Amerikkalainen uuskonservatiivi Francis Fukuyama ennakoi vuonna 1992 julkaistussa kirjassaan: ”Historian loppu ja viimeinen ihminen” demokratian ja markkinatalouden voittaneen lopullisesti ideologisen kilpailun.
Suomalaiset valtavirtaa edustavat talousprofessori ovat olleet tämän uskomuksen vankeja aivan finanssikriisiin asti. Nyt rivit ovat alkaneet rakoilla. Olen keskittynyt aiheeseen viimeisessä kirjassani: ”Kasvun loppu – ilman kasvua ei ole ostovoimaa” (2016).
Nyt otan pienen näytteen kirjan osiosta jota kansanedustaja Erkki Tuomioja referoi kirja-arviossaan seuraavasti: ”Herkullisimmillaan Ojapelto on arvioidessaan ja suomiessaan ekonomisteja ja taloustoimittajia, olkoonkin että se tapahtuu suurelta osin häneen kohdistuneiden loukkausten, vähättelyjen ja sensuroinnin kautta”.
Otan tähän kirjoitukseen suoraan kirjasta pienen osion taloustieteilijöihin kohdistuneesta kritiikistä (s. 443-455).
Olen tässä kirjassa kritisoinut aika paljon poliitikkoja ja heidän ammattitaitoaan. Olen ehkä ollut hieman kohtuuton. Onhan heidän ollut pakko tehdä päätöksiä näistä päiväkohtaisista pienistäkin asioista kuten sote, eläkeuudistus, kuntauudistus jne.
Pääasiallinen kritiikkini kohdistuu kuitenkin niihin asiantuntijoihin, joita juoksee pilvin pimein eduskunnan valiokuntien kuulemistilaisuuksissa antamassa asiantuntijaneuvoja päätöstenteon pohjaksi.
Taloudellisen osaamisen monopolia pitävät tässä maassa yliopistoissa toimivat talousprofessorit, jotka ovat yliedustettuna kaikenlaisissa komiteoissa ja selvitysryhmissä. Mitä iloa heidän annistansa on ollut poliittisille päättäjille?
Hesarin toimittaja Paavo Teittinen kokosi kahdeksan talouden huippuammattilaista ottamaan kantaa nykyisiin talousongelmiin otsikolla: ”Talouskeskustelu voi jättää neuvottomaksi” (HS 24. 1. 2016). Talouspoliittista keskustelua seuratessa tuntee olonsa turhautuneeksi. Hyvä esimerkki oli eduskuntavaalien (edellisten) alla virinnyt ja yhä jatkuva väittely siitä, pitäisikö hallituksen elvyttää vai leikata.
Valtionvarainministeriön ja Suomen Pankin uusliberalistiset ekonomistit esittivät hatusta ainakin kuuden miljardin euron leikkauksia valtion budjettiin.
Heti perään Aalto-yliopiston professori Pertti Haaparanta vaati elvytystä ja kutsui leikkausten perusteluja ”epä-älyllisiksi”. Hän lyttäsi väitteet sanomalla, että tutkimustiedosta ”on vaikea löytää enää yhtään mitään, joka tukisi kiristystä”. Myös Helsingin Yliopiston Juha Tervala oli elvytyksen puolella. Elvytyksen puolesta oli myös Tampereen yliopiston taloustieteen professori Matti Tuomala.
Elvytyksen (ja siihen liittyvän velanoton) vastustaja oli taas Turun taloustieteen professori Matti Viren, joka jo 90-luvulla oli uusliberalistisen vapaiden pääomien ja talouden vapauden kannattaja sekä tietysti Etlan toimitusjohtaja Vesa Vihriälä.
Toinen esimerkki: Juhana Vartiainen ja Markus Jäntti opettivat samaa kurssia Åbo Akademissa, erikoistuivat samoihin asioihin ja asuivat samaan aikaan Ruotsissa. He tuntevat samat teoriat, tutkimukset ja luvut.
Tästä huolimatta Vartiainen ja Jäntti ovat täysin eri mieltä siitä, mitä johtopäätöksiä Suomen pitäisi vetää Ruotsin porvarihallituksen toteuttamasta ”työlinjasta”.
Mitä tästä pitäisi ajatella, kysyy Teittinen. George Masonin yliopiston taloustieteen professori Russ Roberts on tarjonnut vastausta, joka ei miellytä monia. Chicagossa väitelleen Robertsin mukaan ekonomistit voivat aina löytää tutkimuksia tukemaan arvojaan.
Omia näkemyksiä kumoavista tutkimuksista voi taas aina löytää jotain muuttujia – other stuff – joiden takia omaa ajattelua ei tarvitse päivittää.
Roberts tunnustaa ”olen ideologi, Nämä periaatteet värittävät tapaani katsoa maailmaa. Uskon, että tämä pätee lähes kaikkiin meistä. Se, mikä meitä erottaa, on rehellisyys siinä, mitä uskomme ja miksi”.
Jopa ulkomaiset ekonomistit nobelisteja Joseph Stigliziä ja Paul Krugmania myöten ovat ottaneet osaa väittelyyn elvytyksen puolesta, ja väittelyyn joka jatkuu yhä.
Eri ajattelijat kuvasivat maailman menoa näin vuonna 2007 ennen finanssikriisiä.
