Taloustieteen emeritusprofessori Sixten Korkman on yksi eniten siteeratuista ja palstatilaa saaneista suomalaisista taloustieteilijöistä. Hän kirjoitti juuri Hesarissa otsikolla: ”Kuka hyötyy populismista” konsensus-puheenvuoron. Hän ensin moitti populisteja seuraavasti:
”Euroopan nationalistiset populistipuolueet pyrkivät yhteistyöhön EU:n toimintaedellytysten murentamiseksi. Suomen kannalta on ensiarvoisen tärkeätä, että ne epäonnistuvat tässä pyrkimyksessään. Meille vahva ja toimintakykyinen EU on keskeinen kansallinen etu”.
Hän totesi kuitenkin populismille olevan oikeutusta toteamalla: ”Populismi on oikealla asialla vaatiessaan järkiperäisiä toimia heikossa asemassa olevien väestöryhmien olojen parantamiseksi. Vahvojen lobbareiden maailmassa heikoimmat jäävät liian vähälle huomiolle. Syyttävä sormi voidaan kohdistaa valtaeliittiin ja eriarvoisuudesta välinpitämättömään politiikkaan”.
Hän on suurimman osan elämästään toiminut elinkeinoelämän ja pääoman lobbarina toimiessaan EU:n Ekofinin pääjohtajana, EVA:n ja Etlan toimitusjohtajana joten hän tietää ja tuntee siten niiden vaikutusmahdollisuudet.
Korkmanin suosio perustuu ilmeisesti siihen, ettei hän nykyään esitä enää yhtä uusliberalistisia näkemyksiä kuin Evan Matti Apunen ja Etlasta esimerkiksi Aki Kangasharju, Vesa Vihriälä, Mika Maliranta tai Antti Kauhanen.
Kuitenkin Korkmanin kirjoituksesta huokui vahva uskomus markkinoiden ”vapauteen” kuten se yhdistyy myös pääoman ja Kokoomuksen markkinaliberalismiin. Hän ei missään vaiheessa kolumnissaan viitannut pääomaan tai sen avulla saadun vallan ikäviin oheisvaikutuksiin.
Kaikkia meitä lämmittää sana ”vapaus”. Poliitikot puolueisiin katsomatta mieltävät sen positiiviseksi ja tavoiteltavaksi. Varsinkin Kokoomuspuolue on ominut sen itselleen ja korostavat joka käänteessä kaikenlaisen vapauden merkitystä.
”Vapauden” nimissä taisteltiin toisessa maailmansodassa ja seurauksena oli 62 miljoonaa vainajaa joista 25 miljoonaa ”vapaussankaria”. Suomenkin talvi- ja jatkosodassa saatiin vapaussodan nimissä noin 90 000 sankarivainajaa. Suomen ”vapaus”- tai oikeammin sisällissodassa tuli lähemmäs 40 000 vainajaa.
Vapaus-sana tuo mieleen Ranskan vallankumouksen ja Ranskan tasavallan iskulauseet: ”Vapaus, veljeys ja tasa-arvo”. Kokoomus muistaa siitä vain ”vapauden” mutta on unohtanut ”veljeyden” ja ”tasa-arvon”, ajaessaan uusliberalistista ja eriarvoistavaa talouspolitiikkaa ensin Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin ja nyt Petteri Orpon johdolla.
Kokoomuslaiseen uusliberalismiin ja EU:n peruspilareihin kuuluu pääomien- ja kaupankäynnin vapaus, palveluiden ja tavaroiden ja ihmisten vapaa liikkuminen (EU:n sisällä). Varsinkin pääomien vapaalla liikkumisella on ollut Euroopassa ja maailmanlaajuisesti varsin katastrofaaliset seuraukset.
Jo liberalismin isä Friedrich August von Hayek kannatti kapitalismin varhaisvuosina innokkaasti ajatusta yksittäisten valtioiden yläpuolella olevasta Euroopan liittovaltiosta. Tarkoitus ei ollut lisätä vaan rajoittaa poliittista päätösvaltaa – ja samalla demokratiaa.
Siten luotaisiin kuin huomaamatta puitteet, jossa politiikalla ei olisi enää muuta tehtävää kuin helpottaa yritysten ja pääoman verotusta, ajaa alas työntekijöiden oikeuksia ja pienentää julkisia menoja, eli noudattaa Hayekin ideoimaa liberaalia ohjelmaa (juuri sitä politiikkaa mitä Sipilän ja Orpon oikeistohallitus on ajanut).
Ohjelma sitoisi hallitusten kädet siten, että ne eivät pystyisi enää ”yksin säätämään esimerkiksi lapsityövoiman käyttöä tai työaikoja rajoittavia lakeja”” kuten Hayek totesi tuohon aikaan hyväksyntää ja toiveikkuutta uhkuen.
Poliittisen vallan huvetessa köyhyys lisääntyy Euroopassa.
Ranskalainen taloushistorioitsija Bernand Bradel on painottanut kapitalismin ja markkinatalousjärjestelmän eroja. Kapitalismin perustana ei ole tasaveroinen vaan epäsuhtainen vaihto.
Kapitalististen liikesuhteiden syntysijoja eivät olleet tuohon aikaan pikkukaupunkien torit, joilla jokainen voi myydä tuotteitaan vertaillen hintoja ja valikoimaa keskenään, vaan kaukokauppa, jossa pitkistä kuljetusmatkoista johtuen vaadittiin suurta alkupääomaa. Se olikin mahdollista vain niille, joilla oli jo ennestään alkupääomaa ja joille pankit myönsivät luottoa.
Kaukokaupassa ainoastaan kauppias tunsi tuolloin molemmat osapuolet – sekä hyödykkeen tarjoajan että ostajan – jolloin hänellä oli sellaista tietoa, jota muilla liiketoimiin osallistuvilla ei ollut.
Vapaat markkinat eivät ole kapitalismia ylläpitävä voima, vaan korkeita tuottoja odottaville lähinnä häiriötekijä, josta olisi mahdollisuuksien mukaan päästävä eroon, totesi Bradel.
Jo Adam Smith kiinnitti huomionsa ajattelutavan taustoihin moittiessaan vuonna 1776 ”monopolin viheliäistä henkeä” (the wretched spirit of monopoly), joka oli riivannut kauppiaat ja tehtaanomistajat.
Hän valitti sitä, että saman alan yrittäjien keskinäisten neuvonpitojen tuloksena ”oli aina uusia vehkeilyjä kuluttajia vastaan tai suunnitelmia hintojen korottamiseksi”.
Jo 1800-luvulla vakiintui harvojen suuryritysten hallitsema elinkeinoelämän malli, jossa niillä on mahdollisuus kahmia itselleen suuri osa yhteisestä kakusta. Nykyisin suuryhtiöt ovat vielä kytköksissä toisiinsa yritysostojen ja yhteishankkeiden avulla. On tapahtunut suuren mittaluokan talouden keskittyminen pienten yritysten kustannuksella (Suomessakin pienten ja keskisuurten yritysten osuus on n. 62%, mutta niiden osuus markkinoista on vain 17%).
Vaikka isoja yrityksiä on vain n. 500 kpl ne vievät markkinoista lähes puolet.
