”Taloustiede hukkuu metrin syvyiseen jokeen”, sanoo tilastotieteilijä Nate Silver kirjassaan ”Signaali ja kohinaa”. Hän on tutkinut monenlaisia tilastollisia ilmiöitä ja kritisoinut voimakkaasti mm. talousennusteita.
Se oli huonoa tuuria. Kukaan ei voinut ennustaa Yhdysvaltojen asuntokuplaa. – Näin puolustautuivat alan asiantuntijat, luottoluokituslaitokset Yhdysvaltain kongressin kuulusteluissa vuonna 2008, kun finanssikriisi räjähti käsiin.
Varoittelin finanssikriisistä jo pari vuotta aikaisemmin.
Oheisen jutun saat lukukelposeksi täältä. (valitse oikeasta ylänurkasta suurennussuhde: original).
Samaa talouden ennakoinnin heikkoutta edustavat myös suomalaiset taloustoimittajat. He kulkevat kuin pässit narussa vallassa olevien suomalaisten taloustieteilijöiden uskomusten mukaan. He eivät erota oikeita profeetoita vääristä.
Olen keskittynyt aiheeseen viimeisessä kirjassani: ”Kasvun loppu – ilman kasvua ei ole ostovoimaa” (2016).
Nyt otan pienen näytteen kirjan osiosta jota kansanedustaja Erkki Tuomioja referoi kirja-arviossaan seuraavasti: ”Herkullisimmillaan Ojapelto on arvioidessaan ja suomiessaan ekonomisteja ja taloustoimittajia, olkoonkin että se tapahtuu suurelta osin häneen kohdistuneiden loukkausten, vähättelyjen ja sensuroinnin kautta”.
Olen jo aikaisemmin kritisoinut taloustieteilijöiden ammattitaitoa ja nyt on taloustoimittajien ja talouslehtien vuoro. Otan tähän kirjoitukseen suoraan kirjasta pienen osion taloustoimittajiin kohdistuneesta kritiikistä (s. 483-489).
Kirja julkaistiin syksyllä 2016 (teksti on yli 2 vuotta vanhaa mutta erittäin ajankohtaista vieläkin.)
Toimittajat ilman rajoja julkaisi 21.4. 2016 tämän vuoden lehdistönvapausindeksinsä. Suomi on edelleen indeksin kärkipaikalla, kuten joka vuosi vuodesta 2009 lähtien. 180 maan indeksiä varten toimittajajärjestö mittaa muun muassa toimittajien turvallisuutta, median riippumattomuutta ja itsesensuuria sekä lehdistöä rajoittavaa lainsäädäntöä.
Journalistiliiton puheenjohtaja Hanne Aho on huolissaan media-alan toimittajien saneerauskehityksestä: ”Kuinka toimittajat pystyvät tekemään työnsä, kun heitä on koko ajan vähemmän ja töitä enemmän?”
Hän toivoo, että toimittajat muistavat lehdistönvapauden tärkeyden ja muistuttavat siitä myös lukijoita. Median on reagoitava heti, jos lehdistönvapautta ollaan rajoittamassa.
Yhdysvaltalainen Freedom House on muistuttanut lehdistönvapauden seuraamisen olevan tärkeää. Tutkimuslaitoksen mukaan sen heikentyminen on usein merkki siitä, että muitakin ihmisoikeuksia ollaan kaventamassa.
Suomen sijoitus vapaan tiedonvälityksen mallimaana on suorastaan mairitteleva. Onko todellisuus sitten näin loistava – minulla on siihen valitettavasti yli 30 vuoden omakohtainen ja päinvastainen kokemus.
Kartan mukaan Suomen pitäisi olla lehdistön vapauden onnela.
Aloitin yhteiskunnallisen kirjoittamisen sekä digitalisaation kritisoinnin jo 80-luvun alkupuolella lähinnä talouselämän lehdissä kuten Kauppalehdessä, Talouselämässä ja Insinööri-Uutisissa (nykyisin Tekniikka&Talous).
Silloin sain vielä palstatilaa niissä, koska näkemykseni olivat niin uusia ja poikkeavia, että ne voitiin laittaa ns. ”linkolalaisen kylähullun” nimiin. Mitä paremmin onnistuin ennakoimaan tulevaa kehitystä, sitä systemaattisemmin palstat sulkeutuivat.
Ensin Insinööriuutisten päätoimittaja Heikki Vuonamo kutsui minut yhdeksi kuudesta vakituisesta kolumnistista parin vuoden pestille.
Vuoden kuluttua pestini yllättäen lopetettiin ja kaikki muut viisi saivat jatkaa. En koskaan saanut tietää, miksi ja kuka oli kolumnistiurani lopetuksen takana. Olen melko varma, että se ei ollut Vuonamo.
Otsikoista jo voi päätellä mitkä asiat olivat silloin agendalla.
Oheisen jutun saat lukukelposeksi täältä. (valitse oikeasta ylänurkasta suurennussuhde: original).
Toinen Suomen sananvapautta kuvaava tapaus tapahtui Nykypäivä-lehden kohdalla. Sen päätoimittajaksi tuli Jarmo Virmavirta. Hän halusi muuttaa lehden vähän keskustelevammaksi ja ärhäkkäämmäksi.
Hän kutsui minut vakituiseksi kolumnistiksi useamman muun joukkoon. Hän tiesi vuorenvarmasti, että en edusta perinteisiä kokoomuslaisia näkemyksiä ja juuri sen takia hän minut valitsikin. Häneltä löytyi vielä moniarvoista journalismia joka on nykyään Suomessa peräti harvinaista.