Oheisen jutun saat lukukelpoiseksi täältä. (valitse oikeasta ylänurkasta suurennussuhde: original, juttu julisteen oikeassa alalaidassa).
Mitä johtopäätöksiä tästä korkeasti koulutettujen professorien osaamisesta ja ammattitaidosta pitäisi tehdä? Miksi yhteiskunta ylläpitää satoja kallispalkkaisia taloustieteen professoreja elättinään, jos he eivät pysty antamaan mitään yhteistä kannanottoa kansanedustajille näin yksinkertaisessa kysymyksessä? Onko taloustiede tiedettä vai uskontoa?
Taloustieteestä on tullut vähän kuin vanha vitsi: ”milloin viisi taloustieteilijää voi olla yhtä mieltä? – silloin kun jokaisella on eri ongelma. Silloin se ei voi olla enää ”tiedettå”, koska tieteen käsitteisiin kuuluu, että asia voidaan kokeellisesti toistaa ja tulos on aina sama. Lähinnä se kuuluisi ”uskomustieteisiin”, jos siitä yhteydessä edes voidaan käyttää sanaa tiede.
Oikea termi taloustieteilijöistä olisi lähinnä uskomusmielipiteen esittäjät. Tieteeksi tätä käyttäytymistieteitten alalajia voitaisiin nimittää vasta kun taloustieteen koulukunnat ottaisivat julkisesti mittaa toisistaan ja marxilaisen-, behavioristisen-, itävaltalaisen-, keynesläisen- tai friedmanin monetaristisen koulukunnan edustajat päättäisivät kollektiivisesti, mikä uskontokunta olisi lähimpänä taloudellista ”totuutta”.
Onko kukaan nähnyt julkisuudessa monetarististen professorien Jouko Ylä-Liedenpohjan, Vesa Kanniaisen, Matti Wibergin, Matti Virénin, Klaus Kultin, Seppo Honkapohjan tai Risto Harisalon ottavan mittaa toisistaan esimerkiksi keynesiläisten professoreiden Heikki Patomäen, Markus Jäntin, Matti Tuomelan, Jan-Otto Anderssonin, Pekka Sauramon ja Jaakko Kianderin kanssa?
Yliopistomaailmassa ja varsinkin taloustieteilijöiden keskuudessa ei korppi toisen silmää noki, vaikka tiedeyhteisön perusvelvollisuuksiin kuuluu asettaa kaikki poikkeavat uskomukset kyseenalaiseksi. Ainakin niistä pitäisi uskaltaa julkisesti debatoida.
Valitettavasti en yliopistomaailman lehdistä löydä suurennuslasillakaan säkenöiviä debatteja kollegoiden kesken. Jos akateemisessa maailmassa ollaan eri mieltä, siellä kyräillään nurkissa, ammutaan selkään puskasta ja puristetaan nyrkkiä hiljaa taskussa.
Empiiristen havaintojen mukaan ainakin Heikki Patomäellä tuntuisi olevan siviilirohkeutta ja valmiuksia julkiseen debatointiin, mutta jostakin syystä uusliberalistisilla talousprofessoreilla ei sitä tunnu löytyvän. (Patomäen lisäksi Jyväskylän yliopiston kansantaloustieteen lehtori Matti Estola on uskaltautunut arvostelemaan vallassa olevia taloustieteilijöitä otsikolla: ”Miksi taloustiede ei ole progressiivinen tiede”).
Nykyisin he ovat vain kallispalkkaisia keskustelijoita jotka keskustelevat vain keskenään omissa norsunluutorneissaan, eikä heistä ole mitään apua poliittiselle päätöksentekijöille. Ei ihme, että poliittiset päättäjät ovat aivan hukassa.
Olen joutunut antamaan ”tukiopetusta” muillekin kuin vain taloustieteilijöille.
Oheisen jutun saat laajennettuna täältä. (valitse oikeasta ylänurkasta suurennussuhde: original, juttu julisteen oikeassa alalaidassa).
Kummallisinta tässä tieteenalassa on, että arvostettuja Nobelin palkintoja annetaan taloustieteilijöille jotka ovat ”tutkimuksissaan” päätyneet aivan päinvastaisiin johtopäätöksiin.
Talousprofessorit Robert Lucas ja James Tobin saivat Nobel-palkinnot vaikka olivat eri mieltä pääomamarkkinoiden vapaudesta. Lucas oli Chicagon yliopiston (vrt. ”Chicagon pojat”) professori ja oli täysin vapaitten markkinoitten kannattaja. Tobin puolestaan piti markkinoiden sääntelyä tarpeellisena (Tobinin vero).
Taloustieteen Nobelin jakaa Ruotsin Pankkiyhdistys, ei Nobel-komitea. Palkinnon luoja Alfred Nobel kääntyisi haudassaan, jos tietäisi, että hänen nimissään annetaan palkinto. Nobel ei varmaankaan halunnut edistää noituutta.
Ruotsin Keskuspankki perusti tämän palkinnon Nobelin taloustieteen palkinnoksi nostaakseen taloustieteen statusta ”tieteenalan” arvostuksen nostamiseksi.
