Olen menneiden vuosikymmenien aikana kritisoinut ekonomistien ja taloustieteilijöiden ammattitaitoa, osaamista ja erityisesti heidän ennustajan lahjojaan. Aina kun on tullut taloudellisia kriisejä, he ovat olleet kykenemättömiä varoittamaan poliittisia päättäjiä tulevasta.

Aina kun kriisi on ohi, he ovat sitten kilvan kirjoittaneet kirjoja, joissa selitetään jälkijättöisesti pilkuntarkasti lamaan ja kriisiin johtaneet syyt.

Nyt kun Suomen finanssikriisin 10 vuotta kestänyt lama (tai lamaantuminen?) on päättynyt ja talous pyrähti pieneen nousuun (joka on taas heti hiipumassa), Nordean pääekonomisti Aki Kangasharju on julkaissut yhden uuden selityskirjan: ”KÄÄNNE – Suomen lamaantuminen ja uusi nousu”.

Kirjaa voi kuvailla stiignafuuliaksi (Wikipedia: se on tärkeän oloinen mutta sisällöllisesti tyhjä asia). Hän onneksi tunnustaa oman jääviytensä pankin ekonomistina kirjoittaessaan: ”Voidaan tietenkin kysyä, kuinka ideologisia ja poliittisia omat suositukseni ovat. Minulla ei ole tarvetta piilotella omaa kantaani, sillä kaikki taloutta kommentoivat joutuvat suodattamaan informaatiota oman maailmankatsomuksensa läpi”.

Kirjan kantavana ajatuksena on, että Suomi menetti finanssikriisin jälkeen kilpailukykynsä, jonka tärkeimpinä syinä hän näki: liian korkeat palkat, sisäisen devalvaation vaikeus, ay-liikkeen liian suuri valta, rakenteelliset ongelmat, työelämän joustojen puute, yksityistämistä ei tarpeeksi, paikallisen sopimisen puute, julkiset menot liian suuria, liian korkeat verot, matalapalkkoja ja osa-aikatöitä liian vähän, maahanmuuttoa tulisi lisätä sekä koulutus-säästöt.

Kangasharju kaipasi Saksan Hartz-sopimuksia Suomeen ja kirjoitti: ”Neljässä Hartz-uudistuksessa laskettiin työttömyysturvan tasoa ja lyhennettiin sen kestoa, lisättiin aktiivisia työmarkkinatoimia, kehitettiin palkkatukijärjestelmää, helpotettiin irtisanomissuojaa alle 10 hengen yrityksiltä, poistettiin vuokratyön rajoitteet ja alennettiin määräaikaisten työsopimusten rajoituksia ja lisättiin paikallista sopimusta.

Paikallinen sopiminen laski yleistä palkkatasoa etenkin palkkahaitarin alapäässä. Paikalliset joustot alensivat vientiteollisuuden kustannusrakennetta laaja-alaisesti. Vientiteollisuuden kotimaisten välituotteiden hinnat laskivat, mikä paransi merkittävästi kilpailukykyä, koska niiden osuus oli 70 prosenttia teollisuuden käyttämistä tuotantopanoksista”.

Kangasharju kuitenkin ”unohti” Harz-sopimuksen kääntöpuolen. Myöskään valtamediat eivät ole kertoneet, että Saksassa yli kaksi miljoonaa ammattikoulutettua ja lisäksi 280 000 akateemisesti koulutettua tekevät sosiaaliturvajärjestelmän mahdollistamia ”minitöitä” (450€/kk), mutta ovat periaatteessa työttömiä.

Saksa onkin esimerkki siitä, mitä kutsutaan prekarisaatioksi: köyhien työntekijöiden määrä on Eurostatin mukaan noussut 5,5 prosentista (2006) 9,7 prosenttiin (2016). Siitä huolimatta, että Saksan talous ja vienti on kasvanut parhaiten ja se on kahminut muiden EU-maiden markkinaosuuksia.

Vapaakauppa on kohtalokasta jopa markkinaosuuksien voittajamaan työntekijöille.

Ennen kuin luin Kangasharjun kirjaa, olin juuri lukenut avartavan, toimittaja Jaana Kiven kirjan ”Bryssel myyty”. Kangasharjun talouden parannusehdotukset olivat lähes identtiset EU:n ja sillä toimivien lobbareiden sekä EK:n suosituksiin.

Brysselissä on yhteensä yritysten 1 500 ammattimaista lobbausjärjestöä, joissa työskentelee yhteensä 30 000 lobbaria ja niistä parlamenttiin pääsee 4 500 kovaa ammattilaista. Yhtä EU:n meppiä kohden on siis kuusi lobbaajaa.