Vuoden verran sain kirjoitella ja tyylilleni uskollisena kritisoin päättäjiä nimeltä. Pettymyksekseni yksikään kokoomuslainen ei halunnut ”korjata näkemyksiäni”.
Toisena lehden vakituisena kolumnistina toimi tuolloin EK:n silloinen toimitusjohtaja Johannes Koroma. Kritisoin omassa kolumnissani hänen kirjoitustaan. Vaikka hän oli entinen Kauppalehden ja Uuden Suomen päätoimittaja jolla luulisi kynän pysyvän kädessä, hän ei tarttunut kynään vaan puhelimeen.
Sen jälkeen olin entinen kolumnisti. Virmavirta ei tietenkään voinut mitään ”isommalleen” vaan pahoitteli erottamistani.
Jo paljon ennen EU:hun liittymistä (v.1997) varoittelin siitä.
Oheisen jutun saat lukukelposeksi täältä. (valitse oikeasta ylänurkasta suurennussuhde: original).
Vielä 90-luvulla sain palstatilaa Suomen Kuvalehdessäkin, kun sen päätoimittajana toimi Martti Backman. Hänkin sai ”kenkää”, kun lehti teki liian syvälle meneviä paljastuksia Suomen pankkimaailman 90-luvun koukeroista.
Tilalle tuli pankkimaailman entinen tiedotusjohtaja ja uskottu Tapani Ruokanen, ja sen jälkeen palstatila loppui allekirjoittaneelta myös sieltä. Backmanin poistuttua kaikki yhteiskunnallinen kritiikki loppui Suomen Kuvalehdestä.
Vuonna 1995 ei ollut internetin palvelualustoja.
Oheisen jutun saat lukukelposeksi täältä. (valitse oikeasta ylänurkasta suurennussuhde: original).
Ennen finanssikriisiä ja sen jälkeen aloin kirjoitella pankkiasioista vähän laajemminkin. Jokin kirjoitus oli aktivoinut Kauppalehdessä silloin toimineen toimittaja Katja Boxbergin.
Hän halusi tehdä haastattelujutun Kauppalehteen. Matkustin omalla kustannuksellani Tampereelta Helsinkiin tapaamaan häntä. Haastattelu sujui hyvässä hengessä vaikka kritisoin taloustoimittajia yleisesti siitä, että he eivät olleet käsitelleet omissa kirjoituksissaan pankkimaailman johdannaispaperien suuruutta. (vaadin sen julkaisua)
Tätä graafia en ole saanut julkaistua yrityksistäni huolimatta myöskään Hesarissa.
Siitä vähän hitaampikin lukija näkee yhdellä silmäyksellä, että pankkimaailma on konkurssikypsä. Boxberg lupasi lähettää jutun oikoluettavaksi kun se olisi valmis. Lisäksi lehden valokuvaajan kanssa kävimme ottamassa juttua varten 30-40 valokuvaa läheisessä Hesperian puistossa.
Parin viikon kuluttua kyselin sähköpostitse jutun tarkistuskappaletta ja Boxberg rauhoitteli, että kyllä se tulee. Kuukauden kuluttua hän sitten ilmoitti, että tämä ei ollutkaan mikään haastattelutilaisuus vaan pelkkä ”keskustelutilaisuus”.
Tapahtumien kulkuun oli puuttunut Kauppalehden päätoimittaja Arno Ahosniemi. Hän sensuroi jutun, vaikka Boxberg väitti, ettei kyse suinkaan ole sensuroinnista. Kun pyysin, että voisinko julkaista kirjeenvaihtomme blogillani, hän kielsi sen ehdottomasti.
Pääoman juoksupoikana Ahosniemi oli unohtanut tyystin Anders Chydeniuksen maailman ensimmäisen julkisuuslain. Tämä ihmisoikeuksia ja demokratiaa korostanut laki kumosi ennakkosensuurin ja takasi laajemman painovapauden kuin missään muualla. Ei kuitenkaan juhlapuheista huolimatta enää nykyisin Suomessa.
Olin joutunut Kauppalehden ”mustalle listalle”, vaikka vielä päätoimittaja Lauri Helven aikana minusta oli tehty useampikin haastattelujuttu lehteen.
Jo vuonna 1984 varoittelin Kauppalehdessä teknologiasta
Oheisen jutun saat lukukelpoiseksi täältä. (valitse oikeasta ylänurkasta suurennussuhde: original).
Ahosniemen journalistinen toiminta herättää ihmetystä, koska hän on samanaikaisesti toiminut päätoimittajien yhdistyksen puheenjohtajana ja toimi nokkamiehenä Päätoimittajat vetoavat luotettavan median puolesta – ”Emme salli, että journalisteja vaiennetaan painostamalla”.
Varsinaiselta hurskastelulta kuulostaa, kun hän on vetoomuksen esittelytilaisuudessa todennut: ”Aiomme vastaisuudessakin olla demokratian ja sananvapauden tukipilareita, osa toimivaa suomalaista yhteiskuntaa. Eettisesti kestäviin periaatteisiin sitoutuneen ammattimedian tehtävä on vaikeinakin aikoina kirkas”.
