Yksityistämisvimma alkoi 1980-luvulla Suomessa, kun ns. uusliberalismi rantautui Suomeenkin Yhdysvalloista. Sen seurauksena yksityistämisen ”oppi” levittäytyi silloisten vallassa olevien ekonomistien myötävaikutuksella vähän kaikille elämänalueille.

Pääoma ja pankit alkoivat ottaa valtaa poliittisilta päättäjiltä vapauttamalla pääomamarkkinat sääntelystä. Liittyminen EU:hun ja rahaunioniin kiihdyttivät pääoman valtaa. Seurauksena poliittinen valta siirtyi Brysseliin, jossa Suomella oli enää kahden prosentin painoarvo päätöksenteossa itseään koskevissa asioissa.

Brysselissä on yhteensä yritysten 1 500 ammattimaista lobbausjärjestöä, joissa työskentelee yhteensä 30 000 lobbaria ja niistä parlamenttiin pääsee 4 500 kovinta ammattilaista. Yhtä EU:n meppiä kohden on siis kuusi lobbaajaa. Kaikki ovat pääoman palkkalistoilla ja ajavat niiden eikä kansalaisten etua.

Isot yritykset sanelevat poliitikoille pelisäännöt

Pääomien vapauttamisessa taloudellinen valta meni samassa yhteydessä valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Pörssin arvosta yli puolet meni ulkomaisille sijoittajille, joita ei enää kiinnostanut suomalaisen hyvinvointivaltion ja vanhustenhoidon ylläpito.

Sen seurauksena ”kilpailukykyä” oli parannettava alentamalla hyvinvointipalvelujen tasoa jolloin yhteiskunnan palveluihin tuli vallitsevaksi loputon säästämis- ja leikkauslinja.

Seurauksena oli se, mitä uusliberalismilla viime kädessä tavoiteltiinkin: Rikkaat rikastuivat ja köyhät köyhtyivät. Miljardöörien määrä on tuplaantunut 10 vuodessa, ja heillä on enemmän varallisuutta kuin 60 prosentilla maailman väestöstä yhteensä.

Maailmassa on nyt reilut parituhatta miljardööriä, joiden hallussa on enemmän varallisuutta kuin 4,6 miljardilla ihmisellä yhteensä, kertoo tuore Oxfamin raportti. Nyt maailmalla harvojen rikkaitten hallussa on järjettömän paljon rahaa. He eivät tiedä enää mihin niitä sijoittaisivat.

Pääomien vapauttamisen seurauksena suomalaiset pankit aloittivat keinottelun 1980-luvulla velkarahalla. Tämän vastuuttomuuden suomalaiset veronmaksajat joutuivat maksamaan massatyöttömyytenä 90-luvun lamassa.

Poliitikot olivat hätää kärsimässä, valtion ja kuntien rahoitusvajetta alettiin tilkitä myymällä valtion omaisuutta eli ”kruunun jalokiviä” sekä valtion ”roskapankki Arsenaliin” pankeilta kertynyttä omaisuutta.

Kuntien kyky hoitaa tulevia eläkeläismenoja on huono.

Tuolloin lähes 50 000 yritystä meni konkurssiin ja valtion syliin kaatui sadoittain konkurssiin joutuneiden yritysten kiinteistöjä. Vuonna 1994 Arsenalin tase oli 4 822 miljoonaa euroa ja asiakkaita 12 684. Pääomatukea yritys oli saanut veronmaksajilta vuoteen 2003 mennessä 3 315 miljoonaa euroa.

2000-luvun alussa valtio myi Arsenalin alehintaan Aktiv Hansa Oy:lle ja C&A Finland Oy:lle. Kauppahinta oli 600 miljoonaa markkaa eli viisi prosenttia velkojen nimellisarvosta eli veronmaksajat kärsivät konkurssiin menneiden yhtiöiden omaisuuden arvonalennuksesta. Kaupan asiakirjat julistettiin salaisiksi.

Myöhemmin valtion kiinteistöistä muodostettiin Senaatti-kiinteistöt. Sen koko omaisuuden arvo oli vuonna 2014 noin 4,5 miljardia euroa. Valtion yhtiöomistusten arvo on tämän rinnalla moninkertainen: noin 30 miljardia.

Tuolloin Danske Bankin silloinen pääekonomisti Pasi Kuoppamäki kertoi, että valtio saisi yhtiöistä myös mittavia osinkotuloja. Yksin vuoden osinkotuloiksi arvioitiin 1,5 miljardia euroa. Kannattaisiko hyvät yhtiöt sittenkin pitää valtion salkussa ja katsella myytävää muualta?, kysyi Kuoppamäki.

Todennäköisempänä Kuoppamäki piti, että nyt lähdetään myymään näitä kruununjalokiviä. Se on tietysti ikävää sillä niistä olisi saatu varsin hyvää osinkotuottoa, joka on monelta osin ylittänyt jopa valtionvelasta maksettavan koron.

Ekonomisti Jaakko Kiander on myös tuolloin arvioinut, että kymmenen vuoden aikana valtion omaisuus ja sen yksityistäminen on tuottanut valtiolle noin kaksi miljardia vuodessa osinkoina ja myyntituloina, mutta ilman myyntiä valtion osinkotulot olisivat olleet kaksinkertaiset ja valtion omistuksen arvo silloin kaksi kertaa suurempi kuin nykyinen 30 miljardia.

Yksityistäminen on siten Kianderin laskelmien mukaan aiheuttanut tarkasteltuna ajanjaksona valtiolle noin 15 miljardin tappion.

Uusliberalistinen yksityistäminen on myöhemmin aiheuttanut vakavia kansantaloudellisia ongelmia. Kun puolet maapallon omaisuudesta on keskittynyt   kahdeksalle miljardöörille, heille on kehittynyt siitä ”vakava” henkilökohtainen ongelma.

Siksi, koska rikkaat joutuvat nykyään maksamaan pankille siitä, että makuuttavat rahojaan pankissa, he ovat alkaneet ostaa koko maailman reaaliomaisuutta pääomasijoitusyhtiöidensä avulla – ja innovoimaan koko ajan lisää, mitä ostettavaa olisi tarjolla.

Kaikki reaaliomaisuus siirtyy kansainvälisille pääomasijoittajille pankkien virtuaalirahan velkavivulla.

Pörssiyhtiöiden lisäksi he ovat alkaneet ostaa Suomesta arvokiinteistöjä, ostoskeskuksia, satamia ja jopa vuokra-asunnoiksi tarkoitettuja kiinteistöjä, joista saisi paremman vuokratuoton kuin makuuttamalla rahoja pankkitileiltä.

Venäläiset ökyrikkaat ovat ostaneet parhaat myynnissä olevat kesämökkitontit Kaakkois-Suomesta ja tontteja strategisista laivaliikenteen ja puhelinverkkojen solmukohtien läheisyydestä. Ostoslistalla on ollut myös asuntotuotantoon sopivaa tonttimaata.

Ranskalaiset ostivat TV:n lähetysverkot ja Fortumin strategisista sähköverkoista meni leijonanosa kanadalaisen ja australialaisen sijoitusyhtiön omistukseen. Kiinalaiset ovat ostaneet peliyhtiö Supercellin tietotekniikkaosaamisen eikä välttämättä peliyhtiötä. He ovat mukana myös Tallinnaan suunnitellussa tunnelihankkeessa.

Vuosaaren sataman logistiikkakeskuksen omistus on Luxemburgissa pääkonttoria pitävässä Logitor -nimisessä sijoitusyhtiössä.

Yksityistämisen seurauksena yhä suurempi osa Suomen reaaliomaisuudesta alkaa olla ulkomaisten sijoittajien taskussa ja määräysvallassa. Ne ovat vielä usein Suomessa monopoliasemassa, joten suomalaisten kansalaisten lypsäminen on takuuvarmaa kuten Caruna ja Digita ovat osoittaneet.