Nobelin jälkeläiset ovat kritisoineet palkintoa julkisesti. Hänen pojanpoikansa Peter Nobel on verrannut Ruotsin keskuspankkia käkeen, joka munii munansa toisten lintujen pesiin. Pankin uskottavuutta on koeteltu monesti palkintoa jaettaessa.
Vuonna 2004 Nobel-palkinto myönnettiin Finn Kydlandille ja Edward Prescottille heidän luotuaan matemaattisen mallin, ”joka todisti”, ettei poliitikkojen pidä missään olosuhteissa puuttua rahapolitiikan harjoittamiseen.
Sama palkinto oli myönnetty jo aiemmin John Maynard Keynesille, joka oli aivan päinvastaista mieltä. Valtion tuli ottaa voimakkaampi ote talouselämästä, järjestää työtä ja tulonsiirtoja köyhille.
Näitä uusliberalistisia taloustieteilijöitä on pilvin pimein. Kirjon toisessa päässä on Nobelin palkinnon vuonna 1971 saanut Simon Kuznets, joka todisteli epätasa-arvoisuuden kuilun väistämättä kapenevan sitä mukaa kuin taloudet kehittyvät ja tulevat monimutkaisemmiksi.
Toinen taloustieteilijä Thomas Piketty taas sanoo, ettei kumpikaan näistä argumenteista vastaa hänen keräämäänsä aineistoa. Pikettyn mukaan kapitalisteilla on fundamentalistinen usko siihen, että pääoma pelastaa maailman.
Piketty näkee eriarvoisuuden kasvussa talouskasvua heikentäviä elementtejä. Hän toteaa, että pääoman neuvotteluvoima työntekijöitä ja ay-liikettä vastaan kasvaa, kun työvoimaa voidaan korvata automaatiolla.
Neoklassinen talousoppi uskottelee, että aikanaan työnteolla kertyneen varallisuuden verottaminen uudestaan ja uudestaan johtaa verokiilaan eli saman työllä tehdyn tuloksen moninkertaiseen verottamiseen. Piketty taas toteaa, että juuri siihen varallisuuteen tulisi puuttua.
Uusliberalismi on nyt joutunut historian romukoppaan.
Oheisen jutun saat lukukelpoiseksi täältä. (valitse oikeasta ylänurkasta suurennussuhde: original, juttu julisteen oikeassa alalaidassa).
Taloustiede on ainoa ”tiede”, jonka sisällä eikä ulkopuolella kummastella sitä, että samanlaisesta kysymyksenasettelusta voi kaksi tiedemiestä päästä toisilleen täysin vastakkaiseen tulemaan ja silti molemmat voivat saada lopputuloksestaan Nobel-palkinnon.
Ennen moista tiedettä nimitettiin okkultismiksi. Outoa, että yliopiston piirissä voi toimia näin epämääräinen tieteenala.
Todellisuudessa taloustiede on täynnään erilaisia “lahkoja ja erilaisia uskonnollisia kuppikuntia”. Poliitikot ovat aivan ymmällään, kun jokaisen taloustohtorin työttömyyden ja talouden korjausehdotukset poikkeavat täysin toisistaan.
Kummallista, että tieteentekijöiden keskuudessa taloustieteilijät nauttivat ansiottomasti suurta koskemattomuutta. Jos esimerkiksi lääketieteen keskuudessa syöpäpotilaan hoidossa haettaisiin hoitotoimenpiteisiin neuvoa koululääketieteen tohtorilta tai homeopatian edustajalta. Luottamus koululääketieteeseen on ylivertainen koska se on hyväksytty tiedemaailmassa – ja vielä kollektiivisesti.
Taloustieteen kohdalla kaikki ”uskonlahkot” ovat lähes tasavertaisia, eikä mitään uskonlahkoa aseteta kyseenalaiseksi. Eivätkä alan erikoismiehet uskalla kyseenalaistaa alan sisällä toisiaan. Koko taloustiede on ollut pysähtyneisyyden tilassa jo vuosikymmeniä eikä ulkopuolisiakaan päästetä sorkkimaan alan tieteellistä uskottavuutta.
Kun olen pyörinyt näissä ympyröissä jo yli 30 vuotta, olen ihmetellyt sosiaalialojen professorien pelkoa taloustieteitten professoreita kohtaan. Jos he ovat vähänkään tulleet taloustieteilijöiden tontille, heille on tullut sieltä ylimielistä ja kitkerää palautetta.
Siksi esimerkiksi työelämän tutkijat eivät uskalla tutkia työttömyyden syitä, koska he joutuisivat väkisinkin tulemaan taloustieteilijöiden tontille – ja siitähän talouspapisto ei tykkää. Siksi kaikki nyhräävät vain kapean sektorin tutkimuksissa, joista ei juuri ole iloa poliittisille päättäjille.
Erilaiset “markkinashokit” yllättävät nykyään taloustieteilijät tuon tuostakin. Kun viimeksi finanssikriisi yllätti, professori Vesa Kanniainen vieritti syyn amerikkalaisille taloustohtoreille.
Kukaan suomalainen talousprofessori ei varoittanut finanssikriisistä etukäteen.
Uusliberalistiset taloustieteilijät puhuvat yhteiskunnan turvaverkkojen leikkausten yhteydessä aina termillä ”kustannustehokkuus” pyrkiessään tuottavuuden tehostamiseen. He suosittelevat sitä aina muille, mutta unohtavat sen välittömästi, jos se kohdistuu heidän omaan toimintaansa.
