– Kuinka monessa teoksessa sut on sitten muka raiskattu?
– Riippuu laskutavasta. Jos puhutaan ihan penetraatiosta niin neljässä.
– Joo…Oon mäkin näytellyt yhdessä jutussa, jossa oli painostava tunnelma. Siis seksuaalisesti mun roolihenkilöä kohtaan.
– ”Seksuaalisesti painostava”…Jos noin lasketaan, pitäis laskea, kuinka monessa näytelmässä ei ole ollut painostava tunnelma mun roolihenkilöä kohtaan.
Katkelma on Anna Paavilaisen näytelmästä Play Rape vapaasti lainaten. Näytelmä käsittelee raiskauksen näyttelemistä. Miltä se tuntuu, mitä se tekee näyttelijälle, kuinka se on sukupuolittunutta ja kietoutuu teatterin sisällä eläviin sukupuolittuneisiin valtahierarkioihin.
Näytelmä oli koskettava ja itkettävä, hauska ja kipeä. Esityksen lopuksi Kansallisteatterin tupaten täysi suuri sali yleisöä taputti seisten.
En ole teatterin tuntija tai edes harrastaja ja huomasin, että useat alan sisäiset viittauksen menivät minulta ohi. En osaa ottaa kantaa sukupuolihierarkioihin, vallankäyttöön tai kriittisten näkökulmien läpäisevyyteen teatterissa.
Sen sijaan oivalsin esityksen kautta jotain ruumiillisesta kokemuksesta.
Sattumalta minulle kävi niin, että sain kasvaa lapsuuteni ja nuoruuteni ympäristössä, jossa suostumustani ja rajojani kunnioitettiin. Totta kai minullekin huudeltiin joskus perään ostarilla tai ahdistelijat puhuivat bussissa. Mutta vähemmän kuin monelle naispuoliselle ystävälleni. Kukaan ei koskaan koskenut. Olin myös oppinut, ettei vasten tahtoani saa koskea, että minun suostumukseni ja kokemukseni on tärkeä.
Ehkä tästä johtuen en ole koskaan pelännyt liikkua pimeällä, en ole ottanut taksia raiskauksen pelossa, olen surutta kulkenut metsäpolut bussipysäkiltä kotiin. Pitkään ajattelin, että olen vahva ja järkevä, en anna pelolle valtaa. Nyt ymmärrän, että kyse on etuoikeudesta.
Paavilainen kuvailee näytelmässään sitä millaista on ensin sadoissa harjoituksissa ja sitten esityksissä kerta toisensa perään maata teatterin kattoa tuijottaen ja kuvitella raiskaus. Jotta sen voi näytellä, se pitää kuvitella; kipua, häpeä, penetraatio. Illan lopuksi voi riisua roolivaatteet ja kävellä reippaasti Kaisaniemenpuiston läpi tietäen, että lavalla tapahtunut oli vain kuvitelmaa. Muu olisi epäammattimaista.
Paitsi, että kokemus jättää muiston, joka on vaikea pyyhkiä. Kerron omakohtaisen esimerkin. Odotin esikoistani, laskettu aika oli tammikuussa. Matkalla metroasemalta kotiin täytyi kulkea jyrkkää mäkeä, joka oli vaihtelevasti hiekoitettu ja usein liukas. Ison mahan kanssa epävarmana oman ruumiin motoriikasta ja peläten syntymättömän vauvan puolesta laskeuduin mäen varoen. Lapsi syntyi ja kantaessani häntä liinassa piti olla entistäkin varovaisempi.
Tästä on nyt yli kolmevuotta. Ja edelleen huomaan kulkevani talviliukkailla mäen varovaisemmin ja pelokkaampana kuin ennen raskautta. Enkä voi sille mitään. Mieleni ja ruumiini tekee arvion siitä, kuinka varovasti kuljettava mäki, miten lähelle kuilun reunaa voi mennä ja miten lujaa kulkea kulloisessakin tilanteessa. Huomaan olevani arempi, mutta jos yritän kävellä reippaammin, pelkään liukastuvani. Ehkä olin aikaisemmin tyhmänrohkea, ehkä nyt arkailen turhaan, samantekevää.
Esimerkki on tietenkin naurettavan triviaali suhteessa Paavilaisen aiheen vakavuuteen. Mutta kerron sen, koska muutos ja sen syy on niin selvä. Itse olen pohtinut sen kautta paljonkin rohkeutta ja pelkoa suhteessa omaan kehoon ja esimerkiksi liikkumiseen vauvan kanssa. Mistä uskallus rakentuu, miten elämänkokemukset ja edeltävät raskausajan kokemukset vaikuttavat?
Kiinnostavaa on se, kuinka keho muistaa. Luulen, että paljolti samasta on kyse turvallisuuden kokemuksessa. Ihminen, joka on tottunut, että hänen rajojaan kunnioitetaan ei pelkää. Se, jonka rajoja on usein rikottu, uskoo niitä rikottavan uudestaan.