Kuntien valtionavut ovat pienentyneet joten ne ovat rahapulassaan alkaneet suunnitella vesihuoltonsa yksityistämistä. Suunnitelmat olivat pisimmällä Jyväskylässä ja vireillä Lahdessa ja Ähtärissä.

Nyt nämä rahanahneet pääomasijoittajat ovat iskeneet silmänsä jopa yhteiskunnan hoivapalveluihin. Siellä uinuu 20 miljardin potti, josta pääomasijoittajat etsivät uutta tuottokohdetta. Nyt on palannut takaisin moderni versio ns. ”huutolaisuudesta”.

Huutolaisuus oli yleinen ilmiö 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen Suomessa. Huutolaisiksi joutuivat usein kodittomat lapset, vanhukset ja sairaat. Kunta oli velvoitettu maksamaan heidän elatuksestaan sijoituskodeille.

Erityisen räikeäksi hoitomuodon tekivät sijoituskotien puutteellinen valvonta sekä motiivit minkä vuoksi huutolainen oli huudettu. Tavallisesti talolliset huusivat lapsia, joista tuli halpaa työvoimaa.

Köyhät taas huusivat sairaita ja vanhuksia, joiden pitämisellä oli mahdollisuus hankkia lisätuloja ja verorahoja. Hoidokin antaminen vähiten pyytäneelle oli sallittua. Päämääränä (kuten nyt ulkoistuksissa) oli sijoittaa huutolaiset hyviin koteihin, mutta monesti vaihtoehdot olivat vähissä.

Niistä ajoista olot ovat parantuneet huomattavasti aina 1990-lvulle asti. Kuitenkin 1990-luvun laman jälkeen myös vanhuksia alettiin kurittaa. Kirjoitin eläkeläisistä jo vuonna 2006 kirjassani: ”Ahneuden aika – kuinka pääoman ahneus tekee teknologian avulla tarpeettomaksi” seuraavasti (kursiivilla):

”Eläkeläisetkin ovat joutuneet kurjistumistalkoisiin. Eläkeläisten määrää kasvattaa muukin kuin suurien ikäluokkien tulo eläkeikään.

1990-luvulla työnantajat laittoivat väkeä pihalle työntekijöiden vanhemmasta päästä. Erilaisille varhais- varhennetuille-, osa-aika- ja työttömyyseläkkeille. Työelämässä tarpeettomat ihmiset on sälytetty yhteiskunnan murheeksi.

Seurauksena oli, että 90-luvun puolivälissä keskimääräinen eläkkeelle siirtymisikä putosi 58 vuoteen. Vuosikymmenen lopussa se oli vielä 59 vuotta, vaikka virallinen eläkkeelle siirtymisen ikä oli 65. Nyt se on alennettu 63 vuoteen, jonka jälkeen voi vielä kartuttaa lisäeläkettä. Eläkkeelle on siis jouduttu, eikä hakeuduttu, kuten työnantajajärjestöt antavat ymmärtää.

Eläkkeelle siirtymisikä on noussut tasaisesti koko ajan mutta sinne ”joudutaan” aiemmin kun pitäisi.

Laman aikana eläkeläistenkin etuja supistettiin. Laitoshoidossa joka neljäs vanhus kärsii aliravitsemuksesta, kertoo terveystieteiden maisteri Raija Rintalan Jyväskylän yliopistossa vuonna 2000 tekemä pro gradu -tutkielma.

Kysymys ei ole siitä, etteikö heille olisi ruokaa tarjolla. Ongelma on, että henkilökuntaa ei ole auttamassa heitä ruokailutilanteessa. Siksi huonokuntoisimmat vanhukset näkevät laitoshoidossa jopa nälkää.

Yleiselläkään tasolla vanhuksista ei tahdota välittää. Varattomat ja yksinäiset vanhukset jäävät usein oman onnensa nojaan. Varsinkin kun omat lapset joutuvat työn perässä toiselle puolelle Suomea ja yhä useammin myös ulkomaille.

Yhdeksän kymmenestä vanhusten lähimmästä hoitajasta laitoksissa on sitä mieltä, että hoitajia on vanhustenhuollossa aivan liian vähän. Etenkin lyhytaikaisiin tarpeisiin palkataan sijaisia liian vähän, ja monasti täysin kouluttamatonta väkeä.

90-luvulla myös vanhusten palvelut vähenivät. Eläkkeelle jouduttiin entistä useammin mielenterveyssyistä, ja masennuslääkkeiden kulutus kolminkertaistui. Vanhukset saivat mielenterveyspalveluja selvästi vähemmän kuin 1990-luvun alussa. 65 vuotta täyttäneiden osuus psykiatristen sairaaloiden potilaista putosi kolmannekseen vuosien 1991-98 välillä, on todennut Stakesin pääjohtaja Vappu Taipale.

Suurin osa sairaanhoidon säästöistä tehtiin psykiatrisessa sairaanhoidossa. Sen voimavarat vähenivät 90-luvulla 40 prosenttia. ”Samoilla voimavaroilla hoidetaan kaksinkertainen asiakasmäärä kuin vuonna 1990”, totesi Taipale.

Vanhusten elinaika on kasvanut ja sairausvuodet lyhentyneet.

Muitakin tukipalveluja vähennettiin vuosien 1988-98 välillä. Yli 75-vuotiaiden vanhusten kodinhoitoapu väheni 46,2 prosentista 26,2 prosenttiin. Vanhusten tukipalvelut 36,1 prosentista 32,7 prosenttiin. Vanhainkotipaikat 10,5 prosentista 7,6 prosenttiin. Sairaalan pitkäaikaispaikat katosivat melkein kokonaan 3 prosentista 0,3 prosenttiin.

2000-luvulla kehitys on mennyt huonompaan suuntaan. Laitospaikkoja on supistettu ja vanhustenhoidossa on samoin kuin mielenterveyspotilaiden kohdalla pyritty avohoitoon. Vastuu vanhustenhoidosta on siirretty kunnille. Ja monessa kunnassa on jouduttu säästämään. Stakesin tutkijaprofessori Marja Vaarama on selvityksessään vuodelta 2001 todennut, että vanhustenhoidossa on ainakin 4 000 uuden viran tarve.

Joissakin kunnissa tilanne on ollut hälyttävä. Esimerkiksi Punkaharjun terveyskeskuksen vuodeosastolla on ollut tilanne, jossa on vain yksi hoitaja ja yksi laitoshuoltaja.

Yhdeltä yöllä alkoi kammottavin vaihe. 25-30 sairaan ihmisen hoito jätettiin yhden hoitajan vastuulle aamuun kello seitsemään asti. Sen lisäksi hänellä oli vastuullaan ympäri kylää olevat 30 turvapuhelinta, joista saattoi tulla hälytys milloin tahansa.

Kymmenen viime vuoden aikana vanhuspalvelujen rakenne on muuttunut ja palvelujen tarjonta suhteessa vanhusväestön määrään on supistunut selvästi. Kotipalveluja ja vanhainkotihoitoa kohdennetaan entistä iäkkäämmille ja heikkokuntoisemmille vanhuksille. Vanhainkotihoitoa on korvattu pääasiassa palveluasumisella (s. 295-6).

Vieläkin puolet eläkeläisistä saa alle 1 500 euroa kuussa (miinus verot).

(…) Ruotsi on sosiaalisesti ehkä maailman parhaita hyvinvointivaltioita. Silti Ruotsissa joka kymmenes vanhus haudataan varattomana ja yksinäisenä ilman että ketään olisi saattamassa vanhusta hautaan. Tämäkö on kehityksen suunta myös Suomessa?