Feodalismissa ja kapitalismissa on samanlaisia piirteitä. Molemmissa on poissulkevia rakenteita. Ennen pelkkä syntyperä esti uusien yrittäjien tulon markkinoille. Nyt pienet ja vaikutusvaltaiset rikkaat (digimiljonäärit) voivat rahalla omien lobbausjärjestöjensä avulla estää uusien tulokkaiden tulon kilpailijoiksi.
Kyse on lopulta potentiaalisten kilpailijoiden poissulkemisesta, mikä taas mahdollistaa ansiottomien tulojen kokoamisen. Suurelta osalta väestöä on evätty mahdollisuus osoittaa luovuutensa ja lahjakkuutensa ja rikastuttaa niillä ihmiskuntaa.
Mitä on kapitalismi? Kyse ei ole markkinataloudesta ainakaan siinä mielessä, että aito kilpailu ja avoimet markkinat olisivat ratkaisevassa, elinkeinoelämää ohjailevassa asemassa, kuten vallassa olevat uusliberalistiset klassisen taloustieteen edustajat uskottelevat.
Kyse ei myöskään ole kilpailuyhteiskunnasta, sillä korkeimmat kapitalismin tuottamat tulot ovat pääomatulojen kerryttämiä ansiottomia tuottoja.
Se ei myöskään ole talousjärjestelmä, jossa ponnistelut ja uutteruus olisivat avain menestykseen ja sosiaaliseen nousuun. Jopa keskiluokkaisessa maailmassa henkilökohtainen status riippuu nykyisin suuressa määrin siitä, millaiseen perheeseen on syntynyt, eli sattumasta ja onnesta (kokoomuslaiset ovat ilmeisesti vain ”vahingossa” varakkain kansanosa).
Kapitalismi eroaa muista talousjärjestelmistä siinä, että sitä harjoitetaan pääoman vuoksi, ja sen pääasiallisena tavoitteena on sijoitetun pääoman kasvattaminen tuottojen avulla.
Hyödykkeitä ei tuoteta olemassa olevan kysynnän kattamiseksi eikä myöskään työpaikkojen takaamiseksi, vaan sijoitetun pääoman hyödyntämiseksi ja mahdollisimman suurten voittojen takaamiseksi.
10-vuoden lamassakin miljonäärit ovat lisääntyneet Suomessa.
Ordoliberaali taloustieteilijä Alexander Rüstow on todennut kapitalismista: ”Se on perimmältään jotakin täysin muuta kuin ”vapaa ja täydellinen markkinatalous, jollaisena liberaali talousteoria sen näkee”.
Halutessaan luovuttaa ”vallan Jumalalle”, ihmiset tulivat kuitenkin antaneeksi vapaat kädet paholaiselle, jota ajoi eteenpäin pelkästään halu rikastua muiden kustannuksella ja hallita muita.
Tällaisen historia-analyysin tarjoaa saksalainen kansantaloustieteilijä Sahra Wagenknecht vuonna 2018 ilmestyneessä shokeeraavassa kirjassaan: ”Raha ilman ahneutta”. Hän on samalla vasemmistopoliitikko mutta hän perustele näkemyksiään ideologisin perustein vaan puhtaasti taloustieteellisin.
Se tarjoaa voimakasta ja asiantuntevaa kritiikkiä nykyisin vallassa olevaa uusliberalistista klassisen taloustieteen valtavirtaa kohtaan.
Hän jatkaa tykitystään: ”Kansantaloudellinen valtavirta (ekonomistit), joka olettaa meidän elävän talousjärjestelmässä, jossa vallitsevat toimivat markkinat, aito kilpailu ja avoin rahoitus, ei ole koskaan onnistunut kunnolla perustelemaan jatkuvien voittojen ja pääomatulojen olemassaoloa.
Avoimilla markkinoilla käydyssä kovassa kilpailussa ei pitkällä tähtäimellä ole perusteltua, että jokin yritys ansaitsisi enemmän kuin se tuottaa omalla yritystoiminnallaan”.
Hesari on ”unohtanut” tehdä tästä kirja-arvostelun.
Piilaakson miljardööri Peter Thiel on kirjoittanut asiasta seuraavaa: ”Kapitalismi on todellisuudessa kilpailun vastakohta. Se perustuu pääoman kasaantumiseen. Kuitenkin täydellisen kilpailun vallitessa kaikki voitot alistetaan kilpailutaistelulle”.
Tästä seuraa koruton johtopäätös: ”Kilpailu ja kapitalismi ovat ristiriidassa keskenään”. (Suomalaiset valtavirtatalousprofessorit ja kokoomuslaiset ovat asiasta tyystin toista mieltä).
Wagenknecht jatkaa: Pääomien kasautumisessa ei ole kysymys pääoman omistajien työstä, ei säästeliäästä elämästä eikä edes riskien ottamisesta. (Esimerkiksi Suomen rikkain miljardööri Antti Herlin teki niin ahkerasti töitä, että ansaitsi vuodessa peräti 1 600 euroa minuutissa).
Yleisin perustelu pääomien kasautumisesta on seuraava: on pelkästään pääoman sijoittajien ansiota, että yrittäjät voivat perustaa yrityksiä ja työntekijät työskennellä.
Selitys osuu todellakin naulan kantaan: ansiottomia pääomatuloja , jotka muodostavat nykyisin lähes kolmasosan taloudellisesta suorituskyvystämme, kertyy ainoastaan siksi, että nykyisessä talousjärjestelmässämme ihmisten suurella enemmistöllä ei ole omasta takaa pääomaa.
Nykyolosuhteissa ansiottomat pääomatulot ovat käytännössä monopolihinta, joka lankeaa maksettavaksi siksi, että vallitseva omistusoikeusjärjestelmä (jota kokoomus ajaa) keskittää pääoman pienen yhteiskunnallisen vähemmistön käsiin, toteaa Wagenknecht.
Kapitalismi on uhka demokratialle. Sen vartijana toimii OECD, Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF), Maailmanpankki ja Euroopan Unioni. EU.ta ei johda parlamentti vaan sen ”vapauden” takana on pääoman ylläpitämä lobbarien armeija. Brysselissä on yhteensä yritysten 1 500 ammattimaista lobbausjärjestöä, joissa työskentelee yhteensä 30 000 lobbaria ja niistä parlamenttiin pääsee 4 500 kovaa ammattilaista.
Yhtä EU:n meppiä kohden on siis siellä kuusi lobbaajaa. Meppi Sirpa Pietikäisen mukaan teollisuuden ja kansalaisjärjestöjen lobbareiden välinen voimasuhde parlamentissa on 90 prosenttia teollisuudelle ja vain 10 prosenttia muille järjestöille.
Nuorisotyöttömyys on muuttanut uskomuksia globalisaation hyödyistä.
Myöskään finanssimaailma ei ole ollut toimeton EU:n suhteen. Kansalaisjärjestö ALTER-EU:n julkaisemien lobbausrekisteritietojen mukaan finanssiala työllistää 17 000 lobbaria ja niiden käyttävän 120 miljoonaa euroa vuodessa lobbaukseen Brysselissä.
