Vapaa kilpailu ja esteettömät markkinat takaavat meille kaikille parhaan lopputuloksen. Näin meidät on valtamedioiden manipuloimina saatu ajattelemaan. Kukaan ei uskalla edes kyseenalaistaa sitä.
Mitä hyvää vapaakaupasta sitten on seurannut? Donald Trump, joka on päästänyt loputtomasti kaikenlaisia möläytyksiä, on nyt kaikkien valtamedioiden hampaissa, kun hän on laittamassa tulleja suojellakseen Yhdysvaltain alumiini- ja teräsbisnestä.
Se taitaa olla Trumpin näkemyksistä ainoa, jossa on jotain järkeä – ymmärtää hän itse sitä tai ei. Vapaakauppa on jo tuhonnut valtioita ja kokonaisia toimialoja kehityksen nimissä.
Tämä ei ole mitään uutta, koska sama toistui jo EU:n syntyvaiheissa. Toisen maailmansodan jälkeen Euroopan terästeollisuus oli rauniona ja Yhdysvaltojen terästeollisuus sotaponnistusten jälkeen kukoisti ja oli eurooppalaisiin nähden ylivoimainen.
Siksi vanhat kiistakumppanit Saksa ja Ranska alkoivat suojata viriävää terästeollisuuttaan. Tätä varten perustettiin Euroopan hiili- ja teräsyhtiö (EHTY) vuonna 1950, johon liittyivät myös Alankomaat, Belgia, Luxemburg, ja Italia, joiden terästeollisuus oli myös pitkälti tuhottu.
Menestyäkseen ne asettivat tuontitullit ylivertaiselle amerikkalaiselle terästeollisuudelle. EU oli alunperin protektionistinen hanke ja vapaakauppa tuli sitten myöhemmin agendalle ja sitä alettiin nimittää ”rauhanhankkeeksi”. Protektionistiset toimet ovat tulleet aina agendalle kun joku on jäänyt vapaakaupan jalkoihin ja siihen on ollut pakko turvautua.
Näin on Suomikin turvautunut toisen maailmansodan jälkeen kun sotakorvausten pakottamana Suomi joutui väkisin laajentamaan teollista pohjaansa. Kekkosen aikana Suomi pani vuorineuvokset järjestykseen ja loi laajan teollisen pohjan. Sitä on nyt vapaakaupan aikana systemaattisesti murennettu ja kansallisomaisuutta (valtionyhtiöitä alehintaan) ja pörssiosakkeita on myyty kansainvälisille sijoittajille.
Pääomien vapauttamisen seurauksena Suomen pörssin omistuksista on suurin osa siirtynyt ulkomaiseen omistukseen ja päätäntävaltaan.
Sama protektionismi on toiminut myöhemmin myös Korean nousun vauhdittajana. Esimerkiksi Etelä-Korea on harjoittanut kehityksensä alussa hyvin suojelevaa tullipolitiikkaa.
Ne suojelivat kehittymässä olevaa teollisuuttaan ja vasta kun olivat saavuttaneet länsimaisille kilpailijoille pärjäävän tuottavuuden, ne avasivat vähitellen rajansa.
Etelä-Koreassa suojatulleihin yhdistyi voimakas vienninedistämispolitiikka, jossa valtio muun muassa rahoitti vientiä hyvin edullisilla lainoilla.
Samaa protektionismia on harjoittanut nyt Kiina, joka on suojannut markkinoitaan niin, että monikansallisia jättifirmoja ei ole päästetty Kiinaan vapaasti ”syömään” niiden omaa teollisuutta.
Niille on ainoastaan sallittu osaomistuksia kiinalaisista paikallisista yrityksistä, jotta tietotaito saataisiin maan sisälle. Samalla Kiinan valtio on tukenut niitä, koska useat yritykset ovat vielä alkuperältään valtio-omisteisia yhtiöitä.
Valtamediat ovat systemaattisesti propagoineet vapaakaupan puolesta. Viimeksi Helsingin Sanomat (10.3. 2018) otsikolla: ”Vapaakaupalle ei ole hyvää vaihtoehtoa”.