Kauppalehden toimittajien nykyisestä arvomaailmasta kertoo, että lehden toimittajat valitsivat vuonna 2000 sisäisessä äänestyksessä Björn Wahlroosin ”Vuoden mieheksi”. Näin toimittajat perustelivat ykkössijaa: “Hän teki kymmenessä vuodessa miljardin omaisuuden ja nousi vielä finanssiryhmän johtoon. – Toteutti Pentti Kourin idean. – Parannuksen tehnyt mies, joka kääntymyksensä jälkeen menestynyt hyvin. – Tavoitteellinen mies. – Honey Bear – Finnish style”.
Ylettömän hehkutuksen sijaan läntisen naapurimaan toimittajat ovat kyseistä ”Honey Bearista” hieman kriittisempiä. Ruotsalainen taloustoimittaja Andreas Cervenka kirjoitti jo syksyllä 2015 Nordeasta ja Wahlroosista, että ”jos maailman finanssinerot näyttävät tältä, kuka tarvitsee idiootteja?”
Kauppalehden taloustoimittajille ei ole vahingossakaan tullut mieleen, että hänen toimintansa tuloksena kymmenet taloustoimittajat saavat näinä päivinä ”kenkää”.
Wahlroos on Mandatumin vuosinaan tehokkaimmin myynyt suomalaisia yrityksiä ulkomaiseen omistukseen ja päätäntävaltaan. Se on mahdollistanut suomalaisen teollisuuden ulosliputuksen ja talouslehtien mainosrahatkin ohjautuvat tärkeämmille markkinoille ja digitalisaation seurauksena ulkomaisille nettimaailman megayhtiöille.
Taloustoimittajille ei ole väliä kuka ja mistä Suomea johdetaan.
Oheisen jutun saat lukukelpoiseksi täältä. (valitse oikeasta ylänurkasta suurennussuhde: original).
Se näkyy talousvaikeuksina myös suomalaisissa mediataloissa, joissa taloustoimittajienkin ”ulosliputus” kiihtyy,
Toinen esimerkki kertonee taloustoimittajien tavasta suhtautua niihin toisinajattelijoihin, jotka eivät heijasta heidän omia näkemyksiänsä ja arvomaailmaansa. Samalla se kertoo journalistisesta tavasta luoda mielikuvia valitsemalla haastatteluaineistosta itselle sopivat kohdat ja vaikenemalla toisista. Lopputulokseta tulee tarkoitushakuinen.
Vielä 2000-luvun alussa Kauppalehdestä löytyi vielä palstatilaa
Oheisen jutun saat lukukelpoiseksi täältä. (valitse oikeasta ylänurkasta suurennussuhde: original).
90-luvun puolivälissä Talouselämä-lehden silloinen toimittaja Pekka Seppänen soitti ja halusi tehdä minusta henkilöhaastattelun lehteensä. Suostuin sillä ehdolla, että pysyttäisiin tiukasti asiassa eikä eksyttäisi epäoleellisuuksiin. Minulla oli jo silloin valmiiksi pieni epäilys lehden tarkoitushakuisuudesta.
Haastattelutilanteessa kerroin sitten humoristisena yksityiskohtana, että olen kirjoitteluni seurauksena joutunut kymmeniin tilaisuuksiin esitelmöimään ja ”vääntämään kättä” aiheesta erilaisissa paneelikeskusteluissa.
Ääriesimerkkeinä mainitsin, että olen ollut matkalaukkusaarnaajana ja esitelmöijänä jopa Tampereen Yliopistolla pidetyillä valtakunnallisilla Taloustieteen Päivillä ja pari kertaa Eduskuntatalon auditoriossa ja sieltä aina Kemin Kylähullujen Yöhön.
Taloustoimittajat vääristelevät haastatteluja tarkoitushakuisesti.
Oman tarkoitushakuisuutensa siivittämänä Seppänen sitten otsikoi juttunsa:
”Talouskeskustelun kylähullu ei anna periksi”. Muutenkin juttu antoi epäsuorasti ymmärtää, että onhan se mies vähän hullu.
Hän valitsi irtohuulestani tarkoitushakuisesti haluamansa kohdan ja kirjoitti: ”Onko mies hullu? Kemin kylähullukonttori ainakin kelpuutti hänet esiintymään Kylähullujen yöhön”. – Siitä, että minut on valittu vuosien varrella esitelmöimään melkein kaikkiin suomalaisiin yliopistoihin, Seppänen ei maininnut mitään.
Tällaisella toimittajan ”oikealla” asenteella Seppäsestä tuli myöhemmin Talouselämä-lehden päätoimittaja.
Jo 90-luvun alussa varoittelin massatyöttömyydestä sekä palkka- ja veroeroosiosta.
Oheisen jutun saat lukukelpoiseksi täältä. (valitse oikeasta ylänurkasta suurennussuhde: original).
Kauppalehden, Talouselämä-lehden ja muidenkin päätoimittajien nykyinen toiminta kuvastelee laajemminkin medioiden nykyistä tilaa, vaikka he yhteisessä julkilausumassa hurskaasti julistavat: ”Me hyvää journalistista tapaa noudattavat päätoimittajat emme aio olla valemedian hiljaisia tukijoita ja myötäjuoksijoita.
Sitoudumme oikeisiin tietoihin perustuvaan ja merkitykselliseen journalismiin. Kun tietoja pyritään tahallisesti hämärtämään tai vääristelemään, puutumme siihen omissa medioissamme”.
Äskettäinen kysely-tutkimus kertoo lukijoiden näkemyksistä kuitenkin päinvastaista. Enemmistö Suomessa epäilee mediaa. Talousasioiden käsittelyssä mediailmastoa pidetään oikeistolaisena.
