Kansalaisilta (ja poliitikoilla) on nykyään ”pallo hukassa” ja pelko takapuolessa. Mikään ei mene kuten ennen. Tästä ilmiöstä on julkisuudessa käytetty sanaa ”murros”. Se ilmenee esimerkiksi käsitteinä: ”työn murros”, ”politiikan murros”, ”teknologian murros”, ”hyvinvointivaltion murros”, ”taloustieteen murros”, ”palkkatyön murros” jne.

Poliitikotkaan eivät ole 30:neen vuoteen saaneet selätettyä massatyöttömyyttä joka alkoi jo 90-luvulla. Katteettomia lupauksia on vain tullut liukuhihnalta ja vieläkään ei myönnetä, että täystyöllisyys ei nykyisessä digitalisaatioyhteiskunnassa ole enää mahdollista.

Eikä se ole ihme, sillä taloustieteilijätkin, joihin poliitikot nojaavat, ovat tulevasta talouskehityksestä pihalla. Sielläkin ala on jakaantunut erilaisiin ”uskonnollisiin kuppikuntiin” jotka ovat erimielisiä harjoitetusta talouspolitiikasta.

Kun viralliset kansalaisia ruokkivat tiedon lähteet ovat eksyksissä, markkinoilla on tullut tilaa puoskareille. Kansalaiset ovat ryhmittyneet Facebookin välityksellä tuhansiksi pienryhmiksi, jotka elävät ihan omaa elämäänsä vailla mitään kansallista yhteisöllistä liimaa. Ne seurustelevat vain keskenään, vahvistavat toistensa uskomuksia ja jättävät muun maailman ja mediat lähes kokonaan maailmansa ulkopuolelle.

Erilaiset elämäntapa new age -liikkeet, horoskoopit, downshiftaajat, vaihtoehtoparantajat, joogaajat ja uskonnolliset liikkeet ovat tulleet elämänsä hallinnan menettäneiden ihmisten kainalosauvoiksi. Huumeista ja viinastakin on haettu apua henkisen tasapainon etsinnässä.

Valtamediat on ostettu pääoman äänitorviksi ja niistäkin on tullut pelkkiä rikkaitten rikastumista edistäviä trollitoimistoja. Vasemmistolehdet on melkein tapettu kokonaan, koska pääoman edustajat eivät halua tukea mainonnalla vääränlaista tietoa levittävää ja pääomaa kritisoivaa vastamediaa.

Televisiokin suoltaa pelkkää viihdemössöä. Vaikka Yle saa puoli miljoonaa euroa veronmaksajien rahoja vuosittain, niin sieltäkin tulee pelkkää tunteisiin vetoavaa toisarvoista ajankulua. Jos ongelmista puhutaan, niin asiaa käsitellään yksilön kovan kohtalon kautta mutta sen takana olevaa yhteiskunnallista murrosta ei käsitellä.

Reporadion aikana Ylellä oli televisioteatteri, joka esitti vielä kantaaottavia näytelmiä sen ajan yhteiskunnallisista ongelmista.

Kun valta vaihtui, Televisioteatteri lopetettiin. Tilalle tuli Kokoomuslainen johtajisto ja kokoomusvetoinen ohjelmapolitiikka ja asiaohjelmatkin miehitettiin pelkästään yrityselämän, pankkimaailman lobbareilla. Talousasiantuntijoiksikin valittiin vain pelkästään uusliberaaleista taloustieteilijöistä. Nytkin Ylen vaalikommentaattoreina olivat ”puolueettomat” Matti Apunen (Eva) ja Aki Kangasharju (Nordea, Etla).

Yhteiskunnallisista asioista ja ongelmista ei Ylessä eikä muuallakaan juuri enää keskusteltu. Tietysti yksilöitä koskevista kurjuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta oli jo ”Punaisesta viivasta” ja ”Täällä pohjan tähden alla” -teoksista lähtien käsitelty mikrotason ongelmia, mutta makrotasoa ei numeroperusteisesti ole juuri käsitelty.

Sama kehitys tapahtumassa nyt palvelupuolella (itsepalvelu netin kautta).