Helsingistä löytyi jokin vuosi sitten vanha mies, joka oli ollut kuolleena asunnossaan Maunulassa kuusi vuotta ilman, että kukaan oli kaivannut häntä. Sosiaalivirasto oli maksanut vanhuksen vuokrat tunnollisesti tuona aikana.

Julkisuudessa on huolestuttu tulevasta työvoimapulasta. Huolen aiheena on erityisesti väestön vanheneminen ja se että he juuri tulevat tarvitsemaan paljon hoivapalveluja.

Työvoimapulaa akuutimpi ongelma on rahapula. Jos keskimääräinen vanhainkotipaikka maksaa kolme kertaa enemmän kuin keskimääräinen eläkeläinen saa eläkettä, niin ongelma on kyllä muualla kuin työvoiman saatavuudessa.

Vanhassa Kiinassa oli sananlasku: ”Vanhus on perheen jalokivi”. Tällä nykyisellä yhteiskunnan palveluiden ulkoistamisen aikakaudella vanhusten kunnioittamisesta ei ole tietoakaan. Ruotsalaisen Lars Ulvenstamin tutkimusten mukaan ei ole kauan siitä, kun lapsia myytiin ”huutokaupassa sille, joka otti huolehtiakseen heistä mahdollisimman halvalla – nyt huutokauppaan ovat joutuneet vanhat, kun kunnat antavat heidän hoitamisensa sille yritykselle, joka tarjoutuu tekemään sen halvimmalla” (s. 297).

(…) 1990-luvulla kuitenkin lähes kaikkia sosiaalietuuksia ”höylättiin” huonommiksi ja kansalaisten omavastuuosuutta palvelumaksuissa nostettiin. Erityisesti eläkeläisten ostovoimaa leikattiin, koska heillä ei ole tukenaan mitään painostusjärjestöä.

Kun pienissä kunnissa rahat loppuvat, on pakko palvelut ulkoistaa.

1990-luvun alun jälkeiset eläkeuudistukset ovat olleet poikkeuksellisen huonoja eläkeläisille – nykyisille ja tuleville. Vuosiin mahtuvat kansaneläkkeen pohjaosan työeläkevähenteisyys ja vähenteisyyden palauttaminen, alijäämäiset inflaatiotarkistukset, eläkesääntöjen, kuten yksilöllisten -, varhais-, työkyvyttömyys- ja työttömyyseläkkeiden kiristykset, eläkeläisten korotettu sairasvakuutusmaksu ja laajan vastalauseryöpyn aiheuttanut ns. taitettu indeksi, joka kehitettiin vuoden 1996 eläkeuudistuksen yhteyteen.

Taitetun indeksin merkitys eläkettä vähentävänä tekijänä on kuvattavissa kaavamaisesti: ihannetapauksessa 65-vuotiaan eläke on 60 prosenttia palkasta. 15 vuoden kuluttua, 80-vuotiaana, eläke on enää 48 prosenttia palkasta. (Taas katoaa markkinoilta 12 % ostovoimaa).

Palkansaajien TEL-maksun omavastuun korottaminen leikkaa myös eläkettä. Vuoden 1993 maksuista palkansaajan ostovoimaa nakerrettiin vuoteen 2004 mennessä kumulatiivisesti yhteensä 14,5 miljardia euroa (87 miljardia markkaa) panemalla hänet maksamaan osan aikaisemmin työnantajalle kuuluvasta TELmaksuista.

Työeläkejärjestelmä ei enää takaa, että eläkkeelle jäänyt säilyttää vakiintuneen asumisen tai elämisen tasonsa ja ostovoimansa”. (s. 299)

Sijoitustuotoilla kompensoidaan eläkemaksujen korotuspaineita.

Näin siis jo 14 vuotta sitten Suomessa ja Ruotsissa, jossa yksityistäminen alkoi huomattavasti aikaisemmin kuin Suomessa. Vanhustenhoidon rahoitusongelmat eivät ole kadonneet minnekään. Kunnat ovat toivottoman erikokoisia ja vain vanhukset ovat jääneet syrjäkylien pieniin kuntiin.

Nyt ikääntyminen ja muuttoliike kurjistavat kuntia henki­hieveriin. Vuonna 2018 Suomen kunnista noin kaksi kolmasosaa teki alijäämäisen tuloksen eli niiden tulot eivät riittäneet kattamaan kuluja ja poistoja. Kuntaliitto kutsui jo tätä kriisiksi, mutta viime vuoden tilanne on siis odotusten mukaan vieläkin huolestuttavampi.

Kuntien talousvaikeuksista kertoo sekin, että valtiovarainministeriön harkinnanvaraista valtionosuutta haki viime vuonna yhteensä 89 kuntaa. Toisin sanoen lähes kolmannes Suomen kunnista pyysi lisärahoitusta palveluidensa pyörittämiseen. Lopulta tukea sai vain 21 kuntaa.

Lisäksi 53 kuntaa korotti tämän vuoden alussa veroprosenttiaan, jotta ne saisivat haalittua lisää verotuloja. Nyt rahavaikeuksissa olevat kunnat ovat turvautuneet samaan rahansäästökeinoon kuin entisajan huutolaisuudessa. Palvelut huutokaupataan pääomasijoittajille mahdollisimman halpaan (ja huonolaatuiseen) hintaan.

Julkiset menot kasvavat kun suuret yritykset ja pääomatuloilla rikastuneet huipputuloiset eivät maksa niille kuuluvia veroja.

Vanhusten asema yhteisöissä heikkenee. Vanhusten osuus väestöstä kasvaa. Tämä heijastuu tapaan, jolla vanhuksia käsitellään julkisessa keskustelussa.

Vaikuttaa siltä, että siitä, mikä ennen oli yhteisössä harvinaista ja arvokasta, on tullut yleistymisen takia ongelmallista. Kustannuserä, hoivapommi ja työikäisten taakka ovat sanoja, joita on käytetty Suomessa viime aikoina vanhuksista puhuttaessa.

Suomessa on yli puoli miljoonaa 75 vuotta täyttänyttä ihmistä, mutta vuonna 2030 heitä arvioidaan olevan jo 800 000 eli lähes 15 prosenttia väestöstä. Suomen väestönkehitys ei ole ­Euroopassa poikkeuksellista. Euro­stat ennustaa, että vuonna 2050 useampi kuin joka kymmenes EU-kansalainen on yli 80-vuotias.

Eliniän nousu ei rajoitu vain länsimaihin: ihmisten elinikä pidentyy maailmanlaajuisesti. Keskimääräisen eliniän nousu on nyt nopeaa esimerkiksi Kiinassa ja Intiassa.

Tästä tulevien eläkeläisten uhkakuvasta ja tulevasta ”eläkepommista” ovat olleet eläkejärjestelmien toimitusjohtajien lisäksi huolissaan Elinkeinoelämän keskusjärjestö (EK), joka on rikkaitten ja yritysten johtava edunvalvontajärjestö.

Kansallisella tasolla Suomessa yrityksillä ja valtaa pitävillä on sitten lisäksi omat parempiosaisten lobbausjärjestönsä kuten Kauppakamarit, Round-Table-, Rotary- ja Lions klubit, Keskiviikkoseurat, Ajatushautomot , jotka yrittävät vähentää eläkeläisten sosiaalietuuksia ”eläkepommin” uhkakuvan nimissä.

Aluksi ulkoistamisen perusteeksi väitettiin sen lisäävän pieniä yrityksiä ja näin uusien työpaikkojen syntymistä. Ei kestänyt kauaa kun pienet hoivayritykset olivat suurten ulkomaisten pääomasijoittajien omistuksessa. Ne olivat siirtyneet kolmen suuren omistukseen: Esperi Care, Mehiläinen ja Attendo. Siinä rytäkässä monesta hoivapalvelujen pikkuyrittäjästä tuli miljonääri.