Onko Suomen tiedotusilmasto oikeistolainen? Onko uutisointi maahanmuutosta epätarkkaa? Näin ainakin kertoo kansainvälisen YouGov -markkinatutkimusyhtiön tuore tutkimus.
Tutkimuksessa kysyttiin runsaalta 8 000 aikuiselta eurooppalaiselta käsityksiä median painotuksista ja luotettavuudesta. Verkkotutkimus tehtiin tammikuun lopulla. Tutkimusmaat olivat Suomen lisäksi Britannia, Saksa, Ranska, Tanska, Ruotsi ja Norja. Median poliittisia painotuksia kysyttiin viideltä aihealueelta: taloutta, asuntoasioita, terveyttä, rikoksia ja maahanmuuttoa koskevista uutisoinnista.
Seitsemän maan kansalaisista suomalaiset pitävät mediaansa oikeistolaisimpana, etenkin taloudesta, asumisesta ja terveydestä raportoitaessa. Samansuuntaiset tulokset saatiin Britanniasta.
Tanskassa ei painotuksia oikeisto–vasemmisto-akselilla juuri nähdä. Ranskassa, Saksassa ja etenkin Ruotsissa mediaa pidetään vasemmistolaisena. Poliittisten painotusten lisäksi YouGov -gallupissa kysyttiin käsityksiä median tarkkuudesta seitsemällä aihealueella.
”Käsitykset tiedotusvälineiden poliittisesta värittyneisyydestä ovat aina yhteydessä siihen, miten vastaaja oman asemansa yhteiskunnassa näkee ja mitä politiikassa on meneillään”, sanoo tutkija Esa Reunanen Tampereen yliopiston viestinnän ja median yksiköstä. Vähän vanhempikin tutkimus todistelee samaa asiaa.
Vain työnantajajärjestöillä on huonompi luottamus kuin medialla.
Media myötäilee valtaeliittiä. Tähän tulokseen on tullut viestinnän professori Hannu Nieminen tutkimuksessaan ”Media ja demokratia Suomessa – kriittinen näkökulma” (2005), joka on vaiettu valtamedioissa täysin, tosin ymmärrettävistä syistä.
Nieminen toteaa, että ”mediat palvelevat huonosti kansalaisia. Julkiseen keskusteluun tuodaan asioita, jotka ovat jo auktorisoituja. Kriittinen, ristiriitoja ja
konflikteja sisältävä keskustelu puuttuu.
Työnantajamyönteisyys näkyy mediassa. Osallistuvasta kansalaisesta on huolissaan vain oikeuskansleri”. Poikkeavia näkemyksiä ei esitetä, eikä niille anneta mediatilaa, vaikka kriitikoita olisikin.
On lohdullista, että jo kymmenen vuotta sitten mediatutkijat ovat todenneet medioiden siirtyneen vallan vahtikoirista, vallan sylikoiriksi.
Ei ole kovin suuri ihme, että mediat ovat oikeistolaistuneet. Valtamediat saavat puolet rahoituksestaan mainostuloista. Vielä 60-luvulla lähes joka paikkakunnalla ilmestyi sekä oikeistolainen että vasemmistolainen lehti. Esimerkiksi asuinpaikallani Tampereella nuoruudessani ilmestyi oikeistolainen Aamulehti ja vasemmistolaisista Kansan lehti sekä Hämeen Yhteistyö. Tosin vasemmistolehtien levikit olivat mitättömiä Aamulehteen verrattuna.
Nyt melkein kaikki vasemmistolehdet on tapettu kun mainosrahat niille ovat loppuneet. Nyt oikeistolaiset lehdet ovat enää jäljellä ja nekin sinnittelevät henkitoreissaan, kun mainosrahat menevät nykyään Googlelle, Facebookille ja sähköisiin medioihin.
Herättelin intellektuellejakin ottamaan kantaa yhteiskunnallisiin muutoksiin.
Oheisen jutun saat lukukelpoiseksi täältä. (valitse oikeasta ylänurkasta suurennussuhde: original).
Päätoimittajat ohjailevat journalismin sisältöä. Nykyisissä valtamedioissa ei enää saa kritisoida markkinatalouden toimintaa ja pääoman valtaa kun juuri on päästy kommunismin ja ryssän pelosta irti. Vapaa markkinatalous ilman sääntelyä on valtamedioiden päätoimittajien ainoa uskomus. Sitä ei sovi kriitikoiden horjuttaa.
Valtamedioiden näkökulma on pääosin kokoomuslainen. Valtaeliitti kannattaa kokoomusta. Professori Ilkka Ruostetsaari on kerännyt kansainvälisesti ainutlaatuisen aineiston suomalaisesta eliittirakenteesta.
”Vallan sisäpiirissä” -teoksessaan Ruostetsaari esittelee tutkimustuloksia vuosien 1991, 2001 ja 2011 kyselytutkimuksista, joiden kohteina olivat seitsemään suomalaiseen eliittiryhmään kuuluvat henkilöt
Mukana ovat poliittinen eliitti, hallintoeliitti, elinkeinoelämän eliitti, järjestöeliitti, joukkotiedotuseliitti, tiede-eliitti ja kulttuurieliitti (Aikalainen 9.12.2015).
Suomen valtaeliitti on vahvasti kokoomuslainen. Kansallisen kokoomuksen kannatus on jopa poliittisessa eliitissä suurempi kuin puolueen kannatus eduskuntavaaleissa.
Eniten kokoomus on vahvistunut joukkotiedotuseliitissä, jossa sen kannatus on noussut 21 prosentista 50 prosenttiin kahdessa vuosikymmenessä.