Meppi Sirpa Pietikäisen mukaan teollisuuden ja kansalaisjärjestöjen lobbareiden välinen voimasuhde parlamentissa on 90 prosenttia teollisuudelle ja 10 prosenttia kansalaisjärjestöille.

Jo paljon ennen kuin EU:n asiakirja tuli voimaan (1993) pääoman ja suuryhtiöiden johtajat alkoivat salaisesti suunnittelemaan Euroopan tulevaisuutta. European Roundtable of Industrialist (ERT) järjestössä. Se kokoontui ensimmäisen kerran Pariisissa jo vuonna 1983. Silloin luonnosteltiin Reshaping Europe –raportti. Raportin laatijoina oli kolme monikansallisen yrityksen toimitusjohtajaa: Wisse Dekker (Philips), Jerome Monod (Lyonnnaise des Eaux, ranskalainen jättiyhtiö), Pehr Gyllenhammar (Volvo).

Yritysten tavoitteena oli ajaa vapaata kilpailua Euroopan markkinoille, mutta samalla hallita Euroopan laajuista infrastruktuuribisnestä mahdollisemman vähällä jäsenvaltioiden kontrollilla.

Kolme merkittävää toimitusjohtajaa istuivat alas ja kirjoittivat salaisen raportin, joka oli hyvin yksityiskohtainen suositus siitä, kuinka Euroopan kasvukuvaa tulisi muuttaa monikansallisten yritysten eduksi. ERT:n johtomiehillä oli sama agenda kuin Kangasharjulla: purkaa kaupan esteet ja markkinoiden sääntely.

Jo vuoden 1985 Luxemburgin EU-huippukokouksen jälkeen viesti Euroopalle oli selvä: ”Tulevaisuudessa tullaan hyväksymään yhteinen markkina-alue, vapaakauppa, rahaliitto, infrastruktuuriprojektit, joustavat työmarkkinat, sääntelyn purkaminen, julkisten palveluiden supistaminen sekä säästötoimenpiteet” – aivan kuten Kangasharju esittää.

Nuorisotyöttömyys on muuttanut uskomuksia globalisaation hyödyistä.

Eikä finanssimaailma ole ollut myöskään toimeton EU:n suhteen. Kansalaisjärjestö ALTER-EU:n julkaisemien lobbausrekisteritietojen mukaan finanssiala työllistää 17 000 lobbaria ja niiden käyttävän 120 miljoonaa euroa vuodessa lobbaukseen Brysselissä.

ERT:n rinnalla myös toinen suuryritysten herrasmiesklubi nimeltä AMUE (Association for the Monetary Union of Europe) on ollut luomassa EMU:lle pohjapiirrosta. AMUE perustettiin jo vuonna 1987 ja oli johtavien bisnesjättien ja finanssi- ja pankkisektorin lobbausryhmä, jonka tarkoitus oli saada yhteinen rahaliitto ja pääomien vapaa liikkuvuus hyväksytyksi Euroopassa.

AMUE lupasi: ”EMU tuo valuuttaan vakautta sekä pitkän aikavälin varmuutta, mikä lisää tuotannollisia investointeja, luo taloudellista skaalaa ja poistaa tuotantokustannuksia, mikä puolestaan lisää kilpailukykyä, myyntiä, talouskasvua ja työllisyyttä. Voidaankin sanoa, että Deloirs toteutti pankkiirien villeimpiä fantasioita – ja tulokset näimme finanssikriisissä.

Finanssikriisissä pankkitukea on paisutettu veronmaksajien rahoilla peräti 3 800 miljardiin EU-maiden pankeille, jotta ne pysyisivät pystyssä. Yhdysvalloissa siihen käytettiin 1 700 Amerikan biljoonaa.

Tarkemmin voit tutustua finanssimaailman moraaliin ja vastuuttomuuteen Areenassa vielä vajaan kuukauden katsottavissa olevassa dokumentissa: ”Inside Lehman Brothers”. (Jos se on mennyt kiinni Areenassa, kannattaa katsoa Youtubesta professori Steve Keenin haastattelu: ”Finanssikriisi, syyt ja ratkaisut”, kuvan alalaidasta saa suomenkielisen tekstityksen).

Nämä suuryritysten ylläpitämät lobbausjärjestöt (1 500), ajatushautomot (60) ja lakifirmat (150) lupaavat EU:n politiikan tuovan kansalaisille taloudellista kasvua ja sitä kautta työpaikkoja ja hyvinvointia. Mikään ei ole toteutunut.

Kangasharjulle kilpailukyky on ensiarvoisen tärkeä asia. Hän kirjoittaa: ”Maan kilpailukyky on eri asia kuin yritysten, jotka pyrkivät maksimoimaan markkinaosuuksia (…). Yritysten kilpailukyky on nollasummapeliä. Kun yksi voittaa, toinen häviää.

