Havainto: nukuttuaan viisi ja puoli tuntia sikeästi ja unia näkemättä hauskan illan jälkeen olo on paljon pirteämpi kuin seitsemän tunnin levottomien unien, vessakäynnin ja sen jälkeisen valvoskelun, jonka aikana työasiat laukkaavat mielessä, jälkeen.
Elämä on ollut viime viikot ja kuukaudet aika kreisiä. Joulukuussa minulle tarjottiin koulutustani vastaavaa työtä – ensimmäistä sellaista sitten valmistumisen. Tammikuussa raskaustesti näytti plussaa. Olin molemmista onnellinen, mutta saatatte aavistaa tilanteen tuottamat ristiriitaiset tunteet.
Uuden työni alkamisajankohta ei ollut vielä selvillä. Olin vaihtamassa työpaikkaa saman järjestön sisällä ja vaihtoehtona oli, että olisin tehnyt määräaikaisen yötyöpätkäni loppuun ja siirtynyt sitten uusiin hommiin. Silloin raskaus olisi ollut jo ilmeisen näkyvillä ja olisin ehtinyt olemaan uusissa hommissa vain kolmisen kuukautta, mikä ei olisi riittänyt edes niiden aloittamiseen kunnolla tai siihen, että olisin saanut äitiysloman palkan.
Onneksi näin ei käynyt. Niinpä allekirjoitin työsopimuksen kertomatta alullaan olevasta raskaudesta, josta kukaan perheen ulkopuolinenkaan ei siinä vaiheessa tiennyt. En tehnyt mitään väärää, mutta silti jollain tasolla tuntui, että olin rikkonut työyhteisöni luottamuksen.
Jäädä nyt puolen vuoden jälkeen äitiyslomalle! Olin stereotypia, ensimmäinen vakituinen työsuhde ja pam, saman tien paksuna. Miksi kukaan koskaan palkkaisi kolmekymppistä naista? Juuri tällaisia ne ovat.
Mielessäni kummitteli junkun vuoden takainen iltapäivälehden juttu yrittäjästä, joka palkattuaan pian äitiyslomalle jääneen naisen oli joutunut talousvaikeuksiin. Minunkin uutisvirrassani uutinen oli jaettu ja naisen toimintaa paheksuttu. Vaikka en uskonutkaan tällaisten asenteiden yleisyyteen omassa ystäväpiirissäni, kertoi se jotain yhteiskunnallisista asenteista. Väärään aikaan lisääntyvät naiset ovat paheksunnan kohteina.
Samasssa tilanteessa olleen äidin toteamus tuli tarpeeseen: ”Näissä asioissa naisten on oltava itsekkäitä.” Niinpä. Tehokkaan ehkäisyn ja raskauden suunnittelun aikana on helppo luulotella, että lisääntyminen on vain päätöksestä kiinni. Ei se ole. Suuntaan tai toiseen.
Aina tapahtuu vahinkoraskauksia ja vain harva satavarmasti tietää, miten sellaisen kanssa toimisi. Monet kärsivät vastentahtoisesta lapsettomuudesta. Jollain toive toisesta lapsesta ei koskaan toteudu. Muistaakseni arviolta 1/3 kaikista raskauksista menee kesken jo ennen tietoa raskauden alkamisesta. Monet äidit ja äidiksi tahtovat ovat kokeneet useita keskenmenoja raskauden jo ollessa tiedossa.
Silloinkin, kun toivottu lapsi saadaan alulle, on täysin ennakoimatonta tapahtuuko tämä kuukausi vai vuosi siitä, kun päätös lapsen yrittämisestä on tehty. Kolmekymmentä täyttäneellä naiselle myös kehon kello tikittää: lapsen saaminen muuttuu koko ajan vaikeammaksi.
Lisäksi epävarmassa työelämässä ja maailmassa sitä hyvää ja sopivaa hetkeä tuskin tuleekaan. Suomalaisten toivottu lapsiluku onkin erkaantunut kauas toteutuneesta.
