Kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen, olin päättänyt jakaa kanssanne ihmettelyni siitä, miten ihmeellisiä olentoja lapset ovat ja siitä miten hauskaa on seurata lasten kasvamista, siitä mikä etuoikeus on olla jonkun vanhempi.
Enpä juuri ole kirjoittanut. Ehkä on helpompi tarttua epäkohtiin, ristiriitoihin, väsymykseen ja ahdistukseen. Iloa on vaikeampi pukea sanoiksi. Ajattelin kuitenkin yrittää.
Kuopuksemme on vuoden ja neljän kuukauden ikäinen hurmaava pikku taapero. Pieni persoona, johon rakastun joka päivä uudelleen. Jotkut ovat ihastuksissaan vauvoista, minusta taaperot ovat vastustamattomia.
Pieni taapero tajuaa jo paljon: ymmärtää puhetta ja sosiaalista kanssakäymistä, matkii, hämmästelee, osoittelee, nauraa ja naurattaa. Toisaalta pikku taapero on vielä niin monesta asiasta pihalla ja on ihastuttavan hassu jäljitellessään muita tajuamatta ihan mistä on kyse.
Esimerkiksi: taapero lähestyy hoitokissaa. Kissa säikähtää ja sähisee taaperolle. Hetkeä myöhemmin taapero yrittää uudestaan. Hän on kuitenkin oppinut jotain edellisestä kohtaamisesta: nyt hän päästelee suustaan murina-korinaa, jollaisella hänen käsityksensä mukaan dinosaurukset (ja kissat) ääntelevät. Kissa ei onneksi tunnista ääntä sähinäksi.
Tai sitten: toiset nauravat jollekin, taapero alkaa myös nauraa joko teko- tai oikeaa naurua. Hän ymmärtää naurun sosiaalisen merkityksen, vaikkakaan ei vitsiä. Koska hän on niin söpö, alkavat kaikki nauraa hänelle. Taapero innostuu: minä onnistuin ja osasin, olen huomion keskipiste! Nauru yltyy, taapero alkaa ilmeillä.
Hän on huomion keskipiste, hän on hurmaava ja täydellinen. Ja hän tietää sen. On ihmeellistä seurata ja ajatella olentoa, joka on täydellinen juuri sellaisena kuin on. Joka ei piittaa vähääkään omasta osaamattomuudestaan, koska se on hänelle ympäristön puute, ei hänen. Olentoa, joka ei epäile itseään, taitojaan tai viehätysvoimaansa. Täydellistä pikku taaperoa.
Vauva on täydellinen ja maailmaa suurempi vanhemmilleen. Taapero on sitä myös itselleen. Ja siinä piilee pikkutaaperon viehätysvoiman salaisuus. Taaperot ovat vastustamattomia, koska ovat niin pöhköjä ja täydellisiä. Pian hän alkaa epäillä omia taitojaan, harmistua niiden puutteesta, arvottaa itseään ja tekemisiään, pohtia, mitä muut hänestä ajattelevat, mutta hetken hän on täydellinen.
Tietysti taaperot ovat myös söpöjä. Söpöys on jonkun urbaanilegendan mukaan välttämätöntä siksi, että taaperoiden vanhemmat kestäisivät kaikki oman tahdon ilmaisut, uhmat ja kiukut. Ehkä näin. Toisaalta, kun rakkaus on niin suuri, söpöys on toissijaista.
Nimittäin rakkaus lapseen kasvaa pikku hiljaa. Kun lapsemme syntyivät, leijailin ensimmäiset päivät rakkauden sfääreissä. He olivat täydellisiä ja ihmeellisiä, mutta tunne sitten vielä osittain kohdentumaton. Sitten rakkaus alkoi kasvaa, pikku hiljaa. Voinko rakastaa näin paljon? Ja huomenna taas lisää?
Luulen, että vasta yhden vuoden iässä rakkaus on saavuttanut huippunsa. Rakkaus ei myöskään ole enää vain sylissä, kosketuksesa, rinnalla, katsekontaktissa ja hyvmyssä. Rakkaus on rakkautta pieneen ainutlaatuiseen persoonaan omine tapoineen, mieltymyksineen ja temperamentteineen.
Meidän taaperomme sanoo ponnekkaasti ei pudistamalla päätään. Hän sanoo ”tsss”, tarkoittaen tissiä ja ”kankka”, mikä tarkoittaa ankkaa. Kohta hän puhuu ja kertoo, millaisena maailma hänelle näyttäytyy.
Esikoisen kohdalla ihastelin, kun hän esitteli syklisen aikakäsityksensä. Hänellä oli ajatus, että ensin ihmiset syntynyt ja vanhenevat ja sitten taas nuorenevat. Oliko tällä taaperon ajattelulla jokin yhteys siihen, kuinka ihmiskunnan historiassa aika on monesti hahmotettu syklisenä? Olin vaikuttunut ja ihmeissäni.
Silloin, kun arki tuntuu raskaalta, yritän muistaa, mikä etuoikeus on olla vanhempi. Ennen vanhemmaksi tuloa minulla oli vain aavistus siitä, mitä oli tulossa. Hyvässä ja pahassa vanhemmuus olikin niin paljon enemmän!