ERT:n rinnalla myös toinen suuryritysten herrasmiesklubi nimeltä AMUE (Association for the Monetary Union of Europe) on ollut luomassa aikoinaan EMU:lle pohjapiirrosta. AMUE perustettiin jo vuonna 1987 ja oli johtavien bisnesjättien ja finanssi- ja pankkisektorin lobbausryhmä, jonka tarkoitus oli saada yhteinen rahaliitto ja pääomien vapaa liikkuvuus hyväksytyksi Euroopassa.
AMUE lupasi tuolloin: ”EMU tuo valuuttaan vakautta sekä pitkän aikavälin varmuutta, mikä lisää tuotannollisia investointeja, luo taloudellista skaalaa ja poistaa tuotantokustannuksia, mikä puolestaan lisää kilpailukykyä, myyntiä, talouskasvua ja työllisyyttä. Voidaankin sanoa, että Delors toteutti pankkiirien villeimpiä fantasioita – ja tulokset näimme konkreettisesti finanssikriisissä.
EU:n aikana ei ole koskaan päästy takaisin 2% kitkatyöttömyyteen.
Wagenknechtin mukaan Finanssikriisissä pankkitukea on paisutettu veronmaksajien rahoilla peräti 4 500 miljardin verran (toisen arvion mukaan 3 800 miljardia) EU-maiden pankeille, jotta ne pysyisivät pystyssä. Yhdysvalloissa siihen käytettiin 1 700 Amerikan biljoonaa (kapitalismissa yrittäjäriskit on ulkoistettu yhteiskunnalle).
Wagenknecht jatkaa kritiikkiään. Jo uusliberalismin kiihkeä kannattaja Friedrich August von Hayek näki yhteisvaluutan suurena etuna juuri demokraattisten toimintavalmiuksien rajoittamisen. ”Yhteisen valuuttayksikön avulla on mahdollista rajoittaa kansallisten keskuspankkien toimintavapautta ainakin samassa määrin kuin ehdottoman kultakannan vallitessa – mahdollisesti jopa sitäkin enemmän”, kirjoitti Hayek esseessään ”Individualismus und wirtshaftliche Ordnung” (”Yksilöllisyys ja taloudellinen järjestys”).
1800-luvulla alijäämää oli vielä mahdollista rajoittaa tullien ja muiden protektionististen toimenpiteiden avulla, jollaiset eivät nykyisessä Euroopan unionissa ole enää mahdollisia. Valuutta ilman valtiota samanaikaisesti vallitsevan vapaan kaupan ja pääoman liikkuvuuden kanssa tekee demokratiasta lopulta mahdotonta. Parlamentilla, jonka valintaan osallistuu tuskin 30 prosenttia Euroopan äänioikeutetuista, ei ole edellytyksiä saavuttaa demokraattista arvovaltaa.
Euromaiden kasvu 2000-luvulla on hiipunut nollasummamarkkinoiksi.
Vapaakauppa on jo pitkään ollut utopiaa ja vain rikkaiden herkkua. Kolmasosa maailmankaupasta tapahtuu yksittäisten konsernien sisällä ja toinen kolmasosa suurten yritysjättien välillä. Kun otamme huomioon, kuinka sidoksissa ne kaikki ovat toisiinsa, markkinoiden merkitys näyttäytyy toissijaisena kansainvälisessä elinkeinoelämässä, toteaa Wagenknecht.
Asian voi myös ilmaista taz-lehden toimittaja Ulrike Herrmannin tavoin sanomalla, että todellisuudessa maapallolla ”vallitsee järjestäytynyt talous, jossa suurin osa elinkeinoelämän toimista junaillaan yritysten sisällä, sen sijaan että ohjailevassa osassa olisivat yritysten väliset markkinasuhteet.
Uusliberaalien taloustieteilijöiden ja kokoomuksen uskomus, että vapaa kilpailu allokoi tuotannon sinne missä siihen on parhaat luontaiset edellytykset ja siten mahdollistavat uudelle yritystoiminnalle toimivat markkinat, on kaukana todellisuudesta.
Kolme sveitsiläistä tutkijaa Stefania Vitali, James B. Glattfelder ja Stefano Battison analysoivat vuonna 2011 kilpailun toteutumista nykyisessä talousjärjestelmässä. Otsikolla: ”The network of global corporate control” julkaistun tutkimuksen tulosten pitäisi herätellä jokaista, joka yhä kuvittelee elävänsä markkinataloudessa.
Sveitsiläistutkijat hyödynsivät vuodelta 2007 peräisin olevaa tietopankkia, johon on koottu 37 miljoonan sijoittajan ja yrityksen tiedot. Aluksi he poimivat siitä 43 000 kansainvälisillä markkinoilla toimivaa yritystä.
Seuraavaksi he tutkivat, missä määrin kyseiset yritykset seisoivat omilla jaloillaan vai liittyikö niihin ulkopuolisia omistus- ja yhteistyökuvioita. Tutkijat löysivät 111 318 sellaista konsernia, jotka olivat sidoksissa vähintään kahteen yritykseen – keskimäärin yrityssidosten määrän ollessa noin 20.
Tämän ryhmän sisältä he löysivät lopulta 147 yritysjätin valikoituneen klubin, joka hallitsee runsasta 40 prosenttia kaikista 43 000 monikansallisesta yhtiöstä.
Varallisuuserot kasvaneet rajusti kaikkialla.
”Vapaassa kilpailussa” yritykset ovat jo niin keskittyneitä ja kartellisoituneita, että Euroopan komission laskelmien mukaan kartellisopimuksista aiheutuu eurooppalaisille kansantalouksille vuosittain jopa 260 miljardin euron kustannukset. Vaikka kartellit aiheuttavat suurta vahinkoa, kiinni jääneille määrätyt sakot eivät yleensä suuremmin heilauta yritysten taloutta.
Vuonna 1890 Yhdysvalloissa astui voimaan kapitalismin historian ensimmäinen vakavasti otettava kilpailulaki, Sherman Antitrust Act. Erona myöhempiin, esimerkiksi eurooppalaisiin kartellilakeihin oli se, että Sherman Act oli oikeasti myös tehokas.
Lain kuuluisan toisen pykälän mukaan jo pelkästä yrityksestä rakentaa monopolia joillekin liiketoiminnan ja kaupan alalle (”the attempt to monopolize any part of the trade or commerce”), silloinkin kun markkina-aseman väärinkäyttö ei ollut vielä toteutunut, voitiin rangaista yrityksen hajottamisella.
Jos kyseistä pykälää edelleen noudatettaisiin, sellaisia yritysimperiumeja kuten Google, Microsoft, Apple, Facebook ja monia yhdysvaltalaisia rahoitusyhtiöitä (investointipankkeja) ei olisi koskaan päässyt kehittymään nykyiseen muotoon.
Monopolisoituneet jättiyhtiöt pääsevät hyödyntämään voittojaan globalisaatiossa. Suurissa teknologiayhtiöissä useisiin maihin sijoitetut osastot pannaan kilpailemaan siitä, mikä niistä tarjoaa halvimman tuotantoratkaisun. Niinpä esimerkiksi saksalaisen insinöörien on kilpailtava valkovenäläisten insinöörien kanssa ja saksalaisten ohjelmistosuunnittelijoiden intialaisten kollegoiden kanssa. Sisäisen kilpailun toimiessa hyvin yrityksen johto ja osakesijoittajat ovat voittaneet, konkretisoi Wagenknecht.