EU:hun liittymisen puolesta Hesarin silloinen omistaja ja Suomen rikkain mies Aatos Erkko propagoi ja manipuloi vapaakaupan puolesta kaikkia media-alan johtajia. Jopa niin, että silloinen Mainostelevision johtaja Pekka Karhuvaara myöhemmin häpesi omaa sortumistaan Erkon painostukseen.
Historian professori Markku Kuisma luonnehti ytimekkäästi Seuran kolumnissa (11/2018) arvioidessaan Aleksi Mainion kirjaa: ”Erkon kylmä sota: Helsingin Sanomat Moskovan varjossa”.
Kuisma totesi: ”Ei ole salaisuus, että pääomistaja Eljas Erkko oli Washingtonin vaikuttaja-agentti ja poika Aatos arvostettu yhteistyökumppani. Salaisuus on sen sijaan ollut Aatos Erkon tapa johtaa Helsinsky Pravdaksi suuruutensa vuoksi pilkattua päivälehteä.
Väkevin yllätys Hämäläiselle (Kirja-arvion tehneelle Hesarin toimittajalle) oli todellakin Aatoksen oikukas, väliin törkeä ja raivokas ote pitää HS omistajan linjoilla. Eivät toimittajat tästä mitään tienneet, ei siis edes politiikan tähtitoimittajana kolme vuosikymmentä työskennellyt Unto Hämäläinen.
(…). Palomuurin omistajan ja toimituksen välillä muodostivat päätoimittajat, niin kuin asiaan kuuluu”, ironisoi Kuisma.
Vapaakauppaa puolustamaan oli Hesarin mainitsemassani jutussa kutsuttu kaksi uusliberalistista talousprofessoria Mika Maliranta (joka on – kuinka sattuikaan – Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja) ja Aalto yliopiston taloustieteen professori Pertti Haaparanta. Molemmat pesunkestäviä uusliberalisteja ja vapaakaupan kritiikittömiä kannattajia.
Molemmat ovat aiemmin vedonneet Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF), Maailmanpankin ja OECD:n antamiin valtiontalouden säästö- ja sopeutus- ja kiristys -suosituksiin. Nekin ovat myöhemmin – nähtyään karmeat suraukset – kääntäneet kelkkansa ja todenneet myöhemmin, että kasvavalla epätasa-arvolla on ollut negatiivinen vaikutus talouskasvuun ja kehitykseen.
Maliranta uskoo vieläkin ikivanhaan taloustieteilijä David Riccardon jo 1700-1800-luvun taitteessa muotoilemaan suhteellisen edun teoriaan.
”Jotkut maat ovat suhteellisesti tehokkaampia toisilla tuotannonaloilla ja toiset jollain toisilla. Molempien kannattaa keskittyä suhteellisen edun aloihinsa”, hän sanoo.
Suhteellisuus tarkoittaa sitä, että vaikka joku maa olisi kaikilla toimialoilla parempi ja tuottavampi kuin joku toinen maa niin sen kannattaa keskittyä niihin aloihin, joissa se on kaikkein tehokkain ja joissa se pystyy luomaan kaikkein eniten lisäarvoa.
Talousprofessori ei ymmärrä, että teknologia, automaatio, robotisaatio ja tekoäly ovat muuttaneet täysin tämän kilpailuteorian, Nykyään eivät kilpaile enää ihmiset eivätkä valtiot vaan koneet, jotka puolestaan omistaa pääoma ja monikansalliset jättiyritykset.
Huolestuttavinta kehityksessä on, että nämä huippuosaamisen monopolisoineet tekoälyfirmat ovat jo ohittaneet arvonmuodostuksessaan perinteiset jättiyhtiöt jotka ovat sentään työllistäneet ja pitäneet massojen ostovoiman kunnossa. Ostovoimahan on kaiken talouskasvun ja yrittäjyyden tärkein mahdollistaja.
Terästeollisuudessa tämä Malirannan markkinoima suhteellisen edun teoria toimii nyt erittäin arveluttavin keinoin. Suurimmat nettoviejät ovat Kiina, Japani, Venäjä ja Ukraina. Niiden kilpailukyky perustuu ympäristön melko sumeilemattomaan saastuttamiseen ja olemattomiin palkkoihin.
