Ennen sosiaalista mediaa kuvittelimme, että tyhmyys johtuu tiedon puutteesta. Nyt ainakin tiedämme että kyse ei ollut siitä. Some-keskustelut osoittavat, kuinka tuskallista on yrittää keskustella sellaisten ihmisten kanssa, joiden arvot ja jopa faktat ovat täysin erilaisia. Eikö se ole osoitus vastapuolen valheellisuudesta tai harhaisuudesta?
Perinteiset puolueet yrittävät yhä pitää kiinni talousrealismistaan tai jonkinlaisesta objektiivisuudesta, mutta menettävät suosiota räikeän populistisessa keskustelussa. Konsensuksen aikakauden jälkeen olisi ehkä jo aika muuttaa käsitystä demokratian perusluonteesta.
Esimerkiksi Laclau ja Mouffe ovat kirjoittaneet agonistisesta demokratiasta. Agonismi tarkoittaa perustavanlaatuisten ja pysyvien ristiriitojen eli antagonismien hyväksymistä osana demokratiaa. Emme ole eri mieltä vain verotuksesta tai maahanmuutosta, vaan todellisuutemme ovat erilaisia.
Ajatuksen juuret juontavat kauempaa, Althusserin ideologiakäsityksestä ja Lacanin psykoanalyysistä. Ideologia ei tässä yhteydessä tarkoita jonkun uskonnollisen tai aatteellisen hihhulin vääristänyttä maailmankuvaa, vaan jokaisen meistä sosiaalinen todellisuus on jo lähtökohtaisesti ideologian strukturoima. Poliittisesta keskustelusta voi huomata, kuinka sanojen merkitykset ovat periaatteessa liukuvia, vapaasti määriteltävissä tilanteen ja tarkoitusperien mukaan. Tietyt keskeiset ideologiset käsitteet, mestarisignifioijat, kuitenkin ikään kuin naulaavat merkitysten kentän paikoilleen.
Kaikki ideologiat pyrkivät näyttäytymään niiden sisäisille subjekteille eheänä ja ’ideologiattomana’ todellisuutena. Voimme osoittaa toisten ideologiassa ristiriitaisuuksia tai virheitä, mutta emme voi tarkkailla omaa ideologiaamme ulkopuolelta.
Näin ajateltuna objektiivisuus on siis aina harhaa, jos ei puhuta aineellisen todellisuuden kuvailusta aivan alkeellisella tasolla. Ainoastaan tiede voi Althusserin mukaan mahdollisesti pyrkiä kaikista ideologioista vapaaseen objektiivisuuteen, koska se pyrkii tuottamaan vertaisarvioitua ja todistettavissa olevaa tietoa, tietoa vailla subjektia.
Poliittinen taloustiede ja yhteiskuntafilosofia ovat valitettavasti ehkä kaikkein kauimpana niin sanotuista kovista tieteistä, joissa mittaukset ja laskelmat ovat todistettavissa ja uusinnettavissa. Meidän pitäisikin lähteä siitä, että mikä tahansa poliittinen lausunto tai talouslaskelma on aina puolueellinen, ja sillä on aina jokin tarkoitusperä – oli se sitten salattu tai ääneenlausuttu.
Jokaisen ideologian sisällä esiintyy tietysti älyllistä laiskuutta, mutta myös vilpitöntä pyrkimystä kohti totuutta. Totuudet vain ovat kovin erilaisia. Vastapuolen sietämätön ’tyhmyys’ onkin ehkä vain merkki siitä, että elämme eri lähtökohdille rakentuneissa sosiaalisissa todellisuuksissa. Käymme keskustelua käsitteillä, joiden merkitykset ovat eri ihmisille erilaisia. Monissa tapauksissa onkin hedelmätöntä kiistellä faktoista; voisimme sen sijaan tarkastella mihin konkreettisiin päämääriin osapuolet pyrkivät.
Siksi varjobudjetit olivat kiinnostavaa luettavaa: Kokoomus esimerkiksi laskisi tuloverotusta miljardilla, mutta heikentäisi työttömien asemaa. Perussuomalaiset vähentäisivät uusiutuvien energialähteiden tukemista, kehitysapua ja maahanmuuton kustannuksia, mutta tukisivat yksityisautoilua ja lisäisivät poliiseja.
Selvät virheet pitää tietysti oikaista, mutta loputtomien tahallisten väärinymmärtämisten ja tuohtumusten sijasta hedelmällistä keskustelua olisi ehkä miettiä, minkälainen ajatusmalli tai maailmankuva näiden valintojen taustalla on, ja minkälaista maailmaa ne pyrkivät rakentamaan.
Näiden pyrkimysten välille meidän on demokratiassa parhaamme mukaan yritettävä rakentaa aina jossain määrin epätyydyttäviä kompromisseja.