Monopolia estävää kilpailulakia Sherman Actia sovellettiin käytännössä kuitenkin vain harvoihin yrityksiin. Kuitenkin esimerkiksi Rockefellerin öljyimperiumi Standard Oil hajotettiin vuonna 1911 Yhdysvaltojen ylimmän tuomioistuimen päätöksellä 34 erilliseksi yhtiöksi.
Monopoliyritys voi syntyä yhä useammin myös yritysostojen ja fuusioiden kautta. Epäilykset eivät kuitenkaan koske tapauksia, joissa markkinamonopolin muodostaa yksittäisten yritysten yhteenliittymä, joka miehittää uusia markkina-alueita, kuten digitaalisessa maailmassa usein tapahtuu.
Euroopassa eikä Yhdysvalloissa ei huomioida tällaisia monopoleja lainkaan – päinvastoin oikeistopoliitikot ovat suorastaan aktiivisesti edistäneet niiden tuloa markkinoille ”yksityistämisen” nimikkeen alla.
”Kilpailun lisäämistä” painottavien iskulauseiden säestyksellä voittoa tavoitteleville yrityksille siirrettiin sellaisia julkisia tehtäviä, jotka takaavat varman tuoton olemattoman kilpailun vuoksi. Tällaisten palveluiden kirjo ulottuu aina energia- ja vesihuollosta yksityisiin moottoritieosuuksiin, lähi- ja kaukoliikenteestä kaupunkien puhtaanapitoon, sekä sairaaloihin ja moniin muihin aiemmin julkisen sektorin hoitamiin aloihin (kuten Sipilän hallitus).
Kokoomuksen yksityistämisbisneksen lopputulos.
Vielä täydellistä yksityistämistäkin katalampi idea on ollut niin kutsuttu elinkaarimalli, jonka puitteissa toteutetaan paitsi yhä useammat rakentamisen ja julkisen huollon hankkeet myös monia muita julkisen sektorin tehtäviä, varoittelee Wagenknecht.
Elinkaarimallia on täysin perustellusti verrattu markkinavapauden isän Adam Smithin kritisoimiin valtiollisiin monopoleihin, joita Smithin aikana luovutettiin hovin suosikeille. Valtion taatessa tuotot ja kantaessa vastuun riskeistä sillä aikaa kun yksityinen palveluntarjoaja keskittyy ainoastaan kokoamaan itselleen varmat voitot, ei tulisi puhua ainakaan markkinataloudesta kritisoi Smith.
Kilpailun tyrehdyttämiseen suuryrityksillä on monia keinoja. Kilpailua heikennetään yritysostoilla ja patenttioikeuksien avulla estetään muiden tulo omalle jo monopoliksi aikaansaadulle alueelle. Kapitalistinen tuotanto vaatii toimiakseen rajoitetun kilpailun ilmaston. Oligopoli-tilanne on suotuisa tilanne jatkuville voitoille. Se ei palvele mitenkään yleistä etua, toteaa Wagenknecht.
Ordoliberaali taloustieteilijä Alexander Rüstow painotti voimakkaasti yhtäältä ”suorituskilpailun” ja toisaalta ”kilpailurajoitusten” tai ”saalistuskilpailun” välistä eroa.
Jotta ryöväriparonit eivät veisi koko kakkua Rüstow näki valtion erityisenä tehtävänä huolehtia säännöin ja kielloin markkinoiden toimivuudesta, eli sellaisista markkinoista, joilla kilpailijat saavat etuja itselleen ainoastaan paremmilla suorituksilla.
Ordoliberaalit ymmärsivät myös, että heikko valtio ja talouden sääntelyn purkaminen eivät koskaan vahvista markkinoita, vaan ne lisäävät aina pelkästään suurten yritysten valtaa (ja pienten ahdinkoa) markkinoilla ja lopulta koko yhteiskunnassa (kuten Afrikan maissa).
Kun Afrikan megakaupungit kasvavat alkaa todellinen invaasio Eurooppaan.
Nykyiset uusliberaalit (taloustieteilijät) ovat torjuneet asian mielessään, unohtaneet sen tai yrittävät syöttää meille pajunköyttä, syyttää Wagenknecht.
Todellista kilpailua syntyy – ainakin aluksi – silloin kun jonkin vasta keksityn uuden tuotteen tai tuotetyypin ympärille syntyy aivan uudet markkinat. Silloin kilpailu on erittäin voimakasta ja alalle rynnii uusia yrityksiä, joista vain jokunen jää lopulta henkiin.
Ei ole ollenkaan sattumaa, että lähes kaikki uudet yrittäjät ovat lähtöisin maista, jotka ovat viitanneet kintaalla sellaisille Washingtonin konsensuksen teeseille kuten markkinaeuforialle ja vapaakaupalle.
Uudet tulokasmaat auttoivat sen sijaan nuoren teollisuutensa nousuun omien suojaisien sisämarkkinoidensa (protektionismi), mittavien tukien ja valtion pääomapanosten turvin. Kyseisiin maihin kuuluvat Japani, Kiina, Etelä-Korea ja joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta myös muut aiemmin Kaakkois-Aasian taloustiikereinä tunnetut valtiot.
Kuva, jonka liike-elämän hallitseva valtavirta (ja uusliberalistiset taloustieteilijät) haluaa antaa talouden toiminnasta, ei juurikaan vastaa tätä todellisuutta, tykittää Wagenknecht.
Kokoomuslaisten lempifilosofi John Locke kuului ensimmäisiin, jotka päätyivät määrittelemään omistusoikeuden valtiollisesta lainsäädännöstä riippumattomaksi luonnon ihmiselle suomaksi oikeudeksi.
Locke eli 1600-luvulla ja häntä pidetään yhtenä liberalismin isänä. Hänen ajattelunsa lähtökohtana on näkemys, että jokaisella ihmisellä on luonnollinen omistusoikeus omaan kehoonsa ja siten myös kykyihinsä ja ponnisteluihinsa nähden. Luonnonmukainen oikeus ulottui myös hänen työnsä tuloksiin.
Locken elinaikana suurin osa ihmisistä kuitenkin raatoi muiden omistamilla pelloilla voimatta nauttia työnsä hedelmistä, samalla tavalla kuin valtaosa ihmisistä työskentelee nykyisin yrityksissä, jotka omistavat ja joiden tuotot keräävät muut.
EU:ssa rikkaiden edut on turvattu demokratian kustannuksella. Omaisuuden suojaan ja sisämarkkinavapauksiin vedoten Euroopan yhteisöjen tuomioistuin on kumonnut viimeisten 20 vuoden akana lukemattomia kertoja yksittäisten valtioiden sosiaaliset säännökset.
Myös elinkeinoelämän valtavaa fuusioitumisprosessia (keskittyminen) yritettiin suitsia parlamentissa mutta elinkeinoelämän lakimiehet pantiin heti laatimaan lausunto, joka julisti suunnitellun säädöksen perustuslain vastaiseksi, totesi Wagenknecht.
