Viimeistään silloin tajuaa ajan riennon ja vanhenemisen, kun omat esikuvat ja sankarit alkavat saada taiteilijaeläkettä. Toisaalta taiteen kuluttajana se ei ihmeemmin hetkauta – taiteilijat kuolevat yleensä saappaat jalassa. Eihän taiteen tekemisestä jäädä eläkkeelle. Taide on taiteilijalle hengittämistä, sydämenlyöntejä.
Katselin listaa tuoreista taiteilijaeläkkeensaajista, paljon tuttuja nimiä joukossa: Dave Lindholm, Hannu Raittila, Pekka Nylund, Tuomari Nurmio, Olli Jalonen ja Otso Kantokorpi.
Dave Lindholm ja Tuomari Nurmio, maestrot, ovat olleet minulle erityisen tärkeitä ensimmäisistä levyistään lähtien – ja olen seurannut heidän tekemisiään ja edesottamuksiaan tarkasti. Tuomarin jäätävän kovan keikkakunnon kävin äskettäin toteamassa täpötäydessä Tapiolan kulttuurisalissa.
Äitini oli ammatiltaan opettaja ja pitkät kesälomat asustelimme aina toukokuun lopusta elokuun puoleenväliin hämäläisessä perintösaaressa kesämökillä. Olin siellä paljon yksin, yksinäinen. Kanavoin yksinäisyyteni mielikuvitusleikkihin, kirjallisuuteen ja varsinkin musiikkiin.
Isokynä Lindholmin Sirkus oli lapsuuteni vaikuttavin levy. Kuuntelin sitä kelamankalla päivästä toiseen. Osaan vieläkin kaikki laulut siitä ulkoa. Jazzikansa tulee, Kaikki menee seinään, Illan Prinsessa, Rockadillo, Kujakissa, Hyvän meren Syli, Sirkus – pelkkiä hittejä minun näkökulmastani. Dave näytti minulle suomen kielen mahdollisuudet ja taipuisuuden rokin kielenä. Sitä kautta rakastuin myös slangiin, uusiosanoihin, poikkeuksellisen rikkaaseen ja yllättävään laululyriikkaan ja vapaaseen muotoon. Pakko vielä ylistää levyn uljainta laulua, Puhtaat Laivat. Se on pieni helmi, aivan vastustamaton mestariteos, joka kestää luettunakin ihan missä seurassa tahansa.
Pienenä laivat satamaan lauloin
Vihelsin myös kauniisti
Laivat vastas torvien kaiuin
Olin kovin onnellinen
Oi, oi – kauniit laivat
Oi, oi – tulivat taas
Muuttui meno
Kasvoin vähän
Tunsin paljon vaihtuvan
Muutos on selvä, mut pitääks sen olla
Niin paljon lunastavaa?
Oi, oi – kauniit laivat
Oi, oi – menivät pois
Maailmaan aikuisten minäkin jouduin
Ihmiset taputtivat käsiään
Mielikuvitus oma, olin saava
Lokeron varman, luulivat niin
Oi, oi – puhtaat laivat
Oi, oi – menivät pois
Puhtaat laivat ne kasoja on.
Puhtaat laivat on minulle jotakin samaa kuin Proustin kirjassa Kadonnutta aikaa etsimässä oli Madeleine-leivos. Tästä laulusta syntyvät aistimukset sysäävät liikkeelle kristallinkirkkaiden muistojen ja mielikuvien vyöryn.
Ehkä Puhtaat Laivat voisi soida jossain ystävien ja sukulaisten pikkutilaisuudessa sitten kun tuuli käy ylitseni.
Myöhemmin tuli Tuomari Nurmion ja Köyhien Ystävien nerokas levy Kohdusta Hautaan. Se tuli mahdollisimman pahaan aikaan, kun punkin ja rockabillyn aallot löivät juuri korkeimmillaan Suomessa. Silti se läpäisi vastustuksen omalla vahvuudellaan. Levy jatkoi siltä suomalaisen laululyriikan perustalta, jolle Isokynä Lindholm oli valanut jo tukevan pohjan.
Kummallinen kuikelo, mutta hieno laulusaundi, ajattelin, kun näin ja kuulin ensimmäisen kerran Tuomarin esittävän Valo yössä. Tuomari oli kummallinen ristisiitos siinä ajassa, kommunisti, joka diggasi häpeilemättä bluegrassia, countria, Elvistä ja Bob Dylania.
Musiikilla on kyky tunkeutua syvälle ihmisen alitajuntaan. Olen ollut paikalla, kun täysin taantunut ja puhumaton potilas hoilaa ulkomuistista yksin autoretkellä mukana taustalla soivat Finnhits-laulut virheettömästi ja vaipuu taas takaisin lähes autistiseen hiljaisuuteen.
Musiikki jättää meihin muistijälkiä, jotka aktivoituvat kun kyseinen laulu alkaa soida.
Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli nyt jo lakkautettu Metsäliiton-tehdas Hämeenlinnassa. Ajoin sinne polkupyörällä kaupungin toiselta laidalta. Matkalla pysähdyin joka aamu kahville ja tupakalle rautatieaseman baariin. Siellä oli kolikoilla toimiva levyautomaatti ja Tuomarin Nurmion single. Panin aina soimaan Kurjuuden Kuninkaan maksimoidakseni vitutuksen ja tyylikkyyden samaan aikaan.
Nurmion esikoislevy Kohdusta hautaan on hämmästyttävä suoritus. Kurjuuden kuningas, Hän on täällä tänään, Oi mutsi mutsi, Makasiinin luona, Just siks, Aavaa preeriaa, Ankara, Valo yössä twist, Älä itke Iines.
Tuomarin levy esittelee myös oikeastaan ensimmäistä kertaa erään märkäkorvakitaristin, Esa Pulliaisen, joka tekee heti selvää jälkeä tyylitietoisuudellaan, kekseliäisyydellään ja loistavalla saundillaan, joka koristelee koko levyä ensimmäisestä soinnusta viimeiseen.
Esimerkiksi runoilijana aloittaneen Tuomarin lauluista olisi voinut valita minkä tahansa laulun, sillä laatua riittää. Olkoon se nyt Aavaa preeriaa, joka on todellinen sanataiteen mestarinäyte:
Vilu työntää viltin alle laihaa polveaan
Yön miehet makaa hiljaa kuuden hengen kopeissaan
Taivaasta laakson lapsiansa katsoo kylmä, tyly kuu
Jossain kaukana takertuu toisiinsa kuumat suut
Täällä savuun nukahtaa
Nukkuu, ja herää taas
Vain öisin intiaanit ratsastaa
Aavaa preeriaa
Mestari tuo perjantaina kottisalkun parakkiin
Hän tuoksuu kuten tuntematon kukka tropiikin
Viimeisen tilin jotkut saa tukat kammataan
Pirssillä pakoon pääsee grilli Mustaan Mölyapinaan
Tulilientä tappavaa
Voivat kurkut lutkuttaa
Vain öisin intiaanit ratsastaa
Aavaa preeriaa
Veli, joko uuvuit, joko heitit toivosi
Väsynyttä kättä leikkaa julma sirkkeli
Ajatuksen säteellä ei yhtään ystävää
Hiki haisi, uneen upposi viimein pieni pää
Silloin villi huuto kaikuu
Kirveet verta janoaa
Vain öisin intiaanit ratsastaa
Aavaa preeriaa