Sipilän hallituksen työttömyysturvan ”aktiivimallista” on nyt kohistu jo vuoden verran. Itse työttömyys ja sen syyt ovat olleet päättäjiltä hakusessa jo vuosikymmeniä. Massatyöttömyys ilmiönä tuli jo 90-luvun laman yhteydessä.

Presidentti Urho Kekkonen jo aikoinaan määräsi Miettusen ”hätätilahallituksen” kun työttömyys kohosi 100 000 työttömään.

Kun tuolloin ns. ”kitkatyöttömyys” oli kaksi prosenttia niin nyt terminologiaa on muutettu ”rakennetyöttömyydeksi”. Kokoomuksen Juhana Vartiainen pitää seitsemän prosentin rakennetyöttömyyttä normaalina ja hyväksyttävänä.

90-luvun jälkeen kaikki hallitukset ovat lupailleet uusia työpaikkoja sadoin tuhansin (100 000-300 000) – kaikki onnistumatta.

Ainoa missä on onnistuttu, työttömiä on alettu siirtää erilaisille eläkkeille jollekin yhteiskunnan elätettävien momentille kaunistamaan keinotekoisesti työttömyystilastoja.

Työttömyyden poistamiseksi on perustettu kymmeniä erilaisia professori- ja muita asiantuntijatyöryhmiä ratkaisemaan ongelmaa – onnistumatta.

Jo pelkässä työttömyyden tilastoinnissa on suurta hajontaa. Työ- ja elinkeinoministeriön ja Tilastokeskuksen tilastoissa on jo vuosikymmeniä lähes 100 000 työttömän ero. Jos mukaan lasketaan ns. laaja työttömyys (työelämän ulkopuolella olevat), niin työtä vailla olevien kokonaismäärä on jo lähes 500 000 henkeä.

Työttömyystilastoista karsiutuu työelämän ulkopuolelle vaikka olisi ollut viisi vuotta työttömänä. Työtön ei ole työtön, jos ei ole kuukauteen hakenut uutta työpaikkaa. Yli 50-vuotias voi ymmärrettävästi olla kyllästynyt joka kuukausi työnhakuun, koska edes työhaastatteluun on käytännössä mahdoton päästä työnantajien ikäsyrjinnän vuoksi.

Koska työpaikkojen lisäys on ollut poliitikoille vaikeaa, työpaikkojen tilastointiin on kehitelty uusia kepulikonsteja ongelman hautaamiseksi. Nyt Sipilän hallitus pitää tavoitteena työllisyysasteen nostamisen 72 prosenttiin, koska se mahdollistaa tilastokeplottelun.

Tilastollista keplottelua ja kaunistelua harrastetaan myös siten, että kun pitkäaikaistyöttömiä ei enää saada työllistettyä, heidät siirretään erilaisille varhais-, työttömyys- ja muille eläkkeille (Lex Lindström) yhteiskunnan elätettäväksi.

Kukaan poliitikko ei puhu mitään TYÖTUNTIEN MÄÄRÄN kehityksestä. Se on ainoa mittari, joka kertoo TYÖN MÄÄRÄN lisääntymisestä. Ne ovat samalla tai alhaisemmalla tasolla kuin työtunnit 90-luvun alussa, vaikka Suomen BKT on lähes kaksinkertaistunut – poliitikot eivät uskalla myöntää, että kasvu ei välttämättä enää lisää työtä nykyisessä digitalisaatio-yhteiskunnassa.

Hallituksen nokkamiehet, Sipilä, Orpo ja Lindström ottavat aina malliksi Ruotsin, Saksan ja Yhdysvaltojen työttömyys- ja työllisyystilastot, joita kohden Suomenkin tulisi edetä. Niissäkin paikallaan polkeva työn määrä jaetaan entistä useamman silpputyön avulla.

Kummallista, että valtamediat eivät ole ”jostakin syystä” kaivaneet niiden maiden työtuntitilastoja. Niissäkään ei työtuntien eli TYÖN MÄÄRÄ ole lisääntynyt ja sielläkin harrastetaan tilastollista keplottelua työttömyyden ”nujertamiseksi”.

Työllisyysastetta voi keinotekoisesti lisätä ja työttömyystilastoja pienentää muuttamalla paikallaan polkevat työtunnit yhä enemmän ”kepulityöpaikoiksi” (osa-, määräaikaisiksi, vuokratyö- ja nollatuntisopimus, projektitöiksi, pakkoyrittäjiksi.

Niitä pitää vielä tukea veronmaksajien rahoilla, palkkatuella ja starttirahoilla. Ongelmana on, että niillä ei enää elä, kuten ennen.

Kaikki poliitikot puolueisiin katsomatta peräänkuuluttavat yrittäjyyttä työpaikkojen synnyttämiseksi. Siitä huolimatta, että mikroyrittäjillä (94%) on enää jaettavana koko markkinoista vain 17%, kun isot yritykset ovat koko ajan syöneet pienten markkinaosuuksia.