Aloitin yhteiskunnallisen kirjoittamisen 1980-luvun puolivälissä, jolloin jo huomasin, että teknologian kehitys tulee aiheuttamaan suuria ongelmia (työttömyys ja eriarvoisuus) yhteiskunnassa. Kirjoitin tuolloin aiheesta ensimmäisen kirjani varoitukseksi päättäjille: ”Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä” (Tammi 1989).

Näin, että automaatio, tietokoneet ja robotisaatio (nykykielellä: digitalisaatio) on mahdollistanut pääomalle merkittävän apuvälineen vapautua kalliista työvoimasta ja kiertää sen avulla veroja. Seurauksena köyhyys, eriarvoisuuden lisääntyminen ja yhteiskunnan hyvinvointipalveluiden rapautuminen – kuten on myös valitettavasti tapahtunut.

Ihmettelin kovasti, että aiheesta ei tuolloin juuri puhuttu. Erityisesti ihmetytti, että intellektuellit ja taiteilijat eivät puuttuneet asiaan. Siksi kirjoitin aiheesta oheisen kirjoituksen Talouselämä-lehdessä (6/1996).

Kaipasin yhteiskunnallista teatteria 23 vuotta sitten.

Kuvan saat lukukelpoiseksi täältä (käytä julisteen ylälaidassa olevaa suurennussuhdetta: original ja lehtileike on julisteen oikeassa alakulmassa)

 

Kirjoitin siinä (TE 6/1996) mm. seuraavasti: Vaikka kymmenen viime vuoden aikana teknologiassa ja työllisyydessä on tapahtunut mullistavia muutoksia, julkinen keskustelu aiheesta on ollut niukkaa.

Eivät edes kirjailijat tai muut kulttuuri-intellektuellit ole nähneet tarpeelliseksi ennustella yhteiskunnan tulevia muutoksia, vaikka valtakunnassa vallitsee yksi sen suurimmista hätätiloista.

Melkein kaikki kirjailijat väyrystelevät menneissä: historiassa, päiväkirjoissa ja perinnetiedossa tai miettivät tuonpuoleisia asioita kuten unia, shamanismia tai muuta tähdellistä.

Kulttuurityöntekijöitä on totuttu pitämään kansakunnan suunnannäyttäjinä. Heidän oletetaan ensimmäisinä puuttuvan oleellisiin kansakuntaa kouraiseviin ongelmiin. Vaikka rahanjaon supistukset ovat kohdentuneet eniten kulttuuriin ja taiteisiin, he eivät ole ihmetelleet ääneen yhteiskunnan leikkausten ja supistusten perimmäistä syytä.

Kulttuuriväen lisäksi kritisoin myös 1990-luvun lama-ajan yliopistonuoria seuraavasti: Erityisesti ihmetyttää yliopistonuorten lammasmainen suhtautuminen yhteiskunnan vakavimpaan ongelmaan, työttömyyteen.

Vielä 60-luvulla pienimmätkin ongelmat saivat opiskelijat kiipeämään barrikaadeille. Nyt yliopistoväki nyhrää hiljaa koloissaan ja valtaa valmistuttuaan ainoastaan sosiaalitoimistojen luukut – nekin hiljaa ja nöyrästi.

Vaikka Suomella on historiansa koulutetuin nuoriso, täällä ei käydä edes akateemista keskustelua siitä, mitä järkeä yhteiskunnan on sijoittaa verovarojaan miljoona markkaa akateemisen loppututkinnon suorittaneen nuoren kouluttamiseen, jos hänelle ei löydy tuotantoelämässä enää työpaikkaa.

Konkretisoin kirjoituksessa myös teknologisen kehityksen yhteiskunnallisia vaikutuksia seuraavasti:

Kriittisestä kirjoituksestani huolimatta ei tapahtunut moneen vuoteen mitään, mutta lopulta rysähti.

Seitsemän vuoden kuluttua kirjailija- ohjaaja Reko Lundán aloitti uudelleen ns. kantaaottavien yhteiskunnallisten näytelmien teon Suomessa. Hän julkaisi ensin teatteri- ja elokuvaohjaaja Juha Lehtolan kanssa provosoivan kirjoituksen: ”Teatteri tukehtuu viihdemössöön” (Teatteri&Tanssi 7/2002).