Mediapäättäjät ovat erityisen kokoomuslaisia. Toimittajia on väitetty vihervasemmistolaisiksi. Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan entinen johtaja Matti Apunen on vaatinut jopa toimittajien puoluekantojen selvittämistä. Vielä ollessaan Aamulehden päätoimittajana hän väitti, että hän ei ole uusliberalisti, vaikka Hesarin toimittajat olivat valinneet hänet toisinajattelijoiden ranking-listassa kaikkein oikeistolaisimmaksi toisinajattelijaksi.
Ilkka Ruostetsaaren kysely ei paljasta tavallisten toimittajien puoluekantoja mutta joukkotiedotuseliitin se kertoo kokoomuslaistuneen jyrkästi.
Se saattaa selittyä sillä, että päätoimittajatkin joutuvat pitkälti ajattelemaan omaa mediaansa talouden näkökulmasta. Toisaalta päätoimittajat ovat tiiviissä vuorovaikutuksessa muiden eliittien kanssa. Toimituksellista työtä tekevien keskuudessa poliittinen kannatusjakauma voi olla aika tavalla erilainen kuin päällikköportaassa.
Kokoomuksen kannatus näyttää nousseen sen jälkeen, kun sen oma lehti Uusi Suomi lopetettiin 1990-luvun alussa.– Taustalla on mediakentän murros ja kaupallisuuden lisääntyminen, kun lähes kaikki sanomalehdet ovat irtaantuneet poliittisista kytköksistään. Kaupallisuus ja kilpailu ovat korostuneet mediakentässä, ja media on tullut lähemmäksi muuta bisnestä.
Euroopassakin mielipiteen vapaus on kehnolla tolalla.
Kaikki päätoimittajat tietenkin kiistävät tällaiset kytkökset ja paukuttelevat henskeleitään ensimmäisestä sijasta sananvapausindeksissä. Kaiken kukkuraksi Suomi isännöi Unescon lehdistönvapauden päivän kansainvälistä konferenssia, joka oli keväällä 2016 Helsingissä. Kaksi päivää kestävän konferenssin pitopaikkana oli Finlandia-talo, jonne kokoontui maailmalta yli 1 100 nimekästä osallistujaa pohtimaan sanan- ja ilmaisunvapauden nykytilaa ja vapaan tiedonvälityksen uhkakuvia eri puolilla maailmaa.
Sananvapauden ”mallimaalla” on kuitenkin kunniakkaat perinteet sananvapauden historiassa. Sotkamossa syntynyt pappi ja poliitikko Antti Chydenius sai aikaiseksi maailman ensimmäisen julkisuuslain, painovapausasetuksen. Laki loi perustan sananvapaudelle, päätöksenteon läpinäkyvyydelle, avoimelle demokratialle ja korruption kitkemiselle.
Se toi sanan- ja ilmaisuvapauden osaksi ihmisoikeuksia. Samalla se toimi myös lähtölaukauksena riippumattoman lehdistön synnylle Ruotsi-Suomessa.
Suomessa päätoimittajat ovat kuitenkin kaiken kritiikin ulkopuolella. Olen muutaman kerran kritisoinut päätoimittajien omia kirjoituksia ja lähettänyt lehteen vastineen. Ainoatakaan ei ole julkaistu kyseisessä lehdessä. Olen sen jälkeen lähettänyt kirjoituksen johonkin toiseen lehteen.
Sieltä on tullut takaisin kommentti, joka kehottaa lähettämään vastineen asianomaiseen lehteen, koska he eivät voi julkaista toisen lehden vastinetta. Näin ympyrä on tehokkaasti sulkeutunut.
Päätoimittajat eivät tosipaikan tullen uskalla asettaa osaamistaan ja tietämystään vaakalaudalle ja julkiseen arviointiin. Nykyisellä käytännöllä he suojelevat toisiaan, joten he voivat kirjoittaa vapaasti mitä tahansa. Kirjoittamaton sääntö on, että päätoimittaja ei toista päätoimittajaa noki. Tilanne on sama kuin taloustieteilijöiden keskuudessa.
Olen nauranut jo yli 30 vuotta ekonomistien totuuksille
”Kun toimittajat puhuvat vaikkapa mainonnasta tai politiikasta, he eivät tunne mitään kaunistelemisen tarvetta, on todennut viestintätutkija Erkki Karvonen. Jok’ikinen vika tuodaan päivänvaloon.
Mutta annas olla kun median pitäisi ruotia hivenen itseään. Silloin puhutaan yksinomaan huoneentaulukieltä – miten asioiden pitäisi olla, millaista journalismi parhaimmillaan on. Kaikki muu yhteiskunnassa näyttäytyy likaisena ja raadollisena, vain journalismi puhdasvetisenä lähteenä tämän pahuuden keskellä, kritisoi Karvonen.
Medioiden pitäisi ainakin periaatteessa vahtia valtaapitäviä ja kaivaa kansalaisille oleellisia asioita. Toimittajien omasta liikkumatilasta ei juuri ole ”jostakin syystä” tehty tutkimuksia.
Takavuosina toimittajat Simo Sipola ja Elina Hirvonen yrittivät perehtyä TV-nelosen ”Palaneen käry” -ohjelmassa(8.3. 2001). toimittajien omaan journalistiseen vapauteen miten he voivat vaikuttaa juttujensa sisältöön.