Yhdysvalloissakin on Trumpin toimesta otettu vanhat hiilivoimalat uudestaan käyttöön, jotta USA saisi terästeollisuuden ahdingossa uutta kilpailukykyä.
Sekä Maliranta että Haaparanta ovat uskotelleet, että täysin vapaa kauppa allokoi tuotannon sinne missä se on edullisinta. Samoin he uskottelevat, että köyhätkin hyötyvät siitä jos rikkaat rikastuvat. He uskovat ns. ”trickle down” -efektiin eli rikkaiden pöydiltä tippuu aina riittävästi murusia köyhillekin ja siten kaikki hyötyvät.
Nyt kuitenkin Hesarin jutussa he ovat vihdoin kääntäneet kelkkansa kun kaikki tutkimukset ovat yksiselitteisesti osoittaneet eriarvoisuuden ja tuloerojen lisääntyneen kaikkialla. Nyt he ovat ”keksineet” myöhäisherännäisyyden, että globalisaatiosta johtuvien tuloerojen ja varallisuuserojen lisääntymisen sekä syrjäytymisen estämiseksi tarvitaan sentään jonkinlaiset turvaverkot – murusia ei tipu tarpeeksi.
Maliranta totesi Hesarin jutussa: ”On myös niin, että maassa, jossa on hyvät turvaverkot, poliitikkojen on helpompi puhua vapaakaupan siunauksellisuudesta. Se on ikään kuin myönteinen kierre”,
Tosin Maliranta ei puhunut riviäkään siitä, miten ja millä rahalla nuo yhteiskunnan turvaverkot digitalisoituneessa yhteiskunnassa ylläpidetään?
Hesarin taloustoimittaja Anni Lassila ei ymmärtänyt, ei osannut tai ammattitaito riittänyt kysymään Malirannalta, kuinka nämä digitalisaatiolla aikaansaadut tuottavuushyödyt (osingot) ohjautuvat tai ohjataan kaikkien kansalaisten ostovoimaksi ja yhteiskunnan hyvinvointipalveluiden ja turvaverkkojen ylläpitämiseksi?
Saman Lassila olisi voinut kysyä myös professori Haaparannalta. Hesarin jutussa kerrottiin että, ”Haaparannan mukaan vapaakauppaan liittyvät ongelmat eivät silti ole riittävä peruste vapaakaupan hylkäämiselle” ja jatkoi: ”Ongelmat pitäisi hoitaa jollain muilla keinoin”. – Tosin hänkään ei mainitse jutussa rivilläkään niitä ”muita keinoja”.
Maliranta sentään tarjoaa tuttua työnantajien mantraa: ”Rakennemuutosta” joka pitää sisällään koulutusta, työnohjausta ja viime kädessä tulonsiirtoja (tämä tosin on aivan viimeaikojen oivallus ja joita kuitenkin säästösyistä supistetaan koko ajan).
Koulutususkossaankin Malirannalla on päivittämistä tiedoissaan. Yhdysvalloissa (ja Suomessakin) koulutus ei enää takaa entisenlaista varmuutta työpaikasta ja koulutusta vastaavaa tulo- ja palkkatasoa.
Yhdysvallat ovat menettäneet teollisuustuotantonsa ja vientinsä jo matalapalkkamaihin. Pääomien vapauttamisen jälkeen Euroopalle on käynyt samoin.
Vuonna 1990 euroalueen osuus viennistä maailmankaupassa oli 35,8 prosenttia, Vuonna 2000 euroalueen osuus viennistä oli pudonnut 29,7 prosenttiin. Vuonna 2010 euroalueen osuus maailmankaupasta oli supistunut 26,3 prosenttiin ja sama tendenssi jatkuu.
Kahdessa vuosikymmenessä euroalueen maat menettivät yli neljänneksen kilpailukyvystään, pääasiassa euron kalleuden vuoksi. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen EU-maiden talous on ollut näihin päiviin asti kymmenkunta vuotta koomassa.
Itse asiassa Eurooppa tarvitsisi tullimuureja yhtä kipeästi kuin Yhdysvallat, koska se on koko ajan menettänyt markkinaosuuttaan halpatuotantomaille.