Juuri julkaistiin Harvardin yliopiston tutkimus: The Rate of Return on Everything 1870-2015”, että pörssi- ja asuntosijoitukset ovat olleet pääomalle todellista laatuaikaa viimeisten 145 vuoden aikana.
Tutkimusaineiston mukaan Suomessa pörssiosakkeet olivat tuoneet seuranta-aikana keskimäärin 10,03 prosentin reaalisen vuosituoton ja asunnot 9,58 prosentin vuosituoton (average annual real returns). Ne olivat molemmat oman vertailuryhmänsä ykkösiä, ja selvästi parempia kuin vastaavat keskituotot muissa maissa.
Myös vuoden 1980 jälkeen tehdyssä tilastoaineistossa Suomi oli ykkönen osakkeiden vuosituotolla mitattuna. Suomen vuosituotto oli mahtavat 16,32 prosenttia, kun vertailussa osakkeet tuottivat tuona aikana keskimäärin 10,78 prosenttia vuodessa. ”Tässä on sulattelemista”, twiittasi eläkejätti Varman toimitusjohtaja Risto Murto.
Tutkijat viittaavat myös Thomas Pikettyn vuonna 2014 tekemään havaintoon siitä, että jos sijoitukset tuottavat enemmän kuin talous samana aikana kasvaa, pääoman omistajien varallisuus kehittyy muuta kansaa nopeammin. Tämä ilmiö on omiaan syventämään taloudellista epätasa-arvoa.
Suomalaisille rikkaille sijoitustuotot ovat olleet maailman parhaita.
Finanssikriisin jälkeen osingot kasvaneet 13.6 mrd:iin lamasta (10v) huolimatta.
Kokoomuslaiset perustelevat yleensä runsaita osinkojaan henkilökohtaisella riskinotolla (lama-aikanakin?). Osakkeenomistajat tai yhtiöjäsenet eivät joudu kuitenkaan vastaamaan myöhemmin aiheutuneista tappioista yksityisillä tileillään olevilla rahoilla.
Kärsijöiksi joutuvat tavaran toimittajat, velkojat ja mahdollisesti valtio tai kunta joutuvat kantamaan seuraukset. Yhdysvalloissa osakeyhtiöitä on viisinkertainen määrä omistaja yhtiöihin nähden, jotka ovat kokonaan vastuussa yrityksensä omaisuudesta.
Wagenknecht toteaa, että ”On oltava valmiita lopettamaan sellaisen tilanteen tukeminen, jossa tärkeät taloudelliset resurssit ja rikkaudet kuuluvat kapealle yläluokalle, joka kerää automaattisesti kaikki voitot itselleen.
Suunnattomien rikkauksiensa ja vaikutusvaltansa avulla harvalukuinen yläluokka pystyy ostamaan tai alistamaan valtaansa lähes kaikki maailman hallitukset, koska sillä on valta päättää investoinneista ja työpaikoista, ja sen hallinnassa on mediavalta,ajatushautomot ja lobbarit.
Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt tiesi asian jo vuonna 1936 sanoessaan, että ”järjestäytynyt raha on yhtä vaarallinen hallitsija kuin järjestäytynyt rikollisuus”.
Wagenknecht kysyy edelleen: ”Eivätkö kymmenien tuhansien työntekijöiden yrityksille hankkimat omaisuudet, jotka hyödyttävät lähinnä rahoittajien säästötilejä, perustu ilmeiselle taikakaavalle, joka lopulta johtaa taloudellisessa mielessä oligarkkivaltaan ja yhteiskunnallisesti tarkasteltuna demokratian tuhoon.
Eriarvoisuudessa olemme palanneet takaisin 1900-luvun alkuun.
Rajattu vastuu (Tukiaiset ja pankkien pelastaminen) työntekijöiden työllä ansaitun yritysomaisuuden automaattinen siirtyminen pääoman haltijoille ja valtion takaama turva yritysten tappioiden ja riskien varalta ovat kaikkein keskeisimmät tekijät koko ajan entistä räikeimmäksi muuttuvan taloudellisen eriarvoistumisen taustalla”.
Hän jatkaa: ”Politiikan ei pidä kansainvälistyä, vaan taloudellisia rakenteita on lohkottava ja hajaannutettava. Tarvitsemme globaalia vaihtoa ja kauppaa, mutta sen sijaan emme tarvitse nykyajan ryöväriparoneita, jotka ovat levittäneet tuotannon kolmelle tai neljälle mantereelle ja hakeutuvat aina sinne, missä palkat ja verotus ovat alhaisimmat.
Jo John Maynard Keynes, Hayekin vanha vastustaja, oli vakuuttunut asiasta: ”Ajattelu, taide, tiede, vieraanvaraisuus ja matkustaminen ovat kansainvälisiä. Kulutustavarat (ja ruoka) tulisi sen sijaan valmistaa paikallisesti aina, kun se olisi perusteltua ja mahdollista; ennen muuta julkisen talouden olisi pysyteltävä pääasiassa kansallisten rajojen sisällä”.
Meidän on pelastettava demokratiamme ja markkinatalousjärjestelmämme kapitalismilta ja ryhdyttävä luomaan uutta talousjärjestystä”.
Pääoman kasautumisen edistäjänä meidän tämän päivän vallassa olevat talousprofessorit eivät vielä tänä päivänä ymmärrä teknologian vaikutusta. Wagenknechtilla on onneksi selvä kuva teknologisesta kehityksestä ja sen yhteiskunnallisista vaikutuksista kirjoittaessaan seuraavaa:
Jos tutustuu Keynesin pieneen kirjoitukseen Economic Possibilities for our Children (1928) tulevaisuuden taloudellisista mahdollisuuksista, voi nähdä, millaisia tulevaisuudenvisioita jopa Keynesin kaltainen terävä-älyinen tutkija uskoi teknologisen kehityksen avulla voitavan saavuttaa.
Keynes oli täysin vakuuttunut siitä, että ihmiskunta onnistuisi ratkaisemaan ”talousjärjestelmänsä ongelmat” seuraavan sadan vuoden aikana. Hän odotti, että vuoteen 2028 mennessä kaikkien perustarpeista olisi huolehdittu ja kenenkään ei tarvitsisi työskennellä toimeentulonsa eteen enempää kuin kolme tuntia päivässä.
”Ensimmäistä kertaa”, kirjoittaa Keynes luottavaisena, ”ihminen on tuolloin todellisen ja lopullisen tehtävän edessä: on ratkaistava, kuinka hyödyntää painostavien taloushuolien kaikkoamisen myötä saatu vapaus ja miten täyttää vapaa-aika…
”Silloin myös ”rahan rakastaminen” itsessään saa sille kuuluvan diagnoosin, kun se vihdoin nähdään epämiellyttävänä ja sairaalloisena, lähestulkoon rikollisena tai patologisena taipumuksena, joka herättää muissa kauhistusta ja kuuluu jättää mielenterveysalan ammattilaisten hoidettavaksi”.
Digitalisaatio mahdollistaa rikastumisen monopolin avulla.