Ennen kaikkea riippumatta mistään: päätös lisääntyä tai olla lisääntymättä on aina jokaisen naisen oma. Piste.
Olen yleensä ollut aika hyvä toimimaan piittaamatta muiden mielipiteestä, toisinaan jopa nauttinut konfliktista ympäristöni kanssa. Nyt kuitenkin huomasin, että toisten ihmisten hyväksyntä raskaudelleni tuntui tärkeältä.
Se oli minulle ja perheelleni iso ja tärkeä asia ja pelkäsin, etteivät ihmiset ympärilläni jakaisi iloamme vaan paheksuisivat avoimesti tai salaa. Pelkäsin, miten uudet työkaverini ja esimieheni suhtautuisivat. Tältä minua epäsovinnaisempia elämänvalintoja tehneistä ihmisistä tai marginaalisemmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevista täytyy tuntua, kun ympäristö ei tunnista itselle tärkeän valinnan arvoa tai suorastaan paheksuu sitä.
Pelkoni osoittautuivat turhiksi ja ihmiset ympärilläni olivat onnittelivat ja rohkaisivat. Erityisesti arvostukseni keski-iän saavuttaneita tai ylittäneitä naisia kohtaan nousi. Ensinnäkin kaikki tällaiset henkilöt työkavereistani äitiini olivat jo huomanneet raskauden ennen kuin kerroin siitä. Kaipa omat raskautensa kokeneille ja eri ikäisten ystävien ja työkavereiden raskauksia katselleille kehittyy tietty silmä. Tai sitten kyse poppaskonsteista. En tiedä.
Toiseksi keski-ikäiset naiset tajusivat heti, että niitä lapsia tulee, sellaista on elämä. Kaikki ei ole suunniteltavissa ja joissain asioissa ei voi kuin seurata sydäntään.
Raskaus on värittänyt kevättä myös muissa suhteissa. Viimeinen kuukausi yötöissä osui yksiin pahoinvointivaiheen kanssa. En oksentanut, mutta lievän etovat tuntemukset ja mahan turvotus osuivat juuri työ-öihin. Ja se hirvittävä väsymys, joka alkaa helpottaa vasta nyt. Rehellisesti en suosittele yötöitä kenellekään raskaana olevalla.
Päivätyö oli helpotus, mutta kuten uusi työ aina vaati ja vaatii sekin edelleen veronsa. Nukun paremmin kuin yötöissä, mutta usein työasiat pyörivät öisin mielessä.
Tunnen jo vauvan liikkeet ja ensimmäine ultra on takana. Verrattuna edelliseen kertaa raskaus tuntuu melkein rutiinilta. Jos ensimmäisellä kerralla odotimme yhdessä kumppanin kanssa jokaista neuvolakäyntiä, nyt neuvolakäyntien aiheuttama säätö lähinnä ärsyttää. En tarvitse neuvolaa rakentamaan suhdettani vauvaan tai omaan kehooni.
Sen sijaan käyn raskausjoogassa, joka paitsi opettaa raskausaikana helpottavia liikkeitä myös valmentaa synnytykseen. Raskausjoogaa järjestetään monessa paikassa ja Manipura lienee yksi parhaista. Joogakoulun perustaja Malla Rautaparta on pitkän linjan synnytysaktiivi ja julkaissut useita kirjoja aiheesta. Peruskurssi sisältää synntysvalmennusluennon ja erikseen voi vielä tulla synnytysvalmennuskurssille.
Ostin myös Bola-korun monella kympillä, koska kahden ihmisen kokopäiväisillä palkkatuloilla on varaa harrastaa ja ostaa välillä jotain kivaa. Helsingissä ja verkossa koruja myyvät ainakin Bebes ja Ipanainen.
