Nyt viimein ilmastomuutos on tullut agendalle. Olen kirjoittanut siitä aiemminkin. Nyt Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n uusin ilmastoraportti on sähköistänyt ilmastokeskustelun. Helsingissä jopa 8 000 mielenosoittajaa marssi eduskuntatalon eteen.
Myös suomalaiset puolueet ovat heränneet ja ennakoivat seuraavista eduskuntavaaleista ilmastovaaleja. Kirjoitin aiheesta satakunta sivua kirjassani: ”Kasvun loppu – ilman ostovoimaa ei ole kasvua”. Siinä käsittelin perusteellisesti ilmaston lämpenemisestä johtuvat lukuisat ikävät seurannaisvaikutukset.
50 vuoden kuluttua ilmastomuutokseen ei voi enää vaikuttaa.
Tavallisten kansalaisten rooli ilmastotalkoissa on myös palannut keskusteluun. Helsingin Sanomien (HS 9.10.) haastattelemat asiantuntijat totesivat kuluttajien valintojen olevan tällä hetkellä ”täysin keskiössä” ilmastonmuutostaistelussa.
Media ja eri kansalaisjärjestöt nostivat kuluttajan vastuun keskeiseksi ja esittelivät tapoja kuluttajille osallistua ympäristötalkoisiin, kuten kasvissyönnin, matkustamisen vähentämisen, kierrätyksen ja niin edelleen. Nyt lähes kaikki puolueet ja kansalaiset ovat ilmastomuutoksen ystäviä – ainakin puheissaan.
Kulutustutkimuksen apulaisprofessori Henri Weijo nosti ansiokkaasti ”kissan pöydälle”. Hän totesi, että kuluttajavalintojen liika korostaminen ilmastotalkoissa on vaarallista ajanhukkaa. Henkilökohtaisilla kulutusvalinnoilla ei voi vaikuttaa kaupunkirakenteeseen, liikenteen subventioihin, energiantuotantoon, maataloustukiin tai haittaveroihin (puhumattakaan rikkaitten verottamiseen tai tulonjakokysymyksiin).
Kuluttajavetoisten ilmastotoimenpiteiden heikkoudet ovat laajalti tiedossa. Ne johtavat vapaamatkustajaongelmiin ja siirtävät saastuttavaa kulutusta muualle.
Ne korostavat vain symbolisia uhrauksia ja vääristävät käsityksiä vaikuttavuudesta. Suureksi ilmastosankariksi saatetaan mieltää lentokoneella matkusteleva kirpparivegaani eikä koko elämänsä nuukaillutta pienituloista (saati sitten kehitysmaan köyhää). Se on lähellä jo moraalista poseerausta.
Kotitalouksien päästöjen vähentäminen on käytännössä viherpesua.
Suurin osa kulutuksen päästöistä on sementoitu yhteiskuntarakenteisiin, ja ne ovat täysin kuluttajavalintojen ulkopuolella. Kuvaavaa onkin, ettei IPCC ole lainkaan sisällyttänyt kuluttajien vapaaehtoisia uhrauksia mallinnuksiinsa päästötavoitteiden toteutuksesta. Esimerkiksi siirtyminen kasvispainotteiseen ravintoon tapahtuu IPCC:n mukaan vain poliittisten päätösten kautta.
Kulutusvalintojen korostaminen antaa äänestäjälle falskin tunteen, että hän tekee jo osansa ilmaston hyväksi, ja unohtaa poliittisen muutoksen tarpeen. Tämä antaa myös poliitikoille tekosyyn tekemättömyyteen.
Huolestuneiden kansalaisten tulee suunnata huomionsa Arkadianmäelle ja Brysseliin, ei lähimpään ruokakauppaan. Kuluttajavalintojen korostaminen on nykytiedon valossa vaarallista ajanhukkaa. kritisoi Weijo.
Päästöt jatkavat kasvuaan vapaakaupan johdosta koska tuotanto viedään matalapalkkamaihin.
En tässä yhteydessä enää kertaa hiilidioksidipäästöjen vaikutuksia hirmumyrskyihin, makean veden puutteeseen, jäätiköitten sulamiseen, merien muovisaasteisiin ja rehevöitymiseen, vedenpinnan nousuun, kasvi- ja eläinlajien häviämiseen, maaperän köyhtymiseen, aavikoitumiseen, ruokapulaan, ilmastopakolaisiin, terrorismiin, sotiin jne.