EU-maiden ja USA:n kasvu on ollut 2000-luvulla olematonta
Kymmenkunta vuotta sitten kävin Haaparannan kanssa pitkähkön debatin akateemisella talousblogilla kun ihmettelin talouskasvun systemaattista hyytymistä. Sanoin jo silloin, että Suomen talouden toipumiseen menee vähintään 10 vuotta – ja niin on myös käynyt.
Hän ei tuolloin uskonut, että maailman, Euroopan ja Suomen 10-vuoden keskiarvokäyrä on ollut trendinomaisessa laskusuunnassa jo yli 30 vuotta lähelle nollasummamarkkinoita.
EU:hun liittymistäkin molemmat talousprofessorit aikoinaan kannattivat perustellen sitä tulevalla EU:n ja maailman paranevalla talouskasvulla – todellisuudessa on kuitenkin käynyt aivan päinvastoin.
Näitä graafeja ei Hesarikaan ole ”uskaltanut” julkaista, koska se on ollut Hesarin pääomistajan ja veroparatiiseja hyödyntävän Antti Herlinin intressien vastaista ja olisi samalla mitätöinyt taloustieteilijöiden ja Hesarin ylläpitämät uskomukset.
Nyt alkanut Suomen pieni orastava 3 prosentin talouskasvu ei taatusti tule jatkumaan niin, että jatkossa 10 vuoden keskiarvo olisi myös 3 prosenttia.
Suomen pitkään jatkunut talousalho ja viimein alkanut kasvu johtuu yksinkertaisesti aikoinaan tehdystä väärästä strategiavalinnasta.
1990-luvulla kaikki uusliberalistiset taloustieteilijät ja Sitran Esko Aho ideoivat, että kun massatuotanto menee Kiinaan ja muihin matalapalkkamaihin, Suomen kannattaa keskittyä kalliisiin ja korkeaa osaamista vaativiin investointihyödykkeisiin.
Silloin ei vielä ymmärretty, että kun tulevaisuudessa väistämättä tulee jokin lama kuten finanssikriisi, investoinnit loppuvat kuin seinään – jopa kymmeneksi vuodeksi.
Investoinnit ovat pudonneet, koska voitot ovat jaettu osinkoina
Saksassa ja Ruotsissa tehdään vieläkin kulutushyödykkeitä ja ne pärjäävät lamassakin paremmin. Suomessa ne on kaikki joko myyty ja/tai lopetettu.
Sekä Maliranta että Haaparanta kannattivat tätä toimintamallia jo 90-luvulla ja vieläkin he propagoivat tuottavuuden ja digitalisaation kiihdyttämisen puolesta. He painottavat, että vain tuottavuuden nousu parantaa maan elintasoa. BKT toki voi nousta mutta ei välttämättä kaikille. Haaparanta ei ottanut debattikeskustelussamme huomioon myöskään maan sisäistä tulonjakoa.
Tuottavuuden kasvu hyvinvoinnin lisääjänä piti paikkansa aivan 1990-luvun alkuun asti, mutta ei enää viime 30 vuoteen. Sinä aikana on keskuuteemme hiipinyt jatkuva massatyöttömyys joka tulee pahenemaan entisestään. Silti lähes kaikki talousprofessorit hurskaasti USKOVAT, että digitalisaation johdosta menetettyjen työpaikkojen tilalle syntyy vastaavasti uusia ja paremmin palkattuja työpaikkoja. Mitään datatietoa heillä ei ole esittää uskomuksensa perusteluksi.
90-luvun laman jälkeen Suomen talous kasvoi kolme kertaa nopeammin kuin EU-maiden keskiarvo aina finanssikriisiin asti (15 vuotta). Edes sillä kasvuvauhdilla työn määrä (=työtunnit) eivät kasvaneet lähtötasoa korkeammalle vaikka kaikki talousviisaat uskottelevat, että kasvu muka luo uusia työpaikkoja.
Samat työtunnit jaetaan vain tilastollisesti yhä epämääräisimmillä silpputyöpaikoilla joilla kaunistellaan keinotekoisesti työttömyys- ja työllisyystilastoja. Kummallista, että Hesarin taloustoimittajat eivät ole puuttuneet tähän poliitikkojen järjestelmälliseen harhautukseen.
