Hallituksen muodostamisen ja leikkauslistojen julkitulon jälkeen Suomessa on keskusteltu päivähoidosta ja varhaiskasvatuksesta enemmän kuin aikoihin – ja hyvä niin. Leikkauksia vastustavat näkökulmat ovat päässeet hyvin esiin. Tuntuu, että harvemmassa ovat olleet aikaisemmin keskustelussa suhteellisen yleiset puheenvuorot, joissa subjektiivinen päivähoito-oikeus nähdään nautinnon haluisten vanhempien vastuunpakoiluna ja kotihoito joka tapauksessa parhaana lapselle.

Sen sijaan ääneen ovat päässeet kiitettävän paljon varhaiskasvatuksen ammattilaiset. He ovat korostaneet varhaiskasvatusta lapsen oikeutena ja kiinnittäneet huomiota sen merkitykseen lapsen kehityksen ja kouluun valmistavien taitojen kannalta. Varhaiskasvatuksen on korostettu tasaavan lasten välisiä eroja koulussa ja erityisesti hyödyttävän erityisen tuen tarpeessa olevia lapsia. On myös korostettu varhaiskasvatuksen olevan investointi, joka tuottaa itsensä moninkertaisesti takaisin.

Kasvatustiedettä tuntemattomalla varhaiskasvatuksen ihmevoima saattaa jäädä hämäräksi. Koska tällaiseen pohdiskeluun olen taipuvainen, huomaan itsekin miettiväni, mitä se päiväkodissa tapahtuva hieno toiminta on ja toisaalta, koska mahdollisesti yllän itse samaan vanhempana ja koska menee ihan metsään. Hölmöä pyörittelyä, mutta mitä sitä itselleen voi.

Oli miten oli, sana jota suomalaisessa keskustelussa harvoin uskalletaan sanoa ääneen on luokka tai yhteiskuntaluokka – sosioekonomisesta asemasta saatetaan joskus uskaltautua puhumaan. Olemme kaikki suurta keskiluokkaa, paitsi emme olekaan. Työttömyyden vakiinnuttua 1990-luvulla suhteellisen korkealla tasolla, pitkäaikaistyöttömyyden kasvaessa ja sosiaalietuuksien jäädessä jälkeen yleisestä ansiokehityksestä luokkaerot ovat kasvaneet. Lisäksi työtätekevien köyhien luokka näyttäisi tulleen jäädäkseen. Yhä suuremmalla porukalla ei pysyvästi ole mahdollisuuksia keskiluokkaiseen elämäntapaan, joka edellyttää kykyä kuluttaa. Rahan puutteen vuoksi elämänpiiri ja toiminnan mahdollisuudet kapenevat.

Luokassa on toki kyse paljon muustakin kuin kyvystä kuluttaa. Se on kulttuurinen makua koskeva ilmiö: suositko makkaraa vai sushia, se on ammatti-identiteetistä kumpuava: oletko raksaduunari vai toimittaja sekä tuotantosuhteisiin liittyvä asia: omistatko pääomaa vai myytkö työvoimaasi. Nykymaailmassa luokka-asema on aikaisempaa hämärämpi. Monella perinteisellä duunarialalla palkat takaavat keskiluokkaisen ostovoiman, kun taas freelance-kääntäjä saattaa kituuttaa minipalkalla. Koulutustason, kulttuurin tai maun näkökulmasta luokka-asetelma saattaa olla hyvin toisennäköinen.

Kun varhaiskasvatuksen sanotaan tasoittavan tasoeroja, tarkoitetaan muun muassa luokkaeroja. Tietenkin päiväkodissa myös opitaan suomea toisena kielenä ja se hyödyttää lapsia, joilla on kehityshaasteita tai joiden perheissä on ongelmia. Mutta kyse on myös siitä, että varhaiskasvatus antaa erityisesti vähemmän keskiluokkaisten perheiden lapsille sellaisia valmiuksia, joita tarvitaan koulussa. Se antaa kaikille, mutta korkeasti koulutettujen perheissä näitä asioita opitaan keskimääräistä enemmän myös kotona.

Niin siis keskiluokkaiset vanhemmat ovat vain parempia kasvattajia, eikö? Silloin, kun luokka mainitaan niin siltähän se vaikuttaa. Tai sitten koulu, johon varhaiskasvatus valmentaa on vain auttamattoman keskiluokkainen paikka.

Kriittisen pedagogiikassa on korostettu, että koulu vastaa keskiluokkaista kokemusmaailmaa ja siellä edellytetään keskiluokkaisen analyyttista ja abstraktia tapaa käsitellä asioita. Sellaista, johon kokemus, asioiden suhteellisuus tai kontekstisidonnaisuus eivät mahdu. Vaikka elämä on suhteellista.

En tiedä, onko päiväkoti keskiluokkainen paikka, mutta ainakin se valmentaa keskiluokkaiseen kouluun. Ja se on hyvä. Keskiluokkaisten perheiden lapsille se taas antaa mahdollisuuden nähdä elämää oman perheen kokemuspiirin ulkopuolella. Mutta jos päiväkoti tasoittaa eroja ja hyödyttää työväenluokkaisesta taustasta tulevia, niin mitä tapahtuu, kun siirrytään kouluun?