He lähettivät ennen ohjelmaa gallup-kyselyn 1 000 toimittajalle ja kysyivät, olivatko he kohdanneet työssään päätoimittajien taholta sensurointia. Kuvaavaa tässä ”epätieteellisessä” kyselyssä oli, että Sipolan mukaan mm. Turun Sanomien, Taloussanomien, Ilta-Sanomien ja Iltalehden päätoimittajat suhtautuivat erittäin nihkeästi kyselylomakkeiden eteenpäin viemiseen lehtiensä toimituksessa.
Vastauksia gallup-kyselyyn tuli kuitenkin 122 kappaletta. Kyselyn tulos oli, että suoranaista sensurointia oli kokenut 22 prosenttia toimittajista. Koska toimittajat olivat oppineet yleensä nopeasti, mistä lehdessä saa kirjoittaa ja millä sävyllä, niin 55 prosenttia toimittajista myönsi harrastaneensa työssään itsesensuuria. Ainoastaan 23 prosenttia tunsi saavansa tehdä työtä ilman ulkopuolista ohjausta.
Sitten tutkimusta tehneet toimittajat ryhmittelivät ne aiheet pääryhmittäin, joita lehdissä sensuroidaan. 28 prosentissa sensurointi tapahtui yleisillä verukkeilla: ”väärät henkilöt” tai ”huonot aiheet”, joita ei tarvitse perustella.
Eliittiin kohdistuvaa kritiikkiä sensuroitiin 28 prosentissa tapauksista, omiin mainostajiin kohdistuvaan kritiikkiin sensuuri iski 25 prosentissa, yrityksiin ja yrittäjiin kohdistuvaan kritiikkiin puututtiin 9 prosentissa, homoihin, pakolaisiin, köyhiin ja työttömiin kohdistuviin juttuihin puututtiin 8 prosentissa tapauksista.
Koska päätoimittajan luoma ”lehden linja” iskostetaan nopeasti toimittajiin,
oman karriäärin kannalta on viisasta harrastaa hyväksi havaittua itsensuuria. Sitä siis tunnusti harrastaneensa peräti yli puolet toimittajista.
16 prosenttia toimittajista oli kokenut, että köyhistä, työttömistä, homoista ja pakolaisista ei ollut sopivaa kirjoitella, ainakaan myönteisesti. Eliittiin kohdistuvaan kritiikkiin itsesensuuri iski 9 prosentissa. Samoin 9 prosentissa tapauksista jätettiin kritiikki kirjoittamatta yrityksistä ja yrittäjistä.
Eriarvoisuuden esilletuominen, tuttujen rötökset ja tonttipolitiikka estivät 7 prosentissa tapauksista jutun tulemista lehtien sivuille. Omistajia ja mainostajia ei tohdittu kritisoida 5 prosentissa tapauksista. Luonnon- ja ympäristönsuojeluun kohdistui 5 prosentin tsesensuuri.
Jo 90-luvulla olin ekonomistien vähättelyn kohteena.
Oheisen jutun saat lukukelpoiseksi täältä. (valitse oikeasta ylänurkasta suurennussuhde: original).
Kuvaavaa oli myös se, että tähän lehden sisällä tapahtuvaa sensurointia käsittelevään keskusteluosioon oli studioon kutsuttu näyttävä joukko eturivin päätoimittajia.
Kaikki (!) kieltäytyivät tulemasta, vaikka journalistinen vapaus, tai edes keskustelu siitä, pitäisi olla lähellä heidän sydäntään. Tai oikeammin, heidän pitäisi aina olla käytettävissä asiasta keskusteltaessa ja toimia journalistisen vapauden esitaistelijoina.
Kutsun olivat saaneet Lauri Helve (Kauppalehti), Vesa-Pekka Koljonen (Ilta-Sanomat), Pekka Karhuvaara (Ilta-lehti), Matti Apunen (Aamulehti) ja Antti-Pekka Pietilä (Taloussanomat).
Ohjelmassa yritettiin puhelinhaastatella Hesarin päätoimittaja Janne Virkkusta lehden toimittajien vapaudesta. Hän suivaantui moisesta röyhkeydestä niin, että lopetti koko ohjelman. Hesari nimittäin omisti TV-nelosen ja hän pystyi sitä kauttaa vaikuttamaan Suomen ”moniarvoiseen journalismiin” aivan konkreettisesti, kuten ”seriöösin journalistin” tapoihin kuuluu.
Päätoimittajien sensuroinnin johdosta poikkeaville näkemyksille ei löydy palstatilaa näin ollen edes toimituksen sisältä. Saati sitten ulkopuolisilta kirjoittajilta.
Ilmeisesti lehden tärkein tehtävä päätoimittajien mielestä on myydä ilmoituksia lukijoille, ja toimitusaineiston on tuettava maksettua mainontaa? – Ja lisäksi tuoda median omistajille voittoa.
Kiinnostava yksityiskohta ohjelmassa oli professori Heikki Ervastin tutkimus päätoimittajien käsityksiä työttömien työntekijöiden työhalukkuudesta. Useimmat päätoimittajat pitävät työttömiä työtävieroksuvina ”sosiaalipummeina”. Näin siksi, että tuolloinkaan heillä ei ollut digitalisaation vaikutuksista pienintäkään käsitystä.
Tällaista oli suomalainen journalismin todellisuus muutama vuosi sitten ja ei se taida olla siitä juuri muuttunut. Talouslehtien päätoimittajat ovat yhä edelleen pääoman juoksupoikia ja toimittajat ”munattomia pelkureita”.