Tutkija Kai Kontturi on laskenut työtuntien kehityksen vuodesta 1990 tähän päivään. Sen lisäksi hän on laskenut koko työikäisen työvoiman teoreettisen työtuntien määrän, joka olisi periaatteessa käytettävissä tuotantoelämässä.
Näiden erotus (työttömyystunnit) kertoo siitä valtavasta työvoiman hukkakäytöstä (mm. silpputyöt) joka ei ole kelvannut työnantajille. ”Hukkatyötunnit” muodostuvat ns. piilotyöttömistä jotka ovat tilastoissa ”työvoiman ulkopuolella”. Ne yhdessä virallisten työttömyystilastojen kanssa muodostavat ns. ”laajan työttömyyden” joka on lähes kaksinkertainen virallisten työttömyyslukujen kanssa – siitäkään Hesari ei puhu mitään.
Kontturi on jatkanut laskuharjoitustaan vielä 30 vuotta eteenpäin sillä oletuksella, että talouskasvu (=hiipuminen) jatkuu samalla tendenssillä kuin tähänastiset 30 vuotta. Työtunnit ja ”työttömyystunnit” lähestyvät hälyttävästi toisiaan jolloin työttömyys lisääntyy entisestään.
Kasvu on ollut mahdollista aiemminkin ilman EU:hun ja rahaunioniin liittymispakkoa – ja vapaakauppaa. 80-luvulla Suomen talous kasvoi kaksi kertaa nopeammin kuin EU-maiden keskiarvo. Suomea nimitettiin tuolloin ”Euroopan Japaniksi”. Jostakin syystä talousprofessorit ovat siitä vapaakauppauskossaan hiiren hiljaa.
Silloin emme olleet vielä EU:n jäseniä. Kansainvälinen kauppa toimi ETA-sopimuksella ja kahdenvälisillä valtioiden kauppasopimuksilla joissa oli mahdollista tehdä tasapuolisempia kauppasopimuksia valtioiden välillä.
Toimittaja Lassila ”unohti” kysyä tästäkin epäjohdonmukaisuudesta talousprofessoreilta. Lisäksi hän ”unohti” vielä kysyä, mitenkä nollasummamarkkinoilla tuottavuuden lisäys lisää työpaikkoja kun ostovoima on hävinnyt markkinoiden hiipumisen seurauksena?
Ostovoimaa on keinotekoisesti lisätty valtavalla velkaantumisella. Pankit ovat ottaneet vallan poliitikoilta tuputtamalla velkaa joka kaikille – jopa täysin luottokelvottomille (subprime-lainat). Näistäkään talousprofessorit eivät osanneet varoittaa ennen finanssiriisiä.
EU-maiden keskimääräiset kokonaisvelat (valtioiden, yritysten ja yksityisten ihmisten) olivat 4,7 kertaa suuremmat kuin niiden bruttokansantuote finanssikriisin alussa. Ne eivät ole vieläkään sulaneet, vaan kasvaneet. Riskit vain kasvavat entisestään ja uusi pankkikriisi on takuuvarmasti muhimassa.
Valtava kakkien velkavuori diskonttaa tulevankin ostovoiman
Finanssikriisin jälkeen kymmeneen vuoteen ei ole ollut kasvua, vaikka sitä on yritetty keinotekoisesti lisätä. EKP on pumpannut 2 500 miljardia euroa tukiaisia pankeille veronmaksajien piikkiin elvytysrahana talouskasvun aikaansaamiseksi.
EKP on ostanut velkakirjoja (ylihintaan) pankeilta kun ne eivät enää menneet muuten kaupaksi markkinoilla. Kaiken kukkuraksi rahaa lapioitiin pankeille ilman mitään vaateita, että ne menisivät investointeihin työllisyyden kohentamiseksi.
Tuotantoon investointien sijasta (tai ”investointiin” omiin osakkeisiin osakekurssien nostattamiseksi!) rahat jaettiin osinkoina omistajille joita jaettiin jopa 80 prosenttia voitoista kun aiemmin vain 25 prosenttia.
Vuoden 2007 aikaisempi osinkoennätys 12,5 miljardia menee rikki keväällä 2018 jolloin jaetaan Sipilän työtuntien lisäykset, säästöt ja leikkaukset valuvat suoraan osinkoina rikkaille.