Minua on ihmetyttänyt, ettei ilmastokeskustelussa ole juuri kiinnitetty huomiota väestön kasvuun. Nykyiselläkin asukasmäärällä ja enemmistön nykyisellä alhaisella kulutustasolla maapallon luontainen kantokyky ylitetään jo puolitoistakertaisesti.
Maapallon tuottamat uusiutuvat luonnonvarat on käytetty loppuun jo kesän loppupuolella, kerrotaan ympäristöjärjestö WWF:stä ja ympäristöministeriöstä.
Maapallo elää jo nyt luonnonvarojen suhteen velaksi. Tieto perustuu yhdysvaltalaisen Global Footprint Network -tutkimuslaitoksen laskelmiin.
Kaikki – ainakin vasemmistopuolueet – tavoittelevat eriarvoisuuden poistamista. Jos kuitenkin kaikki maapallon nykyiset kansalaiset saavuttaisivat pohjoismaisen elintason, tarvittaisiin 4-6 maapalloa.
Siis ilmastomuutoksen kannalta maapallolla vallitseva eriarvoisuus on ekologiselta kannalta ”hyvä” asia koska todella ökyrikkaitten kulutuskysyntä on kuitenkin pientä verrattuna köyhien ja keskiluokan miljardimassojen kulutuskysyntään. Rikkailla ”ylijäämä” menee pääosin omaisuus- ja pörssikeinotteluun, köyhillä kaikki kulutukseen.
Rikkaitten pörssi- ja finanssikeinottelu johtaa taas tasaisin väliajoin talouden romahduksiin jotka hidastavat ekologista katastrofia hetkellisesti. Ovatkohan katastrofit toivottava tapa ilmastomuutoksen saamiseksi, sillä niissä köyhät kärsivät eniten? Onko köyhien pysyminen köyhinä ekologian (ja kokoomuksen?) kannalta toivottavaa?
Jotkut luonnonsuojelijat kuten Pentti Linkola ovat pitäneet sotia, luonnonkatastrofeja ja tautiepidemioita tervetulleina, koska ne vähentävät ihmisten määrää. He näkevät väestönkasvun ja siihen liittyvän luonnonvarojen kulutuksen vakavana elämää uhkaavana tekijänä.
Väestönkasvu on maapallon ilmastomuutoksen suurin uhkatekijä.
Hyvin pitkän aikaa maailman väkiluvussa tapahtui vain hitaita muutoksia. Ihmisten kokonaismäärä oli varsin alhainen aivan viime vuosisatoihin asti. Vuoteen 1000 mennessä maapallolla ei elänyt edes nykyisen Yhdysvaltojen kokoista väestöä.
Vuosina 1–1800 kasvuvauhti kaksinkertaistui noin 0,09 prosenttiin, pääasiassa maatalouden yleistymisen ja tehostumisen vuoksi. Sen jälkeen maapalloa on kohdannut todellinen väestöräjähdys (katso oheinen linkki). Kasvuvauhti kiihtyi yli kymmenkertaiseksi aiempaan nähden.
Maailman väkiluku saavutti miljardin ihmisen rajan vuonna 1804, kaksi miljardia 1927, kolme miljardia 1960, neljä miljardia 1974, viisi miljardia 1987, kuusi miljardia 1999 ja seitsemän miljardia 2011
Maailman väkiluku on siis kolminkertaistunut 72 vuodessa ja kaksinkertaistunut 38 vuodessa vuoteen 1999. Vastaavasti, väkiluvun kolminkertaistuminen kesti 159 vuotta vuodesta 1802, mutta enää 72 vuotta vuodesta 1927 vuoteen 1999.
Väkiluku maapallolla kasvaa arvioiden mukaan nykyisestä 7,2 miljardista yli 9 miljardiin vuoteen 2050 mennessä. Kuinka voimme tarjota riittävät elinolot kaikille, kun maapallon kantokyky on jo nyt koetuksella? Onko jatkuva talouskasvu mahdollista niukkojen luonnonvarojen maailmassa?
Väestökasvu esimerkiksi Afrikassa yhdistettynä köyhyyteen ja puutteellisiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin saa lähivuosikymmeninä sadat miljoonat afrikkalaiset pyrkimään Eurooppaan etsimään työtä ja toimeentuloa.