Suomalaiset taloustieteilijät ja kokoomus- ja muutkaan poliitikot eivät ole osanneet vastata minulle yksinkertaiseen kysymykseen, ”kuinka digitalisaatiolla aikaansaadut tuottavuushyödyt (osingot) ohjautuvat tai ohjataan kaikkien kansalaisten ostovoimaksi ja hyvinvointipalvelujen ylläpitämiseksi?” Wagenknechtilla on onneksi selvä käsitys asiasta.
”Digitalisaatioon liittyvä tuottavuuden lisävoitto voi siis hyvinkin olla tervetullutta, jos se tarkoittaa vapautusta paineista ja uurastuksesta ja mahdollistaa hakeutumisen entistä mielenkiintoisimmille alueille. Ongelmana on kuitenkin se, että nykyisenkaltaisissa taloudellisten rakenteiden ja valtasuhteiden puitteissa sellaista ei tule tapahtumaan.
Sillä niin kauan kuin mahdollisimman korkeat voitot määrittävät talouttamme hyvän elämän sijaan, laaja-alainen työn korvaaminen pääomalla tarkoittaa ennen muuta monien ihmisten sosiaalista tuhoa ja vallan painottumista entistä enemmän pääoman omistajille.
Jos entisistä postivirkailijoista ja taksinkuljettajista tulee aiempien tai sulattamotyöntekijöiden kaltaisia epätoivoisia pitkäaikaistyöttömiä, jotka jäävät ilman uusia työllistymismahdollisuuksia, digitaaliset teknologiat eivät rikastuta vaan köyhdyttävät yhteiskuntaa. Kapitalistisen talousjärjestelmän rakenteet ovat syynä siihen, ettemme pysty hyödyntämään teknologista kehitystä kaikkien hyväksi.
1990-luvun alusta (kokoomus pääsi valtaan) eriarvoisuus lähti kasvuun.
Lähes kaikki työtä säästävät innovaatiot, jotka alentavat tuotantokustannuksia, hyödyttävät yrittäjää ja pääomaa. Mutta aina ne eivät kuitenkaan tarkoita edistystä yhteiskunnallisessa mielessä, toteaa Wagenknecht.
Järkevässä talousjärjestelmässä työtä säästävien teknologioiden käyttö rajattaisiin sellaisille aloille, jossa ihmistyövoiman korvaaminen koneilla olisi mielekästä, jolloin ne avaisivat mahdollisuuden suunnata työvoimaa muille aloille, kuten terveydenhuoltoon ja hoivatyöhön, lastenhoitoon, kouluihin ja yliopistoihin. Suunnitelma toimii kuitenkin vain, jos tuottavuuden kasvun tuomat voitot eivät ohjaudu pelkästään sen alan hyväksi, jolta ne on saatu.
Piilaakson lasiseinäisistä toimistorakennuksista käsin myydään tavoittelemisen arvoisia tulevaisuusvisioita. Ne tähtäävät kuitenkin ytimeltään laaja-alaiseen ammattitaitoisen työn tarpeettomaksi tekemiseen.
Ainoita jäljelle jääviä erikoisosaamista vaativia tehtäviä on ohjelmistojen ja algoritmien kehittely. Ne analysoivat loputtomia tietomassoja ja tekevät päätökset puolestamme”. Seurauksena massatyöttömyys kaikkialla maailmassa.
Lapsiköyhyys: Työttömyyden ja näköalattomuuden kärsijöinä Euroopassa ovat lapset.
Kummallista, että tällaisia taloustieteilijöitä tulee vain ulkomailta (Saksa, Ranska, USA ja Etelä-Korea), mutta kaikki suomalaiset ekonomistit toistavat samaa uusliberalistista mantraa. Suomalaisten taloustieteilijöiden työtä ohjailevat ihmisten luomat ”markkinalait” (ei fysiikan), kilpailu ja tuotot, jotka nähdään yksittäisten yritysten ainoana menestyksen mittana.
Näitä talousekspertteinä pidettyjä ihmisiä kutsutaan edelleen mielellään television keskusteluohjelmiin (kuten Korkman) kertomaan, minkä vuoksi, ei ainoastaan yritysten, vaan myös valtioiden olisi mukauduttava ”markkinoiden päätöksiin”. Tällaisia Wagenknechtin esittämiä vaihtoehtoisia näkemyksiä ei Ylessä eikä Hesarissa suvaita.
Hän jatkaa ironisoiden: ”Olisi kiinnostavaa selvittää, millä salaisilla dopingeilla maailman 10 000 rikkainta ovat viime vuosikymmeninä onnistuneet kiihdyttämään henkilökohtaista suorituskykyään niin vahvasti, että heidän yksityisvarallisuutensa määrä jättää varjoonsa ihmiskunnan 99 prosentin yhteenlasketun omaisuuden.
Todellisia huippuansioita ei nauti nykyisessä talousjärjestelmässä ahkera vaan varakas. Yhteiskunnan huippupaikat ovat aina olleet kapitalismin todellisten laiskajaakkojen hallussa.
Vuonna 1950 maailman yhteisestä kakusta noin 83 prosenttia kului työntekijöiden ja itsenäisten elinkeinoharjoittajien palkkakuluihin ja ainoastaan 17 prosenttia jaettiin omaisuustuloina.
1960-luvun alun jälkeen (automaatio otettiin käyttöön) ansiottomien pääomatulojen osuus alkoi kasvaa voimakkaasti, ja nykyisin ne muodostavat lähes kolmasosan kansantalouksien kokonaistuloista. Niiden osuus on siis lähes kaksinkertaistunut verrattuna 1980-lukua edeltävään aikaan” (Suomessa vieläkin enemmän).
Rikkaitten suomalaisten pääomat karanneet ulkomaille (ei enää investointeja Suomeen)
Ja edelleen – tavallisten talletustilien korkojen minimaalinen osuus kaikista omaisuustuloista käy ilmi jo siitä, ettei matala korkotaso ole hillinnyt tulomuodon kasvua: vaikka tavallisten kansalaisten talletukset eivät enää tuota käytännössä lainkaan korkoa, omaisuustulojen kansantaloudellinen osuus jatkaa iloista nousuaan.
Todella suurten tulojen taustalla ei ole työ vaan omaisuus, ja siksi niitä ei myöskään voi saavuttaa ahkeruudella, älykkyydellä tai ponnisteluilla vaan pääasiassa perimällä tai avioliiton kautta. Syntyperä painaa lahjakkuutta enemmän.
Sadan suurimman saksalaisyrityksen johtokuntien jäsenistä noin puolet ovat yläluokan kasvatteja. Kolmasosa on varttunut ylemmässä keskiluokassa ja ainoastaan 15 prosenttia on lähtöisin keskiluokasta tai työläiskodeista.
Hallintoneuvostojen jäsenyys on 92 prosentin edustuksella lähes pelkästään yläluokan ja ylemmän keskiluokan jälkeläisten käsissä. Hartmannin -luokittelussa he edustavat rikkainta 3,5 prosenttia väestöstä.
Toisen kohutun taloustieteilijä Thomas Pikettyn yksi keskeisistä teeseistä on, että omaisuuden tuotto on suoraan suhteessa sen kokoon (ei riskinotosta). Lyhyesti sanottuna: Mitä suuremmasta sijoituksesta on kyse, sitä korkeampi on siitä saatu tuotto.