Maat eivät samalla tavalla kilpaile markkinaosuuksista, eikä maiden välinen kilpailu ole samalla tavalla nollasummapeliä. Kun yksi maa kasvaa ja menestyy, se tarvitsee enemmän tuontituotteita omaan kulutukseensa ja omaan vientiinsä. Niinpä yhden maan kasvu ei heikennä muita vaan kasvattaa lisää”.

Sekään ei pidä paikkaansa. Maailmantalouden pitkän aikavälin talouskasvun 10-vuoden keskiarvokäyrä sojottaa kaakkoon eikä koilliseen kuten luvattiin. Nykyään ollaan lähellä nollasummamarkkinoita.

Suomenkin talouskasvun trendi on aivan samanlainen, vaikka Kangasharju laittaa sen ylisuurten palkkojen syyksi estämään kilpailukykyä. Suomen palkkataso (tuottavuus huomioiden) on EU-maiden keskitasoa ja Suomi on keikkunut pitkään kilpailukyvyn ranking-listoilla parhaiden maiden joukossa.

Kangasharju ajaa pääoman ja finanssimaailman etujen mukaista vapaakauppaa. Näin suuryhtiöt ja pankit pääsevät vapaasti ostamaan, keskittymään, kiertämään veroja ja lisäämään markkinaosuuksiaan. Kun ne ovat lähes monopolisessa tilanteessa, ne pystyvät määräämään hinnat ja pudottamaan tai ostamaan pienemmät kilpailijat (yrittäjät) pois.

Kangasharju ja valtavirtaekonomistit ovat ”unohtaneet”, että kaupan ja sijoittamisen esteistä vapaaksi päästetty pääoma siirtää tuotantotoimintansa sinne, missä on alhaisimmat palkat, pienimmät sosiaalikustannukset ja -verot sekä olemattomimmat ympäristönormit. Näin he pääsemät maksimoimaan voittonsa.

Tuotannon siirto ei enää koske vain bulkkituotantoa vaan myös korkeamman jalostusasteen tuotantoa ja tuotekehittelyä. Kiina on jo Eurooppaa edellä tekoälyssä, robotiikassa, avaruusteknologiassa, aurinko- ja tuulivoimateknologiassa jne.

Jo yli puolet 12:sta suurimmista yhtiöistä on kiinalaista.

Vapaakauppa on pienyritysten surma. Jopa ranskalainen elinkeinoelämän työnantajaliitto MEDEF varoitti vuonna 2015: ”Euroopassa on 19 miljoonaa pk-yritystä joilla ei ole vientiä ja jotka tulevat kohtaamaan lisääntynyttä kilpailua markkinoilla. Kuinka komissio voi vakuuttaa nämä pienet ja keskisuuret yritykset?”.

Sama työnantajaliitto paljasti vahingossa, että TTIP:N realistiset hyödyt kohdentuvat suuriin yrityksiin. Tästä ekonomistit ovat hiirenhiljaa ja vastustavat protektionismia, vaikka se johtaa ennen pitkää kehittyneiden maiden palkkatason kehitysmaiden tasolle.

Suuryhtiöiden etuja ja rikastumista edesauttavia järjestöjä vapaakaupan avulla on valtava määrä: TTIP, EU:n ja Yhdysvaltojen välinen (kesken), Ceta, Kanadan ja EU:n välinen (hyväksytty), TTP, Tyynen meren alue (kesken), TiSA, maailmanlaajuinen palvelusopimus (kesken), MAI kansainvälinen investointisopimus (kaatui), NAFTA Kanadan, Yhdysvaltojen ja Meksikon välinen (juuri uusittu), WTO maailmankaupan vapauttaminen (voimassa), GATS palvelukauppasopimus (voimassa), GATT vanha sopimus jonka WTO:n sopimus korvasi, ISDS, yritysten ylläpitämä riitojenratkaisumenettely (salainen välimiesmenettely), jolla yritetään korvata kansalliset omat oikeuslaitokset.

Kaikissa niissä sopimuksissa luvattiin utopistista talouskasvua ja sitä kautta uusia työpaikkoja. Työn alla olevan TTIP sopimuksen luvataan kasvattavan 119 miljardilla eurolla vuodessa EU:n taloutta. EU:n työpaikkalupauksista huolimatta työttömyys on 30 viime vuoden aikana vain pahentunut eikä parantunut jatkuvista yrityksistä huolimatta.