Digitalisaatio on kuitenkin vienyt jo työpaikat eurooppalaisiltakin työntekijöiltä, joten EU on rakentamassa suojamuuria ympärilleen. EU on palkkaamassa 10 000 uutta rajavartijaa maahanmuuton torjumiseksi.
Teknologia ja nyt tekoäly ovat viemässä köyhien kehitysmaiden teollistumisen mahdollisuudet Kiinan tavalla, koska robotoitunut automaatio tekee tuotteen Euroopassakin nykyään halvemmalla kuin afrikkalaisen ”halvat” kädet.
Uudenkaupungin autotehdasta poliitikot pitävät ”rohkaisevana” esimerkkinä uusien työpaikkojen luojana unohtaen, että autotehtaitten työpaikat kokonaisuutena ovat pienentyneet maailmanlaajuisesti.
Vaikka väestönkasvu kehittyneissä maissa on kääntynyt laskuun, maailmanlaajuisesti näin ei tapahdu.
Afrikan väkiluku kasvaa hurjaa vauhtia, toteaa YK:n syksyllä 2015 julkaisema raportti ”World Population Prospect”. Nyt maailman 7,3 miljardista ihmisestä vain 16 prosenttia elää Afrikan maissa.
Mutta 35 vuoden päästä osuus on jo 25 prosenttia. Vuosisadan lopussa 39 prosenttia maailman ihmisistä on Afrikassa, raportti ennustaa. Afrikan väestökasvu ja kasvava velkataakka on yhdistelmä joka tukahduttaa Afrikan kansalaisten tulevan hyvinvoinnin.
Ilmastomuutoksen kannalta se on tietenkin ”hyvä” asia mutta johtaa vääjäämättä ilmastopakolaisuuteen ja Euroopan nykyiset vaikeudet siirtolaisuudesta ovat vain pientä alkusoittoa.
Afrikan slummikaupungeista epätoivoiset ihmiset lähtevät miljoonittain Eurooppaan työnhakuun missä sitä ei enää ole.
”Tiedämme, että prosentin kasvu nälässä tarkoittaa aina kahden prosentin kasvua siirtolaisuudessa. Näimme sen esimerkiksi Syyriassa”, maailman ruokaohjelman pääjohtaja David Beasley sanoi. Hänen mukaansa esimerkiksi syyrialaisen ihmisen ruokahuolto maksaa Syyriassa 50 senttiä päivässä. Jos sama syyrialainen on turvapaikanhakijana Berliinissä, se maksaa sata kertaa enemmän, 50 euroa päivässä.
Kaiken kaikkiaan maailman syntyvyys on saatava jo ilmastonmuutoksen takia kuriin. Kiinankin yhden lapsen politiikka on muuttunut kahden lapsen politiikaksi. Julkisuudessa ei ole juuri kukaan poliitikko uskaltanut puuttua syntyvyyden säännöstelyyn – ja sen tarpeellisuuteen.
Asiantuntijat varoittavat 28 miljardin ihmisen maailmasta ja yli äyräiden kasvavasta Afrikasta – ”Ihmiset kyllä muuttavat jossain vaiheessa”. Rikkaissa maissa paras ilmastoteko on tehdä yksi lapsi vähemmän.
Kehittyneissä maissa yksi ihminen vähemmän tarkoittaa lähes 59 tonnia vähemmän hiilidioksidia ilmakehään vuodessa. Se on iso teko verrattuna vaikkapa autottomuuteen, joka vähentää hiilidioksidipäästöjä vain 2,4 tonnia vuodessa.
Kun Suomessa nuoret miehet eivät saa työtä, ei saada lapsiakaan.
Tosin syntyvyyden väheneminen EU-maissa on jo karua todellisuutta muista kun ilmastosyistä. Jopa demarien Antti Rinne on usuttanut suomalaisia naisia synnytystalkoisiin.
Niin Suomessa kuin muissakin EU-maissa digitalisaatio on vienyt työn ja jatkossa tekoäly tulee kiihdyttämään työpaikkakatoa. 80-luvun kahden prosentin kitkatyöttömyys on muuttunut pysyväksi massatyöttömyydeksi jota poliitikot ovat keinotekoisesti ”vähentäneet” erilaisilla tilastokikkailuilla.