Siksi ehdotankin, että myös taloustieteen toiminnalle asetetaan tehokkuusvaatimukset. Suomen yliopistoissa ja korkeakouluissa on satoihin nouseva talousprofessorien määrä ja he maksavat yhteiskunnalle miljoonia euroja. Heiltä sopii odottaa tutkimustensa tuotoksena kykyä ennakoida tulevaa ja antaa tieteellisesti oikeita ja yksiselitteisiä ehdotuksia päättäjille, jotta talousprofessorit lunastaisivat oikeutensa köllötellä yhteiskunnan turvaverkossa.
Jos heitä ei löydy ammattitaitoa ja osaamista siihen, koko taloustieteen tiedekunnat voitaisiin lopettaa tarpeettomana. Parempia, tai ainakin kustannustehokkaampia ennustuksia saa nykyään mustalaiseukolta. Sipilän koulutukseen kohdistuvat yliopistojen säästötoimet voitaisiin aloittaa taloustieteellisistä tiedekunnista sekä työelämän tutkimuslaitoksesta.
Talousprofessoreilta tulee vaatia vähän pidemmän ajan talousennusteita kuin vain vuoden. Jos he esimerkiksi kymmenen vuoden ennusteissa menevät metsään, heiltä tulee ottaa yhteiskunnan ylläpitämät virat pois. Näinhän yritysjohtajillekin käy, kun he epäonnistuvat tehtävissään. Ovatko talousprofessorit jokin yleisen suojelun kohde tai suojatyöpaikka?
Yksikään talousprofessori ei ole uskaltautunut varoittamaan tulevista kriiseistä eikä tekemään pitemmän aikavälin ennusteita nykyisten taloudellisten sääntöjen pohjalta. Aina kun joku kriisi on päässyt yllättämään, on sitten tehty toistakymmentä kirjaa, jossa jälkikäteen on laveasti selitetty syitä jotka ovat johtaneet kriisiin. Toiminta on häpeämätöntä hurskastelua.
Talousprofessorit ovat rakentaneet oman bunkkerin, jonne ei muilla ole asiaa. Perinne on kotoisin Yhdysvalloista. Siellä yliopistojen rahoitus tapahtuu pääosin yrityselämän sponsoroinnein ja isoilla lukukausimaksuilla. Yrityselämä päättää, minkä taloustieteen kuppikunnan ehdoilla tutkimusta tehdään. Sieltä nämä uusliberalistiset ajatukset ovat peräisin.
Sen lisäksi yrityselämä rahoittaa erilaisia ”ajatushautomoja” jonne ovat pesiytyneet kaikkein uusliberalistisimmat talousprofessorit. Ne muistuttavat jo vähän EVA:n propagandalaitosta, joka suoltaa haluamiaan raportteja tutkimuksen nimikkeen alla.
Näistä amerikkalaisissa yliopistoissa syntyivät ns. friedmanilaiset opit eli uusliberalistiset talousopit Chicacon yliopistossa. Niissä valmistuneet ”Chicacon pojat” levittäytyivät sitten ympäri maailman IMF:ään, Maailmanpankkiin, OECD:hen, EU:n virkoihin jne.
Nämä kerettiläiset opit kantautuivat 90-luvun alussa myös Suomeen. Silloin Suomenkin yliopistoissa oli vain näitä uusliberalistisia talousprofessoreita, jotka pauhasivat vapaiden markkinoiden ja pääoman vapauden puolesta. He ovat kollektiivisesti estäneet muiden oppisuuntien pääsyn suomalaisiin yliopistoihin. Heidän avukseen on tullut yrityselämä, joka on lisännyt rahoitusta yliopistoissa saman ideologian vahvistamiseksi.
Nyt samat miehet ovat onneksi jo hieman hillinneet vapaus-ideologiaansa. Heidän ammattitaitonsa petti pahemman kerran uuden ideologian hurmaannuttamana.
Herätin huomiota muuallakin kuin Yliopisto-lehdessä (mm.Taloussanomat).
Olen itsekin debatoinut 90-luvulla talousprofessorien kanssa Yliopisto-lehden palstoilla Silloin lehden päätoimittajana toimi ennakkoluulottomasti Pekka Matilainen. Kritisoin silloisia vallassa olevia uusliberalistisia talousprofessoreja, jotka olivat aivan innoissaan, kun markkinoita ja pääomia vapautettiin.
Kirjoitin toistakymmentä juttua ja talousprofessoreiden paheksunnasta huolimatta Matilainen antoi minulle palstatilaa, koska minulle tuli runsaasti puolustajia yliopistomaailmasta muilta tiedekunnilta. Otan muutaman debatin tähän malliksi talousprofessoreiden keskustelualttiudesta ja tasosta..
Olin arvostellut jo 2000-luvun alussa Yliopisto-lehdessä talousprofessorien kyvyttömyyttä talouden ennustamisessa (Yliopisto 13 / 2002). Siihen vastasi kitkerästi ja nenänvarttaan pitkin professori Klaus Kultti. Hän otsikoi kirjoituksensa: ”Taloustieteilijät eivät ennusta”.