He olivat huolissaan hukkuuko taide viihteen ja tähtien varaan rakennetussa teatterissa, jossa ohjelmistot laaditaan vain katsojamääriä varmistellen. Lundán ja Lehtola suuntasivat avoimen kirjeensä teatterinjohtajille kritisoiden laiskaa ajattelua ja uusliberalistista, katsojamääriin ja lipputuloihin tuijottavaa tuotantoagendaa.

Reko Lundán ohjasi vuonna 2003 KOM -teatterissa työttömyyttä käsittelevän näytelmän: ”Tarpeettomia ihmisiä”. Heti perään (2003) Kansallisteatterissa esitettiin ”Ihmisiä hyvinvointivaltiossa”-revyy. Se käsitteli revyyn keinoin lamaa ja se antoi kasvot aiemmin kasvottomiksi jääneille poliitikoille.

Kirjoitin niistä seuraavan arvostelun Kansan Uutisiin ja vähän muuallekin: ”Älymystö heräämässä henkiin?” (KU 17.3. 2004)

Suomessa on totuttu ottamaan lakki päästä kun joku sanoo sanan: Kulttuuri. Kuvataiteilijoita, kirjailijoita ja säveltäjiä on totuttu pitämään kansakunnan sivistyneistön etujoukkona, joka ajattelee laveammin ja haluaa olla vallan vahtikoirana ja kehityksen suunnannäyttäjänä.

Vielä 70-luvulla yliopistonuoret kiipesivät barrikaadeille ja ottivat osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Punaisia banderolleja heilutettiin eduskuntatalon edessä, osallistuvia näytelmiä esitettiin ja oopperoita laulettiin rinta pystyssä ja jalat harallaan.

Taistolaisuutta on tähän asti hävetty, vaikka siihen ei olisi mitään syytä. Into oli suurempi kuin tieto, uskottiin naivisti naapurista tulevaan propagandaan, mutta päämäärä oli kuitenkin tehdä valtakunnasta parempi. Oli sentään ihanteita ja unelmia.

Entä nyt? Yksilökeskeinen uusliberalistinen maailmankuva antaa ihanteeksi “kaikki mulle ja heti”. Ahneudesta ja omaneduntavoittelusta on tehty hyväksyttävä toimintamalli jota ei tarvitse edes hävetä. Ihanteellisuus ja yhteisöllisyys on naivia.

Missä piileskelevät nykyajan intellektuellit? 80-luvulla tuli sentään kettinkeineen risupartainen vihreä liike, mutta kulttuuri-älyköt kyykkivät omissa rivitaloissaan. Taide oli muuttunut yhä kokeellisemmiksi kuva-arvoituksiksi, joiden selittämiseen kansalle tarvittiin vähintään viisi taide-asiantuntijaa.

Kirjailijat ja kustantajat katsoivat pääsääntöisesti menneeseen ja aika oli historiateosten, julkkisten muistelmien, dekkarien, viihdekirjojen, horoskooppi-, viini-, ruoka-, kissa- ja enkelikirjojen kulta-aikaa.

Laulajat kiertävät maailmalla rahakkailla näyttämöillä laulamassa oopperoita, joissa aiheena ovat pääasiassa menneitten aikojen joutilaiden ihmisten lemmenhuolet, mutta tämän päivän tavallisten ihmisten huolista ei ole tehty tahtiakaan.

Yhteiskunnan nykyistä ja varsinkaan tulevaa kehitystä ennakoivaa kirjallisuutta, musiikkia tai näytelmää saa luupilla hakea. Intellektuellien yhteiskunnallinen keskustelu ja debatointi on täysin kadonnut.

Missä kaikki yhteiskuntakeskustelua johtavat älyköt piilottelevat? Kyyristelevätkö ne apurahojensa turvin kulttuurilautakunnissa ja jättävät koko yhteiskunnallisen vaikuttamisen vain kaupallisen television ja lehdistön Ällitällien, Euroviisujen, Idolsien ja “Henkisen kasvun messujen” varaan?

