Hesarin toimittaja Saska Saarikoski kirjoitti juuri (5.1. 2020) ansiokkaan analyysin nykymaailman tilasta: ”Tuhoa pelättiin myös 1980-luvulla, mutta koittikin toivon aika. Suuret muutokset maailmassa aiheuttavat ihmisissä ahdistusta. Uuden poliitikkopolven olisikin nyt löydettävä ulospääsy ongelmien noidankehästä,
Jos asiantuntijoiden arvioiden pohjalta yrittäisi piirtää kuvan maailmasta 2020-luvun alussa, se olisi noidankehä, tällainen: Maailmassa on samaan aikaan käynnissä lukuisia suuria muutoksia, esimerkiksi globalisaatio, länsimaiden hegemonian purkautuminen, verkottuminen, digitalisaatio ja ilmastonmuutos.
Ne ovat etäisiä ja monimutkaisia asioita, mutta niiden seuraukset ihmisille ovat jo helpommin nähtävissä: pakolaiskriisit, urbanisaatio, terrorismi, länsimaiden keskiluokan aseman heikentyminen, populismin nousu ja kulttuurisodat.
Ne taas aiheuttavat pienempiä riesoja, jotka ottavat ihmisiä rajusti päähän. Miksi asunnon arvo alenee? Miksi työtahti kiihtyy? Miksei pankissa saa palvelua? Miksei posti kulje? Miksei taksikuski löydä perille?
Monesta tuntuu, että asiat muuttuvat liian nopeasti, maailmasta on tullut vieras. Tulevaisuus pelottaa. Tätä harmia ja ahdistusta puretaan nyt sosiaalisessa mediassa.
Ihmisiä on hermostuttanut kun talouskasvu kehittyneissä maissa on hiipunut jo pitkään nollakasvun tuntumaan.
Ihmiset toivoisivat päättäjien ratkaisevan nämä ongelmat, mutta päättäjät eivät pysty, koska pienten asioiden takana ovat isommat asiat ja niiden takana vielä isommat. Kaikki liittyy kaikkeen, eikä kukaan voi millekään mitään.
Vuosi vuodelta ihmiset menettävät enemmän uskostaan vallanpitäjiin. Koska tuntuu vaikealta uskoa, että iso osa vallasta olisi yksinkertaisesti lentänyt taivaan tuuliin, ihmiset päättelevät vallan menneen piiloon. Eliittiviha ja salaliittoteoriat leviävät. Vahvaa johtajaa kaivataan.
Noidankehä täydentyy, kun oman asemansa puolesta pelkäävät heikot päättäjät eivät kykene sopimaan maailman asioista. Kuten EU-komission entinen puheenjohtaja Jean-Claude Juncker sen sanoi: ’Tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta emme tiedä, miten tulisimme valituksi uudelleen, jos teemme sen’.
Siksi maailman asioita ei saada hoidetuksi, kuten nähtiin joulukuussa Madridin epäonnistuneessa ilmastokokouksessa. Isot ongelmat kasvavat, keskikokoiset ongelmat kasvavat, pienet ongelmat kasvavat ja ihmisten turhautuminen ja raivo kasvavat. Näin Saarikoski.
Sama epätietoisuus on vaivannut myös ns. ”talousviisaita”. Siltäkin rintamalta kuuluu kummia. Uusliberalistiset taloustieteilijät eli klassisen taloustieteen edustajat ovat aivan äimänä.
Suomessa talouskeskustelua ovat ohjanneet 80-luvulta alkaen vallassa olevat ns. uusliberalistiset eli klassisen taloustieteen kannattajat. He edustavat ns. friedmanilaista koulukuntaa, jonka mukaan kaikenlainen yhteiskunnallinen talouden sääntely on myrkkyä talouskasvulle. He ovat markkinoineet poliittisille päättäjille markkinaliberalismia, pääomien- ja kaupan täydellistä vapautta.
Nyt kuitenkin arvostettu talouslehti Financial Times vetoaa: Kapitalistinen järjestelmä on nollattava. Yritysten uudeksi ohjenuoraksi täytyy ottaa omistajien etua laajemmat joukot, jos markkinatalous haluaa säilyä hengissä, arvovaltainen talouslehti linjaa uudessa ohjelmalinjauksessaan.
Kauppalehdessä ei ole näkynyt tällaista ohjelmapaperia.
Talouslehti The Financial Times (FT) vetoaa tuoreessa numerossaan poikkeuksellisen voimakkaasti kapitalistisen järjestelmän uudelleenrakentamisen puolesta.
Markkinataloutta ja vapaata kilpailua pitkään puolustaneen brittilehden mukaan kapitalismi ei enää toimi. Siksi se pitäisi ajatella uusiksi ja ”resetoida” eli nollata, lehti vaatii uutta ohjelmalinjaustaan esittelevässä kirjoituksessa.
Päätoimittaja Lionel Barberin mukaan finanssikriisiä seuranneiden kymmenen vuoden aikana kapitalistinen järjestelmä on joutunut ahtaalle erityisesti puolustaessaan voittojen ja omistaja-arvon maksimoimista. ”Nämä periaatteet ovat hyvää liiketoimintaa, mutta eivät riittäviä”, Barber kirjoittaa.
Nyt vapaan markkinatalouden pitkäaikainen turvaaminen vaatii sitä, että voiton lisäksi huomioon otetaan myös muita tavoitteita. ”Yritykset tulevat ymmärtämään, että tämä yhdistelmä palvelee heidän omia tavoitteita samoin kuin heidän asiakkaidensa ja työntekijöidensä tarpeita.”
Jos muutoksen tarvetta ei tajuta, sen kohtaaminen voi olla paljon kivuliaampaa, Barber varoittaa. Laajemmassa toimittaja Martin Wolfin erikoisartikkelissa FT arvioi, millä eri tavoin kieroon kasvanut kapitalismi nykyisin jo vahingoittaa liberaalia demokratiaa.