Nuoret naiset eivät uskalla pariutua ja saada lapsia kun huoli työpaikasta ja toimeentulosta tikittää takaraivossa koko ajan. Heillä on vaikeuksia löytää pariutumisiässä olevia miehiä joilla on kunnollinen työpaikka ja kunnolliset tulot, koska työmarkkinoille on tullut lisääntyvät epätyypilliset työpaikat, joilla ei enää elä.
Koko maailma tarvitsee kipeästi kahden lapsen politiikkaa. Tätä mieltä on politiikantutkimuksen professori Diana Coole Lontoon yliopiston Birkbeck Collegesta. ”Meidän tulisi pyrkiä kahden lapsen normiin. Se johtaisi väestön vähittäiseen pienenemiseen. Nykyään länsimaissa on suosittua hankkia kolme lasta. Siitä pitäisi kannustaa luopumaan”, Coole totesi Helsingin vierailullaan.
Maailman väkiluku alkaa pienentyä, kun keskimääräinen lapsiluku on alle 2,1 lasta naista kohti. Mahdollisessa tasapainotilassa ihmisiä on kuitenkin YK:n ennusteen mukaan 11,2 miljardia. Se on 3,6 miljardia enemmän kuin nyt.
Nykyisellä lisääntymistahdilla ei maapallo riitä kaikille alkuunkaan, joten Ilmastokatastrofi etenee vuorenvarmasti. Samalla Ihmisten lisääntymiseen kuuluu automaattisesti taloudellisen kasvun- ja kulutuksen tavoittelu kehittyneiden länsimaiden tasolle ja siitäkin vielä yli.
Kulutuksen lisääntyminen on kuitenkin kaksiteräinen miekka. Se johtaa luonnonvarojen lisääntyneeseen käyttöön ja sitä kautta päästöjen lisääntymiseen. Tavaratuotanto sitoo eniten luonnonvaroja ja energiaa.
Kehittyneet maat luonnollisesti hakevat tuotteilleen kuluttajia myös kehittyvistä maista ja pyrkivät lisäämään markkinaosuuttaan nykyisillä lähes pysähtyneillä markkinoilla. Energian ja materiaalin käyttö nelinkertaistuvat siinä vaiheessa, jos kehittyvät maat saavuttavat kehittyneiden maiden elintason.
Pääomien ja kaupankäynnin vapaus ei ole lisännyt taloudellista kasvua (BKT).
Tällä hetkellä elintilaa hankitaan pääasiassa kaupallisin keinoin. Kiina ja Saudi-Arabia hankkivat viljelymaata vuokraamalla tai ostamalla Afrikasta. Mutta miten käy, jos luonnonvarat eivät millään riitä kaikille? Ihmisiä on yksinkertaisesti liikaa.
Kun meidän on tätä nykyä pakko hyväksyä ajatus, että luonnonvarat ovat meille rajalliset, on meidän myös hyväksyttävä ajatus siitä, että jollekin annettu on toiselta pois. Raha ja teknologia ovat keinoja jakaa uudelleen reaalisia resursseja, siis maata, työtä, energiaa ja luonnon materiaaleja.
Pääoman kasautuessa digitalisaation avulla maapallon ja sen asukkaiden hyväksikäyttö on jo kahdeksan rikkaimman miljonäärin hallinnassa. He omistavat puolet maailman varallisuudesta ja ohjailevat jo omilla lobbareilla ja mediaomistuksilla poliitikkoja.
Kansalaiset ovat nykyään digitalisaatiota ja ”vapaita markkinoita” hyödyntäneiden rikkaitten määräysvallan (markkinamekanismi) alaisia ja heitä ei kiinnosta elokehän tuleva kehitys – vain digitalisaatiolla aikaansaatu lyhytaikainen tuottavuuden lisäys eli katetuotto ja voitot – ei ilmastomuutos.
Tehokas (mutta ei niin suosittu) ratkaisu ongelmaan löytyisi kasvun ja kulutuksen vähentämisestä. Se ei kuitenkaan sovi taloustieteilijöille ja poliitikoille. He pohtivat työpaikkojen vähentyessä, päinvastoin, miten kulutusta lisäävä talouskasvu saataisiin nousuun ja vieläpä uskottelevat, että ympäristöongelmat voidaan hoitaa siinä sivussa. Talouskasvun kannattajat, talousprofessorit ja kokoomuspoliitikot ovat populisteja pahimmasta päästä.