Taloustoimittajat väittävät kirjoittavansa täysin ”puolueetonta” ja todellista tietoa kaikkien journalististen sääntöjen mukaan. Digitalisaatiota ei kritisoida vähäisimmässäkään määrin, onhan se tuottavuuden lähde. Uskotellaan lukijoille, että katoavien työpaikkojen tilalle tulee vastaava määrä uusia ja paremmin palkattuja.
Tuottavuuden parantamista kaikki taloustoimittajat pität kilpailukyvyn kannalta tärkeänä mutta kukaan heistä ei kerro, kuinka tuottavuuden hedelmät (osingot) ohjautuvat tai ohjataan kaikkien kansalaisten ostovoimaksi ja yhteiskunnan hyvinvointipalveluiden ylläpitämiseksi.
Taloustoimittajat eivät vieläkään ymmärrä teknologian työllisyysvaikutuksia. (Kuva: ”Talouskasvun takarajasta”)
Tämän todisti hiljattain esitetty saksalaisten TV-dokumentti: ”Talouskasvun takaraja” (System error). Taloustoimittajien pitäisi ehdottomasti katsoa se, jotta tietäisivät missä mennään.
Ylen taloustoimittajien ammattitaito ei riitä tällaisten dokumenttien tekoon. He eivät osaa edes autettuna tehdä haastateltavilleen oikeita kysymyksiä. Vuodesta toiseen perätään poliitikoilta vain leikkauslistoja. Ylessä johtajien määrä vain lisääntyy vaikka toimittajien ovien saranat aukeavat nykyään pelkästään ulospäin.
Ajan merkki on se, että vielä vuosikymmen sitten Taloustoimittajien yhdistyksessä oli 361 jäsentä, nyt enää hädin tuskin 250. Toimitukset kutistuvat, mikä ei voi olla vaikuttamatta työn jälkeen. ”Talousjournalismin kulta-aika ja siihen kytkeytyvä autonomia näyttäisivät päättyneen eurokriisiin ja sen jälkimaininkeihin”, totesi Jouni Yrjänä kirjassaan: ”Rahan perässä, vallan kintereillä”.
Kun Kauppalehden päätoimittaja Arno Ahosniemi hyllytti minun haastatteluni, persoonan lisäksi hän tarkoituksellisesti esti kiusallisen tiedon (jota olin tuomassa haastattelussa esiin) pakkien taloudellisesta tilanteesta. Kauppalehti viestittää yhä edelleen, että pankit ovat nyt hallinnassa ja uusia pankkikriisejä ei enää pääse tulemaan.
Talouslehtien toimittajat eivät edes kysele päättäjiltä, millä tai kenen rahoilla pankkien taseissa olevien johdannaispaperien arvonalennus suoritetaan, jotta luottamus pankkeihin ja niiden välille palautuisi?
Ennestään tiedetään Islannin pankkikriisistä, että kun niiden pankkien johdannaispaperit realisoitiin, niin niiden arvosta hävisi 94 prosenttia taivaan tuuliin. Niiden teoreettinen tasearvo oli ja on vieläkin 10 kertaa suurempi kuin koko maailman BKT. Sitä ei Kauppalehdessäkään saa sanoa.
Kauppalehti pitää itsestään selvänä, että pankit pitää pelastaa kaikissa olosuhteissa valtion rahoilla eli siirtää pankkien vastuuttomuudet veronmaksajien vastuulle.
Kauppalehti ei kerro lukijoilleen, kuinka paljon on törsätty veronmaksajien rahoja ja vastuita vuoden 2008 finanssikriisissä (arviot liikkuvat eri lähteiden mukaan 2 000 – 4 500 miljardiin euroon).
Ainoana poikkeuksena on ollut Taloussanomien Jan Hurri, joka on sanonut sen olevan 3 800 miljardia euroa. Yhdysvalloissa siihen käytettiin 1 700 Amerikan biljoonaa.
Uuden finanssikriisin riski nyt suurempi kuin vuonna 2008. Velka jatkaa tasaisesti kasvuaan.
Maailmalla on piilossa kaikkien aikojen velkavipu, joista Kauppalehti on hiljaa. Pelkästään Yhdysvaltain, euroalueen, Japanin ja Kiinan keskuspankit ovat kymmenen viime vuoden aikana pumpanneet maailman finanssimarkkinoille uunituoretta rahaa lähemmäs 15 000 miljardia Yhdysvaltain dollaria vastaavan määrän elvyttääkseen taloutta.
Samaan aikaan maailman kaikkien julkisten ja yksityisten velkavastuiden yhteismäärä on paisunut hieman vaille 240 000 miljardiin dollariin. Se on enemmän kuin milloinkaan ennen ja noin 70 000 miljardia dollaria enemmän kuin kymmenen vuotta sitten juuri ennen finanssikriisiä.
Tämä velkavuori rajoittaa digitalisaation lisäksi tulevaa kulutuskysyntää, kasvua ja tulevia (teoreettisia) työpaikkoja. Velka on diskontattua (edeltä käsin kulutettua) ostovoimaa.
Kauppalehti ei ole edes kertonut lukijoilleen, mitä silmänkääntötemppu ”bail-in” tarkoittaa pankkien pitämiseksi pystyssä. EU:n kriisinratkaisuneuvoston varapuheenjohtaja Timo Löyttyniemi on häveliäästi todennut:
”Vakavaraisuusongelmien kanssa painiville pankeille oman pääoman ja joidenkin velkojen alaskirjaus ja tiettyjen velkojen ”konvertointi” omaksi pääomaksi on tärkeä työkalu”. Siis pankkien ”vakavaraisuus kasvaa” kun velkoja (huonolaatuisiakin) siirretään lisää pankin taseessa ”omaksi pääomaksi”.
