Olen viime aikoina saanut hyvää palautetta tästä blogista. Olen ollut imarreltu ja toisaalta ihmeissäni: minun sisäiset ajatukseni, joita äitiyden hämmentävyys minussa tuottaa, ovat kiinnostavia. Miten minä, joka ei ole viiteen vuoteen ehtinyt, jaksanut tai halunnut edes uutisia lukea kuin satunnaisesti, pystyn kirjoittamaan jotain kiinnostavaa?

Luin tänään Imagen julkaiseman kirjailija-käsikirjoittaja Tua Harnon kauniin esseen äideistä ja elokuvista. Esseessä Harno lähtee liikkeelle omassa lapsuudessaan äideistä syntyneistä käsityksistä, peilaa niitä omiin kokemuksiinsa ja ajatuksiinsa äidiksi tulosta ja haastaa näitä ajatuksia. Esseen lopussa meilkein itkin.

”Mutta yhtä kaikki minä muutuin äidiksi, joka eristäytyi maailmasta saadakseen kontaktin vauvaansa. Olen matkalla takaisin, mutta en tietystikään samana,”
kirjoittaa Harno.

Harno kuvaa, kuinka hän toisen lapsensa myötä muuttui äidiksi, jollaisten olemassa olosta hän oli aikaisemmin pöyristynyt. Miten äidit saattoivatkin kieltäytyä lukemasta uutisia, muuttua herkiksi väkivallalle ja uutisille kauheuksista. Eikö juuri vahvan kokemuksen pitäisi tuottaa halun toimia vääryyksiä vastaan? Tavoitella vallan paikkoja, olla perillä ja osallistua?

Näinhän meille tavataan kerta toisensa jälkeen sanoa: vaikuta, osallistu, ole mukana, pyri eteen- ja ylöspäin. Erityisesti naisia velvoittaa koko sukupuolijärjestelmän historian painolasti ja vaatimus olla hyvä feministi: murra lasikatot, ole rohkea, murskaa sukupuolittuneet valtarakenteet!

Ja mikäs siinä, jos homma toimisi näin. Kun me kaikki vain vaikutamme ja olemme mukana, maailma muuttuu paremmaksi. Mutta niin kauan kuin toiminta tapahtuu ennalta määrätyissä rakenteissa ja raameissa, voi kysyä, mikä on muutoksen mahdollisuus? Mikä on osallistumisen hinta?

Kieltäytyminen toimimasta, pysähtyminen ja jättäytyminen ulos ovat radikaaleja tekoja tässä ajassa, kuten Pontus Purokuru kirjoittaa tuoreessa Täysin automatisoitu avaruusluksushomokommunismi nimetyssä kirjassaan. Purokurun mukaan kaikki hänen elämänsä merkitykselliset asiat ovat tapahtuneet kieltäytymisen kautta.

Näiden kahden tekstin äärellä pohdin itseäni ja omista teksteistäni saamiani kehuja. Tässä blogissa esitetyt ajatukset ovat kypsyneet niiden kuukausien ja vuosien aikana, joina olen hapuillut vanhemmuuden oudossa maailmassa. Kun olen yrittänyt selvittää, kuka olen ja mistä tässä kaikessa on kysymys, asettaa tätä pohdintaa niihin teoreettisiin raameihin, joita minulla on käytössäni.

Suurimpana osana tuosta ajasta en ole seurannut aktiivisesti uutisia tai uusimpia yhteiskunnallisia liikkeitä. Olen kokenut olevani pihalla intersektionaalisen feminismin virtauksista, puhumattakaan populaarikulttuurista. En ole osallistunut edustukselliseen politiikkaan tai kansalaisliikkeiden toimintaan kuin hyvin satunnaisesti.

Onko kuitenkin ulos jättäytyminen ja kieltäytyminen seuraamasta ja osallistumasta mahdollistanut näiden tekstien synnyn? Jos olisin identiteettipyörittelyn, ihmettelyn ja vastausten etsimisen sijaan pyrkinyt osallistumaan ja pysymään mukana, olisiko pienessä päässäni ollut tilaa vastausten löytämiselle?

Nimittäin äitinä aika ja aivokapasiteetti ovat niukkoja resursseja. Pää täyttyy ruokalistoista, vaatehankinnoista ja perheen menoista. Aika kuluu kotityöhön, palkkatyöhön ja lasten kanssa. Pätkäisten öiden vuoksi mahdollisesta valveillaoloajasta tippuu tunteja ropisemalla.

Ei sillä, että minulla olisi oikeastaan ollut vaihtoehtoja. Kun yhteiskunnan, tuotannon ja hoivan sukupuolittuneet rakenteet tulevat iholle, niistä ei pääse irti. On etuoikeus, että oma tilanne ja asema yhteiskunnassa on niin itsestään selvä ja ongelmaton, että voi keskittyä miettimään muuta kuin itseään ja toisia samassa asemassa olevia.