Voitot ja osingot lähtivät kasvuun automaation seurauksena vasta 90-luvun laman jälkeen, jolloin digitalisaatio tuli kuvaan.
Osingot eivät siis menne markkinoiden ja tavallisen kansan ostovoimaksi vaan keinottelurahaksi osake- ja muille sijoitusmarkkinoille ja pääomien, varallisuuden ja vallan keskittymiseen sekä luomaan seuraavia rahoitusalan kuplia.
Digiajan alkaessa 90-luvun laman jäleen voitot ja osingot ohjautuivat pörssikenotteluun eikä investointeihin
Kansalaisten ostovoimaa on kurjistettu. Talousprofessorit ja Hesarin taloustoimittajat eivät ole edes kiinnittäneet huomiota siihen, että palkkojen osuus kansantulosta on dramaattisesti pienentynyt.
Palkkojen osuus BKT:sta on esimerkiksi Suomessa (Findikaattorin mukaan) vuodesta 1991 pienentynyt 74,1 prosentista vuoteen 2014 vain 60,4 prosenttiin. Erotus 13.7 prosenttia 205 miljardin bruttokansantuotteen arvosta tarkoittaa, että markkinoilta on hävinnyt suhteellista ostovoimaa 28 miljardia.
Se hävittää samalla yhteiskunnalta turvaverkkojen ylläpitämiseksi verotuloja noin 13 miljardia (runsaan kahden kestävyysvajeen verran). Digitalisaation aiheuttamaan verovajeeseen on onneksi kiinnittäneet huomiota vähän valveutuneemmat professorit Markus Jäntti ja Roope Uusitalo.
Yhdysvalloissa kansa on jo kapinassa kun puolet kansalaisista on pudonnut tai putoamassa tuotantoketjusta digitalisaation seurauksena tarpeettomien armeijaan.
Talouden ja kasvun hedelmät ovat menneet pääosin vain yhden prosentin rikkaimman kansanosan taskuun. Uusliberalistisen taloustieteilijän mielestä se on ihan oikein!
Köyhyyden poistamiseksi työskentelevä kehitysapu ja hyväntekeväisyysjärjestö Oxfam laski (niiden takana oli arvovaltainen talousjulkaisu Forbes), että vuonna 2015 maailman 85 rikkaimman ihmisen nettovarallisuus oli yhtä suuri kuin maailman väestön köyhimmän puolikkaan, 3,6 miljardin ihmisen nettovarallisuus. Vielä neljä vuotta aikaisemmin tarvittiin 388 rikkainta samaan.
Uusimman raportin (v. 2017) mukaan kahdeksan maailman rikkainta ihmistä omisti yhtä paljon kuin vähävaraisin puolisko maailman väestöstä. (8 vastaan 3 600 000). Vuoden 2017 listoilleen Forbes löysi maailmasta 2 043 henkilöä, joiden varallisuus on yli miljardi dollaria (Trikle-down uskomus ei ole mennyt aivan putkeen).
Forbesin miljardöörilistalle yltää seitsemän suomalaista miljardööriä (4 niistä Herlinejä), ja heidän omaisuutensa määrä on 11 miljardia euroa. Se on yhtä paljon kuin 40 prosenttia vähävaraisimmista suomalaiskotitalouksista on varallisuutta yhteensä (7 vastaan 1 850 000).
Jos laajennetaan näkökulmaa ja otetaan mukaan myös ”köyhemmät” miljonäärit, saadaan tulokseksi, että rikkain prosentti maailman väestöstä omistaa enemmän kuin loput 99 prosenttia.
Siis käytännössä olemme siinä tilanteessa, että Yhdysvalloilla ja kaikilla muillakin kehittyneillä OECD:n mailla ei taida olla mitään muuta selviytymiskeinoa kuin protektionismi. Olen spekuloinut siitä julkisuudessa jo joku vuosi sitten.
Pääoma vie vapaassa markkinataloudessa tuotantonsa sinne missä on alhaisimmat palkat, alhaisimmat verot ja sosiaaliturva sekä huonoimmat ympäristönormit. Nyt avuksi on tullut myös digitalisaatio ja tekoäly joka voi korvata pitkälti työvoiman – jopa halpatuontimaiden halvan työvoiman – tuomalla pitkälle robotoidut tehtaat (mutta ei työpaikkoja) takaisin kehittyneisiin maihin.
