Kun esikoiseni syntyi, eniten minut yllätti se, kuinka intensiivinen ja ainutlaatuinen suhde vauvaan on. Olin varautunut valvomiseen, lukenut, miten vauvaa hoidetaan ja kuullut, että imetyksen kanssa voisi tulla ongelmia. Mutta suhdetta vauvaan en osannut ennakoida. Se oli ainutlaatuista ja ihmeellistä. Nyt olen myös oppinut, ettei se toisella kerralla ole välttämättä aivan samanlaista.
Suhde vauvaan on täysin omanlaisensa ihmissuhde. Suhde, jossa ei ole sanoja tai kieltä, jossa toisen koko maailma on toisessa, jossa hymy ja kosketus ovat kommunikaation perusyksiköt. Suhde, jota rakennetaan äärimmäisissä olosuhteissa: vauvan taholta kohdun jälkeen pelästyneenä ja hauraana, äidin taholta väsyneenä, hormonitoiminta sekaisin ja usein uudenlaisessa elämäntilanteessa. Ei ihme, jos pää ei aina pysy mukana.
Luin joskus jostain, että vanhempi ei hoivaa vauvaa, koska rakastaa sitä, vaan rakastaa vauvaa, koska hoivaa sitä. Jokainen vaipanvaihto ja itkun rauhoittaminen rakentaa suhdetta uuteen ihmiseen, pieneen jonka kanssa ei voi tulla tutuksi kommunikoimalla. Kommunikaatio rakentuu samoissa tilanteilla oppimalla toisen reaktioista ja tarpeista.
Tunne kasvavasta rakkaudesta lapseen on hämmentävä. Minä rakastin tuota pientä sen ensi hetkestä, mutta tänään rakastan sitä vielä vähän lisää. Yksin sen intensiivinen katse tekee minut onnelliseksi, onnellinen hymy saa hurmioon.
Suhde vauvaan on erilainen kuin mikään muu suhde myös siinä mielessä, että se perustuu ennen kaikkea kosketukseen. Vauva aloittaa kohdun ulkopuolisen elämänsä ihokontaktissa äitinsä tai isänsä kanssa. Vauva syö sylissä ja etenkin alkuun usein myös nukkuisi mieluiten siinä. Kosketuksen kautta vauva oppii tunnistamaan oman kehonsa ja sen osat.
Syli rauhoittaa. Vielä neljävuotiaskin tarvitsee paljon syliä. Etenkin kiukun tai surun hetkellä sylistä käsin on paras kohdata ja taltuttaa vaikeat tunteet.
Meidän kuopuksemme on nyt neljä kuukautta vanha. Ensimmäisen kolmen kuukauden ns. neljäs raskauskolmannes – aika, jona vauvan vielä kaiken järjen mukaan kuuluisi kasvaa ja kehittyä kohdussa, ellei hänen päänsä tähän mennessä kävisi liian suureksi syntymään – on ohi. Se vaihe, jona vauva mieluiten köllöttelee sylissä paidan alla, meni ohi yhdessä hujauksessa.
Esikoisen kohdalla se tuntui kestävän kauemmin ja oli myös paljon intensiivisempi. On itsestään selvää, että vauva tarvitsee valtavasti hoivaa. Se, mikä esikoisen kohdalla eniten yllätti, oli se kuinka intensiivinen suhde pieneen myttyyn oli. Kun on tottunut elämään elämäänsä erillisenä itsenään, olikin hämmentävää ja kiehtovaa olla jatkuvasti kosketuksessa toisen ihmisen kanssa. Täysimetin lasta, maidon pumppaaminen ei oikein onnistunut, sitä paitsi ei vauva edes kelpuuttanut tuttipulloa. Vauva oli siis käytännössä aina mukana. Kun vaunut lakkasivat kelpaamasta kolmekuisena, vauva oli iholla myös matkoilla.
Eikä kyse ollut vain välttämättömyydestä vaan siitä, että olin itse niin kiinni vauvassa, etten pärjännyt yksin. Kun astuin yksin ulos kotiovesta, vapauden riemu hulmahti ylitseni. Mutta jo metroasemalla huoli kaihersi mieltä; ei minua vauvan pärjääminen huolettanut vaan omani. Rinnat viestittivät ärsyttävään tapaansa kipristämällä, että olin väärässä paikassa: hus siitä takaisin vauvan luo!
Symbioottinen suhde pieneen vauvaan jotakin täysin ainutlaatuista ja ihmeellistä. Kokemus, jota en mistään hinnasta vaihtaisi pois. Vaikka olihan se myös raskasta. Yön tunteina vauvan jatkaessa loputonta tissin lutkutustaan jokainen soluni huusi omaa tilaa. Muistan taloyhtiön tyhjän lenkkisaunan niinä harvoina paikkoina, jossa saatoin olla yksin itseni kanssa. Mutta tarpeeksi lähellä.
On ollut hämmentävää huomata, että nyt toisen lapsen kohdalla kaikki on erilaista. Vähemmän intensiivistä, rennompaan ja vapaampaa. Eroja on jo vauvoissa: uusi tulokas nukkuu hyvin vaunuissa ja viihtyy paremmin lattialla kuin veljensä.
Suurin ero taitaa kuitenkin olla minussa ja isoveljessä. Isomman lapsen vuoksi en voi olla vain vauvalle. Vauvan ollessa vasta joitain viikkoja kävimme esikoisen kanssa kahdestaan ulkona; sirkuksessa, kun vauva oli kuukauden. Minulla ei ole mahdollisuutta olla vain vauvalle ja se tuntuu hyvältä. Iloitsen valtavasti kahdenkeskisistä hetkistä esikoisen kanssa ja hetkinä yksinäni en paljon pohdi lapsia.
Ero on myös varmaan siinä, että minä olen nyt eri kuin neljä vuotta sitten. En ole identiteettiään rakentava ja elämän ihmettä uusin silmin ihmettelevä tuore äiti. Iloitsen vauvasta, mutta en uppoudu siihen, kuten ensimmäisellä kertaa. Se tuntuu myös haikealta.
Haikealta tuntuu, myös se, että tämä saattaa olla viimeinen vauvamme. Yksi vaihe vilahti jo ohitse, kohta hän konttaa, sitten kävelee ja puhuu. Kohta he ovat aikuisia ja minä vanha mummo. Ehkä vasta lasten kautta olen ymmärtänyt oman kuolevaisuuteni.
Toisaalta lupaus lisääntyvästä omasta ajasta lasten kasvaessa houkuttaa. Jos esikoisen kohdalla toisinaan tuntui yksinäiseltä ja janosin toisten seuraa, nyt suurin tarpeeni on yksinäisyys. Kaipaan myös kahden keskistä aikaa puolison kanssa. Aikaisemmin molempia oli helpompi järjestää.
Vaikka nyt minulla en enemmän äitiyslomailevia kavereita, en ole nähnyt heitä juurikaan. Sen sijaan olen istunut kahvilassa kirjoittamassa. Nyt te mietitte, miksei blogi sitten ole päivittynyt viikkoihin. Siksi, että olen kirjoitellut muita juttuja. Kaunokirjallista juttua. Mitä en ole tehnyt vuosiin. Olen innoissani ja ehkä nyt kun olen kertonut tämän koko internetille, en niin helposti voi jättää projektia kesken. Enkä tahdokaan. Kun vain jostain saisi lisää aikaa.