Hoivapalveluiden yksityistämisen ”pikavoittojen” miljonäärit.

Kaikki kolme pääomasijoittajien hoivayritystä on tullut kuuluisaksi veronkierrosta, alimitoitetusta hoitohenkilökunnasta, osa-aikaisista- ja epätyypillisistä työsuhteista sekä huonommista palkoista ja tilapäistyövoiman käytöstä.

Hoivajättiläisistä Mehiläisen pääomistaja on Luxemburgissa pääkonttoriaan pitävä pääomasijoittaja CVC Capital Partners, ja Esperi Care on suurimmaksi osaksi brittiläisen pääomasijoittajan ICG:n omistuksessa. Attendo on puolestaan ruotsalainen pörssiyhtiö, joka myytiin edelleen kansainväliselle CVC Capital Partners sijoitusrahastolle. Terveystalo puolestaan osti myöhemmin Attendon joten hoivabisnes on enää vain muutaman toimijan oligopoli.

Esperi Caren eroamaan joutunut omistaja-johtaja Marja Aarnio-Isohanni tuli paljastaneeksi aikaisemmassa haastattelussa yksityisen hoivapalvelun ansaintalogiikan. ”Hoiva-alalla henkilöstökulut ovat 60 prosenttia liikevaihdosta, ja jos ne kasvavat vaikka 10 prosenttia, se on 12 miljoonaa euroa ja kaikki tuloksesta pois”. Siis henkilökunnan kulut on pidettävä minimissä kuten huutolaisuudessakin.

Julkisuudessa nyt oleva Esperi Care ei ole ainoa hoivayritys, jossa on ollut pahoja ongelmia. Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirasto keskeytti Alavudella sijaitsevan Attendon hoivakoti Pelimannin toiminnan.

Hoitokodin avaamisesta lähtien kuukauden aikana siellä kuoli 6 asukasta. Hoitokodin työilmapiiristä, työntekijämitoituksesta ja henkilöjohtamisesta kertoo jotain se, että vajaan kuukauden aikana hoivakodin henkilöstöstä irtisanoutui jo kymmenen työntekijää.

Jopa viestintäyhtiö Kreabin toimitusjohtaja, entinen kansanedustaja Mikael Jungner analysoi, että vanhusten hoidon ongelma on pääomasijoittajissa.

”Kun tuhannet hoivapaikat paketoidaan yhteen, diskontataan tulevat säästöt, myydään koko paketti seuraavalle sijoittajalle, joka sitten rahoittaa hankinnan ostettavan yhtiön velkavivulla, on vanhusten maanpäällinen helvetti taputeltu”, hän kirjoitti Twitterissä.

Kalliista laitoshoidosta on siirrytty avohoitoon ilman riittävää satsausta siihen.

Millaisia ”enkeleitä” nämä ”sijoitusenkelit” eli pääomasijoittajat sitten todellisuudessa ovat? Siitäkin kirjoitin 14 vuotta sitten kirjassani ”Ahneuden aika” seuraavasti: ”He esiintyvät ”bisnesenkeleinä” ja hyväntekijöinä, jotka jalostavat yrityksiä ja rationalisoivat vanhoja toimialoja. Käytännössä pääomasijoittajat ovat kuitenkin yritysmaailman haaskalintuja joiden tarkoituksena ei ole jalostaa saati sitten työllistää, vaan kaapata, ”kääntää kassa” ja siirtyä seuraavan haaskan kimppuun.

Pääomasijoittajat toimivat rahastojen kautta, jotka kokoaa ja joita hallinnoi tätä tarkoitusta varten perustettu hallinnointiyhtiö. Pääomasijoittajat ovat usein taustaltaan pankkiireita eli rahoituksen tai yritysjärjestelyjen ammattilaisia, jotka osaavat myös saneerata nopeasti ostokohteen taseen, toimintatavan ja työntekijät.

Kun velkaa saa rajattomasti ja se on halpaa, yritysten hinnat ovat karanneet yhä korkeammiksi ja sijoitusten tuottovaatimukset yhä kovemmiksi. Seuraukset eivät ole vain myönteisiä.

Pääomasijoittajat ovat jo syrjäyttäneet pörssiyhtiöt vuoden 2005 yrityskaupoissa. Pohjoismaissa tehdyssä yli viiden miljoonan euron arvoisissa yrityskaupoissa pääomasijoittajat olivat kauppahintojen perusteella laskettuna jonkinlaisina osapuolina peräti 95 prosentissa näistä kaupoista.

Toisin sanoen pääomasijoittajat olivat 51 miljardin euron kaupoista mukana 49 miljardissa, käy ilmi yrityskauppoja seuraavan Mergermarketin vuoden 2005 marraskuun tilastoista. Pääomasijoittajat olivat mukana erityisesti suurissa yrityskaupoissa.

Pääomasijoittajalle ulkoistuksessa laitoksessa on syytä tehdä oheinen hoitotahtotestamentti.

Pääomasijoittajien toiminta perustuu yleensä muita yrityksiä puhtaammin oman pääoman tuoton maksimoimiseen. Nämä yhtiöt pyörittävät ostamiaan yhtiöitä pitkälti velkarahalla, jolloin oman pääoman tuotto saadaan ”velkavivulla” mahdollisimman suureksi.

Velkavivulla tarkoitetaan tilannetta, jossa ostokohteen tuottoprosentti ylittää velan korkokustannuksen. Mitä suurempi osa kaupasta rahoitetaan velalla, sitä suuremmaksi tulee tällöin oman pääoman tuotto.

Velkavivun hyödyntäminen edellyttää, että velkaa maksetaan mahdollisimman nopeasti pois. Se johtaa ostettujen yritysten omaisuuden myyntiin ja rakennejärjestelyihin, jotka eivät välttämättä edistä yrityksen menestymistä pitkällä tähtäimellä.

Yritysmaailman ”lääkärit” muuttuvatkin äkkiä ruumiinryöstäjiksi. Pahinta on kasvava pelko siitä, mihin suuntaan epävarmat korkomarkkinat kääntyvät. Nousevien korkojen aikaan velkavipu muuttuu peukaloruuviksi (nyt sitä pelkoa ei ole).

Yrityskauppoja siivittää sekin, että vallitsevan trendin mukaan moni yritys keskittyy ”ydinosaamiseensa” ja myy rönsyjään pois. Yksin Yhdysvalloissa pääomasijoittajat ovat New York Times-lehden selvityksen mukaan vuonna 2005 ostaneet amerikkalaisia suuryrityksiä 130 miljardilla dollarilla, eli 110 miljardilla eurolla.

Pääomasijoittajat voivat tuoda ostamiinsa yrityksiin liikkeenjohdollista osaamista, intoa, tehokkuutta ja ahneutta. Toisaalta taloudellisten tunnuslukujen ripeä ylösreivaus voi myös johtaa investointien vähenemiseen. (Toisaalta pitkän tähtäimen investoinnit ja työpaikkojen luominen ovat pääomasijoittajille aivan marginaalinen asia, kun tavoitteena on nopea tuotto.)

Keskituloilla keskieläke on n. 1 800 € kuukaudessa (miinus verot) ja elinaikakertoimen jälkeen 1 620 € (miinus verot).

Yhdysvalloissa keskustellaan jo siitä, luovatko pääomasijoittajat ostokiihkossaan hintakuplan markkinoille, ja siitä, miten suuryrityksiä popsivat pääomasijoittajat pääsevät aikanaan eroon ostoksistaan. Kun irtaantumisen aika tulee, kenelle pääomasijoittajat voivat jättiyhtiönsä myydä?