Näitä kaikkia sopimuksia valmistellaan julkisuudelta ja mepeiltä täysin salassa. EU:N avoimuudesta meppi Sirpa Pietikäinen kertoi tuskastuneena, että näitä valmisteilla olevia sopimuksia kuten TTIP, mepit saavat lukea vain vartioidussa huoneessa eikä niistä saa tehdä muistiinpanoja ja suurin piirtein verivalalla joutuu allekirjoittamaan paperin, ettei asiakirjojen sisältöjä siteeraa eikä käytä hyväkseen missään.

Tämä kaikki salailu siitä huolimatta, että artiklan 15.3 mukaan ”kaikilla unionin kansalaisilla on oikeus tutustua unionin toimielinten ja laitosten asiakirjoihin niiden tallennemuodosta riippumatta”.

Ahon hallituksen veroreformin jälkeen tuloerot revähtivät.

Pientä kriittisyyttäkin Kangasharju näkee vapaakaupassa kun hän kirjoittaa: ”Globalisaation etuja on vaikea kiistää, mutta hyödyt ovat vähentyneet suhteessa kustannuksiin sitä mukaa kun globalisaatio on edennyt. Merkittävimmät tappiot syntyvät siitä, miten vaikutukset jakautuvat.

Kaikki eivät hyödy vaihdannasta, sillä tuonti saattaa syrjäyttää työpaikkoja ja kokonaiset tehtaat voidaan siirtää vaikkapa Kiinaan. Tärkeimmät tutkimustulokset Yhdysvalloista ovat tukeneet globalisaation kriitikkoja”. Teollisuustyöntekijät ovat kärsineet Kiinan noususta aiemmin ajateltua pitempään”.

Siitä huolimatta Kangasharju kävi äskettäin debatin HSTV:ssa tuloeroista ja köyhyydestä sosiaalipolitiikan professori Juho Saaren kanssa, joka oli täysin eri mieltä Kangasharjun näkemyksistä köyhien auttamisessa. Kangasharjun mukaan kaikkein köyhimmille ei kannata edes antaa rahaa, koska he eivät osaa sitä käyttää. Saaren mukaan köyhiä on Suomessa noin 800 000.

Kummallista, että näitä BKT:n ”kasvugraafeja” ei ole Kangasharjun kirjassa. Nollasummamarkkinoilla aina yksi tai kaksi maata tai megayhtiötä voi voittaa markkinaosuustaistossa, mutta kaikki muut puolitoista sataa maata ovat varmoja häviäjiä.

On siten ekonomistilta älyllistä epärehellisyyttä usuttaa tähän epätasaiseen ja palkkoja polkevaan hevosenleikkiin joka johtaa vääjäämättä kehittyneidenkin maiden kansalaiset pohjalle – vain pääoma hyötyy.

Ekonomistin tulisi pohtia ennemmin, miksi markkinat ovat trendinomaisessa laskussa. Kirjan takakannessahan todetaan: ”Kylmä totuus on, että talouskasvulle ei ole vaihtoehtoa – ilman sitä nykyinen elämämme loppuu”. Ilmastomuutos ei taida olla Kangasharjulle aivan ykkösasia.

Omassa pari vuotta sitten ilmestyneessä kirjassani: ”Kasvun loppu – ilman ostovoimaa ei ole kasvua” en luvannut talouden uutta nousua kuten Kangasharju. Sen otsikko jo kertoo, mistä talouden hiipuminen johtuu – ostovoiman maailmanlaajuisesta hiipumisesta jonka digitalisaatio on jo aiheuttanut.

Kiinan ostovoiman kohoaminen on vain murto-osa kehittyneiden maiden palkkatasosta. Insinööritasolla palkkataso 1/5 osa ja liukuhihnatasolla 1/10 osa kehittyneiden maiden ansioista. Se ei riitä alkuunkaan kompensoimaan kehittyneissä maissa tapahtuvaa työvoiman syrjäytymistä yhteiskunnan elätettäväksi.

Kangasharju käyttää sivukaupalla todistelua palkansaajien ja ay-liikkeen ahneudesta ja palkkojen kohtuuttomasta noususta. Sen sijaan hän taas ”unohti” kertoa, kuinka palkkojen osuus BKT:n sisällä on jakautunut digitalisaation johdosta dramaattisesti – niin Suomessa kuin muuallakin.

Kaikissa kehittyneissä maissa ostovoima vähenee

Suomessa digitalisaatio on alentanut palkkojen osuutta BKT:sta jo 90-luvulta alkaen. Vuonna 1991 palkkojen osuus oli vielä 74,1 prosenttia ja omaisuus ja yrittäjätulojen osuus oli vain 10,8 prosenttia.

Vuonna 2016 vastaavat luvut olivat 57 (- 17,1 prosenttiyksikköä) ja 27,4 (+16,6 prosenttiyksikköä) prosenttia. Eli palkansaajien osuus BKT:sta pieneni melkein samalla summalla kuin voitot ja pääomatulot kasvoivat.