Nykyjärjestelmän ongelmia ovat muun muassa vähäinen kilpailu, heikko tuottavuuden kasvu ja erilaiset tavat kiertää verotusta, Wolf kirjoittaa.
Vaikka voitot ja osingot ovat kasvaneet rajusti Suomessa ja verotus ollut olematonta, ei investointeihin ole liiennyt rahaa.
Eikä Wolf ole yksin kapitalismikritiikissään. Esimerkiksi vuonna 2018 ilmestyi Oxfordin yliopiston taloustieteen professorin Paul Collierin kirja kapitalismin tulevaisuudesta (The Future of Capitalism). Viime vuonna julkaistiin New Yorkin yliopiston taloustieteen professorin Thomas Philiponin kirja Täyskäännös: miten Yhdysvallat luopui vapaista markkinoista (The Great Reversal: How America Gave Up on Free Markets).
”Amerikkalaista unelmaa ei enää ole”, sanoo talouskasvun huippututkija Philippe Aghion. Viime vuosina taloustieteilijät ovat alkaneet epäillä, toimiiko markkinatalouteen kytkeytyvä kapitalismi niin kuin sen pitäisi. HS:n haastattelussa yhdysvaltalaisen huippuyliopiston Harvardin taloustieteen professori Philippe Aghion vaatii kapitalismille sääntöjä ja rajoituksia.
Teknologia on mahdollistanut tulojen- ja varallisuuden siirtymisen vain rikkaille.
The Financial Timesin linjan tarkistus kuvastaa liike-elämässä laajemminkin käynnissä olevaa arvojen muutosta. Yhdysvaltojen oikeistolainen 181 suurinta yritystä edustava US Business Roundtable -järjestö hylkäsi elokuussa pitkään voimassa olleen periaatelinjauksensa siitä, että ”yritykset ovat olemassa ensisijaiseksi palvellakseen osakkeenomistajien etua”.
Linjausta muutettiin niin, että jatkossa yritysten päämääränä ei enää ole pelkkä osakkeenomistajien etu, vaan yritysten pitää toimia myös asiakkaiden, työntekijöiden ja yhteisön edun puolesta.
Toimitusjohtajat julistivat sitoutuvansa viiden kohdan listaan, johon kuuluu muun muassa työntekijöiden palkkoihin ja koulutukseen investoiminen, ympäristön suojelu, eettinen toiminta ja paikallisten yhteisöjen tukeminen.
Laajemmin muutosvaateet liittyvät myös kestävän kehityksen vaatimuksiin liiketoiminnassa. Näissä lähtökohtana on usein se, että yritysten olisi otettava toiminnassaan huomioon koko maapallolla oleva elämä.
Suomalaiset ekonomistit ovat seuranneet yksisilmäisesti vain talouden kasvua, eivät BKT:n sisällä tapahtunutta tulonjakoa, eivätkä sen yhteiskunnallisia seurauksia.
Kuvateksti: Palkkojen osuus BKT:sta on pienentynyt USA:ssa aivan kuten Suomessa.
Maailmanlaajuinen eriarvoisuus johtuu siitä, kun pääoma ei enää tarvitse työntekijöitä kuten ennen. Digitalisaatio ja tekoäly korvaa työvoimaa ja siksi palkat polkevat paikoillaan. Varsinkin nuorten kohdalla meritokratia ei enää toimi.
Palkkojen hiipuminen ja työpaikkojen laadun heikkeneminen kaikkialla vaikuttaa markkinoiden ostovoimaan ja estävät talouden kasvua. Kun markkinat eivät kasva, tuottavuuden kasvu digitalisaatiolla on uusien työpaikkojen syntymisen kannalta utopistista.
Tästä negatiivisesta teknologian aiheuttamasta ”kuolemanspiraalista” ekonomistit ovat olleet hiljaa jo 30 vuotta, vaikka tilastotietoa aiheesta on vaikka kuinka paljon. Maailmalla eriarvoisuuden juurisyistä sentään on kirjoitettu runsaasti.
Suomalaiset ekonomistit seuraavat valikoidusti ulkomaisia kirjoja
Talousprofessorit ovat täysin ymmärtämättömiä teknologisen kehityksen yhteiskunnallisista vaikutuksista. Siksi ekonomistit ovat olleet täysin ammattitaidottomia ennustamaan talouden tulevaa taloudellista kehitystä.
Hesari teki vuonna 2008 jutun finanssikriisin ennustajista. Siihen koottujen kansainvälisten taloustietäjien joukkoon ei päässyt yhtään suomalaisia ekonomistia. Taskujutussa todettiin että: ”Suomessa ei ole suuria profeettoja”.
Siinä sentään mainittiin – tosin vähättelevästi, että: ”Suomen kriisiprofeetan viittaa sovittelee ylleen ainakin talouspolitiikan kriitikko, eläkkeellä oleva mainonnan suunnittelija Ari Ojapelto. Hän kertoo ennustaneensa 1990-luvun laman, Finanssikriisin hän sanoo kuvanneensa vuonna 2006 julkaistussa teoksessaan ”Ahneuden aika”.
Lamakriisien jälkeen ekonomistit ovat olleet vain pelkkiä jälkikäteen selittäjiä.
Oheisen jutun saat lukukelposeksi täältä. (valitse ylänurkasta suurennussuhde: original).
Kun suomalaiset ekonomistit ovat epäonnistuneet jopa lyhyen aikavälin ennusteissa, he ovat laittaneet syyn ulkomaisten kollegoiden tilille. Esimerkiksi talousprofessori Vesa Kanniainen syytti amerikkalaisia kollegoitaan epäonnistumisestaan: Hän pitää ihmeenä että ”kukaan Yhdysvalloissa ei kyennyt ennustamaan kriisiä” – ikään kuin suomalaiselta talousprofessorilta ei voisi edellyttää samaa.
Kanniainen on ollut pahimpia vaihtoehtoisen keskustelun tyrehdyttäjiä.