Koska markkinat ovat pullollaan ylimääräistä rahaa, jolle ei löydy järkevää investointikohdetta, olemme ehkä siirtyneet pysyvästi matalan korkotason aikakauteen (sekin on nyt todentunut!). Pulaa on vain hyvistä ideoista ja ostovoimasta.

Pääomasijoittajien logiikka on yleensä varsin suoraviivainen. Ne etsivät sopivia pelinappuloita toimialalla olevaan yritysten yhdentymispeliin, liittävät sitten näitä ostamiaan yhtiöitä isommaksi paketiksi.

Pääomasijoittajat sijoittavat omaa pääomaa mahdollisimman vähän ja operoivat lainarahalla. Kun pääomasijoittaja ostaa vakavaraisen pörssiyhtiön, se usein ensi töikseen putsaa yhtiön taseesta varat talteen (usein veroparatiisiin) ja tankkaa sen täyteen velkaa.

Sen jälkeen entisistä vakaista ja turvallisista huippupörssiyhtiöistä tulee riskiyrityksiä. Tällaisten yhtiöiden joukkovelkakirjalainoja ostaneet tahot kärsivät välittömästi riskin kasvamisesta.

Hyvä esimerkki on siivous- ja kiinteistöhuoltoyhtiö ISS. Maaliskuussa 2005 ruotsalainen EQT-rahasto ja pääomasijoitusyhtiö Goldman Sachs Capital Partners tekivät kolmen miljardin euron tarjouksen ISS:stä ostaakseen sen pois pörssistä.

Tarjottu hinta oli merkittävästi pörssikurssia korkeampi. Samalla kun ISS:n osakkeenomistajat iloitsivat osakkeen kurssinoususta, ISS:n joukkovelkakirjojen arvo putosi hetkessä 20 prosenttia.

Entisestä vakaasta sijoituksesta tulikin omistajavaihdoksen ja taserakenteen oletettavien muutosten myötä yhdessä yössä riskipaperi. ”Sanoin töissä silloin, että älkää hyvät ihmiset ostako liian hyvien yritysten yrityslainoja”, naureskelee ilmiötä eläkesijoittaja Ilmarisen arvopaperisijoitusjohtaja Jari Puhakka”. (s. 409)

Nyt ei enää kannata jäädä varhaiseläkkeelle paitsi rikkaiden.

Näin siis 14 vuotta sitten. Kun nyt koko yksityinen terveys- ja vanhustenhoitopalvelu on enää muutaman ulkomaisen pääomasijoitusyhtiön hallinnassa, niin vanhustenhoito ei välttämättä ole kovin turvallisissa käsissä.

Monet kunnat ovat pettyneet ostamiinsa yksityisten yritysten palveluihin ja palanneet takaisin kunnan ylläpitämiin julkisiin palveluihin. Tulevassa keskittymiskarusellissa saattaa mustapekkä jäädä näiden ahneiden pääomasijoittajien käteen kun bisnes ja tuotto-odotukset eivät enää kasva. Ei kukaan enää osta niitä suuremmiksi ”kustannustehokkaimmiksi” kokonaisuuksiksi, koska niitä tarkkaillaan jatkossa luupilla ja tuottomahdollisuudet heikkenevät.

Yhtiöllä on yhtä paljon velkaa kuin on liikevaihtoa. Ensin ladattiin yhtiö täyteen velkaa rahat veroparatiiseihin ja sitten häivyttiin kuvioista.

Näin sitten kävi Esperi Caren kohdalla. Ei ollut suuri uutinen, että Esperi Caren omistaja vaihtui: rahoittajat joutuivat pelastamaan pahoihin vaikeuksiin vajonneen yhtiön. Syynä on Esperi Caren heikentynyt taloudellinen tilanne. Liiketoiminnan turvaamiseksi yhtiö ilmoitti maanantaina, että se siirtyy rahoittajiensa Danske Bankin, Ilmarisen ja SEB -pankin omistukseen jotka saivat hoidettavakseen ”mustan pekan”.

Kyseessä on järjestely, jossa velkojat muuttavat velkojaan osakkeiksi estääkseen yhtiön vararikon. Esperi Caren suurin osakkeenomistaja oli brittiläinen pää­omasijoitusyhtiö Intermediate Capital Group, joka omisti yh­tiöstä 75 prosenttia.

Vastaisuudessa sitä rahoittaneet finanssiyhtiöt Danske Bank ja SEB omistavat kumpikin Esperi Caresta noin 40 prosenttia ja työeläkeyhtiö Ilmarinen noin 20 prosenttia.

Danske Bank, Ilmarinen ja SEB perustavat Esperiä Carea varten uuden hallinnointiyh­tiön. Sen nimi on Irepse, joka on takaperin luettuna Esperi. Rahoittajat ovat ilmoittaneet, että he eivät välttämättä tule olemaan kovin pitkään omistajina, mutta ovat silti sitoutuneet olemaan rahoittajina myös tulevaisuudessa. On mielenkiintoista nähdä kenelle he Irepsen myyvät ja millä hinnalla vai joutuvatko veronmaksajat taas lopulta maksumiehiksi.

Oikeistolaiset yksityistämisen puolesta taistelleet poliitikot ja Evan entinen lobbari Matti Apunen ovat esimerkiksi unohtaneet karvaat kokemukset terveyspalveluiden yksityistämisestä Isosta Britanniasta. Sieltä tulikin vuoden 2018 alussa karmea skandaaliesimerkki. Suuryrityksen konkurssi kaatoi yksityistetyt julkiset palvelut.

Yli 20 000 työntekijää ja satoja pienyrityksiä työllistäneen brittiyritys Carillionin konkurssi uhkasi ruoka- ja huoltopalvelujen järjestämistä kouluihin, sairaaloihin ja vankiloihin. Hallitus joutuu maksamaan satojen tai ehkä tuhansien miljoonien eurojen arvosta lisää, jotta muut yritykset ottaisivat Carillionilta kesken jääneet tehtävät suorittaakseen.

Samoin kävi Britannian rautateitten yksityistämisessä. Siitä koitui veronmaksajille kuuden miljardin punnan lisälasku. Monet EU-maissa yksityistetyt vesilaitokset (mm. Pariisi, Berliini) on myös otettu takaisin ylihinnoittelun takia yhteiskunnan haltuun.

Eläkeyhtiöiden sijoitusvarat ovat kasvaneet rajusti suurista ikäluokista huolimatta.

Yksityistämisen ja valinnanvapauden seuraukset eivät ole aivan vieraita Suomessakaan. Yksityinen terveys­yhtiö Pihlajalinna jätti valinnan­vapaus­kokeilun kesken tappioiden takia Jyväskylässä. Yksityiset terveysyhtiöt havittelevat valinnanvapautta – mutta Jyväskylässä Pihlajalinna pettyi, kun asiakkaita tuli liian vähän ja hekin kävivät liian kalliiksi hoitaa.

Yhtiön mukaan sille on tullut tappiota, joten se vetäytyi kokeilusta ja luovutti liki 700 asiakastaan muiden hoteisiin. Pörssiyhtiö näytti laskevan, että mainetappio on helpompi kestää kuin rahallinen tappio.

Maailman mittakaavassa suomalaiset eläkeläiset tulevat pääosin toimeen kohtalaisen hyvin. Suomessa elää jo noin 1,5 miljoonaa työeläkkeen saajaa. He ovat keskimäärin vauraampia kuin eläkeläiset koskaan aiemmin.

Vuonna 2019 alkanut keskimääräinen kuukausieläke oli 1 784 euroa. Rikkaiden ökyeläkkeet nostavat keskiarvoa. Niille pitäisi laittaa 5 000 euron katto kuten on jo useimmissa EU-maissa.