Vuonna 2016 BKT oli 216 miljardia, joten 14 prosenttiyksikön vähennys merkitsi palkansaajille yli 30 miljardia vähemmän palkkatuloja ja ostovoimaa ja yli 13 miljardia euroa vähemmän verotuloja (44 % veroasteella) hyvinvointipalveluiden ylläpitämiseksi.

Heikko palkkakehitys ei ole ainoastaan Suomen ongelma. ILO:n pääsihteerin Gay Ryderin mukaan heikko palkkakehitys on este vakaalle talouskehitykselle. ”On hämmästyttävää, että suurten tulojen kansantalouksissa palkat kehittyvät hitaasti talouskasvun elpymisestä ja työttömyyden vähenemisestä huolimatta. EU:n nuorista eli 15-24-vuotiaista vain 37 prosenttia on pysyvissä työsuhteissa.

Viime vuonna palkat kasvoivat maailman 19 vauraimmassa valtiossa 0,4 prosenttia. Kehittyvissä kansantalouksissa ne kohosivat 4,3 prosenttia. Reaaliset palkat ovat liki kolmenkertaistuneet 20 vuoden kuluessa kehittyvissä kansantalouksissa, kun taas maailman 19 vauraimmassa valtiossa ne ovat kasvaneet samalla ajanjaksolla vain yhdeksän prosenttia. ILO:n havainnot perustuvat 136 valtiosta hankittuihin tietoihin.

Edes ay-liike ole nostanut tätä ikävää kehitystä agendalle.

Nykyisin Suomessa tarjolla olevista työpaikoista 70 prosenttia on epätyypillisiä ns. ”paskatyöpaikkoja”, joilla ei enää elä, ja jotka vaativat yhteiskunnan tulonsiirtoja. Vähintään 700 000 ihmistä työskentelee muussa kuin kokoaikaisessa ja vakituisessa palkkatyösuhteessa.

Kuin aivan vahingossa ja sivutuotteena Kangasharju tuli paljastaneeksi kirjansa eräässä graafissa (Suomi, BKT, kasvukontribuutiot) ostovoiman hiipumisen. Siinä viimeisen kuuden vuoden aikana yksityisen kulutuksen kasvuprosentti on ollut juuri ja juuri nollan yläpuolella eli BKT:n kasvu ei ole juuri koitunut palkansaajien hyväksi.

Palkansaajien ostovoimaa on hävinnyt yli 30 miljardia euroa.

Tämä palkansaajien osuuden pienentyminen kansantulon kakusta on ollut jo pitkäaikainen trendi. Se näkyy myös kaupan myyntitilastoista. Myynnin hiipuminen ei johdu kansalaisten innostuksesta kulutuksen vähentämiseen ilmastomuutoksen aiheuttamista kulutussäästöistä, vaan ostokyvyn puutteesta.

Kun palkansaajilla ei ole ostovoimaa ei kauppa käy.

Se näkyy jopa Suomen ostovoimaisimmalla alueella. Kauppakeskusten liikepinta-ala on kasvanut pääkaupunkiseudulla vajaassa vuosikymmenessä neljänneksen verran, mutta myynti vain viisi prosenttia.

Pääkaupunkiseudun kauppakeskuksissa käytetyn rahan määrä on pienentynyt tällä vuosikymmenellä parilla eurolla kävijää kohden. Kaupan alalta katosi vuodessa 11 000 tekijää, vaikka työllisyys koheni – työpaikat siirtyvät nyt huimaa vauhtia alalta toiselle.

Verkkokaupan lisääntyminen näkyi ensimmäisenä Yhdysvalloissa. Siellä on nyt 1 200 kauppakeskusta. Niistä joka neljännen arvellaan sulkevan ovensa vuoteen 2022 mennessä.

kauppakeskusten neliömäärää on lisätty mutta myynti takeltelee.

Mihin nämä palkansaajien palkkapotista menettämät rahat sitten menivät? Senkin Kangasharju sujuvasti ”unohti” kirjassaan. Palkansaajien ostovoiman menetykset menivät yritysvoittoihin ja sitä kautta osinkoihin. Viimeiset ”lamaannus”-vuodet eivät ole lamaannuttaneet osinkotuloja.

Lamavuodet ovat olleet rikkaille kulta-aikaa, vaikka Kangasharjun mukaan ”Suomen lamaantuminen oli merkittävä ja traaginen jakso taloushistoriassamme. Se oli pisin laskukausi ainakin 150 vuoteen”.

