Herään kesken unen itkuun. Sekunneissa unen lämpö vaihtuu väsyneeseen valppauteen. Mielessä häivähtää ajatus: en jaksa, jos vain jään tähän. Samaan aikaan kehoni toimii, kampeaa itsensä ylös sängystä. Jo matkalla lastenhuoneeseen rahoittelen: ei hätää, äiti on tässä. Nostan parkuvan lapsen syliini. Oksennusta on kaikkialla: naamalla, hiuksissa, vaatteissa, minun ihollani. Pesulle, kaikki ei irtoa tukasta. Itku laantuu, kun käärin pienen pyyhkeeseen ja heijaan sylissä. Äiti on tässä, mennään nukkumaan. Sängyssä lapsi kainalossa mietin: taas yksi väsynyt päivä, montako päivää tämä kestää, seinät kaatuvat päälle. Mutta siinä hetkessä sillä ei ole väliä. Uni on tullut, pieni tuhisee kainalossa, mieto oksennuksen haju täyttää huoneen. Silitän märkää tukkaa, pyyhitn viimeiset kyyneleet. Sydän on pakahtua – rakkaudesta, huolesta, suojelunhalusta. Hän on ainoa, mikä merkitsee. Hän ja se, että olen tässä häntä varten juuri nyt, kun hän tarvitsee minua eniten.
Miten se raskain ja paskaisin hetki voi olla se kaikkein tärkein? Rakkaus suurin, kun toinen ei voisi selvitä ilman sitä. Vanhempana olo on välillä raskasta, välillä tylsää. Se on rutiineja ja loputtomia pyykkivuoria. Se on tajutonta onnea pienissä hetkissä.
Miten nuo hetket voivat joskus olla sen suurimman paskan keskellä? Ei tarvitse miettiä, mikä on elämän tarkoitus, ei mihin maailma on menossa, ei ahdistua töistä tai niiden puutteesta. Siinä hetkessä kaikki tarkoitus on siinä: hän tarvitsee minua, minä olen tässä häntä varten. Koska mikään ei ole tärkempää. Koska rakastan häntä.
On helpompi kirjoittaa väsymyksestä ja turhautumisesta kuin tavoittaa nuo elämän merkityksellisyyden tiivistymät. On helpompi muistaa kymmenet oksennukset ja niiden tuhrimat kalusteet kuin ne ohikiitävät hetket sylissä ja iholla. Miten antamisesta voi tulla niin onnelliseksi?
Miten hyväksyä se, että vanhemmuus on ja sen kuuluu olla antamista ilman odotuksia vastavuoroisuudesta? Minä annan sinulle niin paljon etkä sinä ole mitään velkaa. Minä rakastan sinua.