Koulussa nimittäin menestyvät parhaiten keskiluokkaiset lapset. Koulujen tasa-eroja ja oppimistuloksia selittää ennen kaikkea oppilaiden sosioekonominen asema ja vanhempien koulutustaso.

Kun haastattelin päiväkotileikkauksia käsittelevään juttuun varhaiskasvatuksen ammattilaisia, he korostivat, kuinka laadukkaan varhaiskasvatuksen hyödyt kertautuvat aikuisuuteen asti. Päiväkodissa opitaan valmiuksia, joita on myöhemmin vaikea paikata.

En tunnen alan tutkimusta, mutta väite saa minut pohtimaan, miten hyödyt aikuisuuteen asti ovat osoitettavissa? Vai onko niin, että varhaiskasvatus parantaa koulumenestystä, joka taas on edellytys korkealle koulutukseen, joka on yhteydessä parempaan palkkaan ja pienempään työttömyyden riskiin? Keskiluokkaisista lähtökohdista ja pudotuspelin kautta – kaikki eivät voi olla kympin tai edes kasin oppilaita – toimivassa yhteiskunnassa päiväkoti valmentaa kouluun. Valmentaako koulu elämään ja miten siellä pärjääminen korreloi esimerkiksi työelämässä tarvittavien taitojen kanssa?

Ja vaikka korreloisikin, pitääkö jo lapsen elämän olla optimointia yhteiskunnan käyttöaineeksi? Tässä lastentarhanopettajan kirjoituksessa kuvio on ainakin selvä, ”prosessitavoitteet” ja ”sisältöalueet” tuskin ovat edellytys ”kokonaispersoonallisuuden kehitykselle”. Mielipide sai selkäpiini karmimaan. Sen lisäksi, ettei Sami Sjöblom onnistu yhtään avaamaan, mikä siinä varhaiskasvatuksessa on niin hienoa vaan ainoastaan kätkemään sen ihmeelliseen konsulttipuheeseen, kirjoituksesta syntyy kuva hyvin ohjelmoidusta lapsuudesta, joka jo muistuttaa tavoitteellisuudessaan aikuisten elämää.

Meillä lapset eivät mene kolmevuotiaana kouluun, mutta jos varhaiskasvatusta muutetaan yhä tavoitteellisemmaksi, päiväkodista tulee koulu. Minulle jo nykyiset päiväkotien varhaiskasvatussuunnitelmat, joissa puhutaan niiden ja noiden taitojen kehittämisestä ja arvioimisesta ovat liikaa. Antakaa lasten olla lapsia, jättäkää heidät rauhaan!

Ei lapsi tarvitse päiväkotia kasvaakseen eheäksi ihmiseksi ja täysimittaiseksi omaksi itsekseen. Hän tarvitsee turvallisia kiintymyssuhteita, mahdollisuuden toteuttaa ja koetella ja kehittää taitojaan, rakastavan yhteisön, toisten lasten seuraa. Sekä päiväkoti että koti voivat olla tällaisia ympäristöjä. Tosin pelkästään kotona tämä kyllä vaatii aika paljon: kaveriseura täytyy erikseen hakea, ei ole erillistä ihmistä laittamassa ruokaa ja asioita saa pohdiskella yksin tai kaksin sen sijaan, että olisi työyhteisö ja koulutuksen tuoma pohja apuna.

Varhaiskasvatuksen merkitystä korostavissa puheissa on usein taustalla välillisesti tai suoraan valtion etu, vaikka puhutaankin lapsen kokonaisvaltaisesta kehityksestä. En minä halua kasvattaa lastani valtiota varten. Ei lapsen muovailua menestyväksi koululaiseksi ja tehokkaaksi työntekijäksi tarvitse aloittaa kolmevuotiaana. Eikä varmaan kukaan päiväkodin työntekijä näin ajattelekaan. Mutta on syytä miettiä, mihin tavoitteita ja hyötyä korostava puhe johtaa.

Aikana, jona raha ratkaisee ja talous on ylin jumala, pitää varoa, ettei lapsuutta uhrata sen alttarilla. En tahdo yhtään ohjelmoidumpaa lapsuutta, vaikka se kuinka tuottaisi taloudellista hyvää. Sen sijaan toivon päiväkoteihin kriittistä tietoisuutta siitä, että lapsuutta ja leikkiä tulee vaalia niiden itsensä vuoksi ihan riippumatta siitä, onko niistä kenellekään mitään hyötyä vai ei. Kriittistä tietoisuutta sen suhteen, että hyvässä yhteiskunnassa kaikenlaisille lapsille ja aikuisille tulisi olla tilaa. Ei vain niille, jotka sopeutuvat hyvin koulun kaltaisiin laitoksiin tai joiden persoonat ja ominaisuudet vastaavat työelämän tarpeita.

Lisäksi toivon puhetta luokasta. Mitä se on ja onko niin, että päiväkodista yliopistoon koulutusjärjestelmämme on keskiluokkaisten arvojen ja normien läpäisemä? Miten tätä luokkavaltaa voisi purkaa ja haastaa sen sijaan, että keskiluokkaisen ajattelun, tapojen ja olemisen omaksumisesta tehdään menestymisen edellytys?