Koska digitalisaatio mahdollistaa työvoiman korvaamisen ja halventamisen teknologialla, se kasvattaa yritysten voittoja ja nostaa pörssikursseja. Tämän Kangasharju todentaa kirjoittamalla: ”Maailman kaikkien pörssien kehitystä mittaava indeksi nousi vuosina 2000-2015 yhteensä 23 prosenttia”.

Suomen rikkaimpien vaurastuminen kiihtyi uuteen ennätykseen – Tuhannen eniten ansainneen tulot kaksinkertaistuivat viidessä vuodessa. Eniten ansiotuloa saavat ovat kaksinkertaistaneet keskimääräisen vuositulonsa 600 000 eurosta 1,2 miljoonaan euroon vuodesta 2012 vuoteen 2017.

Vaurastumisen vauhti Suomessa on kiihtynyt historialliseen ennätykseen. Kun joukon keskitulo vuonna 2012 oli vielä 1,0 miljoonaa euroa, niin vuonna 2017 se oli jo 2,1 miljoonaa euroa. Joukko on kaksinkertaistanut sekä ansio- että pääomatulonsa.

Vuoden 2007 aikaisempi osinkoennätys 12,5 miljardia meni rikki keväällä 2018 jolloin Juha Sipilän hallituksen työtuntien lisäykset, säästöt ja leikkaukset valuivat suoraan osinkoina rikkaille.

Yliaktuaari Olli Savelan (Tilastokeskuksesta) kertoi esitelmässään kestävyysvajeesta ja rikkaiden veronkierrosta, että jos pääomavero olisi sama kuin EU:n keskiarvo valtio saisi 5 miljardia lisää veroja. Jos taas pääomatuloja verotettaisiin kuten ansiotuloja, yhteiskunta saisi 2 miljardia verotuloja lisää. Nyt verot on laitettu köyhien maksettavaksi kulutusveroina. Köyhät maksoivat välillisiä veroja 17% ja rikkaat 8% tuloistaan.

Kuitenkin Kangasharju farisealaisesti vakuuttaa kirjassaan: ”Talouskasvu luo myös kannustimet ja varallisuuden kehittää koko ajan tuottavuutta parantavaa teknologiaa, joka parantaa meidän elintasoamme lisää. Kasvu tuottaa verotuloja hyvinvointivaltion ja ikääntyvien väestön tarpeisiin”.

Kangasharju oli huolissaan Suomen tuottavuuden viimeaikaisesta kehityksestä. Suomen tuottavuus kasvoi 30 vuoden aikana finanssikriisiin asti keskimäärin noin kolme prosenttia vuodessa eli huomattavasti enemmän kuin BKT.

Finanssikriisin jälkeen se on polkenut paikallaan. Selitys on yksinkertainen. Teknologinen kehitys ei ole suinkaan pysähtynyt vaan laman aikana tuotantokoneisto on käynyt alhaisella käyntiasteella joka vaikuttaa suoraan tuottavuuteen.

Verotuloja on vähentynyt 2-3 kestävyysvajeen verran.

Köyhyyden poistamiseksi työskentelevä kehitysapu ja hyväntekeväisyysjärjestö Oxfam laski että vuonna 2015 maailman 85 rikkaimman ihmisen nettovarallisuus oli yhtä suuri kuin maailman väestön köyhimmän puolikkaan, 3,6 miljardin ihmisen nettovarallisuus. Vielä neljä vuotta aikaisemmin tarvittiin 388 rikkainta samaan.

Uusimman raportin (v. 2017) mukaan kahdeksan maailman rikkainta ihmistä omisti yhtä paljon kuin vähävaraisin puolisko maailman väestöstä. (8 vastaan 3 600 000). Vuoden 2017 listoilleen Forbes löysi maailmasta 2 043 henkilöä, joiden varallisuus on yli miljardi dollaria.

Sama eriarvoisuutta lisäävä kehitys on tapahtunut myös Suomessa. Miljonäärien määrä ovat kasvanut, vaikka Suomi on ollut 10 vuotta lamassa.

Digitalisaatiolla rikkaat rikastuvat entisestään taantumassakin.

Palkkapotin pienentymisen lisäksi kuluttajien ostovoimaa heikentää moni muukin tekijä. Ostovoimahan on kaiken kasvun ja yrittäjyyden tärkein edellytys.

Kotitalouksien velkaantuminen on ollut kasvussa jo pitkään (asuntoluotot, kulutusluotot, pikavipit jne.) ja velanhoitoon menee alhaisesta korkoprosentista huolimatta yhä enemmän rahaa. Asumiskustannukset ovat kohonneet inflaatiota nopeammin. Lääkkeitten ja terveyskeskusmaksujen omavastuuosuudet ovat kohonneet, päivähoitomaksut ovat kohonneet, lapsilisät pienentyneet, indeksitarkistuksia sosiaalietuuksissa ei ole suoritettu jne. Kaikki ne ovat poissa ostovoimasta.