Tulevaisuuden ennustamisessa ekonomistit eivät loista vaan näkijät tulevat aivan muualta. Kapitalismin kriisistä on merkittävimmin puhunut ja kirjoittanut aktivisti, kolumnisti, kirjailija Naomi Klein kirjassaan ”Tuhokapitalismin nousu”.
Ekonomisteja ehkä eniten hätkähdytti ranskalaisen taloustieteilijä Thomas Pikettyn kohukirja: ”Pääoma 2000-luvulla” (2013) joka sai uusliberalistiset taloustieteilijät kuohuksiin.
Kirja todisti, että valtavirtaekonomistien uskottelema ”valuma-efekti” rikkailta köyhille ei pidä paikkaansa.
Muutenkin klassisen taloustieteen melkein kaikki teoriat ovat lakanneet toimimasta. Jopa Suomen ainoa talousnobelisti Bengt Holmström on tunnustanut Talouselämä-lehden haastattelussa (13/2016), että ”maailmantaloudessa on piirteitä, joita eivät ymmärrä edes taloustieteilijät tai keskuspankkiirit (…) Koko rahan kiertämisen mekanismi on rikki”.
Holmström on ymmällään myös nollakorkojen maailmassa. ”Elämme aivan poikkeuksellista aikaa, joka pitää taloustieteilijätkin hämmentyneinä (…) Ainahan taloustiede on ollut epävarma selittämään maailmantalouden syy-suhteita. Nyt hämmennys on poikkeuksellisen suurta”, Holmström tunnustaa. Nobelistin oma ennustus Suomen 2000-luvun vaihteen IT-kuplasta ei tainnut mennä ihan ”putkeen”.
Ekonomistit ovat uskottelevat, että talouden jatkuva kasvu mahdollistaa täystyöllisyyden tulevaisuudessakin. He katsovat ennusteissaan vain menneisyyden syy- ja seuraus-suhteita ja tulevaisuuden ennakointi ja visiointi on heille täysin mahdotonta.
Ekonomistit ja kansanedustajat uskottelevat vieläkin, että täystyöllisyys on mahdollista.
Taloustieteilijät nauttivat käsittämätöntä arvostusta vaikka he eivät vuosikymmeniin ole kyenneet ennustamaan tulevaa taloudellista kehitystä. He eivät osaa kertoa, miksi Eurooppaan ei ole syntynyt hyperinflaatiota vaikka EKP on taikonut ”tyhjästä” bittirahaa tuhansia miljardeja elvytyksen nimissä veronmaksajien piikkiin.
Vastineeksi EKP on saanut pankeilta velkapapereita jotka eivät enää mene kaupaksi arvopaperimarkkinoilla – hinnalla josta kukaan ekonomisti ei ole julkisuudessa kertonut mitään.
Ekonomistit uskoivat ja uskottelivat, että EKP:n elvytyksellä polkaistaisiin EU-maiden investoinnit käyntiin, mutta toisin kävi. Financial Times-lehden kolumnisti John Kay on tutkinut Britannian pankkisektorin investointihaluja. Hänen mukaansa vain kolme (3!) prosenttia rahoitus-sektorin luottovarannoista menee investoinneiksi reaalitalouteen.
Ei yritykset investoi jos ei ole ostovoimaa eli kulutuskysyntää
Talousprofessorit eivät ole edes yksimielisiä siitä, pitäisikö taantumassa harjoittaa elvyttävää talouspolitiikkaa vai säästö- tai supistuslinjaa. Heidän asiantuntemuksensa alkaa muistuttaa vanhaa vitsiä: Milloin viisi taloustieteilijää ovat samaa mieltä? – no silloin kun niillä on eri ongelma!
Ekonomistit eivät myöskään osaa kertoa miksi korkotaso on laskenut miinuskoroksi ja kuinka kauan näin voi jatkua ennen kuin pankit kupsahtavat.
Talousprofessorit eivät myöskään osaa kertoa millä tai kenen rahoilla pankkien taseissa olevat arvottomat ”johdannaispaperit” alaskirjataan, jotta luottamus pankkeihin ja pankkien välille palaisi. Niiden ”arvo” pankkien taseissa on ”vaatimattomat” kymmenen kertaa koko maailman BKT!
Ekonomistit ovat koko ajan huolissaan talouden tuottavuuden kasvun pysähtymisestä vaikka jo pitkään on nähty, että finanssi- ja pörssikeinottelu on ollut tuottavampaa kuin investoinnit tuotantotoimintaan.
Tuottavuuteen erikoistunut professori Matti Pohjola tunnustaa, että syistä tuottavuuden kasvun heikkenemiseen kiistellään. ”Ilmiö on niin hirveän laaja, että ekonomistikunta ei tiedä syytä tähän”, Pohjola sanoo.
Nyt harhaoppeja levittäviä ei tarvitse polttaa, vaan heidät pitäisi laittaa muiden ”tarpeettomien” kanssa peruspäivärahalle.
Talousprofessori Mika Maliranta ei taloustieteilijöiden valtavirran tapaan usko (Suomen Kuvalehti 51/2013), että eläisimme poikkeuksellista murrosta. Hänen mukaansa vaikean työllisyystilanteen syynä ovat ensisijaisesti maailmantalouden vaikea suhdannekehitys ja valtiontalouksien huonot ajat.
”En usko nopeaan, dramaattiseen työn loppumiseen. Mahdollisesti vuosisadan tai kahden päästä työaika on vähentynyt huomattavasti, kun koneet tekevät suuremman osan töistä. Mutta silloin jaettava vaurauskin on toista luokkaa.” Hän korostaa, että automatisoituminen on tuonut paljon vaurautta (kaikille?).
Taloustieteilijät eivät osaa edes kertoa kuinka digitalisaation tuottavuushyödyt (osingot) pitäisi jakaa jotta markkinoilla säilyisi ostovoima ja kulutuskysyntä. Poliitikotkin ovat yrittäneet selättää massatyöttömyyttä pelkillä valheilla jo 30 vuotta. Kaikki poliitikot uskottelevat pelastuksen tulevan startupeista, yrittäjyydestä ja koulutuksesta.
