ja yhteiskunnan jatkuvuuden kannalta välttämätöntä työtä. Kun puhutaan vanhempainvapaista, puhutaan myös siitä, mikä arvo tälle uusintamistyölle annetaan. Kun valtaosa tästä työstä tehdään joka tapauksessa ilmaiseksi, olisiko kohtuullista, että yhteiskunta tukisi perheiden ja naisten valintoja sen suhteen, miten he haluavat tämän työn järjestää?
Kotihoidontuen ja pitkien hoitovapaiden ongelmana on pidetty niiden aiheuttamaa köyhyyttä ja negatiivista vaikutusta naisten työuriin ja eläkkeisiin. Ilmeisesti asia ei ole näin yksinkertainen. Kelan uuden perhepoliittisen tutkimuksen mukaan pitkiä hoitovapaita pitävät ennen kaikkea heikossa työmarkkina-asemassa olevat naiset, jotka ovat kokeneet työttömyyttä jo ennen lasten syntymää. Näillä naisilla työttömyys vaikuttaa eläkkeisiin enemmän kuin hoitovapaat
Hältyskellojen tulisi myös soida, kun tuen leikkaamisen taakse asettuvat sellaiset kovat oikeistolaiset kuin Juhana Vartiainen. Kenen pussiin uudistuksella pelataan tilanteessa, jossa oikeiston pyrkimys on työn hinnan polkeminen sen tarjontaa lisäämällä?
Lastenhoitoa ja vanhempainvapaita on syytä miettiä myös suhteessa jo toteutettuihin sosiaaliturvaan, palveluihin ja työnekijöihin kohdistuviin leikkauksiin ja heikennyksiin.
Kenen etua palvelee työntää naiset, jotka käyttävät kotihoidontukea, koska olisivat muuten työttömiä, työkkärin listoille tai pakottaa ottamaan vastaan epämieluisaa työtä sitä myötä, kun työn vastaanottovelvoite laajenee?
Kenen etua palvelee, että kuormittavassa elämäntilanteessa olevilta perheiltä viedään kotihoidontuen tarjoama jousto, kun samaan aikaan työpäivää pidennetään?
Puheiden tasolla kotihoidontuen leikkaaminen liitetään usein perhevapaiden jakamiseen vanhempien kesken ja ansiosidonnaisen osan kasvattamiseen. Näitä tavoitteita kannatan lämpimästi. Mutta realistisesti ajatellen: niin pitkään kuin kaikki eduskuntapuolueet Vasemmistoliittoa lukuun ottamatta allekirjoittavat tarpeen leikkauksiin, kuinka todennäköisesti tällaiset uudistukset etenevät? Todennäköisempää on, että kotihoidontuki tarjoaa oivan leikkauskohteen tulevalle hallitukselle ilman muutoksia vanhempainvapaisiin. Onhan se kiva leikata tasa-arvon nimissä!
Kun varhaiskasvatuksesta leikataan useissa kunnissa ryhmäkokoja kasvattamalla, yhä useampi äiti ja perhe pohtii, hoitaako lapsi kolmevuotiaaksi kotona. Voiko päivähoitoon enää luottaa, jos äärirajoilla on oltu jo ennen leikkauksia?
En usko tasa-arvopolitiikkaan, joka leikkaa ennen kaikkea pienituloisilta naisilta. Kotihoidontukea käyttävät eniten pienituloisemmat ja vähemmän koulutetut naiset. Sen leikkaamista vaativat lähinnä keskiluokkaiset naiset ja miehet.
Pahoittelut mahdollisesti mustavalkoisesta tulkinnasta, mutta minun on mahdoton olla näkemättä tätä yhtälöä keskiluokan kontrollina työväenluokkaa kohtaan. Kyse on pahemman puoleisesta valkoisesta keskiluokkaisesta feminismistä, jossa niiltä naisilta, joita asia eniten koskettaa (kotihoidontuen käyttäjiltä) ei kysytä, mitä he ajattelevat vaan ylhäältä päin kerrotaan, mikä heille on parasta.
Heille on parasta työnteko. Ihan riippumatta siitä, kuinka mielekkääksi tai raskaaksi he sen lastenhoidon ohella kokevat. Ihan sama, onko heillä työ, jossa voi edetä. Ihan sama, vaikka heidän eläkkeensä jäisi joka tapauksessa pieneksi matalan palkan, vähäisten työtuntien ja toistuvien työttömyysjaksojen vuoksi.
Samalla viedään myös keskiluokkaisilta perheiltä taas yksi joustomahdollisuus. Lähiömutsin blogaus perheen unelmasta viettää vuosi ulkomailla kuvastaa sitä, kuinka sosiaaliturva ja työelämän joustot eivät tarjoa vain apua huutavaan hätään, vaan kuinka niiden puitteissa on mahdollista luovia ja toteuttaa palkkatyöstä irtautumiseen liittyviä unelmia. Niin kuin muuttaa vuodeksi ulkomaille.
Unelmien toteuttaminen vaikeutuu, kun elämä sidotaan yhä tiukemmin työn pakkoon. Työtä on tehtävä pidempää päivää ja joustot työelämässä tarkoittavat yhä enemmän työnantajan mahdollisuutta hankkia työvoimaa halvemmalla ja pienemmälle riskillä. Työtä on otettava vastaan miltä vain alalta ja aikuisopiskelu ja vuorotteluvapaan saaminen on yhä vaikeampaa.
Kotihoidontukea leikkaamalla tai vanhempien kesken jakamalla vietäisiin yksi joustavimmista tukimuodoista. Kyseinen tuki ei rajoita vanhempien työntekoa tai opiskelua ja sen turvin lasta voi hoitaa myös esimerkiksi isovanhempi. Sen ainoa ehto on, ettei lapsella ole kunnallista päiväkotipaikkaa.
Mutta ehkä tasa-arvo on sitä, että raadamme kaikki yhdenvertaisesti palkkatyössä aikuisuudesta hautaan.
Minä olin unelmoinut paremmasta: sellaisesta maailmasta, jossa palkkatyötä tehdään vain tarpeellinen määrä, jossa päämääränä on ihmisten vapaus ja tasa-arvo. Jossa yhteiskunta rakentuu ihmisen elämän, hoivan ja tarvitsevuuden rytmien mukaan. Jossa lasten, vanhusten, sairaiden, toinen toistemme hoivaaminen ei ole ongelma ja kuluerä vaan yhteiskunnan ydin.