Rikkaat puhuvat hurskaasti eläkejärjestelmä ”kestävyysvajeesta”, mutta voivat järjestää Suomessa itselleen aivan järjettömän suuria eläkkeitä joita maksetaan viime kädessä duunareiden eläkemaksuista. Esimerkiksi vuonna 2015 Nokian optiomiljonääri ja Kone Oyj:n entinen toimitusjohtaja Matti Alahuhta sai noin 70 000 euroa kuukaudessa,

Useat muut yritykset ovat käyttäneet samaan tarkoitukseen erityistä rekisteröityä lisäeläke -järjestelyä, jossa perityt vakuutusmaksut kattavat vain kolmanneksen maksettavasta lisäeläkkeestä. Loppuosa maksetaan näitä eläkkeensaajia köyhempien duunareiden työeläkemaksuista.

Suomen tavalliset eläkeläiset jäävät kauas jälkeen Pohjoismaisesta tasosta.

Tavallisen eläkkeensaajan keskiarvosta ei kuitenkaan voi päätellä, miten eläkeläisillä kokonaisuudessaan menee. Noin joka toisella eläkeläisellä on Eläketurva­keskuksen selvityksen mukaan jonkinlaisia toimeentulovaikeuksia. ­Joka viides joutuu tinkimään välttämättömistä menoista kuten ruuasta, liikkumisesta tai lääkkeistä ja terveydenhoidosta.

Toimeentulovaikeuksia kasaantuu varsinkin työkyvyttömyyseläkeläisille. Lääkkeistä ja terveydenhoidosta joutuvat siten usein tinkimään juuri ne ihmiset, jotka niitä ­eniten tarvitsevat.

Vuonna 2019 työkyvyttömyyseläkettä sai noin 203 000 henkilöä. Mielenterveyden häiriöt ovat edelleen yleisin syy työkyvyttömyyteen. Masennus vie eläkkeelle varsinkin nuoria aikuisia. Toiseksi yleisin syy ovat tuki- ja liikuntaelinsairaudet, jotka vievät työkyvyn useimmiten yli 50-vuotiailta.

Huolestuttavaa on kuitenkin se, että yhä useampi työkyvyttömyyseläkkeen saajista on alle 30-vuotias nuori. Nuorten eläkkeet jäävät heikoiksi, koska työhistoriaa on usein vähän ja sekin pirstaleista. Alle 45-vuotiaista eläkeläisistä suurin osa saa vain kansaneläkettä. Työkyvyttömyyseläkeläisen keskimääräinen kokonaiseläke on jo merkittävästi pienempi kuin vanhuuseläkkeen saajalla.

Kun töitä ei enää ole, eivät nuoret miehet voi avioitua ja hankkia lapsia Euroopassa koska siellä ei ole asumistukia.

Vaikeimmassa asemassa ovat yksin asuvat, joilla on paljon terveydellisiä ongelmia. Moni turvautuu toimeentulotukeen ja leipäjonoihin. Vanhimmat eläkeläiset, joilla ei ole palkkatyöhistoriaa saavat pientä kansaneläkettä.

Kansaneläke voi olla joko työkyvyttömyyseläkettä tai vanhuuseläkettä. Kansaneläkettä saa, jos työeläke on pieni tai sitä ei ole lainkaan. Nykyään perheelliselle täysmääräinen kansaneläke on noin 558 ja yksin asuvalle noin 629 euroa kuukaudessa.

Jos mitään muita eläkkeitä ei ole, suomalainen saa takuueläkettä, joka turvaa kaikille vähintään noin 785 euron kuukausieläkkeen. Takuueläkkeen enimmäismäärä nousee noin 835 euroon.

Suomessa oikeistopoliitikot pitävät paljon melua sosiaalietuuksien väärinkäyttäjistä mutta ovat hiljaa niistä köyhistä vanhuksista, jotka eivät ”kehtaa” tai ”häpeävät” pyytää etuuksia vaikka ne heille kuuluisivat.

Kelan mukaan Suomessa on lähes 15 000 pienituloista eläkeläistä, jotka eivät ole hakeneet takuueläkettä, vaikka olisivat siihen oikeutettuja. Kela aikoo selvittää rekisteritiedoistaan, keille takuueläke kuuluisi, ja ottaa heihin yhteyttä. Heitä on enemmän kuin työttömyystukien väärinkäyttäjiä.

Vanhustenhoito oli aiemmin hyvin laitospainotteista joka oli kunnille hyvin kallista. Sitten päätettiin siirtyä avohoitoon joka on huomattavasti halvempaa. Säästösyistä kuitenkin unohdettiin budjetoida lisää rahoja avohoitoon eikä sitä enää riittänyt kaikille tarvitsijoille.

Sitten turvauduttiin ilmaiseen omaishoitoon. Nykyään Suomessa arvioidaan olevan noin 350 000 omaishoitotilannetta joista noin 47 500 omaishoitajaa saa rahallista korvausta helpottamaan kunnan vanhustenpalvelua. Noin 80 prosenttia omaishoitajista hoitaa läheistään lähes ympärivuorokautisesti ja sitovasti.

Jopa 57 prosenttia omaishoidettavista olisi intensiivisen kotihoidon tai tehostetun palveluasumisen asiakkaita, jos heillä ei olisi omaishoitajaa. Omaishoito on usein raskasta ja sitovaa. Tästä huolimatta noin 40 prosenttia omaishoitajista ei saa muuta tukea kuin palkkion ja lakisääteiset vapaapäivät.

Omaishoidon tuen hoitopalkkion vähimmäismäärä on 408 euroa kuukaudessa. Hoidollisesti raskaan siirtymävaiheen aikana maksettava hoitopalkkio on vähintään 816 euroa kuukaudessa.

Jos näitä palkkioita verrataan yksityisiin palvelutaloihin ja niiden hintoihin niin ero on huikea. Noin puolet tehostetun palveluasumisen hoivapaikoista on yksityisten yritysten tuottamia. Kunnat ostavat ne yleensä asukkaidensa käyttöön ostopalveluna. Kunta siis maksaa hoivan koko kustannuksen yritykselle ja asiakas maksaa asiakasmaksun kunnalle.

Tehostetun palveluasumisen hinta on useimmiten 4 000–4 500 euroa kuukaudessa. Se sisältää yleensä asunnon, hoivan, pitkäaikaissairauksien hoidon, turvapalvelun, ateriat, siivouksen, pyykit ja virkistystoiminnan.

Kalliimpiakin paikkoja löytyy. Espoossa Lippajärven rannalla toimivassa Esperin Villa Lyhteessä asuminen maksaa sivuston mukaan 5 480 euroa kuukaudessa. Diakonissalaitoksen hoivakoti Scillassa Alppilassa hinta on 5 550 euroa. Täytyy muistaa että keskimääräisen eläkkeen käteen jäävä osuus verojen jälkeen on noin 1 300 euroa.

Työssä käyvät köyhät heikentävät eläkekertymiä tulevaisuudessa.

Vuonna 1996 otettiin käyttöön ns. taitettu indeksi (80 % hintaindeksi ja 20 % palkkaindeksi). Mitä tämä tarkoittaa? V. 1996 eläkkeelle jääneiden (60 % silloisesta palkasta) eläke on nyt n. 40 %alkuperäisestä eläkkeestä eli heidän elintasonsa on laskenut 20 vuodessa!

Vielä on muistettava, että tämä ns. ”taitettu indeksi” huonontaa eläkettä sitä enemmän mitä pidemmälle elät. Yli 85 000 eläkeläistä allekirjoitti kansalaisaloitteen vuonna 2016, jossa vaadittiin eläkkeen laskutavan muutosta eli sen pitäisi seurata palkkaindeksiä, Nyt se on noin 54 prosenttia keskipalkasta mutta alenee taitetun indeksin johdosta pikku hiljaa 44 prosenttiin.