Työtuntien määrä on pysynyt samana 30 vuotta vaikka BKT on kaksinkertaistunut.
Kaikki vallassa olevat ekonomistit ovat uskotelleet, että digitalisaatiossa menetettyjen työpaikkojen tilalle tulee vastaava määrä uusia parempipalkkaisia työpaikkoja. Tätä ilmiötä on tutkittu Yhdysvalloissa, mutta ei Suomessa.
Yhdysvalloissa tätä yksityisen sektorin suorittavan portaan duuneista tehtävää laskelmaa kutsutaan ”Job Quality Indexiksi” (JQI). (JQI:n takana ovat muun muassa Cornellin ja Missourin yliopistot sekä The Global Institute for Sustainable Prosperity –ajatushautomo).
Indeksi kertoo, että jokaista 81:tä ”hyvää työpaikkaa” kohti tarjotaan nyt sataa ”huonoa”.
Huonot työpaikat lisääntyvät nopeammin kuin hyvät vaikka ekonomistit muuta uskottelevat.
Maliranta ja muutkin valtavirran ekonomistit uskottelevat poliitikoille, että automatisoituminen luo vaurautta kaikille. Kuinka kasvu ja digitalisaatio ovat ajaneet työntekijöiden etuja, löytyy työtilastoista. Suomessa automaatio, robotisaatio ja tekoäly on alentanut palkkojen osuutta BKT:sta jo 90-luvulta alkaen.
Julkisuuteen ei ole kerrottu, että Suomessa tämä palkkojen osuuden pienentyminen BKT:sta on hävittänyt rajusti ostovoimaa ja kulutuskysyntää. Vuonna 1991 palkkojen osuus oli vielä 74,1 prosenttia ja omaisuus- ja yrittäjätulojen osuus oli vain 10,8 prosenttia.
Vuonna 2018 vastaavat luvut olivat 57,2 (palkkapotin vähennys -16,9 prosenttiyksikköä) ja 27,1 (Pääomatulot kasvoivat +16,3 prosenttiyksikköä). Eli palkansaajien osuus BKT:sta pieneni melkein samalla summalla kuin voitot ja pääomatulot kasvoivat. On siis toteutettu vuositasolla noin 36,5 miljardin euron tulonsiirto rikkaille, – ei siis kaikille.
Digitalisaatio pienentää palkkapottia ja ostovoimaa maailmanlaajuisesti
Vuonna 2017 BKT oli 224 miljardia, joten n.17 prosenttiyksikön vähennys merkitsi palkansaajille yli 38 miljardia vähemmän palkkatuloja ja ostovoimaa ja melkein 17 miljardia euroa vähemmän verotuloja (44 % veroasteella) hyvinvointipalveluiden ylläpitämiseksi.
17 miljardilla eurolla korjattaisiin melkoisesti kansalaisten hyvinvointipalveluja ja valtion kestävyysvajetta jos ekonomistit ja poliitikot olisivat ajan tasalla.
Valtavirtaekonomistit eivät ole huolissaan rikkaitten rikastumisesta, vaikka talousprofessori Matti Tuomala uutuuskirjassaan ”Markkinat, valtio & eriarvoisuus” empiirisiin tilastoihin perustuen todisti, että uusliberalististen taloustieteilijöiden uskomukset ns. trikle down -efektistä ovat täyttä huuhaata. Tälle ns. valumateorialle ei löydy tukea Suomen taloustilastoista viimeisten 25 vuoden ajalta, tykittää Tuomala.
Tuomala kumoaa kirjassaan Pikettyn tavoin valtavirtataloustieteilijöiden uskomukset, joita he ovat ylläpitäneet jo 30 vuotta. Samalla he ovat ujuttaneet ne myös poliittisille päättäjille, jotka tekevät niiden pohjalta virheellisiä päätöksiä koko ajan. Tuomalaa voi hyvällä syyllä nimittää ”Suomen Pikettyksi”.
Nyt kun valtavirtaekonomistien pallo on totaalisesti hukassa, heidän osaamisensa, ammattitaitonsa aiheuttaa pelkkää myötähäpeää.
Matti Tuomala todistaa Etlan ekonomistien uskomukset vääriksi.
Tuomola kumoaa suurimman osan valtavirtaekonomistien uskomuksista kuten esimerkiksi taloustieteen klassikoilla ja erityisesti David Ricardolla oli vahva olettamus, että ilman korkeita voittoja ei ole kasvua. Voitot olivat hänelle kasvun moottori. Klassisessa taloustieteessä tuloerojen kasvun uskotaan lisäävän talouskasvua, koska se kannustaa investointeihin.
Esimerkiksi Joseph Stiglitzin johtama YK:n komissio näkee selvän yhteyden tuloerojen ja kasvun välillä. Tulojen uudelleenjako köyhemmillä, jotka kuluttavat lähes kaiken, rikkaammille, jotka kuluttavat lisätulosta huomattavasti vähemmän, johtaa vääjäämättä kokonaiskysynnän ja sitä mukaa talouskasvun kuihtumiseen, sanoo Tuomala.
Valtavirtaekonomeista poiketen, Tuomala on huolissaan kysynnästä (ostovoimasta). Hän siteerasi John Maynard Keynesiä joka oivalsi, että taantumataloudessa kokonaiskysynnän puute on tärkeä syy massatyöttömyydelle ja sen tuottamalle köyhyydelle.
Köyhät perheet kuluttavat suuremman osan lisäansioistaan kuin rikkaat kotitaloudet, joten uudelleenjako rikkailta köyhille lisää kansantalouden kokonaiskysyntää ja sitä kautta vähentää työttömyyttä.
Uusliberalismin valtaantulon jälkeen vain rikkaat ovat vieneet teknologian tuottavuushyödyt.