Koko 90-luvun yhteiskunnallinen keskustelu ja kannanotto oli kulttuuriväen toimesta lähes olematonta, ei pientäkään soraääntä, vaikka vaivalla rakennettua hyvinvointiyhteiskuntaa alettiin purkaa ryminällä.

Mutta onko pientä muutosta ilmassa? Kävin hiljattain katsomassa kirjailija Reko Lundánin kahta näytelmää. En ollut uskoa silmiäni ja korviani. Luulin jo, ettei Suomessa enää osata tehdä nyky-yhteiskunnasta elävää ja puhuttelevaa teatteria. Mutta kyllä se on mahdollista.

Lundánin näytelmä Kom-teatterissa “Tarpeettomia ihmisiä” oli koskettava kertomus siitä, miten aivan tavalliselle ihmiselle voi käydä joutuessaan nyky-yhteiskunnan “järkeistämisen” kohteeksi. Siinä tarkasteltiin yhteiskunnassa 90-luvulla tapahtuneita rajuja mikrotason muutoksia ravistelevalla tavalla.

Kun oli ensin nähnyt mitä ihmiselle on tapahtunut ruohonjuuritasolla, oli ratkiriemukasta ja samalla järkyttävää katsoa mitä 90-luvulla Suomessa tapahtui makrotasolla. Kansallisteatterissa esitetty revyy “Ihmisiä hyvinvointivaltiossa” kertoi musiikin ja teatterin keinoin sen, mihin 100 taloustieteilijää ei pysty lähimainkaan.

Lundán marssitti kaikki keskeiset 90-luvun päättäjät yleisön eteen tavalla, joka ei jättänyt ketään kylmäksi. Niin rohkeaa ja viiltävää analyysia ei Suomessa ole vuosiin nähty.

Ironia on ilmaisukeinoista kaikkein purevin. Ja sen Reko Lundán osaa. Hän lienee niitä harvoja poikkeuksia kirjailijoiden joukossa, joilla on tarpeeksi tietoa taloudesta ja yhteiskunnassa tapahtuvista muutoksista. Näytelmä on kuin pieni taloustieteen ja lähihistorian oppitunti, jossa huumorin keinoin käsitellään traagisia asioita. Jokaisen kansanedustajan ja päättäjän pitäisi käydä katsomassa esitys ja vaikka veronmaksajien rahoilla.

Ehkä intellektuellit ja osallistuvat taiteilijat eivät ole vielä kokonaan kuolleet sukupuuttoon Suomesta. Näiden nykyisten komedioiden ja musikaalien joukkoon on ehkä tulossa taas osallistuva teatteri. Ilmassa on orastavaa toivoa.

 

Reko Lundan avasi teatterin Pandoran lippaan. Sen jälkeen on tullut paljon osallistuvaa teatteria, joita ”jostakin syystä” ei juuri ole esitetty Ylessä. Olen nähnyt niistä aika monta kuten esimerkiksi Susanna Kuparisen ”Eduskunta 1” – satiiri vaurauden uusjaosta, ”Eduskunta kakkonen ja kolmonen”, Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän ”Muodonmuutos”, Juha Jokelan ”Mobile Horror”, Kari Heiskasen ”Enron”, Juha Jokelan ”Patriarkka”, Juha Luukkosen ja Ari-Pekka Lahden ”Siinä näkijä missä tekijä”, Juha Jokelan ”Esitystalous 1-3”, jne.

Tässä ehkä tärkeimmät mutta niitä on varmasti paljon lisää. Valitettavasti niitä ei nähdä verovaroilla ylläpidettävässä Ylessä.

Kävin juuri (5.4. 2019) katsomassa Kansallisteatterissa Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän teatteriesityksen: ”Yhdestoista hetki”. Sitä ennen oli esitetty heidän ”Neljäs tie” –näytelmänsä. Siinä esitettiin pikakelauksella Suomen talouspoliittinen kehitys kansalaissodasta lähtien, kansakunnan trimmaaminen Emukuntoon sekä valtion yritysten yksityistäminen ja sosiaaliturvan leikkaamisen historialliset kehykset.

”Yhdestoista hetki”näytelmä teki mieleni erittäin tyytyväiseksi ja samalla nostalgiseksi. Se oli kuin täyttymys jo 1990-luvulla peräämille toiveilleni yhteiskunnallisesta teatterista.