Onneksi poikkeuksiakin on. Taloustieteilijä Kate Raworthin mielestä talouskasvun tavoittelu on unohdettava, jotta maailma pelastuisi – ratkaisuksi hän tarjoaa donitsia. Menestyksen muoto ei ole kasvukäyrä vaan donitsi, sanoo taloustieteilijä Kate Raworth. Hänen malliinsa perustuvasta tutkimuksesta ilmenee, että yhdessäkään maailman maassa ei samanaikaisesti kunnioiteta planeetan rajoja ja voida riittävän hyvin.
Kuvasta sai nimensä myös hänen hiljattain suomeksi käännetty kirjansa, Donitsitaloustiede – Seitsemän tapaa ajatella kuin 2000-luvun taloustieteilijä.
Valistuneimmat taloustieteilijät ovat hylänneet BKT:n kasvun hyvinvoinnin mittarina.
Raworth haluaa ravistella talousajattelua. Esimerkiksi menestyksen pitää Raworthin mielestä näyttää tasapainolta, ei jatkuvalta kasvulta. Siksi donitsi ei kerro, kuinka paljon maailman talous on kasvanut. Raworth yhdisti donitsillaan ilmastotutkijoiden luoman mallin planeetan kantokyvyn rajoista 20 mittariin, jotka kertovat ihmisten hyvinvoinnista.
Donitsi pyrkii kertomaan, miten ihmiskunta voi ja mitä kuuluu maapallon kantokyvylle. Raworth on sitä mieltä, että jos maailman poliitikot ja yritysjohtajat ottaisivat donitsitaloustieteen johtotähdekseen, ihmiset voisivat paremmin ja luonnonvaroja säästyisi.
Donitsi toimii näin: Sisempi kehä kuvaa mahdollisuutta hyvään elämään. Jos sisempi kehä täyttyy, ihmisten hyvinvoinnin perusedellytykset täyttyvät. Sisemmän kehän täyttyminen ei kuitenkaan kerro hyvinvointivaltion tasoisesta hyvinvoinnista.
Ulompi kehä kuvaa planeetan kantokyvyn rajoja. Jos ulompi kehä ei ylity, luontoa kuluu hallittavissa rajoissa.
Tosimaailmassa donitsin kriteerit eivät täyty. Maailman tilasta kertova donitsi kertoo ihmisistä, joiden perustarpeet eivät täyty ja maapallosta, johon kohdistuu liian suuri kuormitus.
Ilmastomuutoksen suurin este ovat kuitenkin taloustieteilijät koska he ohjailevat poliittisia päättäjiä. Taloustieteilijöiden ja myös AY-liikkeen lähtökohta tulevalle kehitykselle on aina taloudellinen kasvu – oli kasvu kuinka saastuttavaa tahansa. Se perustuu siihen, että ilman taloudellista kasvua ei ole mahdollista saavuttaa täystyöllisyyttä, mikä on täysin utopistinen lähtökohta nykyisessä digitalisoituneessa maailmassa.
Koska talouskasvu on taloustieteilijöille kaiken lähtökohta, ilmastomuutoksen torjuminen on heille pelkkää tuulimyllyjä vastaan taistelua. Ilmastokriisiä ei ole eikä tule ja niistä huolestuneet ovat pelkkiä ”viherpiiipertäjiä”. En ole juuri törmännyt suomalaiseen taloustieteilijään, joka olisi julkisuudessa ollut huolissaan ilmastomuutoksesta.
Esimerkiksi Nordean pääekonomisti Aki Kangasharju kirjoittaa juuri ilmestyneessä kirjassaan: ”Käänne – Suomen lamaantuminen ja uusi nousu” että, ”Kylmä totuus on, että talouskasvulle ei ole vaihtoehtoa – ilman sitä nykyinen elämäntapamme loppuu”.
Joillekin uusliberalistisille taloustieteilijöille hirmumyrskyt, tulvat ja maanjäristykset ja jopa sodat ovat ”mahdollisuus”. Katatastrofien jälkeen jälleenrakennus yleensä jää yhteiskunnan eli valtion vastuulle. Se on taloustieteilijöille ylimääräistä ”elvytystä”, joka virkistää yritystoimintaa. Heitä ei juuri häiritse, että jälleenrakennus on pois yhteiskunnan muista hyvinvointipalveluista.