Jos ensimmäinen raskaus oli ihmettelyä suhteessa oman kehon muuttumiseen ja lainassa olemiseen sekä ennen kaikkea identiteettityötä suhteessa tulevaan äitiyteen, toisen kohdalla on helpompaa. Ei aivan yhtä jännittävää tai järisyttävä, mutta silti ainutlaatuista. Ihminen ei ole kovin montaa kertaa elämässään raskaana, minulle tämä voi olla viimeinen kerta. Kannattaa siis ottaa kaikki irti. Etenkin, jos raskaudet sattumat olemaan suhteellisen helppoja, kuten minulla toistaiseksi.
Huolettomampi on myös perheemme taloudellinen asema suhteessa viime kertaan, jolloin siirryin opintotuelta miniäitiyspäivärahalle ja törmäsin sosiaaliturvan aukkoon, mikä myöhemmin johti opintuen keskeyttämiseen. Kiitos graduohjaajani, sain opintuen takaisin ja onnistuin valmistumaan.
Nyt tulen saamaan ansiosidonnaista äitiyspäivärahaa ja ensimmäisiltä kuukausilta työehtosopimuksen takaamaa palkkaa. Kaikella todennäköisyydellä minulla on työsuhde, johon palata vanhempainvapaan jälkeen. Se, että tämä tuntuu käsittämättömältä luksukselta, kertoo kuinka epävarmaan elämään sitä on tottunut. Sillä onhan ansiosidonnaisuuden ja työsuhteen turvan ajatuksena, että ne koskisivat suurinta osaa ihmisitä. Ja ehkä nekoskevatkin. Mutta jos yli joka kolmas korkeakoulutetettu alle 35-vuotias nainen työskentelee määräaikaisessa työsuhteessa, ne eivät todellakaan koske kaikkia. Myös omalla kohdallani tai sukupolveni kokemuksissa ja mielikuvissa tämä turva on kaikkea muuta kuin itsestään selvää. Me olemme sisäistäneet ajatuksen työelämän epävarmuudesta hyvin.
Mutta palataanpa alkuun. Kevät on siis ollut melkoisen hullu. Useimmiten en ole edes jaksanut ajatella ystävien näkemistä. Suhteessa tähän ylitin itseni totaalisesti toissapäivänä: tähän asti raskaimman työviikon jälkeen järjestin edellisenä päivänä lapselle hoitajan, puin päälle mekon, joka on kuin tehty vauvamahalle ja lähdin kirjanjulkkaribileisiin.
Onhan se nyt kuitenkin aika siistiä, kun kaveri julkaisee kirjan. Ihailtavaa ja kadehdittavaa. Yläasteella minusti piti tulla kirjailija ja olen aina kirjoittanut jotain. Kirja on ehkä hienointa, mitä tiedän.
Tapasin kavereita, puhuin politiikkaa, selitin tässä kerrotun tarinan aika monelle ihmiselle. Join puolikkaan nollakolmosen lonkeroa, ostin kirjan ja tanssin Julma Henrin tahdissa mahoineni. Mahavauvan kanssa on ihana tanssia. Tanssiessa saa pyörittää lantiota, mitä ylipäätään raskaana ollessa olisi hyvä tehdä, mutta ei bussipysäkillä kehtaa. Muistutin itseäni tanssimaan kotona ja ulkona niin kauan, kun raskaus kestää. En tiedä monenko silmään olin raskaana, mutta omissa silmissäni mahani oli kaunis ja ihana raskausmaha. Backstagen vessassa, johon kohdun painama rakkoni minut kesken keikan pakotti, otin ensimmäisen mahaselfien.
Kotimatkalla yöbussissa aloitin Pontus Purokurun ja Emilian Kukkalan kirjan Luokkavallan vahtikoirat. Ehkäpä aika voisi olla jo kypsä tietokirjallisuudelle, johon en sitten gradun palauttamisen ole juuri koskenut.