Se todisti konkreettisesti, että teatteri voi olla viihdyttävä, hauska (ei ehkä kokoomuslaisille), taiteellinen ja myös tietoa kartuttava.

Se oli tilastoaineistoihin, tietokirjallisuuteen, julkisiin lausuntoihin, itse tehtyihin haastatteluihin ja tutkivaan journalismiin perustuva dokumenttiteatteriesitys joka alkoi finanssikriisistä.

Esityksessä lavan takaseinän jättinäytöllä pyöri koko ajan faktaa ja numerotietoa poliittisesta päätöksenteosta jota on harjoitettu pääosin 2010-luvulla. Siellä esiintyivät tiuhaa tahtia samat luvut ja näkemykset, joita olen esittänyt tämänkin blogin palstoilla parin viime vuoden aikana.

Kansallisteatterin Yhdestoista hetki on erittäin tarpeellinen kertauskurssi viime vaalikaudesta ja täsmäisku demokratian keskeisimpiin kysymyksiin.

Yhdestoista hetki on ennen muuta kokonaiskuva ja kokonaistaideteos, jossa media, poliitikot, eri alojen edustajat, kansalaiset ja tutkijat sekä teatterin mahdollisuudet tuodaan yhteen. On yhdestoista hetki. Vaarassa on niin perustuslaki, koko yhteiskuntajärjestelmä ja vieläkin suurempana uhkana ympäristökatastrofin ­aiheuttama kokonaisten sivilisaatioiden tuho.

Dramaturgia pyörii koko ajan perustuslain ja ihmisoikeuksien ympärillä ja jokainen uusi kohtaus valaisee uuden kulman niihin. Monet rinnastukset ovat oivallisia, esimerkiksi velkakello-hysteria puretaan tyylikkäästi taloustieteilijä Pikettyn ajattelun kautta.

Synkän faktavirran keskellä Leskinen laittaa puvuilla ja kravateilla sukupuolitetut päättäjät ja virkamiehet vaeltamaan loputtomien käytävien, kokoushuoneitten ja rullaportaitten labyrintissä – aina viimeiselle portille asti, joista kukaan meistä ei käänny enää takaisin.

Esa Keskinen on Voima-lehdessä (3/2019) todennut uusliberalismista: ”Nykyinen hegemonia on ideologiana koukuttavampi kuin Jeesus, koska se ei kehota ihmisiä muuttumaan paremmaksi, vaan esittää, että jopa itsekäs kusipäisyys koituu kaikkien parhaaksi”. (Viittaus kohdistui Björn Wahlroosiin).

Aivan kuin esitys yhdeltä tasoltaan olisi myös tekijöiden yritystä kysyä, mitä taide voi enää tässä tilanteessa tehdä. Esitys todistaa, että paljonkin – sellaista mistä valtamediat ovat hiljaa. Tavallinen ”somekansa” saa ikään kuin vahingossa ja taide-esityksen sivutuotteena faktatietoa poliittisen päätöksen taustakulisseista.

Tosin täytyy todeta, että asioita seuraamattomalle ”somekansalle” tulee ehkä liiankin paljon tietoa yhdellä kertaa. Politiikkaa seuranneelle se on oiva kertauskurssi ja havainnollinen yhteenveto siitä kuinka suunnitelmallista uusliberalistisen ideologian levittäminen on ollut.

Faktatietoa on lopussa enää vähän, mutta yhteistä hiljentymistä öljyä ”syövän” ihmiseläimen katastrofin äärelle sitäkin enemmän. Leskinen kommentoi haastattelussaan ympäristömatematiikasta seuraavasti:

”Markkinat eivät ole kiinnostuneet ympäristön huolehtimisesta. Pelkästään kauralattea juomalla ja muilla kulutusvalinnoilla ei järjestelmätason virheitä saa korjattua. (…) Rikkaiden elintason on laskettava enemmän kuin köyhien, muuten päädymme elämään järkyttävän epätasa-arvoisessa maailmassa”.