Lisäpuskuriksi päätettiin perustaa kriisinratkaisurahasto. Rahastoon kerätään vähintään prosentti taatuista talletuksista vuoden 2023 loppuun mennessä. Nyt rahastoon on kerätty 24,9 miljardia euroa. Jäsenmaiden kanssa on sovittu 55 miljardin euron väliaikaisesta rahoitusjärjestelystä. Sen jatkoksi luodaan pankkiunionin yhteinen hätärahoitus. Nämä ”vakuusrahastot” ovat täysin mitättömiä pennosia seuraavassa finanssikriisissä.
Kauppalehti ei ole myöskään kertonut, miksi Euroopan keskuspankki on ostanut pankeilta kaupaksi käymättömiä velkakirjoja ja mihinkä hintaan – nimellisarvoonsa vai markkinahintaan – ja mikä (paljonko) on markkinahinta? – ja kuinka paljon veronmaksajien riski kasvaa näistä pankkien taseiden korjaamisista.
EKP on ostanut markkinoilta (pankeilta) arvopapereita peräti 2 550 miljardin euron arvosta. Vuoden 2018 loppuun mennessä rahapoliittiseen elvytykseen on käytetty veronmaksajien piikkiin noin 2 600 miljardia euroa. Ne on tarkoitettu yritysten investointeihin (mitään vakuuksia kohdennuksista ei ole vaadittu), mutta todellisuudessa ne ovat menneet pörssikeinotteluun.
Jälkimarkkinoilta ostettuja valtionlainoja oli EKP:n taseessa kaikkiaan noin 1800 miljardin euron arvosta. Tämä rahasumma on käytännössä ”uutta rahaa”, sillä keskuspankit ovat ostaneet velkapaperit – vanhaa sanontaa käyttäen – painamalla rahaa.
Kukin euroalueen kansallinen keskuspankki ostaa käytännössä vain oman maansa velkakirjoja ja merkitsee ne taseeseensa saataviksi. Suomen Pankin taseessa oli vuoden 2018 lopussa noin 24 miljardin euron edestä Suomen valtion lainapapereita. Summa on lähes neljännes Suomen koko velkataakasta. Tästäkin kepulikonstista Kauppalehti on ollut hiljaa.
Suomen Pankin tase oli vuonna 2006, siis kaksi vuotta ennen Lehman Brothers -pankin kaatumista noin 20 miljardia euroa. Vuoden 2018 lopussa taseen loppusumma oli 135 miljardia euroa.
Tase oli kasvanut moninkertaiseksi runsaassa kymmenessä vuodessa. Kauppalehti ei ole kertonut kuka on viimekädessä Suomen Pankin velkojen lopullinen takuumies (ja maksaja).
Kauppalehti (ja Aki Kangasharju) ovat koko ajan paasanneet Suomen kilpailukyvystä ja palkankorotusten pidättyvyydestä, mutta ei puhunut riviäkään kansantulon sisällä tapahtuneesta 17 prosenttiyksikön muutoksesta palkansaajilta voittojen ja pääomatulojen hyväksi (1990-2018).
Se on merkinnyt 38 miljardin palkansaajien ostovoiman pienentymistä (ja rikkaiden rikastumista) ja 17 miljardia euroa vähemmän verotuloja hyvinvointivaltion ylläpitämiseksi.
Taloustoimittajat ovat uskotelleet, että rikkaiden rikastuminen hyödyttää myös köyhiä. Professori Matti Tuomala todisti juuri ilmestyneessä kirjassaan kirjassaan: ”Markkinat, Valtio & Eriarvoisuus” tukeviin tilastoihin perustuen, että taloustoimittajien ylläpitämä uskomus on täyttä valhetta.
Hyvinvointi kasvoi 90-luvun alkuun asti jolloin pääomat vapautettiin.
Tällaistakaan graafia ei ”jostakin syystä” ole julkaistu ”puolueettomassa” Kauppalehdessä. Näitä graafeja ei ole juuri muissakaan taloustoimittajien valtalehdissä. Samoin on vaiettu tavallisen kansalaisen hyvinvointiin liittyvissä asioissa.
Taloustoimittajien maailmankuvaa on lähes yhtä elitistinen (kuin uusliberalististen talousprofessoreiden), kuin Suomen rikkaimman promillen, josta professorit Anu Kantola ja akatemiatutkija Hanna Kuusela kertoivat juuri ilmestyneessä kirjassaan: ”Huipputuloiset – Suomen rikkain promille”.
Siitä huolimatta toimittajat kyllä miehekkäästi elvistelevät Suomen sijoituksista Vapaan lehdistön ranking-listoilla. He ovat ”todellisia (farisealaisia) tasapuolisen uutisoinnin ja journalismin esitaistelijoita!”
Suomalaiset päätoimittajat eivät ymmärrä kapitalismia ja ovat aina jälkijunassa.
Milloin Kauppalehden päätoimittaja Arno Ahosniemi julkaisee vastaavan julkilausuman kuin Financial Timesin päätoimittaja Lionel Barberin?
PS. Tämän kirjoituksen järjestysnumero on 61. Jos haluat perehtyä kaikkiin KU:n kirjoituksiini, ne löytyvät blogini etusivulta (viimeisimmät aivan alusta ja loput etusivun lopusta).