Jotta taloudellista kasvua voisi syntyä, pitäisi olla kulutuskykyä ja halua. Halua varmaankin olisi, mutta digitalisaatioyhteiskunnassa ongelmaksi muodostuu kulutuskyky koska tuottavuuden hedelmät ohjautuvat osinkoina vain osakkeenomistajille. Sieltä se ei enää ohjaudu (kun poliitikot eivät ymmärrä sitä ohjata) kansalaisten kulutuskysynnäksi.
Digitalisaatio on pienentänyt palkkapotin osuutta BKT:sta ja se näkyy ostovoiman hiipumisena.
Kulutuskyky taas on ristiriidassa maapallon kestävyyskyvyn kanssa, koska jo nyt kulutamme yli maapallon kantokyvyn. Se ei tosin ole yhtä akuutti ongelma kuin nykyinen pankkijärjestelmä, mutta pitemmällä aikajänteellä myös ympäristöongelmat tulevat ”räjähtämään käsiin”.
Talouden hiipuminen nykyisiksi nollasummamarkkinoiksi on ympäristön kannalta rohkaiseva kehitys, vaikka taloustieteilijät ovat kehityksestä kauhuissaan. Heille maapallo on pohjaton resurssi, jota pitää kasvun ideologian nimissä hyödyntää ilman mitään rajoja.
Taloustieteilijöitä ei kiinnosta edes kasvun hedelmien jako kulutuskysynnäksi ja niiden oikeudenmukainen jako. Heidän laskentakaavoissaan eriarvoisuuden- ja työttömyyden lisääntyminen ovat toisarvoisia asioita. Pääasia on että kasvu jatkuu, vaikka se hyödyttäisi vain yhtä prosenttia maapallon asukkaista.
Taloustiedettä voi pitää vastuuttomimpana tieteen alana. Silti sille satelee Nobeleita ja poliittiset päättäjät ovat taloustieteilijöiden armoilla. Uusliberalistiset taloustieteilijät ovat kuin keskiaikaisia inkvisiittoreita, jotka ajoivat kirkon ja aateliston valtaa suhteessa alustalaisiin, jotta kaikki tuotto valuisi vain yksiin laareihin. Aivan kuten nyt talouden ”järkeistämisessä” ja ”rakennemuutoksissa”.
Vaikka taloustieteilijät voivat ummistaa silmänsä maapallon lämpenemiseltä, poliittiset päättäjät eivät voi sitä tehdä, koska he joutuvat kuitenkin hoitamaan katastrofin seurauksia.
Ilmastomuutos tuhoaa nykykonservatismin ideologisen perustan. Konservatismi järjestelmänä tuomitsee kollektiivisen toiminnan, yritysten sääntelyn ja kaiken mahdollisen ”julkisen liiketoiminnan”. Se ei sovi mitenkään yhteen sellaisten ongelmien kanssa, jotka edellyttävät massiivista kollektiivista toimintaa. Se edellyttäisi koko ongelman aiheuttaneiden markkinavoimien rankkaa suitsintaa.
Uusliberalismin ”äiti” Margaret Thatcher totesi aikoinaan, että ”Taloustiede on vain menetelmä, tavoite on muuttaa ihmisen sydän ja sielu”. Siinä uusliberalistinen media onnistui erinomaisesti ja vieläpä maailmanlaajuisesti.
Esimerkiksi vuonna 1966 vain 44 prosenttia yhdysvaltalaisista ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijoista piti rikastumista erittäin tärkeänä. Vuonna 2013 osuus oli 82 prosenttia.
Taloustieteilijät vakuuttavat aina, että pääsipä ympäristötilanne kuinka pahaksi tahansa, niin viime hetkellä meidät pelastaa markkinat, hyväntekijämiljardöörit ja tekniikkavelhot.
Uusliberalismin kolme keskeisintä politiikkapilaria – julkisen sektorin yksityistäminen, yritystoiminnan sääntelyn purkaminen ja julkisten menojen leikkauksilla kompensoitu tulo- ja yhteisöverojen alentaminen – ovat kaikki yhteen sopimattomia sellaisten uudistusten kanssa, joita tarvitaan päästöjen laskemiseksi kestävälle tasolle.