Yhdestoista hetki on myös vahva osoitus teatterin ja taiteen voimasta, sen kyvystä tuoda ihmisiä yhteen ajattelemaan ja kokemaan kansalaisena oleminen. Siinä on voimaa, ei valheellista lohtua. Jokaisen kansanedustajan pitäisi katsoa näytelmä – vaikka sitten yhteiskunnan maksamilla verorahoilla. Se kävisi hyvin heidän mainostamansa jatkuvan koulutuksen yhtenä osana – ja olisi lisäksi viihdyttävä.

Evan entinen johtaja Matti Apunen on tällä kertaa tästä näytelmästä ollut aivan hiljaa. Hän pahastui samojen tekijöiden ”Neljäs tie” esityksestä, jonka teilaamisesta hän sai luonnollisesti palstatilaa Hesarissa. Hänen mukaansa se oli: ”60 prosenttia poliittista kansankiihotusta, 37 prosenttia naureskelua tunnetuille ihmisille ja 3 prosenttia suloisia vallankumouslauluja. Paljon arominvahventeita”.

Koska Hesarin kulttuuritoimittaja oli suitsuttanut näytelmää vuolaasti, oli Hesarin pääomistaja, pitkäaikainen hallituksen puheenjohtaja ja Suomen rikkain mies Antti Herlin ilmeisesti hermostunut näytelmän ja siellä esiintyneen taloustieteilijä Thomas Pikettyn rikkaitten verottamiseen liittyvistä vaatimuksista koska työelämä ei enää tuota riittävästi ja kunnollisia työpaikkoja.

(Tilastokeskus Px Web-tietokanta)

Kun Apunen ei uskaltanut enää tulla nolaamaan itseään, tilalle Hesari oli päätoimittajiensa välityksellä värvännyt oman taloustoimittajansa Paavo Teittisen. Hän etsimällä yritti etsiä näytelmästä asiavirheitä, mutta kun niitä ei ollut, hän julisti sen olevan ”vasemmiston vaihtoehdottomuuden kritiikki”. ”Mitään, mikä häiritsee näytelmän narratiivia, ei katsoja näe”.

Teittinen olisi kaivannut näytelmään edellisten vaalien leikkauslistoja kirjoittaessaan: ”Eduskuntavaaleihin on noin kuukausi, eikä Suomessa käydä tällä hetkellä juuri minkäänlaista keskustelua leikkauksista. Leikkauskiima on kateissa, vaikka sitä yritettiin hieman nostatella uuden hälyttävän väestöennusteen myötä”.

Jo vuonna 1996 Talouselämä-lehdessä ennakoin nykyiset valtion leikkauslistat.

Teittinen kritisoi, että teatteriesityksen faktoissa ei ollut mitään uutta. Minä puolestani annan tässä Teittiselle hänen kaipaamaansa uutta faktatietoa, jota ei ole ”jostakin syystä” julkaistu Hesarissa. Luulenpa vain, että jos hän saa sen vahingossa julkaistua siellä, toimittaja Teittinen on pikimmiten kilometritehtaalla.

Suomessa digitalisaatio on alentanut palkkojen osuutta BKT:sta jo 90-luvulta alkaen. Vuonna 1991 palkkojen osuus oli vielä 74,1 prosenttia ja omaisuus ja yrittäjätulojen osuus oli vain 10,8 prosenttia.

Vuonna 2018 vastaavat luvut olivat 57,2 (palkkapotin vähennys -16,9 prosenttiyksikköä) ja 27,1 (Pääomatulot kasvoivat +16,3 prosenttiyksikköä). Eli palkansaajien osuus BKT:sta pieneni melkein samalla summalla kuin voitot ja pääomatulot kasvoivat. On siis toteutettu vuositasolla noin 36,5 miljardin euron tulonsiirto rikkaille – tätä tietoa Antti Herlin tuskin haluaa lukea lehdestään.

Vuonna 2017 BKT oli 224 miljardia, joten n.17 prosenttiyksikön vähennys merkitsi palkansaajille yli 38 miljardia vähemmän palkkatuloja ja ostovoimaa ja melkein 17 miljardia euroa vähemmän verotuloja (44 % veroasteella) hyvinvointipalveluiden ylläpitämiseksi – tästä tiedosta tuskin kokoomus ja leikkauslistojen toinen vaatija, Aki Kangasharju tuskin pitää.

