Alkavalla vuosikymmenellä poliittisen keskustelun keskipisteessä on pohjimmiltaan vain yksi suuri kysymys – haluatko olla rakentamassa lisää muureja vai kaatamassa niitä? 

Muurien historiaa

Muureja on perinteisesti ollut kahta lajia: linnoituksia ja rajamuureja.

Linnoituksia rakennettiin suojaamaan rikkaita kaupunkeja tai aatelisten asuinsijoja. Keskiaikaiset linnat muuttuivat teknisesti vanhanaikaisiksi 1300-luvulla, kun tykit yleistyivät. Linnojen valleja madallettiin ja paksunnettiin, ja tähtimäinen muoto mahdollisti puolustautumisen joka suuntaan. 1800-luvun kehittyneemmät tykit ja ammukset kykenivät läpäisemään paksutkin suojavallit; nykyisin ainoastaan maan sisään kaivetuista bunkkereista on jonkin verran suojaa pommeja vastaan.

Rajamuureja taas on tyypillisesti rakennettu imperiumien rajoille. Tunnetuimpia historiallisia esimerkkejä ovat Kiinan muuri tai Rooman valtakuntaa ympäröineet Limes-muurit. Satojen tai tuhansien kilometrien mittaiset rajamuurit eivät ole koskaan kyenneet pysäyttämään laajamittaisia invaasioita, vaan ennemminkin niiden tehtävä on ollut kontrolloida ihmisten ja tavaroiden kulkua ja merkitä imperiumin rajat näkyvästi.

Kaupankäynti muurin yli ei ikinä ole symmetristä. Muurit perustuvat siihen, että niiden sisäpuolella olijat ovat rikkaampia kuin ulkopuoliset kansat. Imperiumi hankkii ulkopuolelta raaka-aineita ja työvoimaa; imperiumin asukkaat saavat liikkua vapaasti muurin taakse, mutta sisään pääsee vain luvan kanssa.

Muurit rakennetaan yleensä silloin, kun imperiumi on kurottanut äärimmilleen ja saavuttanut laajenemisensa rajat. Rajamuureja voikin pitää merkkinä imperiumin hiljalleen alkavasta kivettymisestä ja alamäestä, sillä aikojen saatossa imperiumit ovat aina luhistuneet sisältäpäin.

Imperiumit ovat syntyneet esimerkiksi jonkin teknologisen tai kulttuurisen kehitysaskelen ansiosta, kun olosuhteet ovat olleet suotuisat – ei siksi että amerikkalaiset, mongolit, kiinalaiset, egyptiläiset tai atsteekit olisivat olleet geneettisesti ylivertaisia.

2000-luvun muurit

1990-luvun alussa näytti hetken siltä, että muurien aika olisi ohi. Kahden suurvallan välinen rautaesirippu oli auennut ja Berliinin muuri murtunut. 2000-luku on kuitenkin ollut uusien muurien aikaa: Israelin ja Palestiinan tai Yhdysvaltojen ja Meksikon väliset muurit kohoavat yhä korkeampina.

Onko Euroopan Unioni oma imperiuminsa, vai onko se Naton ja kauppasopimusten myötä ennemminkin joukko Yhdysvaltojen vasallivaltioita? Totuus lienee jotain siltä väliltä, mutta Afrikan tai Lähi-idän köyhien valtioiden asukkaiden kulkua valvotaan joka tapauksessa äärimmäisen tiukasti sekä Välimerellä että unionin itäisellä rajalla.

Nationalistit rakentavat rajamuureja

Länsimaissa nyt nousevat nationalistiset liikkeet ovat keskittyneet rakentamaan rajamuureja. Trumpin lupaus Meksikon muurista oli yksi hänen kampanjansa keskeisistä teemoista, vaikka sitä laajalti pilkattiinkin. Nationalistien lähtökohta on, että muurien sisällä olevat rikkaat asukkaat ovat ansainneet rikkautensa, eikä muilla ole oikeutta tulla nauttimaan niistä.