Kieltäytyminen on mahdollistanut minulle paitsi uppoutumisen siihen ihmeelliseen ja ristiriitaiseen maailmaan, joka pyörii toistuvien rutiinien, kosketuksen ja pakahduttavan rakkauden ympärillä myös omaksi itsekseni kasvamisen ja kriittisen näkökulman yhteiskuntaan ja sen tapaan järjestää hoiva kehittymisen.

Tällä hetkellä kieltäytyminen kokopäiväisestä työstä joustavan hoitovapaan kautta mahdollistaa hyvin konkreettisesti lepoa, yhdessä oloa ja aikaa kirjoittaa.

Perhe, äitiys ja vanhemmuus nähdään sopeuttavina ja yhteiskunnan vallitsevaa järjestystä ylläpitävinä voimina. Ne voivat olla muutakin. Vanhemmuuden tuottama katkos entiseen voi avata uusia tapoja ymmärtää ihmisenä olemista ja yhteiskuntaa. Se haastaa ajatuksen osallistumisesta ja eteenpäin pyrkimisestä, koska yhtäkkiä paikallaan olo ja sisäänpäin kääntyminen ovat kaikkein tärkeintä.

Se haastaa ajatuksen osallistumisen tärkeydestä. Itse asiassa osallistuminen sopeuttaa. Julkista keskustelua seuratessa turtuu rasismia normalisoiviin puheenvuoroihin ja maailman kauheukssin. Osallistumalla keskusteluun on paitsi hallittava keskustelun kieli, myös käytettävä argumenttejä ja puhuttava asioista, jotka ovat juuri sen hetkisessä reaalipoliittisessa keskustelussa ymmärrettäviä.

Osallistuessa on tyydyttävä siihen, että on vain yksi ääni muiden joukossa, ettei unelmille tai utopioille ole tilaa, kun pienten päivänpoliittisten kamppailujenkin voittaminen on usein mahdotonta. Ja kun on osallistunut, sanotaan, että sinua on kuulta, mutta valitettavasti kuitenkin taas vähän leikkaamme sinulta ja lapsiltasi. Osallistuminen edustuksellisen demokratian puitteissa on sopeuttavaa, jos jokin.

Äitiys on keino kieltäytyä myös palkkatyöstä, mikä on niin pelottava asia, että on jopa pohdittu, tulisiko pienten lasten äitien perustulon saamista rajoittaa, siinä tapauksessa että perustulo otettaisiin käyttöön. Sillä onhan se pelottavaa, että jotkut naiset saattaisivat valita hoivata läheisiään palkkatyön tekemisen sijaan.

Äitien kieltäytyminen palkkatyöstä on hallitsematonta ja pelottavaa sekä kestävyysvajeesta huolestuneille palkkatyöfetisisteille että niille feministeille, joille lasikattojen murskaaminen on ainoaa oikeaa feminismiä.

Vanhemmuus haastaa sisäistämämme uusliberaalin ajatuksen siitä, että koko elämä palvelee CV:n kartuttamista. Lapset eivät palvele vaan päinvastoin vievät kamalasta aikaa siltä.

Se panee pohtimaan, miksi äidit jäävät niin yksin. Miksi viihteessä on ihan normaalia jatkuvasti esittää nuoriin naisiin ja lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa?

Lapset haastavat omalla olemassaolollaan, haluillaan ja tahdollaan radikaalisti sen, miten olemme tottuneet yhteiskunnan näkemään.

Totta kai vanhemmuuss myös normalisoi. Yhtäkkiä työnpaikan saaminen ja säilyttäminen ei ole enää vain oma asia vaan jotain, mistä lasten elintaso riippuu. Esimerkiksi. Elämä voi kääntyä vanhemmuuden myötä pysyvästi sisäänpäin, ydinperheen piiriin. Silti on väärin ajatella, että vanhemmuus väistämättä vain sopeuttaa.

Yhtä väärin on ajatella, että vain osallistuminen ja toiminta perhepiirin ulkopuolella edustavat emansipoitunutta feminististä äitiyttä. Yhtä feminististä voi olla kääntyä sisäänpäin, kohdistaa katse aivan lähellä, kieltäytyä ja pysähtyä.

Ennen kaikkea kyse on siitä, miten kokemuksiaan tulkitsee ja millaisia johtopäätöksiä niistä vetää. Millaisia valintoja tekee ja miksi. Mitä kukin äiti tai muu vanhempi haluaa ja tarvitsee, mihin kenenkin voimat kantavat.

Äitiys on sukellus. Kuten Harno, myös minä olen matkalla takaisin. Mutta en samana. Äitiys on opettanut minut unelmoimaan asioista, jollaisia en aiemmin osannut edes kuvitella.