Myöhemmin uusliberalismin oppi-isä Milton Friedman yritti kyseenalaistaa Keynesin näkemyksen erityisesti sovellettuna pidemmän ajan uudelleenjakoon.
Keynes vastasi näin: ”Pidemmällä aikavälillä olemme kaikki kuolleet. Ekonomistit asettavat itselleen liian helpon ja hyödyttömän tehtävän, jos myrskyisinä kausina he voivat kertoa vain, että kun myrsky on ohi, meri on jälleen tyyni”.
Näinhän myös suomalaiset ekonomistit toimivat aina yllättävien kriisien jälkeen joita he eivät ole osanneet ennustaa etukäteen.
Tuomala jatkoi: Miten oikeassa Keynes oli todetessaan, että julkisten menojen leikkausten ja verojen korottamisen aika on nousussa, ei talouden laskussa. Julkista kysyntää kasvattamalla voidaan luoda työpaikkoja, vähentää työttömyyttä ja tukea näin myös yksityistä kysyntää.
Digitalisaatio on vienyt massoilta ostovoiman joten maailmankaupan kasvu on ollut olematonta vaikka maailmankaupassa puolet on yritysten sisäistä kauppaa. Sillä usein häivytetään voitot verottajalta ja ne ohjataan maihin, joissa on alhaisin verotus.
Kun ei ole kysyntää eli ostovoimaa, ei kappakaan enää käy.
Talouskuripolitiikkaan uskovien (kuten Malirannan) perusteluissa on usein nähty kaikuja itävaltalaisen taloustieteilijän Joseph Schumpeterin 1930-luvun laman aikaisista kirjoituksista.
Schumpeter tuntui silloin uskovan, että taantumat olisivat tilapäisiä ja loppujen lopuksi hyväksi taloudelle. Niiden aikana taloutta voitaisiin uudistaa tehokkaammaksi.
Todellisuus osoitti 1930-luvulla ja myöhemmin, miten väärässä Schumpeter oli. Tuottavuus hiipuu talouden supistuessa, eikä talouden nousu korvaa näitä tuottavuuden menetyksiä.
Schumpeterilaiselle sosiaalidarvinismille ei löydy muutakaan empiiristä tukea: mikään ei takaa, että juuri elinvoimaisimmat yritykset aina selviävät taantumista (ks.Stiglitz 2002). Silti monet edelleen uskovat talouden lamakausien luovan tuhon tervehdyttävään vaikutukseen, toteaa Tuomala.
Väärät profeetat ovat vastuussa myös poliitikkojen vääristä päätöksistä.
Oheisen jutun saat lukukelposeksi täältä. (valitse ylänurkasta suurennussuhde: original).
Tuomala on itse asiassa ensimmäinen suomainen taloustieteilijä – jota olen odottanut jo 30 vuotta – joka ottaa huomioon myös digitalisaation kääntöpuolen ja uskaltaa haastaa koko suomalaisen vallassa olevan ekonomistikunnan.
Tuomala on referoinut omien näkemystensä tueksi talousnobelisti James Meaden (1964) näkemyksiä digitalisaatiosta. Yksi viime vuosisadan merkittävimmistä taloustieteilijöistä ennakoi, että teollinen automaatio voisi vaikuttaa eriarvoistumiskehitykseen hyvin dramaattisella tavalla.
Meaden mukaan tuotannon automaatio vähentää teollisuudessa väistämättä työvoiman kysyntää, kasvattaa pääomatuottoa ja leikkaa palkkoja. Hänen ennakoimassaan maailmassa olisi joukko erittäin varakkaita henkilöitä ja pitkälle automatisoidussa tuotannossa tarvittaisiin vain pieni joukko työläisiä.
Hän ehdotti myös tuotantovälineiden omistuksen uudelleenjärjestelyä. Sillä hän tarkoitti julkisen omistuksen lisäämistä ja yksityisen omistuksen tasaisempaa jakautumista eli pienempiä varallisuuseroja ihmisten välillä.
Toisin sanottuna hän ehdotti omistuksen demokratisointia (kansallistamista?), joka tekisi kaikki yhteiskunnan ryhmät osallisiksi automaation synnyttämistä tuotoista.
Valtavirran ekonomistit elävät vielä kehruujennyjen aikaa
Oheisen jutun saat lukukelposeksi täältä. (valitse ylänurkasta suurennussuhde: original).
Jo 30 vuotta sitten yritin aktivoida poliittisia päättäjiä ensimmäisessä kirjassani ”Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä?” (Tammi 1989): ”Mielestäni pitäisi aloittaa keskustelu siitä, mikä on tällaisen miehittämättömän tuotannon ja robottien yhteiskunnallinen merkitys. Yhteiskunnan olisi korkea aika ruveta soveltamaan yrityksiinkin päin ns. katetuottoajattelua. Yrityksen kaikki verot, mukaan lukien työntekijöiden tuloverot ja sosiaalimaksut, olisi laskettava yhteen, ja niitä peilattava yrityksen liikevaihtoon ja jalostusarvoon.
Kun siis yrityksen tuotanto ja jalostusarvo nousee, niin sen tulisi samassa suhteessa hyödyttää valtiota ja siinä eläviä ihmisiä, riippumatta siitä, tekevätkö työn tietokoneet, robotit vai ihmiset” (s. 121).
Myös jalostusarvon verottamista ehdotin jo 30 vuotta sitten: ”Teoriassa tämän ongelman ratkaisu on hyvin yksinkertainen. Verotuksen muuttaminen ihmistyön verottamisesta tuotannon jalostusarvon verottamiseksi. Verotettaisiin sitä arvonnousua, mikä syntyy kun tuote jalostetaan raaka-aineista lopputuotteeksi. – Riippumatta siitä tekeekö työn ihminen tai kone. Ja poliitikot jakaisivat osan tuotosta myös putoajille” (s. 279).