Vuokrat ovat kasvaneet huomattavasti palkkatuloja nopeammin.

Uusliberalististen talousprofessorien ja EK:n tapaan Kangasharju kirjoittaa: ”Jäykkyyksien poistamista kannattaisi kokeilla Suomessa, vaikka muualla ne eivät ole aina toimineetkaan.

Suomi hyötyisi suuresti (…) joustavuuden lisääntymisestä. Osa-aikatyön yleistyminen olisi erittäin vaikuttavaa koko Suomen työllisyyden parantamiseksi. Ruotsin tason saavuttaminen nostaisi osa-aikaisten osuuden Suomessa 16 prosentista 25 prosenttiin”.

Kun kokoaikaista työtä ei enää ole juuri tarjolla, Kangasharju kiihdyttäisi osa-aikatyötä ja palkkatukimallia. Hän siis siirtäisi palkanmaksun yrityksiltä yhteiskunnalle, koska se tulee yritykselle halvemmaksi.

Tosin samaan hengenvetoon hän kirjoittaa: ”Suomessa mediaanipalkka on reilut 3 000 euroa. Progressiivisessa verojärjestelmässä työn jakaminen vähentää verotuloja. Ekonomistimme Olli Kärkkäinen on laskenut mikrosimulointimallilla, että jos tällaiset työntekijät korvataan kahdella 1500 euroa kuussa tienaavalla työntekijällä, palkkatuloista maksettujen verojen määrä puolittuu”.

Se, mistä puuttuva verotulo niihin ”paskatyöpaikkojen” pakkatukeen saadaan, hän ekonomistin ammattitaidolla jälleen ”unohtaa”.

Koska palkkatuki on kallista sitä on alettu supistamaan.

Ekonomistina Kangasharju on teknologian ja työttömyyden välisestä yhteydestä yli 20 vuotta kehityksestä jäljessä – aivan kuten suurin osa Suomen valtavirtataloustieteilijöistä. Hän kirjoittaa: ”Pelkojen mukaan automatisaatio saa aikaan niin sanotun singulariteetin, joka lopettaa ihmisiltä työn nykymuodossa ja meistä tulee ’Ateenan vapaita miehiä’ (jossa orjat tekivät työn).

Tutkimus kuitenkin väittää toista: niin kauan kuin teknologinen kehitys tuhoaa työpaikkoja samaan tahtiin kuin se luo uusia vaativimpia työtehtäviä, työ ei tule katoamaan maailmasta”.

Kangasharju jatkaa: ”Automaation eteneminen myös nostaa tuottavuutta, mikä lisää työn kysyntää ammateissa, joita ei voi korvata automaatiolla. Näin automaatio saa vastavoiman, joka lisää ihmisille sopivaa, joskin korkeaa osaamista edellyttävää työtä”.

Ja edelleen: ”Suomella on siis vielä toivoa. Meidän on panostettava teknologiseen kehitykseen ja luotettava (?) siihen, että samalla syntyy ihmisille sopivia työtehtäviä, joihin älyteknologiasta ei ole”.

Pankkiasioita alettiin hoitaa jo 90-luvun alussa kotimikroilla.

Kangasharjulla pitäisi olla edes omalta toimialaltaan jonkinlainen käsitys pankkitoimihenkilöstön määrän tulevasta kehityksestä. Se on jo nyt vähentynyt puoleen. Eikä se siihen pääty sillä teknologian kehitys ei pysähdy.

Nordea osti juuri pelkästään verkossa toimivan Gjensidige Bankin. Se on pelkästään verkossa toimiva (ei konttoreita) hyvin kannattava 176 000 asiakkaan pankki – Nordea osti valmiiksi toimivan itsepalveluteknologian. Konserni on ilmoittanut jo 6 000 työntekijän saneeraustarpeesta.

Digitaalinen murros iskee vauhdilla pankkeihin ja pakottaa ne varautumaan tulevaisuuteen yrityskaupoilla. Digitaalinen murros ravistelee pankkialaa ja alan jättiläiset käyvät jo suojautumistaistelua.

Nordea investoi myös yli miljardi euroa peruspankkitoimintojensa eli asiakastietojen ja laina- ja tilijärjestelmien digitalisoimiseen. Jos nämä ydinjärjestelmät ovat tarpeeksi yksinkertaisia ja luotettavia, pankin uudet tekoälyohjelmat ”vapauttavat” pankin ylempääkin toimihenkilöstöä ja johtotasoa kilometritehtaalle.