Nationalisteilta unohtuu usein mainita, että taloutemme perustuu epäsymmetriseen kauppaan köyhien maiden kanssa. Eurooppaan tuodaan Afrikasta ja Aasiasta elintarvikkeita ja halpoja teollisuustuotteita, ja lisäksi siirtolaiset tekevät jo nyt suuren osan niistä raskaista tai huonosti palkatuista töistä, joita eurooppalaiset eivät itse halua tehdä. Laillisen siirtolaisuuden tahallinen hankaloittaminen suosii niitä, jotka ovat valmiita ylittämään rajan laittomasti – yleensä rämäpäisiä nuoria miehiä.

Avoimen maahanmuuttovastaisuuden lisäksi asenne näkyy ilmastopolitiikassa. Suomalaisistakin nationalisteista löytyy tietysti joukko tieteenvastaisia ilmastodenialisteja. Nykyään yleisempi kanta on kuitenkin ”suomalaiset ovat jo tehneet osuutensa, eikä sillä muutenkaan ole väliä, koska kiinalaiset saastuttavat enemmän.” Resursseja kannattaisi siis käyttää ilmastonmuutoksen torjumiseen muualla, mutta tähän ei kuitenkaan saa antaa rahaa, vaan kehitysavun määrää pitää ennemminkin vähentää.

Ristiriitaista nationalistien ilmastokannassa on tietysti se, että ilmastokriisin seuraukset iskevät kovimmin juuri köyhiin maihin lähellä päiväntasaajaa. Mitä pahemmaksi tilanne pääsee, sitä suurempi joukko ihmisiä joutuu hylkäämään kotinsa ja lähtemään kohti pohjoista, eikä mikään muuri historiassa ole kyennyt pysäyttämään miljoonien ihmisten muuttovirtaa. Kansallisvaltion rajoihin perustuva ratkaisu ilmastokriisiin on teholtaan samaa luokkaa kuin komerossa piileskeleminen tulipalon aikana.

Oikeisto rakentaa linnoituksia

Perinteisemmät oikeistopuolueet ovat myös muurien kannalla, mutta oikeiston valinta on linnoitus. Linnoitusten muurit kulkevat yhteiskunnan sisäpuolella, ja niiden tarkoitus on eristää köyhät rikkaista. Oikeiston mielestä rikkaat ovat ansainneet olla rikkaita ja köyhät köyhiä – olipa varallisuus perittyä tai ei.

Oikeisto hyväksyy maahanmuuton ja siirtolaisuuden tietyissä rajoissa, koska (varsinkin laittomat) siirtolaiset ovat usein valmiita tekemään töitä alhaisemmalla palkalla. Se taas luo painetta alentaa työntekijöiden palkkoja, mikä lisää luonnollisesti osakkeenomistajien voittomarginaalia ja varallisuuden kertymistä ennestään rikkaille. Oli siirtolaisia tai ei, palkkakilpailun ongelma on joka tapauksessa läsnä globaalin markkinatalouden kautta. Suuri osa teollisuustuotannosta on jo siirretty sinne missä työvoima on halvinta, ympäristölainsäädäntö ja verotus vähäisintä, ja Postin työtaistelu tuskin jää viimeiseksi näinä vuosina.

Laajemmin tarkasteltuna kasvavat elintasoerot tarkoittavat yhteiskunnallisia levottomuuksia, aidattuja asuinalueita ja yksityisten vartijoiden palkkaamista, ja ilmastokriisin paheneminen tarkoittaa väistämättä köyhien siirtolaisten määrän kasvua. Ilmastokriisin tai muiden ympäristötuhojen torjuminen ei välttämättä ole rikkailla ykkösprioriteetti, sillä vertauskuvallisen paskan osuessa tuulettimeen rikkaat voivat aina vetäytyä linnoituksiinsa – ja puhun nyt konkreettisista bunkkereista.

Jo vuosia lehdet ovat kirjoittaneet superrikkaiden rakennuttamista maanalaisista linnoituksista, joiden sisustus vastaa luksusjahtia, ja joihin on varattu elintarvikkeita ja juomavettä pidempääkin oleilua varten. Ongelmaksi on ilmeisesti muodostunut riittävän luotettavan palvelusväen löytäminen, jotta sisäisen kapinan uhka saataisiin estettyä kriisitilanteessa.