Kultti vältteli vastuutaan ja selitteli, että ”ennustuskykyyn liittyvä kritiikki on tieteenteon kannalta melko turhanpäiväistä, koska taloustieteen, kuten monen muunkin tieteen, tehtävä on selittää eikä ennustaa. Jos tieteenteko sujuu oikein hyvin, kyky ennustaa tulee ikään kuin bonuksena siinä sivussa”.
Kultin uskomuksista huolimatta, taloustieteilijät ovat tehneet jopa pitkän aikavälin ennusteita. Uusliberalistiset taloustieteilijät kuten Pentti Vartia ja Pekka Ylä-Anttila ovat ehdottaneet tasaveroa lääkkeeksi työllisyyteen Viron malliin.
He kirjoittivat vuonna 1992 tulevaisuuteen kurkistavan kirjan: “Kansantalous 2017”. Laman kourissa he ennakoivat Suomen tulevaa kehitystä jopa 25 vuoden päähän. Sen ennustukset olivat täysin vastakkaisia kuin kirjassani ”Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä” (1989).
Kirjan ennustukset tulevasta kehityksestä ovat toteutuneet lähes sataprosenttisesti.
Talousprofessorien ennustustaidoista kertoo myös Yhdysvalloissa MIT:n yliopistossa työskentelevä professori Bengt Holmström. Kun pörssikurssit olivat korkeimmillaan keväällä 2000, uusliberalistisimmat taloustieteilijät vakuuttelivat pörssin ja optioiden siunauksellisuutta.
Näkyvin heistä oli Holmström, joka hehkutti Helsingin Sanomien kokosivun otsikoiden voimalla: “Talouden muutos vaatii optioita. Resurssit pitää siirtää kasvaville aloille. Markkinat tekevät sen parhaiten”.
Informaatioteknologian pörssikurssien valtavasta noususta Holmströmillä oli vielä tuolloin vankka näkemys: “Markkinat ovat vahvimmillaan, kun etsitään uutta. Ne ovat seuloneet miljoonien ideoiden joukosta täysin odottamattomia helmiä, kuten Netscape, Amazon, ja muut internet-menestyjät. Markkinoiden magiikka on kokeilun ja seulonnan tarjoamassa kollektiivisessa viisaudessa”.
Puolen vuoden kuluttua tapahtui maailmanlaajuinen ja täydellinen ITC-kuplan romahdus ja lama. Talousprofessorilta ei herunut pienintäkään etukäteisvaroitusta.
Nykyinen Suomen pankin johtokunnan jäsen ja tuolloin akatemiaprofessori Seppo Honkapohja otti suivaantuneena kantaa (Yliopisto 2/2002) kritiikkiini taloustieteilijöiden suhdanne-ennusteista.
Hän ehdotti, että ”Yliopisto-lehti keräisi viiden vuoden ajalta aineiston (…) Ojapellon ennusteista ja pyytää tilastotieteilijän arvioimaan niiden osuvuuden suhteessa muihin ennusteisiin. Lehdellä on tähän jonkinasteinen moraalinen velvoite, kun se jatkuvasti antaa runsaasti palstatilaa Ojapellon tajunnanvirralle”.
Uusliberalistinen yrittäjyysprofessori Erkko Autio taas ihmetteli (HS 24. 11. 2005) miksi Suomessa ei ole kasvuhakuisia yrityksiä ja yrittäjiä.
Kun kritisoin häntä, Autio viittasi äkeentyneenä kansainväliseen GEM-tutkimukseen. OECD-maiden vertailu osoitti tuolloin, että yrittäjien osuus on korkein Korean ja Meksikon lisäksi eteläisessä Euroopassa eli Kreikassa, Italiassa, Portugalissa ja Espanjassa. Näissä maissa yrittäjyys on erittäin yleistä, noin viidennes työllisestä työvoimasta työllistää itsensä yrittäjänä. Nämä maat ovat katukaupustelijoiden ja rihkamamyyjien luvattuja maita.
Kaikista uusliberalistisin talousprofessori Suomessa oli tuolloin kansantaloustieteen professori Jouko Ylä-Liedenpohja. Hän otti kantaa verotuksen oikeudenmukaisuuteen (HS 14.3. 2002) otsikolla: ”Mitä vaatisikaan verotuksen reiluus”.
Ylä-Liedenpohja halusi pääoman verotukseen helpotusta palkkaverotuksen kustannuksella? Ylä-Liedenpohjan ja talouslehdistön julkinen valitusvirsi piti yllä hokemaa, että Suomen korkea veroprogressio tappaa työhalut ja estää työllistämisen.
Lisäksi hän on vaatinut tuloerojen kasvattamista (Yliopisto-lehti Nro 16/1997) Samanaikaisesti hän on paheksunut sosiaaliturvan varassa eläviä ”työtä vieroksuvia sosiaalipummeja” vaatimalla sosiaaliturvaan tuntuvia leikkauksia ja valtion menojen leikkauksia.
Ylä-Liedenpohjan asenteesta kertoo, että kun lähetin kirjani hänelle luettavaksi, hän palautti sen saatekirjeellä: ”Se on niin kelvoton tekele, että sillä tiedon tasolla ei läpäisisi edes yliopistossa hänen ensimmäisen vuosikurssin approbatur -tutkintoa”.
