Lukiolaisena luin Simone de Beauvoiria ja olin vakaasti sitä mieltä, että jos koskaan saan lapsen, se on adoptiolapsi. En silloinkaan ostanut täysin Beauvoirin ajatusta naisista biologiansa kautta miehiä vahvemmin omien rajojensa sisään kahlittuina olentoina, joiden tuli vapautuakseen pyristellä kohti miehistä transsendenssia.* Ujosti pohdin, joskohan suuri feministifilosofi oli kuitenkin osunut vähän harhaan. Vai olinko se kuitenkin vain minä, joka ei tajunnut.
Paremmasta tietämättä omaksuin ja olin jo ennen tuttavuuttani Beauvoiriin omaksunut ajatuksen järjestä ja henkisestä ruumista korkeampana ja tärkeämpänä. Ruumis ja erityisesti ne sukupuolieroon kiinnittyvät piirteet, jotka tuntuivat manifestoivan naisten alisteista asemaa, olivat pakollinen rasite.
Vasta myöhemmin opin, että olin omaksunut vuosisataisen sukupuolittuneen länsimaisen filosofian opit ensiluokkaisesti. Näiden oppien mukaan nainen edustaa luontoa, materiaa ja tunteita, mies kulttuuria, henkeä ja älyä. Jako on paitsi dikotominen, myös hierarkkinen: miehinen on naisista arvokkaampaa ja siksi sen tulee hallita.
Sisälläni eli myös aimo annos sisäistettyä naisvihaa. Lapsen haluaminen ja saaminen tuntui maailman tylsimmältä asialta, joltain mihin naiset, jotka eivät kerta kaikkiaan keksineet parempaa käyttöä elämällään, ryhtyivät. Vielä esikoistani odottaessani rakensin erontekoja äiteihin, joiden näin kärräilevän lapsiaan kaupungilla: en minä kuulu tuohon jengiin, minun ei tarvitse jos en tahdo.
Joskus kaksikymppisenä sisälläni heräsi outo radikaali ajatus: minä saattaisin haluta lapsen. Ajatus oli radikaali suhteessa siihen, mitä olin aikaisemmin ajatellut. Mutta myös suhteessa siihen, järjen ja hengen ensisijaisuuteen, jonka olin varkain omaksunut. Minä ehkä halusin lapsen eikä siinä ollut mitään järkeä.
Nimittäin eihän lapsen haluamiseen ole mitään järkisyitä nykymaailmassa, ellei oteta lukuun sellaisia normatiivisia juttuja, kuinka lapsia merkkinä aikuisuudesta tai statuksen tuojina. Tällaiset asiat eivät kiinnostaneet minua ja osittain niitä vastaan olin kapinoinut ajatellessani, etten halua lapsia.
Kun olin täyttänyt kaksikymmentäkuusi, tiesin, että haluan lapsen. Olin varma siitä. Enkä vain tiennyt, vaan halusin enemmän kuin mitään muuta. Halusin kuumeisesti oman lapsen. Tunne oli vähän kuin rakastuneena: sekoitus valtavaa kaipausta, unelmia, odotusta ja lämmintä halua.
Tunnetta kutsutaan vauvakuumeeksi ja voi miten vähättelevästi siitä tunteesta puhutaankaan. Se on sellainen naisten juttu. Toisinaan joku nainen, joka tahtoo korostaa, ettei äitiys ole hänelle kaikki kaikessa, saattaa mainita, ettei hänellä koskaan ollut mitään vauvakuumetta. Lisääntyminen ei ollut minkään eläimellisen tunteen ohjaamaa vaan järjellinen päätös.
Paitsi, ettei siinä ole silloin yhteen enempää järkeä. Joskus esikoisen vauva-aikoina tapasin sanoa, etten ymmärrä miksi kukaan hankkisi lapsia, ellei haluaisi sitä tosi tosi paljon. Lapsiin kuluu rahaa ja aikaa, naisten työurat kärsivät ja eläkkeet jäävät pieniksi hoitovapaiden vuoksi, monta vuotta kulkee väsymysusvassa ja senkään jälkeen aika ei koskaan riitä mihinkään. Ei mitään järkeä.
Nykyisin ajattelen toisin. Ajattelen, että hei, hyppää jos yhtään tuntuu siltä. Lasten kautta aukeaa sellainen järjestön seikkailu, että se kannattaa kokea – jos yhtään siltä tuntuu. Lasten kautta voi oppia esimerkiksi, että tässä yhteiskunnassa hoivaaminen on radikaali teko.
Joskus olen miettinyt, miksi minä halusin lapsia. Ennen kaikkea, koska vain halusin. Mutta tunne ei ole erillään ajattelusta. Haluamiseen sekoittui toiveita ja odotuksia. En ehkä osannut unelmoida vauva-ajan symbioottisesti läheisyydestä, synnytyksen voimasta tai ihmeellisestä imetyksestä. En osannut, koska en ymmärtänyt, kuinka ruumiillista on olla äiti ja kuinka tärkeää se ruumiillisuus voi olla.
Unelmoin eniten siitä, miten saisin johdattaa sen pienen ihmisen maailmaan, toimia hänen oppaanaan siellä, kokea uudelleen ja uudessa roolissa oman lapsuuteni tärkeät asiat, kertoa sen mikä minusta ihmisenä olemisessa ja maailmassa on tärkeää. Iloita yhdessä talitiaisesta, herkkutatista, a-kirjaimesta ja avaruudesta. Ja kirjoista, niiden lukemista odotin ehkä eniten.
Halua saada oma lapsia voisi verrata rakastumiseen. Se on yhtä suurta ja arvokasta, yhtä ihmeellistä ja perin juurin tavanomaista. Minut tekee surulliseksi se, ettei tunteelle juuri anneta arvoa. Ja perimmiltään se johtuu siitä, ettei ruumiille ja tunteille anneta arvoa edelleenkin miehistä järkeä ihailevassa yhteiskunnassamme. Järki nähdään ihmisyyden perustana, joka erottaa meidän muista eläimistä. Miksi arvokasta on se mikä erottaa eikä se mikä yhdistää?
Tunne yhdistää meidät sekä muihin ihmisiin että eläimiin. Tunne on inhimillisyyden lähtökohta ja hoivan lähtökohta, siis elämän lähtökohta.
Mitäkö halusin sanoa? Että ruumiillisuus ja hoiva on tuotava feminismin keskiöön. Ja että toivottavasti lukiolaiset lukevat nykyään jotain muuta kuin Beauvoiria. Kaikilla kunnioituksella Simone.
——
——
* Tai jotain sinnepäin. Viimeisestä kohtaamisestamme on jo aikaa. Pahoittelen myös binääristä ja essentialistisesta jakoa, Simone puhui juurikin binäärisesti naisista ja miehistä.