Triggeri- / sisältövaroitus: negatiivinen synnytyspuhe
Olin juuri töissä kirjoittanut siitä, ettei ole samantekevää, kuinka asunnottomana olevista ihmisistä puhutaan tai kirjoitetaan. Negatiiviset stereotypiat vaikuttavat siihen, kuinka marginalisoituun ryhmään kuuluvat ihmiset kohdataan julkisessa tilassa ja palveluissa ja siihen, nähdäänkö asunnottomuus asia, jota voimme vähentää poliittisilla päätöksillä.
Työviikon päätteeksi menimme puolisoni kanssa katsomaan KOM-teatterin MyBaby-näytelmän. Kun näyttelijät toikkaroivat lavalla esittäen start up –yrityksen osakkaita synnytyssimulaatiossa, puhkesin itkuun.
Näyttelijät toikkaroivat tuskissaan voihkien, simulaation ohjaaja veti käteensä kainaloon yltävät muovihanskat ja lateli pöytään ”faktoja” kivusta ja kuolemasta. Suuri osa yleisöstä nauroi hauskaksi tarkoitetulle kohtaukselle.
Minun ensimmäinen synnytykseni oli nopea ja osittain kipeä, toinen synnytykseni oli kaunis ja voimauttava. Molemmat olivat tärkeitä kokemuksia, jotka vaikuttivat siihen, kuka olen ja miten näen itseni ja kehoni.
Minä itkin, koska kohtaus tuntui minusta syvästi loukkaavalta. Mutta ennen kaikkea itkin kaikkien niiden naisten puolesta, jotka ehkä istuivat yleisössö valmistautuen synnytykseen, kaikkien, jotka vielä elämänsä aikana tulevat synnyttämään.
Synnytys on valtava fyysinen ponnistus. Se voi olla voimauttava tai rikkova kokemus. Joka tapauksessa se on tärkeä kokemus.
Se on naisruumiin toiminto, johon liittyy ja on liittynyt paljon kysymyksiä vallasta ja sukupuolesta. Sen tulisi olla keskeinen kysymys feminismille. Tulisi olla selvää, ettei se, miten synnytyksestä puhutaan tai kirjoitetaan, ole samantekevää.
Se vaikuttaa suoraan siihen, miten synnyttäjät kohdataan ja miten he itse suhtautuvat synnyttävään kehoonsa. Mutta se ei ole selvää. Pikemminkin vaikuttaa siltä, etteivät esimerkiksi kulttuurintekijät ole keskimäärin ajatelleet asiaa lainsikaan.
Enkä nyt puhu vain tästä näytelmästä. Aina kun synnytys lähestyy kirjassa, leffassa tai tv-sarjassa, pieni toivon pilkahdus käväisee mielessäni: voisiko se edes tämän yhden kerran olla muuta kuin riskejä sisältävä lääkärivetoinen toimenpide? Voisiko tämän kerran synnyttäjä olla toimija, voisiko synnytys olla kaunis ja voimauttava? Voisiko se olla edes vähemmän stereotyyppinen – tiedätte kyllä: hirveällä kiireellä sairaalaan, ponnistus puoli-istuvassa asennossa ja vauva syliin.
Lähes joka kerta saan pettyä. Tv-viihde on pahinta, en muista yhtään hyvää synnytyskohtausta. Välillä mietin, onko kukaan tuotannossa olleista ikinä synnyttänyt? Onko käsikirjoittaja tai ohjaaja koskaan vaivautunut ottamaan selvää edes pintapuolisesti siitä, mitä synnytyksessä tapahtuu?
Vai onko vain niin, ettei synnytys ole tarpeeksi tärkeää siihen, että sillä olisi mitään väliä? Synnytys on vain jännä juonen käänne, keino luoda draamaa tai kuten MyBabyssa, naurattaa yleisöä.
Tai ehkä on vain helpompaa käyttää tunnistettavaa stereotyyppiä, vähän niin kuin asunnottomuutta kuvattaessa on helpointa kuvata kadulla nukkuvaa miestä: kaikki tunnistavat hänet. Vähät siitä, että Suomessa yli 80 % asunnottomista nukkuu pääosin tuttavien sohvilla.