Myös vapaiden työpaikkojen suhteen on tilastoinnissa suuria eroja. A-Studiossa kerrottiin juuri Suomessa olevan 85 000 avointa työpaikka.

Tuore tilastokeskuksen luku (17.11.2017) on taas 34 300 työpaikkaa. Tilastokeskuksen graafi kertoo, että niissä on vuoden aikana vaihtelua 20 000-40 000 kun kesätyöpaikat lisäävät muutamaksi kuukaudeksi tilastollista ”ylitarjontaa”.

Niistäkin 6 200 on osa-aikaisia (18%) ja runsas 12 500 (36%) määräaikaisia. Niin sanottuja ”vaikeasti täytettäviä” työpaikkoja oli 17 600 (51%).

Suuri osa niistä on puhelinmyyjän, siivoojan, provisiomyyjän, vuokra- ja Franchising-yrittäjien työpaikkoja – eli noin 70 prosenttia niistä on ns. epätyypillisiä työpaikkoja, joilla ei enää elä.

Koska niillä ei enää elä, noin 150 000 kansalaista joutuu pakosta tekemään kahta tai jopa kolmea työtä päällekkäin. Siinä lapsiperheet ja parisuhteet ovat lujilla.

HS selvitti vuonna 2015, millaisia työehtoja on työpaikoissa, joihin on vaikea löytää työntekijöitä. Töitä tuntuu löytyvän. Kolmen tunnin aktiivisen soittelun tulos oli yksi työhaastattelu ja alustava lupaus kuudesta eri työpaikasta.

Tarjolla olisi yövuoroja taksinkuljettajana, siivousta ja mahdollisuus perustaa yritys, jonka työalana on mustesäiliöiden vaihtaminen tulostimiin. Se tosin vaatisi tuhansien eurojen oman alkuinvestoinnin.

Kaikki haetut työpaikat ovat olleet auki yli kolme kuukautta, ja ne ovat osa aineistoa, jota HS pyysi neljältä työ- ja elinkeinotoimistolta. Niiltä pyydettiin lista kaikista yli kolme kuukautta auki olleista työpaikoista, joihin ei ole löytynyt työntekijää. Millaisia nämä työpaikat ovat?

Pitkään auki olleet työpaikat jakaantuvat neljään luokkaan. Osa töistä vaatii rajatun koulutuksen, kuten sairaanhoitajan ja kokin paikat. Lisäksi avoinna on paljon yrittäjäpaikkoja (franchising) sekä provisiopalkkaista myyntityötä. Yli puolet täytettävistä on sellaisia, joiden ansiotasosta ei voi etukäteen päätellä voisiko sillä tulla toimeen.

Neljänteen ryhmään kuuluvat pienipalkkaiset, usein osa-aikaiset tai keikkaluontoiset työt. Siivoojan töitä saisi useasta yrityksestä heti noin 10 euron tuntipalkalla. Osa-aikaisen siivoojan ansiot jäävät alle 1 000 euron, kokopäivätyön kuukausipalkka on noin 1 600 euroa. Se on alle puolet suomalaisten keskiansioista. Töitä on kyllä pääkaupunkiseudulla, mutta sillä ei enää tule toimeen ilman asumistukea.

Nyt Sipilän hallitus keksi työttömien kurittamiseksi ns. ”Aktiivimallin” jolla yritetään pakottaa työttömiä näihin vapaana oleviin kepulityöpaikkoihin, kun normaaleja kokoaikaisia ja normaalipalkkaisia työpaikkoja ei ole enää tarjolla.

Psykohistorioitsija Juha Siltala kirjoitti siitä ansiokkaan kolumnin otsikolla: Miksi aktivointimalli aktivoi vastustamaan?

Kokoomuslaiset ja Ben Zyskowicz ovat jo vuosikymmeniä pitäneet työttömiä työtä vieroksuvina sosiaalipummeina joita pitää aktivoida kepillä. Tätä myyttiä on pidetty yllä vaikka jo yli 10 vuotta sitten sosiaalipolitiikan professori Heikki Ervasti tutki tämän uskomuksen todenperäisyyden.

Kyllähän näitä ”sosiaalipummejakin” oli, mutta vain neljä prosenttia. Se oli paljon vähemmän kun tuolloin julkistettiin toinen tutkimus, joka kertoi että paljon enemmän oli vanhuksia, jotka eivät hakeneet niitä rahallisia etuuksia, jotka lain mukaan heille kuuluisivat. Vanhojen asenteiden takia he eivät kehdanneet mennä ”köyhäinluukulle”.