Taloustieteilijöille ja vaikkapa ajatushautomo Liberan entiselle toiminnanjohtaja Heikki Pursiaiselle on täysin mahdotonta käsittää, että ylikulutamme jo nyt tuplasti liikaa maailman luonnonvaroja. Hän kavahti, kun kansanedustaja Li Andersson puhui degrowth-liikkeen puolesta.
Taloustiede ei ota huomioon maapallon ekologisia rajoja. Jos talous kasvaa 2% vuodessa se merkitsee, että se ei kasva enää jatkossa samalla prosentilla sillä se muuttuu eksponentiaaliseksi kasvuksi. Siihen kuuluu tietty tuplaantumisaika, joka 2% tapauksessa on 35 vuotta – talous on siis 35 vuoden päästä kaksi kertaa suurempi. 70 vuoden päästä neljä kertaa suurempi, 105 vuoden päästä kahdeksankertaa suurempi jne.
Samoin 2% vuodessa kasvavalta taloudelta voi kestää satoja tai tuhansia vuosia saavuttaa piste, joka rasittaa maailman ekosysteemiä puolet siitä määrästä, jonka ekosysteemi voi kestää, mutta tämän jälkeen kuluu vain 35 vuotta, kun kestokyvyn raja viimein ylitetään.
Maapallon hiilinielut eivät enää kykene nielemään päästöjä.
Poliitikot puhuvat kyllä ”kestävästä kehityksestä” mutta eivät ymmärrä eksponentiaalisesta kasvusta mitään. Taloustieteilijöitä asia ei edes kiinnosta. On hyvällä syyllä sanottu, että jos uskoo eksponentiaaliseen kasvuun rajallisessa maailmassa, täytyy olla joko hullu tai sitten taloustieteilijä.
Poliittiset toimet, joita tarvittaisiin ihmiskunnan pelastamiseksi ilmastokaaokselta, suhteutetaan viileästi siihen, kuinka ne vaikuttavat bruttokansantuotteeseen.
Ilmastotieteen professorien Anderssonin ja Bows-Larkinin mukaan pitää lakata teeskentelemästä, että ilmastokriisi voitaisiin ratkaista keikuttamatta talouden venettä. Täytyy kertoa totuus, ”vapauttaa luonnontiede taloustieteestä, rahoitusmarkkinoista ja astrologiasta ja puolustaa tieteen johtopäätöksiä, ovat ne kuinka epämiellyttäviä tahansa.
Meillä pitää olla rohkeutta ajatella eri tavoin ja hahmotella vaihtoehtoisia tulevaisuuksia”. Tarvitaan ns. klassisen taloustieteen tilalle ns. ”ekologinen taloustiede”.
Vaikka kansalaiset ovat huolissaan ilmastomuutoksesta ja ovat nyt innoissaan muovikassien, lihansyönnin vähentämisestä ja muusta viherpesusta, kulutuksen todellinen vähentäminen saa lopulta heidän innostuksensa hyytymään.
Heiltä puuttuu (kiitos valtamedian) ymmärrys siitä, että kulutuksen radikaali vähentäminen vähentää automaattisesti työvoiman tarvetta digitalisaaion ja tekoälyn ohella, jolloin työttömyys, eriarvoisuus ja köyhyys kehittyneissäkin maissa nousee aivan uusiin mittasuhteisiin. Viherpesun sijasta kansalaisten pitäisi aktivoitua valtapolitiikkaan eli poliittisiin toimiin.
Ilmastomuutoksen pysäyttäminen vaatii toteutuakseen täydellisen taloudellisen työn tulosten uudelleenjaon ja veroremontin. Markkinavoimat ja miljardöörit pitää saada poliittiseen kontrolliin ja maksamaan veronsa ja hyödyttämään myös yhteiskuntaa.
Se edellyttää vapaakaupan suitsimista ja jopa protektionismia, koska pääoma siirtää tuotantonsa ja tuotekehittelynsä sinne, jossa on alhaisimmat palkat, -verot, -sosiaalimaksut ja alhaisimmat ympäristönormit voittojensa maksimoimiseksi. Markkinamekanismi ajaa vapaakaupan ja vapaan pääoman avulla kansalaiset palkkavaatimuksissaan ja hyvinvointipalvelujen vaatimuksissaan pohjalle.