Rikkaitten progressiivinen verotus on Kokoomuksen ylläpitämää harhaa
Tuolloin olin kirjassani myös taloustieteilijä Thomas Pikettyn kohukirjan ”Capital in the Twenty-First Century” (2016) verosuositusten linjoilla:
”Tämäkään verotuksen painopisteen muuttaminen (jalostusarvon verotus) tuskin riittäisi. Jossain vaiheessa tulee eteen kysymys puhtaan pääoman ja tuotantovälineen verottamisesta – tai kuten vihreät ovat jo ehdottaneet – energia ja saasteverojen käyttöönottoa. Mikä, tai mitkä uudet verotusmuodot tullevatkin käyttöön, jo nyt olisi korkea aika siirtyä asteittain pois kehruujennyjen aikaisesta pelkästä ihmistyön verottamisesta” (s. 280).
Hieman myöhemmin markkinoin saksalaisen taloustieteilijä Hans Werner Sinnin ehdottamaa ns. ”kassavirtaverotusta”. Siinä verotettaisiin firmaan sisään tulevan ja ulosmenevän rahavirran erotusta (jalostusarvon nousua) riippumatta siitä tekeekö työn ihminen vai kone. Sillä saataisiin digitalisaation hyödyt yhteiskunnan jakoon eikä se olisi pelkkää laillistettua veronkiertoa kuten nyt.
Tuomala ei puhunut mitään ajamastani kassavirtaverotuksesta. Hän oli enemmän Pikettyn linjoilla jossa verotuksen progressiota kiristettäisiin omistamiseen ja omaisuuteen kohdistuvilla veroilla. Se on tietenkin paljon parempi kuin nykyinen veromalli ja askel oikeaan suuntaan..
Tuotannon verottaminen on mielestäni kuitenkin tärkeämpää koska se hyödyttää sitä yhteisöä missä tuotanto tapahtuu. Rikkaita on paljon vaikeampaa verottaa nykyisillä säännöillä sillä he vievät voittonsa veroparatiiseihin, holdingyhtiöihin ja siirtohinnoittelulla, rojalteilla ja sisäisillä lainoilla hävittävät globalisaatiossa poliitikoilta verotettavat tulonsa ja omaisuutensa.
Kassavirtaverotus (1987) estäisi verokeinottelun
Erityisen tyytyväinen olen Tuomalan kirjanviimeisellä sivulla (s.402) olevasta retorisesta loppukaneetista: ”Juuri kun kipeästi kaivattaisiin laajempaa globaalia yhteistyötä ilmastomuutoksen, rahoitusmarkkinoiden ja teknologiamuutosten sääntelemiseksi, poliittiset edellytykset siihen ovat kohtalokkaasti hiipuneet”.
Juuri nämä kolme asiaa olen nostanut keskusteluun viimeisessä kirjassani: ”Kasvun loppu – ilman ostovoimaa ei ole kasvua” (VS-Kustannus 2016). Ne ovat juuri ne kolme asiaa joihin poliittisten päättäjien tulisi keskittyä nykyisen näpertelyn sijaan. Jokaisesta aiheesta kirjoitin toistasataa sivua toimenpide-ehdotuksineen.
Kirjassa on toistasataa referaattia ensimmäisestä kirjastani: ”Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä” (Tammi 1989). Ne todistavat yksiselitteisesti, että ennustukseni tulevasta yhteiskunnan kehityksestä ovat myös toteutuneet 30 vuoden aikana (eli käytännössä nykyisen kapitalismin kriisin) paremmin kuin yhdenkään suomalaisen ekonomistin, tutkimuslaitoksen tai ajatushautomon!
Kati Peltola on myös myöhemmin suositellut jalostusarvon lisäyksen verotusta.
Miksi kapitalismin kriisi on tullut nyt vasta agendalle ja julkiseen keskusteluun? Siksi, että valtamedioiden toimittajat eivät ole erottaneet jyviä akanoista ja ovat antaneet mediatilaa vain uusliberalistisille ekonomisteille.
Esimerkiksi professori Roope Uusitalo tutki kymmenkunta vuotta sitten, mitä talousasiantuntijoita Hesari oli käyttänyt viimeisten 20 vuoden aikana. Eniten käytetyn top 20:n -listalle pääsi 17 uusliberalistista (pääomat ja kauppa vapaaksi) talousasiantuntijaa ja vain 3 keynesläistä (taloutta pitää säännellä poliittisesti). Niiden nimet erottuvat kursiivina.
Jos päätoimittajat olisivat olleet riippumattomia ja journalistisesti moniarvoisia, lukujen olisi pitänyt olla päinvastaisia nykyisen kapitalismin kriisin estämiseksi.
Top 20 on osumien määrällä mitattuna seuraava: Jukka Pekkarinen (456), Sixten Korkman (347), Antti Tanskanen (287), Jaakko Kiander (231), Pentti Vartia (172), Pasi Holm (162), Vesa Vihriälä (159), Pertti Haaparanta (113), Juhana Vartiainen (108), Pasi Sorjonen (98), Vesa Kanniainen (92), Pekka Sauramo (91), Erkki Koskela (90), Seppo Honkapohja (84), Pekka Sutela (80), Matti Pohjola (79), Markku Kotilainen (75), Jouko Ylä-Liedenpohja (63), Jouko Paunio (63), Matti Virén (50).
Tähän listaan lisäisin (epätieteellisten havaintojeni mukaan) vielä professorit Aki Kangasharjun, Bengt Holmströmin, Mika Malirannan. Vesa Vihriälän. Markus Jäntin, Paul Lillrankin, Klaus Kultin, Vesa Puttosen, Jaakko Pehkosen, Risto Harisalon ja Erkko Aution,
Tuomala arvosteli avoimesti poliitikkoja nimeltä kuten esimerkiksi Juha Sipilää, Petteri Orpoa, Jyrki Kataista, Alexander Stubbia, Jan Vapaavuorta, Sauli Niinistöä sekä VM:n Martti Hetemäkeä ja Hesarin päätoimittajia.