Sen sijaan, että kulttuurintekijät näyttäisivät, mitä muutakin synnyttäminen voi olla – tässähän on juuri taiteen mahdollisuus, mahdollisten maailmojen kuvittelussa, tekemisessä näkyviksi ja todeksi – he pönkittävät vanhaa stereotypiaa.
Kyse ei tietenkään ole vain kulttuurintekijöistä vaan ylipäätään synnytyskulttuuristamme.
KOMin näytelmässä ajatuksena ilmeisesti on näyttää synnytys kaikessa raadollisuudessaan. Ollaan siis kaukana tv:n kliinisistä kuvauksista. Lavalla isketään pöytään ”faktoja” synnytyksen kestosta, repeämistä, tulehduksista, eritteistä ja kivusta. Ja tälle kaikelle nauretaan – onhan sekin hauskaa, kun miehet synnyttävät. Sorrutaanko myös transfobiaan, ehkä.
Näytelmässä synnytys on vain välttämätön päätepiste raskaudelle. Synnytys on kipua, kauhua ja tuskaa ja kuoleman riskiä. Kuvaus on kyyninen ja ehkä jossain määrin enemmän tosi kuin television kuvaukset. Silti se sijoittuu vahvasti vallitsevan synnytyskulttuurin valtavirtaan.
Synnytyskultturi ei rakennu – onneksi – yksin taiteen ja viihteen representaatioiden kautta. Se elää äidiltä tyttärelle kerrotuissa tarinoissa, (nais)porukoissa jaetuissa kokemuksissa ja niissä teinityttöjen välisissä keskusteluissa, joissa pohditaan kannattaako ottaa tatuointia alaselkään, koska se voi estää epiduraalipuudutteen saamisen. Se elää lehtien palstoilla ja keskustelufoorumeilla.
Meidän synnytyskulttuurissamme ovat pitkään korostuneet lääketieteen ammattilaisten toimijuus synnyttäjien toimijuuden sijaan, keskittyminen kipuun, sen lievittämiseen ja riskeihin sekä kokemuksen vähättely – ”kyllä se pian unohtuu, kun pääset hoitamaan vauvaa”. Tähän jatkumoon MyBaby istui hyvin kaikessa raadollisuudessaan.
Ennen kaikkea itkinkin teatterissa kaikkien niiden naisten ja muiden synnyttäjien puolesta, jotka istuivat katsomossa.
Synnytyksen etenemisen kannalta luottamus omaan synnyttävään kehoon on tavattoman tärkeää. Kyse on hormoneista: kun synnyttäjä on luottavainen ja kokee olevansa turvassa synnytystä ohjaavat rakkaushormoni oksitosiini ja endorfiini virtaavat. Jos synnyttäjä on peloissaan ja jännittynyt, synnytys hidastuu tai jopa pysähtyy, sillä stressihormoni syrjäyttää oksitosiinin. Silloin myös synnyttäjään sattuu enemmän, koska kipua lievittävä endorfiini ei erity tehokkaasti.
Luottamusta kehoon ei rakenneta synnytyssalissa vaan koko elämänhistorian aikana. Jos koko aikaisemman elämämme kuulemme vain tarinoita riskeistä ja passiivisuudesta, se vaikuttaa siihen, miten voimme nähdä synnytyksen. Erityisesti raskausaikana synnyttäjää tulisi säästää pelottelulta – odottaja on silloin herkkä tällaiselle puheelle ja hänen on tärkeä saada rakentaa omaa synnytyskuplaansa.
En tarkoita, etteikö synnytykseen liittyisi riskejä. Enkä sitä etteikö lääketiedettä toisinaan tarvittaisi. Tai etteikö synnytys sattuisi. Liittyy, tarvitaan ja kyllä se sattuu. Ja tietenkin niistäkin pitää puhua. Synntyskulttuurissamme syrjään ovat kuitenkin jääneet synnytyksen fysiologian tuntemus, synnyttäjän toimijuus ja itsemääräämisoikeus sekä synnytyskokemuksen merkityksellisyyden tunnustaminen.
Kyse on siitä, mistä käsin lähdemme synnytystä tarkastelemaan. Ja mitä se tarkoittaa kaikkien joskus elämänsä aikana synnyttävien naisten kannalta.