Ilmastomuutoksen työllisyysvaikutusten parantamiseksi on ehdotettu lähiruoan lisäämistä, investointeja uuteen energiatuotantoon, uudelleenkoulutusta, tuonnin vähentämistä, osuustoimintaa, kiertotaloutta jne. Tavoitteet ovat hyviä mutta aika epärealistisia nykyisen markkinatalouden lakien vallitessa..
Vapaiden pääomien maailmassa niiden mahdollisuudet ovat kuitenkin aika rajallisia, koska jo nyt pienyrittäjien tilanne on toivoton suuryrityksiin nähden. Suomessakin mikroyritykset (alle 10 henkeä) joita on yrityskentästä 93,4 prosenttia taistelevat vain 17,2 prosentin osuudesta koko kakusta ja osuus on koko ajan pienenemään päin. Vapaassa markkinataloudessa isot syövät pienet.
Isoja yrityksiä on vain 0,2 % mutta ne ovat kahmineet markkinoista 42%
Työttömyyden lisääntymisen pelossa poliitikot ovat nytkin turvautuneet vallassa olevan klassisen talousteorian harhaoppeihin eivätkä ole saaneet 30 vuodessa sen opeilla työttömyyttä kuriin. Eivät myöskään sijoittajia, pankkeja, monikansallisia yrityksiä, veronkiertoa, veroparatiiseja saati saasteita kuriin vaikka niistä on varoiteltu jo yli 30 vuotta.
Tutkittua tietoakin on tehty sijoittajien ympäristövastuusta. Puolet johtavista sijoittajista ei piittaa ilmastomuutoksesta. Tutkimus osoittaa, että maailman 500 johtavasta sijoittajasta puolet sivuuttaa ilmastomuutoksen investoinneissaan.
Asia selviää melko tuoreesta tutkimuksesta, jonka on julkaissut australialaisen ilmastoinstituutin perustama AODP –järjestö (Asset Owners Disclosure Projekt).
Vain alle viidennes johtavista sijoittajista toimii ilmaston lämpenemistä lieventäen. Alle sata miljardööriä 500:sta investoi esimerkiksi vähäpäästöisiin kohteisiin tai rohkaisee yhtiöitä, joihin ovat sijoittaneet, investoimaan vihreään teknologiaan.
Noin kolmannes miljardööreistä ottaa AODP:n mukaan vasta ”ensi askeleita” matkalla kohti ilmastonmuutokseen tarttumista, ja noin puolet ei tee asialle mitään. Ilmastonmuutoksen huomioiminen on nyt pääsuuntaus vakiintuneiden sijoittajien parissa, ja viime vuosina asiassa on menty parempaan päin, sanoo AODP:n pääjohtaja Julian Poulter.
Sen vuoksi onkin järkyttävää, että puolet maailman suurimmista sijoittajista ei huomioi ilmastonmuutosta lainkaan. Poulter kritisoi, että eläkerahastot ja vakuutusyhtiöt ”keinottelevat satojen miljoonien ihmisten säästöillä”, sijoittaessaan hiilienergiaa käyttäviin yhtiöihin.
Ilmastomuutoksen aiheuttamat yhteiskunnalliset ongelmat antavat uusia bisnesmahdollisuuksia aikaansa seuraaville yrityksille. Asejätti Raytheon on ilmoittanut suoraan: ”kuluttajien käyttäytymisen ja tarpeiden muuttuminen ilmastomuutoksen myötä tuo mukanaan uusia liiketoimintamahdollisuuksia”.
Nämä mahdollisuudet eivät merkitse lisäkysyntää ainoastaan yhtiön nykyisille katastrofivalmiuspalveluille vaan myös ”yhtiön sotilaallisille tuotteille ja palveluille, koska huoli turvallisuudesta saattaa kasvaa ilmastomuutoksen aiheuttamien, tulvien ja myrskyjen seurauksena.”
Jopa kokoomuksen eduskuntatyön jättävä Pertti Salolainen on tokaissut poliitikkojen hitaudesta ja saamattomuudesta toteamalla: ”Ihmiskunta on menossa kohti helvettiä”. Siitä huolimatta poliitikot eivät voi välttää vastuutaan, koska nykyisetkin lait ovat ihmisten tekemiä. Moraalisesta poseerauksesta on siirryttävä oikeasti tekoihin.
PS: Tarkemmat ilmastokommentit joista ei juuri puhuta löytyvät kirjastani: ”Kasvun loppu – ilman ostovoimaa ei ole kasvua”.