On myös yleisesti tunnettua, että omaisuuden koko vaikuttaa myös sijoitustapoihin: raha-aateli investoi Private equity- ja hedgerahastoihin, osakkeisiin, joita ei ole noteerattu pörssissä. Lisäksi johdannaisiin, kiinteistörahastoihin ja teollisuuden raaka-aineisiin, jotka eivät ole sijoituskohteina edes piensäästäjien saatavilla.
Yhdellä silmäyksellä näkee, että koko pankkijärjestelmä on aikapommi.
Sen seurauksena jatkuva korkea tuotto on kasvattanut miljardöörien omaisuutta vuosikausien ajan vuosittain keskimäärin 6-7 prosenttia ja viime aikoina jopa 8-10 prosenttia keskiluokan tilanteen ollessa täysin päinvastainen. Piensäästäjät kärsivät nykyisin negatiivisista koroista, joiden avulla yritetään selättää velkakriisiä.
Wagenknechtin lisätodiste sille, että pääoman rakentaminen eroaa säästämisestä, on negatiivinen rahoitusjäämä, joka on vallinnut teollisuusvaltioiden osakemarkkinoilla jotakuinkin 1980-luvulta lähtien.
Se tarkoittaa, että yritykset jakavat sijoittajilleen osinkoina ja osakkeiden takaisinostoina enemmän rahaa, kuin mitä ne saavat kerätyksi osakeantien ja pääoman korottamisen avulla. Ulkoinen rahoitus ei ole enää aikoihin vaikuttanut osakeyhtiöiden pääoman muodostukseen. Sen sijaan osa voitoista investoidaan uudestaan.
Taloustieteen Nobelilla palkittu Joseph Stiglitz on huomauttanut, ettei globaali vapaa pääoman liikkuvuus tuo mukanaan minkäänlaisia tehokkuusetuja. Ainoa ”voitto” olisi hänen mukaansa työntekijöiden aseman selvä heikentyminen, sillä pääoman siirtäminen on uhka, jolla yrityksen on helppo painaa palkkoja alaspäin ja lisäksi vaatia alhaista pääomaverotusta (kokoomuksen lempivaatimus).
On täysin selvää, että omaisuuksien on pienennyttävä jos velkaa halutaan pienentää. Tämä vaatimus tekee uusliberalististen taloustieteilijöiden mielestä Pikettyn lisäksi myös Wagenknechtista ”vasemmistolaisen populistin”, joka on myrkkyä kokoomuslaisille uusliberalisteille ja kaiken kahmineelle pääomalle – erityisesti siksi, koska molemmat suosittelevat pääomalle tuntuvasti veroja lisää. Populisti-sanaa käytetään kun omat faktatiedot loppuu.
Liberalismin edelläkävijä John Stuart Mill puhui vielä aitojen liberaalien perinteiden puolesta. Hän vastusti voimakkaasti perittyjä etuoikeuksisia ja vaati korjaamaan asian: ”Perinnön tarkoitus on helpottaa ihmisten jokapäiväistä uurastusta, muttei tehdä heistä hyödyttömiä. Siksi säätäisin raskaat verot kaikille kohtuuttoman suurille perinnöille” (feodalismi jatkuu yhä uudessa muodossa).
Kokoomuslaiset väittävät myös, että verotus tappaa yrittämisen. Yhdysvalloissa ja Fritanniassa tuloveroprosentti pyöri 70-80 prosentin tuntumassa 20-30 vuoden ajan ja se oli niiden talouden kulta-aikaa.
Verotuksen ja erityisesti veroprogression kiristäminen on ollut Kokoomukselle kauhistus.
Myös ordoliberaali taloustieteilijä Alexander Rüstow arvosteli 1900-luvun puolivälissä ”feodaalis-plutokraattista” perintöoikeutta. Hän vaati yksityisen perintöoikeuden rajoittamista vastaamaan suuruudeltaan korkeintaan sellaista määrää, jonka voi ansaita ja panna säästöön tavallisista työtuloista.
Wagenknechtin puuttuminen perintöoikeuteen eriarvoisuuden poistamiseksi nostaa kokoomuslaisten niskakarvat pystyyn: ”Nykyisellä ostovoimalla, kun hyvätuloiset otetaan huomioon, summa olisi noin miljoona euroa lasta kohden.
Keskiluokan omaisuus olisi mahdollista periä, suurta pääomaa taas ei. Perimisoikeuden uudistus muuttaisi kapitalismin toimintaa merkittävällä tavalla ja pakottaisi valtiot taloudellisen omistusoikeuden perusteelliseen uudelleenjärjestelyyn”.
Pääoma on vienyt demokratialta pohjan. Kun eurooppalaisia joukkovelkakirjoja on laskettu liikkeelle, valtiot ovat luovuttaneet monopolin obligaatioiden ostamiseen noin 15 kansainväliselle suurpankille. Sellaiset markkinat eivät ole yksinomaan suljetut, vaan niitä ei pitäisi kutsua lainkaan markkinoiksi.
Hyvinvointimme on toisin sanoen viidentoista investointipankkiirin käsissä – heillä on valta määritellä demokraattisesti valittujen hallitustemme liikkumavara.
Rahoitussektori syytää rahaa pääasiassa kohteisiin, jotka tuottavat voittoja ainoastaan finanssipelureille, yleinen talouden kehitys kärsii väkisinkin tilanteesta. Rahoitusala ruokkii nykyisin itse itsensä ja kasvattaa valtaansa entisestään, samaan aikaan kun varsinkin monet pienet, investointeihin halukkaat yritykset on ajettu ahtaalle.
Tilanne on itse asiassa lähes sama kuin Ranskan vallankumouksen aikana. Aatelisto ja kartanonherrat alistivat kansalaiset käytännössä maaorjiksi. He olivat tietenkin tyytymättömiä sietämättömään elämäänsä ja nousivat aseelliseen kapinaan.
Nyt yhä suurempi osa kansalaisista on digitalisaation johdosta siirtynyt kehittyneissäkin maissa ”tarpeettomien armeijaan” näköalattomaan ja toimeentulovaikeuksissa kamppailevaan elämään.
Nyt on syytä muistaa, että vallankumouksen iskulauseessa: Vapaus, veljeys ja tasa-arvo oli myös neljäskin osa – ”kuolema”. Se kuvasi sitä uhrausta vallankumouksessa, joka tarvittiin ”veljeyden” ja tasa-arvon aikaansaamiseksi.
Kuolema-osan tilalle Ranskassa sopisi nyt ”keltaliivit”. Ne symbolisoivat hyvin nykyisiä syrjäytyneitä. Nykyisin valtamediat nimittelevät heitä ”oikeistolaisiksi populisteiksi”. Siinä on tahatonta ironiaa, kun oikeistolainen pääoma nimittää kansallismielistä syrjäytynyttä ”oikeistopopulistiksi”.
Kansallismielisyys on ollut kokoomukselle aina pyhä asia (vrt. Isänmaallinen ”kypäräpappi”) mutta kun syrjäytyneet eurooppalaiset taistelevat työpaikoistaan ja sosiaaliturvastaan maahanmuuttajien tullessa kilpailemaa samoista (vähän osaamista ja koulutusta vaativista) matalapalkka-alojen työpaikoista, heitä nimitetään muukalaisvihamielisiksi.