Jo vuonna 2006 varoittelin, että ”Pääoman ahneus ja teknologia tekee ihmisen tarpeettomaksi”.
Oheisen jutun saat lukukelpoiseksi täältä. (valitse oikeasta ylänurkasta suurennussuhde: original, juttu julisteen oikeassa alalaidassa).
Myös professori Mauri Luukkala otti kantaa Yliopisto-lehdessä (20/97) kirjoitukseeni (16/97) joka käsitteli työn tarjonnan ja kysynnän välistä epäsuhdetta. Hänen kirjoituksensa taso, joka samalla kuvastanee laajemminkin suomalaista yhteiskuntakeskustelua tasoa, ei kylläkään ole yliopistomaailmalle kunniaksi.
Luukkala ei yritäkään faktatiedolla tyrmätä esittämääni väittämää. Sen sijaan hän populistisesti pyrkii aikaansaamaan mielikuvan, että olen kaikenlaisen kehityksen vastustaja ja haikailen takaisin keräilytaloutta ja ”pajukoriteollisuutta”.
Samanlaiseen alatyyliseen kirjoitteluun syyllistyi myös Taloustieteen professori Matti Viren, joka heitti kevyttä herjaa allekirjoittaneesta (Yliopistolehti 6/2001) otsikolla: ”Chomskyn vuodatuksia jo riittävästi”.
Arvostellessaan ensin Chomsky’ä, hän hyökkää ja vähättelee allekirjoittanutta seuraavasti: ”Samanlaiseen sinnikkyyteen pystyy Suomessa vain Ari Ojapelto, jonka ketjukirje (aiheena taloustieteen typeryys) ilmestyy ties monetta kymmenettä (sadatta?) kertaa saman Yliopisto-lehden puheenvuoropalstalla”.
Uusliberalistiset taloustieteilijät antoivat lähtölaukauksen jo 2000-luvun alussa kokoomuksen nykyiselle yksityistämispolitiikalle.
Elinkeinoelämän tutkimuslaitos (Etla) julkisti vuonna 2003 professori Vesa Kanniaisella teettämänsä tilaustutkimuksen, jossa suositeltiin yhteiskunnan palveluiden ulkoistamista. (nyt sitten on nähty yksityistämisen lopputulos)
Professori Vesa Kanniainen pahoittanut usein mielensä esittämästäni kritiikistä taloustieteilijöitä kohtaan. Hän jatkoi vuoropuhelua Yliopisto-lehden palstoilla (6/98).
Kanniainen ei tietenkään ottanut kantaa alkuperäiseen aiheeseeni, joka oli työn tarjonnan ja kysynnän laadullisten ja määrällisten muutosten epäsuhde sekä kohtaamattomuus.
Kirjoituksensa aluksi hän tyytyi populistisesti leimaamaan minut kaiken kehityksen vastustajaksi ja ”kehruujennyjen särkijäksi”.
Kanniainen uskoo naivisti, että tuottajat kantaisivat huolta markkinoiden ostovoimasta. Heidän, kuten Kanniaisen, lääkkeensä työllisyyden parantamiseksi ovat olleet: palkkoja pitäisi alentaa kilpailukyvyn säilyttämiseksi – aivan kuten jälleen Sipilän hallituksen kaavailemassa kilpailukykysopimuksessa.
Kanniainen on kohdallani harjoittanut jopa vapaan tiedon- ja mielipiteen rajoittamista. Yliopisto-lehden 17/97 numerossa Kanniainen paheksuu näin: ”Mainonnan konsultti Ari Ojapelto on viimeiset kaksi vuotta harhauttanut eri lehtien päätoimittajia (viimeksi Yliopisto-lehden 16/97) puheenvuoroillaan, joista hehkuva varmuus voi pulputa vain alan tutkijakoulutuksen puuttumisesta”.
Kanniainen vetää itsensä ja muutkin taloustieteilijät jonkinlaiselle jumalalliselle jalustalle kirjoittamalla: ”Taloustieteilijät itse ovat kirkkaan tietoisia, että heidän työkenttänään on fiktiivinen maailma, jota ei ole olemassakaan taloustieteilijän aivolohkojen ulkopuolella. Mallimaailmaa tarvitaan siksi, että todellisuus on aivan liian monimutkainen, jotta se voisi olla ihmisaivojen ymmärrettävissä. Sen ymmärtäminen on sitten mahdollista vain taloustieteilijöiden luomien teoreettisten mallien avulla”.
Oheisen jutun saat lukukelpoiseksi täältä. (valitse oikeasta ylänurkasta suurennussuhde: original, juttu julisteen oikeassa alalaidassa).
Siksi ihmetyttääkin, että taloustieteilijät ovat aina valmiita antamaan taloudellisia neuvoja kansanedustajille, vaikka ”todellisuus on niin monimutkainen, että se on tavallisen ihmisen ymmärryksen ulottumattomissa”. Talouspoliittisia näkemyksiä tyrkytetään vaikka eduskunnassa ei ole kovin montaa taloustieteilijää.
Oheiset esimerkit kertonevat kuinka kaukana taloustieteilijän maailmat ovat arkimaailmasta. Kirjoituksensa aluksi hän tyytyi populistisesti leimaamaan minut kaiken kehityksen vastustajaksi ja ”kehruujennyjen särkijäksi”.