Teittisen tilaustyö oli ikään kuin vastaisku lehden kulttuuritoimittaja Maria Sökölle (joka teatteriarvosteluja olen lainannut osittain tässäkin kirjoituksessa). Hän kehui näytelmää ”Yhdestoista hetki” erinomaiseksi ja antoi sille neljä tähteä.

Tämä kertoo Hesarin ”tasapuolisesta” journalismi-politiikasta. Vaihtoehtoisia näkemyksiä ei sovi ylistää eikä varsinkaan kehua. Se kertoo jotain Hesarin ”riippumattomasta” journalismista. Tarvittaessa lehden oma kulttuuritoimittajakin ”vedetään kölin alta”.

”Luusereillakin” on osaamista ja taitoja joita työelämä ei kelpuuta.

Teatteri on nykyään niitä harvoja medioita, jotka voivat toimia valtamedioiden vastamediana. Teatterilla taidemuotona on kuitenkin ihmeellinen voima. Se ei ainoastaan tuo iloa ja voimaa (joskus jopa tietoa) katsojille. Se voi sitä tehdä iloa myös teatterin esittäjille. Olen käynyt katsomassa Tampereella kolme ansiokasta Legioonateatterin esitystä.

Legioonateatterin näyttelijät ovat työttömiä nuoria, jotka ovat hyvän ohjaajan johdolla tehneet jo pitkään erinomaista teatteria. Esimerkiksi Timo Seppälän ohjaama ”Seuraa johtajaa” oli niin ansiokas esitys, että sai viisi tähteä Aamulehden teatteriarvostelijalta.

Erityisen arvokasta on se, että näyttelijät ovat nuoria työttömiä – siis niitä Kokoomuksen nimittämiä ”työtä vieroksuvia sosiaalipummeja”, jotka ovat vain ”tarpeeton kuluerä” yhteiskunnalle, joita pitäisi aktivoida kepillä oikeisiin töihin.

He ovat sitä yhteiskunnallista ”pohjasakkaa”, jota pitäisi kyykyttää aktiivimallilla ja patistaa mihin tahansa ”paskaduuniin” vaikka sillä ei eläisikään. ”Kyllä tekevälle aina töitä riittää”, kuuluu Kokoomuksen hokema näille sosiaalipummeille.

Jos oikein onni suosii, nuori voi saada nykyään sitkeällä yrittämisellä määrä-aikaisen, osa-aikaisen, projekti- tai vuokratyöpaikan tai jopa nollatunti-sopimuksen joltakin matalapalkka-alalta. Niistäkin pitää taistella kyynärpäät koholla.

Silti nämä ”luuserit” voivat tuottaa aivan vapaaehtoisesti ja ilman keppiäkin merkittävää teatteritaidetta, jonka hinta-laatusuhde voi yltää lähes Kansallisteatterin tasolle. Lähes kaikista ihmisistä (luusereista?) löytyy jotain osaamista, jos vain työnantajat ymmärtäisivät, osaisivat ja haluaisivat sitä hyödyntää.

Tällaisella teatteritoiminnalla työtön nuori voi sentään pitää mielenterveytensä kunnossa, ja olla reservinä ”työvoimapulaa” valittaville työnantajille. Heille työttömät on sopiva reservi maahanmuuttajien ohella (jatkuva ylitarjontatilanne), niin että palkat pysyvät matalina.

Tämä kaikkialle (myös keskiluokkaan) levinnyt epävarmuus, epätietoisuus, ahdistus ja huoli tulevasta konkretisoituu hyvin ystäväni, näyttelijä Ahti Jokisen minulle lähettämässä uudenvuoden tervehdyksessä. Siinä todentuu hyvin nykyinen yhteiskunnallinen murros.

Mitäpä tähän on muuta lisäämistä.

 

PS. Tämän kirjoituksen järjestysnumero on 55. Jos haluat perehtyä kaikkiin KU:n kirjoituksiini, ne löytyvät blogini etusivulta (viimeisimmät aivan alusta ja loput etusivun lopusta).