Tulevaisuus muurien varjossa

Kuvahaun tulos haulle ceuta border walls

Mikään ei tietenkään estä nationalisteja ja perinteistä oikeistoa liittoutumasta jonkinlaiseksi totalitarismin ja kapitalismin yhdistelmäksi  – mutta kuka hitto sellaisessa dystopiassa haluaisi asua? Se on maailma, jossa imperiumin tarkasti vartioiduilla rajoilla köyhät siirtolaiset kootaan valtaville leireille.

Myös nationalisteilla on taipumus rakentaa yhteiskunnan sisäisiä muureja,  eräänlaisia etnisyyteen tai uskontoon perustuvia käsitteellisiä rajoja. Hitlerin aikana juutalaiset merkittiin tähdellä ja heidät suljettiin ghettoihin. Ihonväri tai kulttuuri voi toimia samanlaisena muurina, joka erottaa ”heidät” ”meistä” – vaikka olisi kyse ihmisestä, joka on syntynyt ja elänyt koko ikänsä samassa maassa.

Surullisinta tässä kaksinkertaisten muurien tulevaisuudessa on tietysti se, että kriisin hetkellä myös nationalisteihin uskoneet työläiset jäävät linnoitusten ulkopuolelle siirtolaisten kanssa: suuri osa varallisuudesta ja sen myötä todellisesta poliittisesta vallasta säilyy omistavalla luokalla.

Vaihtoehto muureille

Avoimuus on aina ollut vasemmiston ja vihreän liikkeen lähtökohta. Jos todella pyrimme välttämään konflikteja rajoilla ja yhteiskunnan sisällä, ainoa älyllisesti rehellinen vaihtoehto on pyrkiä tasoittamaan globaaleja elintasoeroja ja suojella ympäristöä. Elintasoerojen madaltuessa muureille ei ole tarvetta sen enempää entisten imperiumien rajoilla kuin rikkaiden omaisuutta suojaamassa, eivätkä ympäristöongelmat toisaalta kunnioita kartalle piirrettyjä rajoja.

Maailmanlaajuiselle taloudelle on siis luotava uudet maailmanlaajuiset säännöt, ellemme halua rakentaa yhä uusia imperiumeja uusine muureineen. Perinteinen pohjoismainen sosiaalidemokratia ei sellaisenaan riitä, koska se on suojellut työläisten oikeuksia lähinnä kansallisvaltion rajojen sisällä, ei nykyisessä globaalin talouden ympäristössä, jossa se on tuomittu hitaaseen luisuun. Välillä on vaikea välttää outoa tunnetta, että eurooppalaiset nationalistiset äärioikeistopuolueet ovat kansainvälisesti tiiviimmin verkostoituneita kuin vasemmistopuolueet.

Muuriton maailma on pitkällä aikavälillä paras vaihtoehto kaikille, mutta vaikein toteuttaa, koska se merkitsee sitoutumista pitkään ja työlääseen globaalin tasa-arvoisuuden projektiin. Juuri tähän saumaan nationalistiset populistipuolueet iskevät: ne lupaavat helpon elämän jatkuvan kansallisvaltion muurien suojassa, tarjoamatta kuitenkaan yhtäkään konkreettista ratkaisua globaaleihin elintasoeroihin tai pahenevaan ympäristökriisiin.

Juuri nyt muurinrakentajien halvat lupaukset tuntuvat kuitenkin toimivan. Ehkä se on myös merkki siitä, että vasemmiston ja vihreiden pitäisi järjestää joukkonsa uudella tavalla, koska rintamalinjat ovat muuttuneet uuden kysymyksenasettelun myötä. 

***

Mikään historian muureista ei ole pystynyt ylläpitämään imperiumia loputtomiin. Monista historiallisista muureista on kuitenkin tullut myöhemmillä vuosisadoilla suosittuja turistikohteita.

Toisin kun yleisesti uskotaan, yksikään ihmisen rakentama muuri ei erotu avaruudesta paljain silmin.