Mitä nopeampaa palkkojen reaalikehitys on, sitä nopeammin eläkkeet jäävät jälkeen palkansaajien keskipalkkatasosta. Pitkän aikavälin keskimääräisellä reaalipalkkojen kehityksellä eläkkeen osuus keskipalkasta alenee 10 eläkevuodessa 52 prosenttiin ja 20 vuodessa n. 40 prosenttiin. Näin laskee siis Eläketurvakeskus (ETK).

Entinen kansanedustaja Kimmo Kiljunen kirjoitti blogissaan: ”Suuri eläkepuhallus on jo tapahtunut, kun suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymisen pelossa hyväksytyn taitetun indeksin seurauksena eläkerahastot ovat viisinkertaistuneet ja yhä kasvu jatkuu. Eläkepommin sijasta saimme Roope Ankan lukitun aarrearkun, jonka pääomat on siirretty ulkomaille, kun ne eivät mahdu kotimaahan”.

Näihin päiviin asti eläkerahastoja ei ole tarvinnut syödä vaikka suuret ikäluokat ovat olleet eläkkeellä jo lähes 20 vuotta..

Hän ihmetteli ääneen, että kun nykyistä eläkejärjestelmää rakennettiin 1960-luvulla, palkoista napattiin eläkettä varten vain noin viisi prosenttia ja siitä huolimatta eläkerahastot ovat kasvaneet jo yli 200 miljardiin. Tätä nykyä eläkeprosentti on 24.

Nyt suuret ikäluokat ovat olleet eläkkeellä jo toistakymmentä vuotta ja runsaan viidentoista vuoden kuluttua he ovat jo kuolleet. Siis nyt nykyiset työssäkäyvät maksavat suurempia eläkemaksuja ja silti suurten ikäluokkien kadottua, eläkerahastot jatkavat pääoman kartuttamista.

Siis alun perin eläkerahastojen tarvetta perusteltiin suurten ikäluokkien eläkemaksutarpeella. Vaikka niitä on maksettu jo lähes puolet ikäluokan elinajasta, pääomaan ei ole tarvinnut koskea.

Eläkeyhtiöiden pääomankeruu on ylimitoitettua kun sitä on perusteltu suurilla ikäluokilla.

Kiljunen peräänkuuluttaa eläkeyhtiöiden ahneutta kasvattaa rahastojen tuomaa valtaa ja sitä kautta johdon suuria palkkioita. Ristiriita ei ole hänen mukaansa nuorten ja eläkeläisten välinen, vaan niiden, jotka haluavat yhä paisuttaa eläkerahastoja, ja niiden, jotka peräävät omia eläkesäästöjään.

Nykyeläkeläiset eivät ole tähän mennessä saaneet rahastoista nettona euron euroa. Joka vuosi työeläkemaksut ovat olleet suuremmat kuin maksetut eläkkeet.

Hesari arvosteli Kiljusen kantaa siitä, että palkkaindeksin palauttaminen on kustannuksiltaan marginaalinen. Vuodessa palkkaindeksi maksaa 300 miljoonaa euroa. Eläkerahastojen tuotto oli vuonna 2014 (silloiset tiedot) 11 920 miljoonaa euroa.

Hesari viittasi Eläketurvakeskuksen laskelmiin, joiden mukaan palkkaindeksin pitkän aikavälin vaikutukset ovat merkittävät. Se on totta, mutta suhteutettuna rahastojen kumulatiiviseen kasvuun ne ovat silti marginaaliset.

ETK:n oman laskelman mukaan palkkaindeksiä käytettäessä rahastot ovat kaksinkertaiset nykyiseen verrattuna vuonna 2050. Nykyeläkeläiset eivät ole syömässä lasten pöydästä Kiljusen mukaan, vaan tarjoavat heille ”ilmaisen” lounaan.

Indeksikorjaus on tarpeellinen sillä johtajien ökyeläkkeitä lukuun ottamatta eläkkeiden suuruudet ovat aika kohtuullisia. ETK:n mukaan alle 1.500 €/kk kaikista eläkeläisistä saa eläkettä 60 prosenttia ja alle 2.500 €/kk 30 prosenttia (yhteensä 90 prosenttia) ja vain 10 prosenttia saa enemmän kuin 2.500 €/kk.

Eläketurvakeskuksen laskelman mukaan taitettu indeksi kartuttaa yksityisen sektorin rahastot 1 520 miljardiin euroon vuonna 2080. Yhteensä rahastoissa olisi tuolloin varoja absurdit 2 410 miljardia euroa (HS 27.2. 2016).

Kuinka suureksi eläkeyhtiöiden ”aarrearkun” pitää oikein kasvaa?

Pienituloinen subventoi suurituloisen eläkettä toteaa vakuutusmatemaatikko Olli Pusa. Hän otti kantaa keskusteluun eläkekatosta. Sen puuttuminen on kansainvälisesti harvinaista.

Ihmisten elinajan odote vaihtelee tulojen mukaan. Nyt 35-vuotiaan alimpaan tuloviidennekseen kuuluvan miehen odotettavissa oleva elinikä on alle 70 vuotta, kun ylimpään kuuluvan odotettavissa oleva elinikä on yli 80 vuotta.

Molemmat maksavat eläkemaksua saman prosentin mukaan. Pienituloiset subventoivat näin suurituloisen eläkkeitä, toteaa Pusa.

Myös useiden yrittäjien eläke uhkaa tulevaisuudessa jäädä niin pieneksi, että heillä on palkansaajia köyhempi vanhuus. Peräti kolmanneksella yrittäjäeläke on jäämässä jopa kansaneläkettä ja takuueläkettä pienemmäksi, alle 736 euroon kuukaudessa. Näin käy, kun yrittäjien työtulo on jäänyt alle 11 500 euroon.

Puolet yrittäjistä tulee saamaan vain takuueläkkeen verran tai sitä vähemmän, sanoo työeläkeyhtiön Varman toimitusjohtaja Risto Murto. Yrittäjien keskieläke on vajaat 1 100 euroa.

Suomalaisia eläkevakuutusyhtiöitä ovat mm. Elo, Ilmarinen, Varma, Veritas, Valtion eläkerahasto VER ja Keva. Niiden rahastot ovat kasvaneet jo melkein neljä kertaa suuremmiksi kuin valtion budjetti ja on samaa kokoa kuin koko Suomen BKT.

Vielä 1980-luvulla eläkeyhtiöt toimivat kuin pankit. Ne myönsivät kotimaan yrittäjäasiakkailleen ns. ”takaisinlainoja”, jolla varmistettiin uusia työpaikkoja ja lisää maksajia eläkeyhtiölle. Nyt eläkeyhtiöistä on tullut pääomasijoittajia jotka sijoittavat pääosin ulkomaille ja vain isoihin yrityksiin jotka ”syövät” pieniä yrityksiä..

Aktuaari Olli Pusa kritisoi, että eläkeyhtiöt eivät enää tue suomalaisia yrittäjiä lainoilla kuten ennen. Yritykset saivat mak­saa osan eläkemaksustaan velkakirjalla ja vakuuksilla ja eläkelaitokset paljolti pitivät kirjaa yritysten veloista ja vakuuksista.

Toiminta oli hyvinkin järkeenkäypää ja toimi kohtalaisen hyvin pitkän aikaa. Ra­hastojen avulla rahoitettiin investointeja, jotka pitivät käynnissä suo­malaista elinkeinoelämää ja tuottivat kaivattuja työpaikkoja.