Kanniainen uskoo naivisti, että tuottajat kantaisivat huolta markkinoiden ostovoimasta. Heidän, kuten Kanniaisen, lääkkeensä työllisyyden parantamiseksi ovat olleet: palkkoja pitäisi alentaa kilpailukyvyn säilyttämiseksi – aivan kuten jälleen Sipilän hallituksen kaavailemassa kilpailukykysopimuksessa.
Oheiset esimerkit kertonevat kuinka kaukana taloustieteilijän ”fiktiivinen maailma” on todellisuudesta, eikä maallikoilla ole sinne asiaa.
Sitten Yliopisto-lehden päätoimittaja vaihtui ja tilalle tuli nykyinen päätoimittaja Marja Pemberton. Lopulta professori Vesa Kanniainen vaikeroi, ettei Yliopisto-lehdessä tulisi antaa tilaa maallikoille, joilla ei ole tutkijakoulutusta. Sen jälkeen palstatilaa ei ole lehdessä löytynyt. Päätoimittaja oli peloteltu uusliberalismin lipunkantajaksi.
Kävin lukuisia debatteja useiden talousprofessoreiden kanssa muissakin medioissa. Koskaan kukaan heistä ei puuttunut kirjoitusteni asiasisältöön ja faktapohjaan, tai todistaneet näkemyksiäni vääriksi.
Aina heidän argumenttinsa koski sitä, että ulkopuolisille, joilla ei ollut taloustieteen professorin habitusta, ei tule antaa palstalilaa. Muutenkin heidän keskustelun tyylinsä ja tasonsa olivat akateemisen ”moniarvoista”.
Taloustieteen professorien keskustelualttius tuli myöhemmin todistettua, kun toimittaja Jouko Kämäräinen yritti saada talousprofessoreita keskustelemaan minun ja professori Juha Siltalan kanssa. Pöydän toiselle puolelle piti saada pari talousprofessoria keskustelemaan taloudesta ja työttömyydestä. Hän yritti saada näitä uusliberalistisia taloustieteilijöitä pöydän ääreen lähes pari vuotta – onnistumatta.
Taloustieteilijät eivät halua näyttää (kykene?) ”osaamisensa ylivoimaa”.
Oheisen jutun saat lukukelpoiseksi täältä. (valitse oikeasta ylänurkasta suurennussuhde: original, juttu julisteen oikeassa alalaidassa).
Toimittaja Kämäräinen tilitti kokemuksiaan Ylioppilaslehti (28.2. 2003) otsikolla: ”Diletantteja suunsoittajia”. Ohessa kirjoitus kokonaan:
Yliopisto-lehti kirjoittaa vuoden ensimmäisessä numerossaan, että kansantaloustieteen professori Seppo Honkapohja “ei ole sulkeutunut norsunluutorniin”.
Lause pitää siinä mielessä paikkansa, että koko taloustieteilijöiden ammattikunta on sulkeutunut norsunluutorniin, johon vain harvoilla ja valituilla on pääsyoikeus.
Yritin viime vuoden puolella järjestää Aamulehteen ajankohtaiskeskustelun kansalaiskriitikko Ari Ojapellon, professori Juha Siltalan ja yhden tai kahden (kansan)taloustieteen edustajan välillä.
Kieltäytymisten – kaikki ehdottomia – nimiluettelo on näyttävä: Seppo Honkapohja, Matti Wiberg, Jouko Ylä-Liedenpohja, Paul Lillrank, Vesa Kanniainen, Markus Jäntti, Matti Tuomala, Jukka Pekkarinen, Pekka Sauramo, Pekka Ylä-Anttila, Pertti Haaparanta, Klaus Kultti.
’Yllättävän moni kieltäytyjistä muisti vakuuttaa, että keskusteluvalmiutta kyllä on, mutta ei Ojapellon ja Siltalan kanssa. CD-levyille arkistoimissani kommenteissa Ojapellosta ja Siltalasta käytettiin ahkerasti muun muassa nimityksiä “räyhäävä tyhjäntoimittaja”, “populisti”, “demagogi”, “kiihkoilija”, “diletantti” ja “suunsoittaja”.
Kuin vakuudeksi ammattikuntansa skitsofrenisoituneesta keskustelumyönteisyydestä kansantaloustieteen professori Vesa Kanniainen vakuutti (17.5.2002) tulevansa “jossakin vaiheessa ehdottamaan Yliopisto-lehdelle, että tällaisia terapeuttisia (lue: Ari Ojapellon) puheenvuoroja ei lehden pitäisi ollenkaan julkaista. Ne pitäisi arvioituttaa jollakin ulkopuolisella paneelilla. Tämä on turhauttavaa, tämä on mahdotonta.”
Luovutan mielelläni kopion kieltäytyjien puheenvuoroista käytettäväksi vaikkapa journalismin opiskelijoiden koulutuksessa, esimerkkinä ulospäin suuntautuneesta ammattikunnasta, tiedemiehistä, jotka keskustelevat avoimesti, rajoja asettamatta, omiensa kanssa, mutta joiden kyky argumentoida ulkopuolisten kanssa on olematon – ilmeisesti jo pelkästään siitä syystä, että taloustieteen harjoittajien jargon on aikapäiviä sitten etääntynyt tavallisen järjen käsityskyvyn ulottumattomiin.