Ja kokemukset rajojen rikkomisesta ovat hyvin sukupuolittuneita niin teatterissa kuin tosielämässäkin. Ne alkavat ehkä jo lapsuudesta, ihan tavallisissa hyvää tarkoittavissa perheissä. Ne toistuvat teini-iästä alkaen huuteluna ja lääppisenä sekä ikätoverien että tuntemattomien taholta.
Kokemukset eivät synny vain omista tosielämän kokemuksista. Totta kai myös se, miten ruumiiden rajoja kunnioitetaan kuluttamassamme viihteessä ja taiteessa vaikuttaa. Miten nuoriin naisiin vaikuttavat loputtomata sarjamurhaajadekkarit, joissa brutaalien raiskausmurhien uhreiksi joutuvat juuri nuoret naiset? Mitä nuoren naisen ruumiin arvosta kertoo se, että sitä voidaan käyttää keinona toisen hahmon luonteen kehittelyyn tai maailman väkivaltaisuuden korostamiseen? Tässä kunnostautuu valitettavan usein esimerkiksi monelta osin hyvä ja kiinnostavia naishahmoja sisältävä hittisarja The Game of Thrones.
Raiskauksen on tapahduttava riippumatta, miten se kaikkiin naisiin lavalla ja katsomossa vaikuttaa, ”koska se on niin tärkeä [mies]hahmon kehitykselle”, kuten Paavilaisen roolihahmo kertoi erään ohjaajan perustelleen raiskauskohtausta. Mieshahmon kehitys oli tärkeämpää kuin ahdistus, jota naisnäyttelijä koki kohtauksen esittämisestä.
Play Rapessä Paavilaisen roolihahmo kertoo, kuinka vaikeaa raiskauksen aiheuttamaa ahdistusta on teatterissa tuoda esiin. Sehän on vain esitystä, ammattimaisella näyttelijällä rooli ei jää päälle. Kenen kokemuksesta käsin tällainen puhe rakentuu? Sen miesnäyttelijän, joka on yhdessä roolissa kokenut seksuaalisesti painostavan tunnelman? Vai sen nuoren naisen, joka on koko uransa näytellyt uhrirooleja, joihin kohdistetaan aggressiota ja uhkaa? Naisen, joka saa lukea samat uhritarinat kaikkialta taiteen ja viihteen kentällä. Jonka ruumiin rajoja on rikottu tosielämässä, joka ehkä tuntee jonkun joka on raiskattu.
Miltä tuntuu siitä (naisesta) yleisössä ja kotisohvalla, joka on raiskattu ja joka kerrasta toiseen saa nähdä, kuinka raiskausta käytetään helppona keinona rakentaa jotakin toista hahmoa, luoda jännitettä, uhrikuvaa ja tuottaa katsojalle vapauttava katharsis. Kenelle raiskaus tai muu väkivalta tuottaa edes katharsiksen? Sille katsojalla, jonka elämää varjostaa väkivallan pelko vai sille, jonka ei omassa elämässään tarvitse pelätä?
Kiinnostavaa myös on, mitä miehet oppivat tässä maailmassa. Kenellä menevät roolit sekaisin, kun vanha miesnäyttelijä teatterin kevätjuhlissa kehuskelee ”saaneensa raiskata” naisnäyttelijän lavalla, kun tämä oli aloittelija.
Play Rape päättyy manifestiin, jossa vaaditaan sukupuolisten ja etnisten valtasuhteiden purkamista teatterissa. Sama vaatimus pätee tietenkin koko yhteiskuntaan. Uhrikuvien sijaan tarvitaan moninaisia toimijuuksia. Raiskauksen ei koskaan tulisi olla keino johonkin muuhun. Voisiko esittää vaatimuksen, että raiskauksen esittämisen tulisi aina purkaa niitä sukupuolittuneita valtasuhteita, joiden ilmetymä se on? Ellei näin tapahdu, voivat ohjaaja ja käsikirjoittaja nähdä hitusen vaivaa ja miettiä, millä muilla keinoin voivat sanoa sanottavansa.
Anna Paavilainen tavoittaa näytelmässään jotain äärimmäisen tärkeää sukupuolesta ja etuoikeuksista ylipäätään. Sen kuinka eletty sukupuoli ja (ruumiilliset) kokemukset jättävät syvän jäljen. Ehkä tämä on sitä, mitä minulle on kerrottu sukupuolentutkimuksessa tapahtuneen Judith Butlerin jälkeen: sukupuolta ei nähdä enää vain performanssina vaan ruumiiseen kirjoitettuna. Ruumiin tekstit eivät ole mielen hallinnassa.
Minä en voi ilman suuria ponnistuksia kävellä jäistä mäkeä yhtä rivakasti kuin neljä vuotta sitten. Se, miten olen ja toimin naisena on enemmän kuin performanssi, vaikka oleminen olisikin valtasuhteiden läpäisemää ja muokkaamaa. Etuoikeudet ja sorto on kirjoitettu ruumiisiin.