Kollegoitaan hän ei ”hygieenisyyssyistä” tohtinut mainita nimeltä. Koska minä olen 30 vuoden aikana ottanut yhteen julkisuudessa heidän kansaan voin todeta, että Tuomalan kritiikin kohteena ovat melkein kaikki yllä olevat nimet. Nimeä klikkaamalla selviää keiden kanssa olen ”tapellut”, ketä kritisoinut ja mistä syystä. Samalla selviää kuinka ”keskustelunhaluisia” he ovat olleet.
Olen ollut heidän riesanaan jo yli 30 vuotta ja tänä aikana on ollut kolme talouskriisiä. Jokaisesta olen varoittanut julkisuudessa ETUKÄTEEN. Siitä huolimatta he eivät halua keskustella julkisesti kanssani ja näyttää ”osaamisensa ylivoimaa”
Kukaan suomalainen ekonomisti ei ole ”arvannut” etukäteen kaikkia kolmea lamaa.
Oheisen jutun saat lukukelposeksi täältä. (valitse ylänurkasta suurennussuhde: original).
Onneksi en ole enää kritiikissäni aivan yksin. Lukuisat taloustieteilijät ovat Tuomalan lailla uskaltaneet kritisoida klassisen taloustieteen vanhentuneita oppeja. Ordoliberaali taloustieteilijä Alexander Rüstow on todennut kapitalismista: ”Se on perimmältään jotakin täysin muuta kuin ”vapaa ja täydellinen markkinatalous, jollaisena liberaali talousteoria sen näkee”.
Halutessaan luovuttaa ”vallan Jumalalle”, ihmiset tulivat kuitenkin antaneeksi vapaat kädet paholaiselle, jota ajoi eteenpäin pelkästään halu rikastua muiden kustannuksella ja hallita muita.
Tällaisen historia-analyysin tarjoaa saksalainen kansantaloustieteilijä Sahra Wagenknecht vuonna 2018 ilmestyneessä shokeeraavassa kirjassaan: ”Raha ilman ahneutta”. Hän on samalla vasemmistopoliitikko mutta hän ei perustele näkemyksiään ideologisin perustein vaan puhtaasti taloustieteellisin.
Kirja tarjoaa voimakasta ja asiantuntevaa kritiikkiä nykyisin vallassa olevaa uusliberalistista klassisen taloustieteen valtavirtaa kohtaan.
Myös Ranskalainen taloushistorioitsija Bernand Bradel on painottanut kapitalismin ja markkinatalousjärjestelmän eroja. Kapitalismin perustana ei ole tasaveroinen vaan epäsuhtainen vaihto.
Kapitalististen liikesuhteiden syntysijoja eivät olleet entisinäkään aikoina pikkukaupunkien torit, joilla jokainen voi myydä tuotteitaan vertaillen hintoja ja valikoimaa keskenään, vaan kaukokauppa, jossa pitkistä kuljetusmatkoista johtuen vaadittiin suurta alkupääomaa. Se olikin mahdollista vain niille, joilla oli jo ennestään alkupääomaa ja joille pankit myönsivät luottoa.
Pääoma ”kuppaa” kaiken varallisuuden ympäristöstään.
Myös University College Londonissa työskentelevä innovaation ja julkisen arvon professori Mariana Mazzucaton teesi on, että nykyisessä kapitalismissa arvon kuppaamisen palkinto on suurempi kuin arvon luomisen eli terveen talouden ja yhteiskunnan perustan muodostava tuotantoprosessi.
Tästä taloudellisen ajattelun keskeisestä lähtökohdasta ei juuri puhuta, mutta Mazzucaton syvällinen ja kiihkeä analyysi osoittaa, että se on kapitalismin uudistamisen lähtökohta. On välttämättä pohdittava, mitkä toiminnot luovat arvoa, mitkä kuppaaavat sitä ja mitkä tuhoavat sitä?
”Kunnianhimoisena tarkoituksena ei ole vain pelastaa kapitalismia siltä itseltään, vaan ymmärtää, että talous ei nykykurssillaan aina toimi kestävästi”.
Harvardin yliopiston kansainvälisen poliittisen talouden professori Dani Rodrik (s. 1957) on saanut kehuja ”loistavasta tutkijuudesta”, ”luovasta ajattelusta”. Siitä kertoo hänen kirjansa: ”Globalisaation paradoksi” (Globalization Paradox, 2011).
Siinä hän kertoo, että suurin osa julkiseen politiikkaan liittyvää taloustiedettä on ideologista, vaikka taloustieteilijät haluavatkin muuta väittää. Taloustieteilijöillä on syvään juurtunut mieltymys ”tehokkuuteen” resurssien kohdentamisen merkityksessä.
Tämä johtuu ehkä siitä, että tieteenala käsittelee ensi sijassa tehokkuutta – sillä ei ole paljonkaan sanomista siitä, millaiselta ’hyvän yhteiskunnan’ tulisi näyttää.
”Ideologisessa taloustieteessä” maksajaksi joutuu aina kansa
Oheisen jutun saat lukukelposeksi täältä. (valitse ylänurkasta suurennussuhde: original).
Kriitikkojen joukkoon on tullut myös korealaisen Cambridgen yliopistossa toimivan taloustieteilijä Ha-Joon Chang kirjallaan: ”Taloustiede – käyttäjän opas” (Into 2014). Jo vuonna 2013 Prospect-lehti rankkasi hänet maailman 10 parhaan ajattelijan joukkoon.
Hänen mukaansa taloustieteilijät ovat ottaneet talousasioita käsiteltäessä ”ajurin” eli asiantuntijan ja auktoriteetin paikan. Muilla ei juuri ole oikeutta puuttua talouteen liittyviin asioihin ja ratkaisuihin. He ovat ottaneet niskalenkin myös poliitikoista jotka ovat heidän talutusnuorassaan.