Massatyöttömyys on ollut todellisuutta Euroopassa jo 30 vuotta. Kaikille ei enää ole löytynyt markkinaehtoista työtä ja tulevaisuudessa vielä vähemmän. Siksi työtä pitää jakaa (vähemmän työtunteja) ja puuttuva ostovoima on saatava tulonsiirroin (kansalaispalkka) pääomaa verottamalla.
Työn määrä (=työtunnit) eivät juuri ole kasvaneet Sipilän työllisyysaste hehkutuksista huolimatta.
Kokoomuslaiset pääoman edustajat puhuvat koko ajan ”työvoimapulasta” (vaikka ns, laaja työttömyys on Suomessakin lähes puoli miljoonaa), sillä maahanmuuttajat polkevat jo nyt olemassa olevien työpaikkojen palkkatasoa.
Pääoman edustajille Eurooppaan suuntautuva maahanmuuttoinvaasio on tietenkin hyvä asia, koska työvoiman ylitarjontatilanteessa kurjat laitetaan kilpailemaan toistensa kanssa – ja varsinkin kun he voivat tehdä sen ”humaanisuuden ja inhimillisyyden nimissä”.
Kokoomuslaiset perustelevat rikkaitten rikastumista sillä, että kaikkien suomalaisten elintaso on viime vuosikymmeninä kohentunut. Se onkin totta, mutta kokoomuslainen ei voi ymmärtää ”vapauden” merkitystä eri ihmisryhmille ja täysin mahdotonta käsittää suhteellista köyhyyttä – siis sitä, että köyhien asema on Suomen sisällissodasta (kokoomuslaiselle ”vapaussodasta”) alkaen toki noussut, mutta rikkaiden rikastuminen on ollut vallan eritahtista.
Suomalainen köyhä on ”Rockefeller” jos sitä verrataan afrikkalaiseen köyhään. Siksi sieltä on teoriassa rynnimässä jo lähivuosikymmeninä pari miljardia köyhää Eurooppaan, jos portit vaan aukaistaisiin. Köyhien maahanmuutto olisi valtava mahdollisuus pääomalle alentaa palkkoja ja kohottaa eurooppalaisten yrittäjien katetuottoa ja kilpailukykyä omien kansalaisten kustannuksella nykyisillä lähes nollasummamarkkinoilla.
Vaikka tämä ikävä neljäs osio Ranskan vallankumouksen vapauden määritelmästä (Vapaus, veljeys, tasa-arvo ja kuolema) on historian saatossa ”unohtunut”, pääoman on syytä muistaa, että keltaliivien tilalle voi jossain vaiheessa tulla tämä unohdettu sana uusiokäyttöön.
Historiasta löytyy kymmenittäin opettavaisia esimerkkejä, mihin kansalaisten eriarvoisuus voi johtaa. Suomenkin sisällissodassa taisteltiin ”vapaudesta” mutta molemmilla puolilla taisteltiin aivan erilaisen vapauden puolesta – kuten Ranskan vallankumouksessakin.
Suomessa on jo puoli miljoonaa epätoivoista ja näköalatonta kansalaista.
Kokoomuslainen ”isänmaallisuus” ja ”vapaus”-käsite näyttäytyy aika erikoisessa valossa jos katsoo sen politiikan jalanjälkiä. Ensin Kokoomus ajoi Suomen Euroopan Unioniin joka määrää 80 prosenttia Suomen lainsäädännöstä (poliittinen vapaus ja lainsäädäntävalta hävisi). Sitten Kokoomus ajoi Suomen vippaskonsteilla rahaunioniin (Suomelta hävisi oma raha ja finanssipoliittinen vapaus).
Kokoomuksen johdolla avattiin pääomamarkkinat ja pörssikauppa, jolloin taloudellinen vapaus ja päätäntävalta siirtyi rajojemme ulkopuolelle (puolet pörssin arvosta on ulkomaisessa omistuksessa).
Kokoomuksen johdolla on laitettu valtion kruununjalokiviä lihoiksi myymällä valtion omaisuutta (valtionyhtiöitä) ja taloudellista päätäntävaltaa ulkomaisille sijoittajille. Kaiken kukkuraksi Kokoomuksen johdolla on jopa yhteiskunnan hoivapalveluita alettu myydä (yksityistäminen) ulkomaisille pääomasijoittajille, joiden bisnesidea perustuu lyhytaikaisille sijoituksille (maksimissaan 5-10 vuotta) ja nopeille ja maksimaalisille voitoille.
Kyllä siinä 90 000 suomalaista ”vapaussoturia” ja vainajaa kääntyisivät haudassaan, jos olisivat tienneet talvi- ja jatkosodassa minkälaisen ”vapauden” puolesta he taistelivat.
Onko sitten nykyisestä demokratiasta tullut pelkkä illuusio ja poliittisista vaaleista pelkkä valtamedian ylläpitämä viihteellinen spektaakkeli? Tämän kirjoituksen perusteella valitettava tosiasia on, että valitaan vaaleissa mikä puolue tahansa valtaan, tuskin mikään muuttuu (päästessään eduskuntaan, persut joutuivat kääntämään takkinsa).
Mikään yksittäinen puolue, ei edes Suomen valtio voi enää vaikuttaa pääoman ja pankkien hallinnassa olevaan ns. ”markkinavoimaan”.
EU teoriassa (vielä maailman isoin markkina-alue) voisi muuttaa markkinamekanismin pelisääntöjä mutta sekin on alusta alkaen rakennettu pelkäksi pääoman oikeistolaiseksi linnakkeeksi, jonka ”suu säkkiä myöten” -politiikka on ollut myrkkyä köyhille ja tavallisille kansalaisille kuten Korkmankin totesi.
Ainoa puolue joka yrittää saada oikeudenmukaisuutta tulonjakoon.
Vaikka poliitikot ovat ymmärtämättömyyttään antaneet vallan ”vapauden” -ideologian varjolla pääomalle ja pankkiireille, silti kehotan Suomen kansalaisia menemään äänestyspaikalle ja äänestämään Vasemmistoliittoa, koska se on Suomessa ainoa puolue jonka varjobudjetti kohentaisi edes hieman oikeudenmukaisemmaksi kansakunnan sisäistä tulonjakoa alimpien tulonjakokymmenysten hyväksi.
Toivottavasti tämä kirjoitus selventää vähän ”hitaammallekin” kansalaiselle, mitä puoluetta ei ainakaan kannata äänestää – paitsi tietenkin miljonäärien.
Vapaus- ja populismi-sanat ovat aika vekkuleita sanoja, joita voidaan käyttää täysin vastakkaisissa tarkoituksissa kuten Korkmankin kolumnissaan tekee. Populismi-sana on erikoisen kätevä vallassa oleville, sillä sitä voi käyttää aina leimakirveenä vastapuolen näkemyksille, eikä sitä tarvitse edes faktatiedolla perustella. Sehän on ilmiselvää populismia!
PS. Tämän kirjoituksen järjestysnumero on 54. Jos haluat perehtyä kaikkiin KU:n kirjoituksiini, ne löytyvät blogini etusivulta (viimeisimmät aivan alusta ja kaikki etusivun lopusta).