Pikavippiyhtiöissä lainapäätökset tekee jo pelkästään robottien algoritmit. Nordeassakin ovet aukeavat jatkossa vain ulospäin. Pankinjohtajista asiakaspalvelijoina saadaankin hyviä provisiopalkkaisia ja nälkäpalkalla toimivia puhelinmyyjiä.

Tätä digitalisaatiota kiihdyttämään Kangasharju toivoo myös valtiota avuksi kirjoittamalla: ”Vielä tärkeämpää on se, että t&k -investoinneilla on selvästi suuremmat yhteiskunnalliset kuin yksityiset tuotot. Investoinnit tuottavat yhteiskunnalle kaksin verroin sen, mitä ne tuottavat t&k -investoinnin tekevälle yritykselle itselleen”.

Hän ihmettelee kirjassaan monessa yhteydessä, miksi yritykset eivät investoi hyvästä tuloskehityksestä huolimatta.

Yksityiset investoinnit ovat finanssiriisin jälkeen vähentyneet ja ulkomaiset investoinnit ovat lähinnä yritysostoja.

Vaikka Kangasharju ja taloustieteilijät eivät tiedä, niin kuitenkin kaikki yritysjohtajat tietävät, että ei ole mitään järkeä investoida uutta tuotantokapasiteettia kun ei ole ostovoimaisia asiakkaita – korkeintaan kannattaa investoida tuottavuutta lisäävään teknologiaan joka hävittää työpaikkoja (tämäkö on hyöty yhteiskunnalle?). Niinhän Nordeakin juuri tekee.

Tuotantoon investointien sijasta rahat jaettiin osinkoina omistajille. Niitä jaettiin parhaina vuosina jopa 80 prosenttia voitoista kun aiemmin vain 25 prosenttia. Tai sitten ”investointiin” omiin osakkeisiin (ostettiin omia osakkeita) osakekurssien nostattamiseksi! Näin yritysjohtajat varmistivat omat bonuksensa ja optionsa firman omistajilta.

Kangasharju perää kirjan joka käänteessä tuottavuuskasvua. Hän kirjoittaa: ”Vaikka usein toisin mielletään, tuottavuus ei vähennä työn kysyntää. 1970-luvun puolesta välistä alkaen tarkasteltuna tuottavuuden paraneminen on nostanut työllisten osuutta työikäisistä pienellä viiveellä, eikä tämä korrelaatio ole poistunut mihinkään”.

Hän tosin myöntää, että tehdyt työtunnit (= työn määrä) ei ole kasvanut 30 vuoteen. Vieläkään ekonomistit eivät ymmärrä, että työ on loppunut jo 30 vuotta sitten.

Silti hän hehkuttaa Sipilän hallituksen työllisyysasteen nousua, ja työttömyystilastojen laskua, vaikka ne ovat pelkkää tilastollista kikkailua. Vakiona pysyttelevä työtunnit tehdään vain entistä epämääräisempinä työsuhteina.

Tuottavuuden nousu on sinänsä hyvä ja elintasoa nostava asia (90-luvun alkuun asti) jos vain Kangasharju osaisi kertoa uskottavasti kuinka digitalisaation aikaansaamat tuottavuushyödyt jatkossa ohjautuvat tai ohjataan kaikkien kansalaisten ostovoimaksi ja hyvinvointipalveluiden ylläpitämiseksi? (Odotan vastausta tämän blogin lopussa olevassa kommenttiosuudessa).

Muuten joudun toteamaan, että Kangasharjun kirja on vain hyvin yksipuolinen uusliberalistinen propagandakirja, jonka ylittää vain Matti Apusen johtama EK:n lobbaustoimisto EVA, joka on suoltanut tasaisin väliajoin yksisilmäisiä raporttejaan.

Taloustieteilijöiden ennustuskyvystä Kangasharjulla oli kuitenkin aika realistinen käsitys kun hän kirjoitti: ”Taloustiede ei koskaan pysty antamaan kiistattomia politiikkasuosituksia, jotka liittyvät suureen joukkoon olennaisia talouspoliittisia valintoja.

(…) Sen sijaan toteutuneeseen kehitykseen verrattuna meidänkin (Nordean) ennusteemme (Suomen talouskehityksestä) ovat surkeita, (…) joten perstuntuma on ennustajan tärkein apuväline”.

Ettei vain tätäkin kirjaa ole tehty vain perstuntumalla tai Björn Wahlroosin rahoilla kuten ruotsalaisen talousprofessori Johan Nordbergin kirja: ”Globaalin kapitalismin puolustus”.

PS. Tämän kirjoituksen järjestysnumero on 45. Jos haluat perehtyä kaikkiin KU:n kirjoituksiini, ne löytyvät blogini etusivulta (viimeisimmät aivan alusta ja kaikki etusivun lopusta).