Noin puolta miljoonaa työtä vailla olevaa kansalaista yritetään aktiivimallilla väkisin työllistää näihin ns. ”paskaduuneihin”. Sitä voi vain vähän kärjistäen verrata seuraavaan tilanteeseen. Kun viemäriputkessa 14 tuuman ”tavaraa” (laaja työttömyys) yrittäisi väkisin tunkea yhden tuuman (tarjolla olevat työpaikat) putkeen.

Vaikka aktiivimallilla saataisiin kaikki n. 35 000 avointa työpaikkaa täytetyksi, niin vieläkin työttömiä on jäljellä reilun 13 tuuman putken verran – siis aktivointia eivät tarvitse työttömät vaan työnantajat, joiden pitäisi kepulityöpaikkojen sijaan luoda oikeita ja kunnollisia työpaikkoja, joilla myös elää ilman veronmaksajien palkka- ja asumistukea ja muita starttirahoja.

Jos avoinna olevissa työpaikoissa olisi normaali kokoaikainen ja normaalipalkkainen (n. 3 000 euroa/kk) työpaikka, sinne hakisi ainakin yli 200 hakijaa, joista suurin osa olisi vielä ylikoulutettuja.

Tämän todentaa RAY:n erityisasiantuntija Timo Mulari ja kertoo kuinka vaikeaa korkeakoulutettujen on työllistyä näinä taloudellisesti vaikeina aikoina ja kuinka satojen hakemusten jälkeenkään ei ansioluettelo täydenny.

Työmarkkinoilta löytyy kuitenkin vieläkin kilpaillumpia paikkoja. ”Jos laittaa hakuun säällisen paikan, jota voi hakea ilman koulutusta ja josta saa kohtuullisen korvauksen, sinne on tuhansia hakijoita – eikä kymmeniä tai satoja kuten korkeakoulutetuilla” ja jatkaa ”Mitä nuorempi ja kokemattomampi hakija on, sitä heikommassa asemassa hän on, kuten työelämässä muutenkin”.

Rahoitusalan professori Vesa Puttonen heitti ”taloustieteellisen” ja ”rakentavan” ehdotuksen. Hän totesi tiedemiehen asiantuntemuksella, että jos tohtoritason työntekijä ei löydä markkinoilta koulutustaan vastaavaa työpaikkaa, hänen tulee ottaa vastaan mikä tahansa avoin oleva työpaikka – vaikka siivoamaan 10 euron tuntipalkalla.

Minullakin olisi Puttoselle ”rakentava” ehdotus. Koska hän ei rahoitusalan talousprofessorina osannut (eikä muutkaan talousprofessorit) varoittaa poliittisia päättäjiä vuoden 2008 finanssikriisistä, hänen 2-3 miljoonan arvoinen professoripostinsa lakkautettaisiin ja hänet siirrettäisiin puhelinmyyjän hommiin. Ehkä siihen hänen osaamistasonsa riittäisi paremmin. Puhelinmyyjän paikkoja on runsaasti vapaana.

Puttonen voisi tämän blogin kommenttiosuudessa selventää laskentatoimen ammattilaisena, miten sitten kaikki loput työtä vailla olevat aktivoitaisiin kun 55 000 akateemista työtöntä tekisi kaikki avoinna olevat 35 000 ”paskaduunia” ja jäljelle jäänyt 13 tuman ”tavara” ei mahdukaan enää yhden tuuman putkeen kun sekin putki (avoimet työpaikat) olisi kuivunut? Mitenkä työttömiä pitäisi aktivoida kun avoimia työpaikkoja olisi nolla?

Juha Sipilän hallitus ja talousprofessorit osoittavat täydellistä ymmärtämättömyyttä työelämän nykyisestä kehityksestä. Sipilä vielä markkinoi ”digiloikkaa”, jolla hän uskoo saavan Suomen nousuun ja sitä kautta syntyvän uusia työpakkoja.

Käytännössä digitalisaatio – päinvastoin – lisää tuottavuutta ja samalla eriarvoisuutta hävittämällä työpaikkoja. Digitalisaatiosta hyötyy vain pääoma kasvavina osinkoina eikä se ohjaudu enää kulutukseen vaan kasvattamaan seuraavaa pörssikuplaa.

Varoittelin jo 30 vuotta sitten ensimmäisessä kirjassani (Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä, Tammi 1989), että markkinaehtoista työtä ei tulevaisuudessa riitä kaikille yhä lisääntyvän automaation ja robotisaation takia.

Ongelman korjaamiseksi poliitikoilta tarvitaan aivan muita ratkaisuja kuin työttömiä kiusaava, kurittava ja ahdistava aktiivimalli.

Minulla on ollut Vesa Puttosen kanssa poikkeavia näkemyksiä pääoman vallasta, pörssikaupasta ja yritysten vastuusta. Ohessa aamutelevisio 20.6. 1998, haastattelijana Leena Pakkanen ja Arto Nyberg. (Lataus kestää hieman)