Välillä on ehdottoman virkistävää tarttua nuortenkirjaan. Nuortenkirjallisuus nimittäin tuntuu usein käsittelevän kiinnostavia teemoja aidolla ja paikoin suorasukaisellakin otteella. Palan tästä aitoudesta saa lukiessaan esimerkiksi Holly Bournen Oonko ihan normaali? -kirjaa.  

Bourne itse kertoo halunneensa kirjoittaa romahtamisesta ja siitä, kuinka mielenterveysongelmaisen leima vaikuttaa ihmisen minäkuvaan. Kirjan 16-vuotias päähenkilö Evie sairastaa pakko-oireista häiriöitä, ja hän on juuri aloittamaisillaan koulunkäynnin uudessa koulussa. Uudessa koulussa Evie haluaa olla ennen kaikkea normaali. Normaali hinnalla millä hyvänsä. Sulautuminen normien mukaiseksi ja kokemus omasta epänormaaliudesta ovat varmasti tuttuja itse kullekin meistä: Evien kautta nuo tuntemukset tehdään todella näkyviksi lukijalle.  

Silmitön normaaliuden tavoittelu oman hyvinvoinnin kustannuksella johtaa harvoin hyvään lopputulokseen. Niinpä normaaliusvimma saa Evienkin tuntemaan itsensä hyvin epävarmaksi, mikä heijastuu esimerkiksi siihen, miten päähenkilö jäsentää omat ihmissuhteensa. Evien entinen paras ystävä Jane on nimittäin korviaan myöten rakastunut Joel-nimiseen poikaan ja unohtanut rakkauden lumoissa parhaan ystävänsä. Evie kuitenkin kääntää asian omaksi syykseen:  

”Hän oli varmaan halunnut epätoivoisesti päästä minusta eroon. Olin varmaan ollut niin rasittava, hän oli valmis vaihtamaan identiteettiä vain päästäkseen minua pakoon.” 

Lukija ei voi kuin ahdistuneena seurata Evien minäkuvan musertumista opiskelu-, ulkonäkö- ja parisuhdepaineiden ristiaallokossa. Kaiken keskellä oivaltavinta teoksessa on, että Evien tilan heikkenemiselle on onnistuttu luomaan selkeitä syy-seuraussuhteita.  Ympäröivän yhteiskunnan normittavat rakenteet, seksismi ja erilaisuuden pelko ovat esillä konstailematta ja sellaisenaan esimerkiksi Evien suhteessa Guy-nimiseen poikaan, joka särkee Evien sydämen sikamaisella käytöksellään. Guy kyseisen henkilön nimenä tuskin on sattumaa.  

Pelkkää epätoivon alhoa kirja ei toki ole, vaan Evie myös voimautuu kuten niin monet meistä: perheensä ja ystäviensä avulla. Evien äidin kehittyminen kirjan lopussa ymmärtäväisemmäksi tukipilariksi tyttärelleen on kiehtovaa seurattavaa. Myös Evien pikkusisko Rose on ihailtavana tukena sisarelleen:  

”Sulla on pakkomielteinen tarve olla normaali, mutta kun normaali on tylsää, ja sä olet erityislaatuinen, Evie.”  

Nuortenkirjallisuudelle tyypillistä on myös, että aikuiset löytävät kirjojen kiinnostavuuden kovin myöhään. Niinpä tämäkin teos on nuorison osalta jo moneen kertaan luettu, ennen kuin itse tartuin siihen. Teos sopii varmasti identiteettiään vielä rakentavalle nuorelle, mutta toisaalta epävarmuuden ja epänormaaliuden tuntemukset tuskin ovat vieraita meille aikuisillekaan. Ehkä Oonko ihan normaali? auttaa ihan jokaista löytämään oman epänormaaliutensa, suhtautumaan normaaliuteen kriittisesti ja ymmärtämään, että epänormaalius on… miten sen nyt sanoisi… normaalia.