Ne, joille kirjoitan, eivät lue.

Tämä alakuloisen rehellinen oivallus teki minuun suureen vaikutuksen, kun luin äskettäin kirjailija Olli Hyvärisen painavaa aforismikokoelmaa Vielä kerran tulee toisenlainen aika.

Kukapa ei haluaisi kuulijaa, jos on kerrottavaa. Kukapa ei haluaisi lukijaa, jos kirjoittaa. Harvempi meistä raapustelijoista vain ymmärtää oman kirjoittamisensa toivottomuutta saati sen kohderyhmää tai sen puutetta. Olli Hyvärinen selvästi ymmärtää.

Hyvärisen yhteiskunnallisuus on raikasta – kuin vuoristoilmaa. Se hakkaa kirkkaasti nämä Martti Anhavan suomentamat tylsät ja keskeneräiset luonnostelijat, ranskalaiset Chamfortin ja Joubertin, joilta en ole lukenut yhtäkään sellaista lausetta, jonka takia olisi kannattanut kaataa metsää.

Viime aikoina on kovasti huudeltu lyyrisen ja sumean aforistiikan perään. Olen tutustunut siihen enkä ole innostunut. Siinä kun ei oikein synny kumpaakaan, ei hyvää aforismia eikä hyvää runoa. Kuten vanha sutkaus asian tiivistää: ”Ei synny lasta eikä paskaa.” Ehkä siksikin Hyvärisen yhteiskunnallinen, ajankohtainen, terävä ja kielellisesti kaunis aforistiikka on niin piristävää. Kiitos siitä.

Hyvärisen kieli on kylmän toteavaa, lopullista kuin laukaus päähän. Sitä lukiessa veri läikähtää. Tässä muutamia esimerkkejä:

Kuoli kielensä tähden. Se kyynel on kurssissaan.

Lähde kritiikki, pese kätesi ja jalkasi vihollisen veressä.

Orvot huutokaupataan viattomien lasten päivänä.

Blogistanin sinertyneessä keinovalossa piikittelee kulttuuri.

Hennalan kuulaasta kesäyöstä ja Köyliönjärven jäältä runous alkaa.

Absoluuttinen vapaus, politiikan kyllästämä poeetikko lausui, ja kielsi kantaaottavuuden.

Hyödyttömät idiootit rehabilitoidaan.

Kauneudella ja ajattelulla ei ole järkevää tekemistä.

On tehtävä surutyötä tai kannettava vastuuta. Tai lausuttava puhtaasti sonetti.