Pääoma metsästää vain maksimaalista tuottoprosenttia, joten nyt markkinamekanismi laittaa kaikki kehittyneiden maiden kansalaiset kilpailemaan supistuvista työpaikoista orjatyömaiden kanssa kunnes niidenkin palkat ovat afrikkalaisella tasolla. Pääoma ei ole mikään työttömyysturvalaitos.
Jos Kiinaan ei saada OECD-maiden palkkatasoa, verotusta ja sosiaalimaksuja kehittyneiden maiden tasolle jolloin ne kilpailisivat samoilla ehdoilla, kaikille kehittyneillekin maiden kansalaisille tulee käymään huonosti.
Nyt jo korkeaa insinöörityötäkin tehdään matalapalkkamaissa. Kiina panostaa ja on jo tekoälytutkimuksen huipulla Googlen, Amazonin, Facebookin ja IBM:n kanssa. Kiinassa ja Intiassa valmistuu jo miljoonittain hyvin koulutettuja nälkäisiä insinöörejä ja muita akateemisia halpoja työntekijöitä nostattamaan pääoman katetuottoa ja voittoja. Kiinalaisen insinöörin palkkataso on viidesosa suomalaisesta.
Mikään maa ja mikään ammattiryhmä ei ole enää turvassa työpaikkansa suhteen. Pääoma ja rikkaat hykertelevät hiljaisesti sisäänpäin, kun poliitikot eivät ymmärrä missä mennään ja kuka käskee. Edessä on odotettavissa suuria yhteiskunnallisia järistyksiä koska myös Suomenkin talouspapisto on nykyisestä kehityksestä yhtä pihalla.
Vapaakauppa on pääoman tärkein työkalu rohmuta (ostaa) kaikista maista merkittävimmät ja tuottoisimmat yritykset sekä parhaimmat aivot ja teknologian omistukseensa ja valtaansa. EU:n neljästä vapaudesta ylivoimaisesti tärkeimmät ovat pääoman ja kaupan vapaus.
Siksi Suomenkin pörssiyhtiöiden työntekijöiden työn (nykyisin yhä enemmän teknologian) hedelmistä (osingoista) suurin osa menee monikansallisille rikkaille valtakunnan rajojen ulkopuolelle hyödyttämättä enää suomalaisia.
Nykyään valtiot eivät taistele vaikutusvallasta vaan yhtiöt. Markkinatalous on supistanut poliitikkojen vallan postimerkin kokoiseksi. Kun vapaakauppa tuhosi Amerikan autoteollisuuden, vapaakauppa mahdollisti myös saksalaisen robotoidun autoteollisuuden ujuttautumisen Yhdysvaltoihin.
Nyt USA:n suurin autonviejä on BMW. Sama Uudenkaupungin autotehtaan kohdalla. Pääoma voitti ja työpaikat hävisivät murto-osaan aiemmasta.
Demokratiasta on tullut irvikuva, jossa pankkimaailma ja monikansalliset yhtiöt näyttävät suunnan ja vauhdin – poliitikot enää korkeintaan vikisevät – ja tuskailevat, että kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä palkkoja on alennettava ja hyvinvointipalveluja supistettava. ”Suu on laitettava säkkiä myöten”, kuten Petteri Orpo sanoo, mutta kokoomus hyväksyy silmää räpäyttämättä 3 800 miljardin pankkituet.
Malirannan kohdalla hänen kannanottonsa vapaakaupan suhteen on luonnollisesti ymmärrettävä. Hänen palkkansa maksavat (Etla) suomalaiset rikkaat. Haaparannan kohdalla asia on pulmallisempi. Hänen pitäisi ainakin periaatteessa edustaa edes vähän myös meidän veronmaksajien etua.
PS. Mielestäni olisi kohtuullista, että tällaisen ryöpytyksen jälkeen sekä Maliranta että Haaparanta korjaisivat julkisesti näkemyksiäni tämän blogin lopussa olevassa kommenttiosuudessa.