Honkapohjan käsityksen mukaan “kansantaloustieteessä ajatellaan systemaattisesti yhteiskunnan asioita”. Jos näin todella on, paneelikeskustelu ei olisi kaatunut ammattikunnan rintaman levyiseen kieltäytymisten vyöryyn, jota kyllä voi kuvata termillä “systemaattinen”.
Yhtälö, jonka mukaan veronmaksajien on rahoitettava kansantaloustieteen edustajien älyllisiä voimisteluharjoituksia ja samalla kyettävä työllistämään lähes puoli miljoonaa työtöntä kansalaista, on mahdoton. Sen sijaan juuri Ari Ojapellon ja Juha Siltalan kaltaiset valveutuneet kansalaiskriitikot pitävät yllä pohjaa ja edellytyksiä moniarvoiselle kansalaiskeskustelulle.
Asioiden kriittisen käsittelyn kautta syntyvää hyvinvointia on tietenkin vaikea ymmärtää, jos sattuu asumaan norsunluutornissa, missä ei oman ja parhaan käsityksensä mukaan ole.
Edellä esitetty kuvaa taloustieteilijöiden valmiutta julkiseen keskusteluun. Varsinkin, kun heillä olisi erinomaiset mahdollisuudet näyttää ”oman osaamisensa ylivoimaa” ja ammattitaitoaan.
Erityisesti hämmentää talousprofessoreiden käyttämät luonnehdinnat meistä. Itseäni kohdistuvan luonnehdinnan toki jotenkin ymmärrän, mutta kun samat luonnehdinnat kohdistuivat myös professori Juha Siltalaan, luonnehdinnat ovat täysin kohtuuttomia.
Professori Juha Siltala valittiin vuonna 2002 suomen älymystön ranking-listalla kolmoseksi heti Georg Henrik von Wrightin ja Max Jakobsonin jälkeen. Kärkikolmikkoon ei ole juuri valittu talousprofessoreja. Kyllä Siltalan pitäisi ainakin omata yhteiskunnalliset keskusteluvalmiudet jopa talousprofessorien kanssa.
Paljon myöhemmin toimittaja Kämäräinen onnistui lopulta saamaan kanssani keskustelemaan professori Risto Harisalon ja tapaamisemme oli Kytäjän kartanossa. Parituntinen ajatustenvaihtomme oli leppoisa ja sen pohjalta Kämäräinen kokkasi kokosivun jutun Aamulehteen.
Keskustelumme tapahtui aivan sivistyneesti ja hyväntuulisesti.
Oheisen jutun saat lukukelpoiseksi täältä. (valitse oikeasta ylänurkasta suurennussuhde: original, juttu julisteen oikeassa alalaidassa).
Vaikka olemme Harisalon kanssa lähes kaikesta eri mieltä, meillä oli yhteisessä keskustelutilaisuudessa niin antoisaa ja hauskaa, että myöhemmin kävimme perhevisiitillä toistemme kotona. Jos keskustelijat ovat riittävän sivistyneitä, voi olla eri mieltä ilman, että tarvitsee turvautua nimittelyihin.
Taloustieteilijöiden ammattitaitoon kuuluu oleellisesti myös se, että he kykenevät popularisoimaan talousasiat ja keskustelemaan myös maallikoiden kanssa. Joutuvathan he kanssakäymiseen mm. kansanedustajien kanssa ja heidän joukostaan ei taida löytyä kuin yksi taloustieteen tohtori (tuolloin).
Uusliberalististen talousprofessorin ammattitaito on sitä luokkaa, että Sixten Korkman taitaa olla oikeassa, kun hän tokaisi eläkkeelle siirtymisen yhteydessä Ylen Ykkösaamun haastattelussa: ”Taloustieteen alalle hakeutuu vain sellaisia ihmisiä, jotka ovat poikkeuksellisen tyhmiä”. Hänellä on ilmeisesti kouriintuntuvia kokemusta heistä, olihan hän Etlan ja EVA:n toimitusjohtaja.
Taloustiede on niin sekava keitto, että edes valtakunnan parhaimpiin aivoihin kuuluvat eivät saa taloustieteestä selvää.
Avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaojan luulisi ymmärtävän vähän monimutkaisimpiakin ja abstraktimpiakin asioita.
Hän kirjoitti (Seura 20/2016) taloustieteestä tiedealana ytimekkäästi: ”Luettuani professori Sixten Korkmanin mainion kirjan ”Talous ja utopia” luulin hetken aikaa tajunneeni jotain taloudesta. Sitten luin talouselämässä ihan kivasti pärjänneen ex-professori Björn Wahlroosin ”Talouden kymmenen tuhoisinta ajatusta” ja tajuntani katosi.
Tai sitten, kuten taas tajuihini tultua, aloin epäillä, mitään tajuttavaa ei ollutkaan”.
PS. Tämän kirjoituksen järjestysnumero on 53. Jos haluat perehtyä kaikkiin KU:n kirjoituksiini, ne löytyvät blogini etusivulta (viimeisimmät aivan alusta ja kaikki etusivun lopusta).