Hyviä dokumentteja kapitalismin nykytilasta on tullut rapakon takaa esim. Jacob Kornbluthin ohjaama dokumentti Kapitalismi kuntoon! (2017). Se pohjaa ekonomisti Robert Reichin 2015 ilmestyneeseen kirjaan Saving Capitalism: For the Many, Not the Few.
Dokumentti ruotii nykykapitalismin ongelmia, jossa se joutuu tarttumaan demokratian ongelmiin. Reich sanoo suoraan, että poliittista vaikutusvaltaa voi ostaa, ja suuryrityksillä on tarkoitukseen korvamerkittyjä varoja. Kiitokseksi hallinto syytää yrityksille avustuksia.
Kapitalismi on näin ollen myös uhka demokratialle. Sen vartijana toimii OECD, Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF), Maailmanpankki ja Euroopan Unioni. EU:ta ei johda parlamentti vaan sen ”vapauden” takana on pääoman ylläpitämä lobbarien armeija. Brysselissä on yhteensä yritysten 1 500 ammattimaista lobbausjärjestöä, joissa työskentelee yhteensä 30 000 lobbaria ja niistä parlamenttiin pääsee 4 500 kovaa ammattilaista.
IT-jätit ohjailevat poliitikkoja, ostavat muita yrityksiä sekä monopolisoivat omistuksen ja vallan.
Jopa OECD, G20-maat ja EU ovat viimein heränneet digijättien veronkiertoon ja aikoo laittaa Googlen, Facebookin, Alibaban, Tancentin jne. maksamaan veroja niissäkin maissa joissa ne liiketoimintaa harjoittavat ja missä niiden voitot syntyvät (vrt. kassavirtaverotus).
Suomalaiset vallassa olevat ekonomistit ja valtamediat ovat monopolisoineet ”oikean tiedon” niin perusteellisesti, että taloustieteen professori Markus Jäntti tuskastui suomaiseen alan keskustelukulttuuriin niin, että päätti jättää Suomen ja siirtyi Ruotsiin. Esimerkiksi emeritusprofessori Vesa Kanniainen on monopolisoinut oikean tiedon.
Jäntti kritisoi suomalaista talouskeskustelua otsikolla: ”Ääntä on käytettävä” seuraavasti: ”Talouspolitiikalla on julkisessa ja poliittisessa keskustelussa ylikorostunut rooli. Ongelma ei ole pelkästään kotikutoinen, kuten ainakin finanssikriisistä lähtien eurooppalaista keskustelua seuranneena voi todeta.
Valtiovarainministeriön korostunut rooli on minusta suomalainen erikoisuus. Ehkä vielä merkillepantavampaa on, että ainakin minulle ekonomistikunta näyttäytyy varsin yksiäänisenä.
Miksei meillä ole moniäänisempää nimenomaan taloustieteilijöiden käymää keskustelua? On houkuttelevan helppoa syyttää mediaa siitä, että he jakavat ekonomistit talouspoliittisen keskustelun suomalaista valtavirtaa noudatteleviin ”ekonomisteihin” ja kriittisesti suhtautuviin ”vasemmistoekonomisteihin”
Jälkimmäisten ryhmän into käydä keskustelua voi toki tällaisen leimaamisen jälkeen olla laimeahko. Julkista keskustelua kirkastaa taustaideologeista käytävä, usein (vaan ei aina) selkeyttävä keskustelu.
Tämä väärä ja leimaava erottelu on pikemmin seuraus kuin laimean ja epäanalyyttisen keskustelun syy. Voi olla, että keskeinen syy kriittisen ekonomilähtöisen keskustelun puutteelle on meidän kriittisten ekonomistien velttous.
Kapitalismi tarvitsee kiireesti uudet pelisäännöt. Muuten eriarvoisuus ja epävakaus räjähtävät käsiin.
Oheisen jutun saat lukukelposeksi täältä. (valitse ylänurkasta suurennussuhde: original).
Julkiseen keskusteluun osallistuminen vaatii aikaa, runsaasti tarmoa ja paksua nahkaa. Sekä aloitekykyä ja -halua.
Houkutusta toteuttaa kriittistä otetta sosiaalisessa mediassa pikemmin kuin kirjojen ja esseiden kautta on vaikea vastustaa. Vetäytymällä puolustusasemiin osa meistä on omaksunut roolin, jossa aloite on jatkuvasti vastapuolella. Ääntä on käytettävä, jos sen haluaa kuuluville”, valittaa Jäntti.
Olen kohtuullisesti yrittänyt noudattaa Jäntin neuvoa ja yrittänyt saada ääntäni kuuluville eri printtimedioissa ja televisiossa.
Koska toimittaja Saska Saarikoski teki loistavan analyysin yhteiskunnan nykytilasta, minulla olisi hänelle pieni pyyntö. Voisiko hän mitenkään valaista minulle oheista mediamysteeriä.
Olen todistettavasti päihittänyt kaikki Suomen johtavat ekonomistit taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen tulevaisuuden ”arvailussa”. Helsingin Sanomat ei ole kuitenkaan tehnyt minusta yhtä ainoaa henkilöhaastattelua viimeisten 30 vuoden aikana? – Miksihän?
Minulla pitäisi persoonana olla viihteellistäkin, ”mattinykäsmäistä”, (toimittajien kaipaamaa) ”somearvoa”, sillä olen vain ”mies metsästä”, tavallinen maallikko ja vain taiteellisen koulutuksen saanut mattimeikäläinen.
Minulla ei ole edes taloustieteellistä oppiarvoa ja leipänikin olen hankkinut vain ”mainosmogulina”. Silti olen ”selättänyt” koko ekonomistikunnan sen omalla pelikentällä – Hieman outoa moinen vaiteliaisuus tässä vapaan journalismin mallimaassa?
PS. Tämän kirjoituksen järjestysnumero on 63. Jos haluat perehtyä kaikkiin KU:n kirjoituksiini, ne löytyvät blogini etusivulta (viimeisimmät aivan alusta ja loput etusivun lopusta).