Enää neljäsosa sijoituksista Suomeen ”lisäämään” työpaikkoja.

Pääoman tuottoprosentista on tullut eläkeyhtiöiden tärkein tavoite. Niitä eläkeyhtiöiden johtajat perustelevat sillä, että niillä voidaan hillitä tulevien eläkemaksujen kasvua. Kun nyt sijoitusten tuotot ovat pienentyneet, eläkeyhtiöiden johto haluaisi sijoittaa enemmän riskipitoisiin instrumentteihin kuten osakkeisiin ja johdannaisiin.

Todellisuudessa eläkeyhtiöiden johto haluaa niistä samanlaisia valtakeskuksia kuin pankeista on tullut. Ne haluavat tulla suuriksi toimijoiksi ja mitä enemmän ne kasvavat, sitä enemmän ne saavat valtaa ja eläkeyhtiöiden johtajat henkilökohtaisia palkkioita.

Suurimpien eläkeyhtiöiden kuten Ilmarisen ja Varman toimitusjohtajien vuositulot pyörivät jo miljoonan euron tuntumassa. Lisäksi eläkeyhtiön pääoman suuruus on portti lisäansioihin, koska se avaa ovet myös monien yhtiöiden hallintoneuvostoihin ja hallituksen jäseninä he saavat lisää valtaa.

Eläkeyhtiöiden toiminta on muuttunut niin ”markkinahenkiseksi”, että Finanssivalvonta on joutunut puuttumaan niiden toimintaan. Se julkaisi kannanoton, jonka mukaan alan pitää lopettaa väärillä keinoilla kilpailu. Finanssivalvonta vaatii muutoksia niin sanottuun työhyvinvointitoimintaan, jolla työeläkeyhtiöt kilpailevat asiakkaista keskenään.

Finanssivalvonta katsoi eläkeyhtiöiden lipsuvan ulos toimialaltaan, kun ne tarjoavat yrityksille työhyvinvoinnin parantamiseen tähtääviä palveluita.

Kyse ei kuitenkaan ollut vain työhyvinvointitoimintaan liittyvästä kitkasta, vaan HS:n lähteiden mukaan paljon suuremmasta Fivan tyytymättömyydestä työeläkeyhtiöiden toimintaan. Fivan mielestä osa työeläkeyhtiöistä on alkanut 2010-luvulla toimia osin kuin yksityiset finanssiyhtiöt.

Kasvun hyytyessä ja nollakorkomarkkinoilla on vaikea päästä totuttuihin tuottovaatimuksiin.

Finanssivalvonnan virkamiesten keskuudessa katsotaan, että osa työeläkeyhtiöistä on unohtanut niiden päätehtävän olevan hoitaa sosiaalivakuutusta,

Ulospäin työeläkeyhtiöt haluavat mielellään esiintyä osana finanssialaa, ja ne kuuluvatkin pankkien ja vakuutusalan etujärjestöön Finanssiala-yhdistykseen. Esimerkiksi työpaikkailmoituksissaan osa yhtiöistä esiintyy ennemmin työhyvinvointi- tai finanssialan yrityksenä kuin sosiaalivakuutuksen hoitajana.

Erityisesti suurimmat Ilmarinen ja Varma ovat potkineet aisan yli vaikka ne ovatkin yksityisiä yrityksiä jotka ovat saaneet ”armosta” melkein monopolin hoitaa itse asiassa valtiolle kuuluvia vakuutustehtäviä valmiille asiakaspohjalle. Eläkelaitokset ovat kuitenkin viimekädessä lainsäädän­nön suojaamia kotimarkkinatoimijoita, joihin kilpailu ei päde.

Nykyisillä nollasummamarkkinoilla kysyntä, ostovoima ja kauppa ei enää kasva.

Eläkkeitten riittämiseen tulevaisuudessa on ihan oikeitakin huolia eikä vain suuret ikäluokat. Eläkemaksujen suuruus ja määrä on sidottu työntekijöiden palkkoihin ja niiden määrä ja laatu ovat digitalisaation johdosta huonontumassa.

Nämä eläkeyhtiöiden aktuaarit eivät ole olleet huolissaan siitä, että palkkojen osuus kansantulosta on viimeisten 30 vuoden aikana koko ajan pienentynyt.

Valtavirran ekonomistit uskottelevat poliitikoille, että automatisoituminen luo vaurautta kaikille. Kuinka kasvu ja digitalisaatio ovat ajaneet työntekijöiden etuja, löytyy työtilastoista. Suomessa automaatio, robotisaatio ja tekoäly on alentanut palkkojen osuutta BKT:sta jo 90-luvulta alkaen.

Julkisuuteen ei ole kerrottu, että Suomessa tämä palkkojen osuuden pienentyminen BKT:sta on hävittänyt rajusti ostovoimaa ja kulutuskysyntää. Vuonna 1991 palkkojen osuus oli vielä 74,1 prosenttia ja omaisuus- ja yrittäjätulojen osuus oli vain 10,8 prosenttia.

Vuonna 2018 vastaavat luvut olivat 57,2 (palkkapotin vähennys -16,9 prosenttiyksikköä) ja 27,1 (Pääomatulot kasvoivat +16,3 prosenttiyksikköä). Eli palkansaajien osuus BKT:sta pieneni melkein samalla summalla kuin voitot ja pääomatulot kasvoivat. On siis toteutettu vuositasolla noin 36,5 miljardin euron tulonsiirto rikkaille, – ei siis kaikille eikä myöskään kunnille.

Digitalisaatio pienentää palkkapottia ja ostovoimaa maailmanlaajuisesti.

Vuonna 2017 BKT oli 224 miljardia, joten n.17 prosenttiyksikön vähennys merkitsi palkansaajille yli 38 miljardia vähemmän palkkatuloja ja ostovoimaa ja melkein 17 miljardia euroa vähemmän verotuloja (44 % veroasteella) hyvinvointipalveluiden ylläpitämiseksi.

17 miljardilla eurolla korjattaisiin melkoisesti kansalaisten hyvinvointipalveluja ja valtion kestävyysvajetta jos ekonomistit ja poliitikot olisivat olleet ajan tasalla.

Tämä palkkojen osuuden vähentyminen BKT:sta vaikuttaa myös eläkemaksuihin. Kun eläkemaksut ovat 24 prosenttia palkoista se merkitsee palkkapotin 38 miljardin pienenemisen seurauksena eläkemaksuihin noin 9 miljardin verran. Tätä digitalisaation vaikutusta eivät eläkeyhtiöiden aktuaarit ole ottaneet huomioon.

Tästä eläkemaksujen 24 prosentin osuudesta palkansaaja on vielä pantu maksamaan melkein seitsemän prosenttia suoraan palkasta joten hänen ostovoimansa on pienentynyt saman verran. Kulutuskysyntää on pidetty yllä keinotekoisesti vain velan avulla. Siinä on juuri syy mikseivät yritykset investoi ja luo uusia (edes teoreettisia) työpaikkoja.

Tämän digitalisaation aikaansaaman palkkaeroosion johdosta poliitikot eivät enää kykene ylläpitämään nykyisentasoista hyvinvointivaltiota jossa koko ajan pitää säästää ja supistaa. Varsinkin kun uudet työpaikat ovat yhä enemmän huonompilaatuisia ja pienipalkkaisia.

Yhdysvalloissa tätä yksityisen sektorin suorittavan portaan duuneista tehtävää laskelmaa kutsutaan ”Job Quality Indexiksi” (JQI). (JQI:n takana ovat muun muassa Cornellin ja Missourin yliopistot sekä The Global Institute for Sustainable Prosperity –ajatushautomo).

Huonot työpaikat lisääntyvät nopeammin kuin hyvät vaikka ekonomistit muuta uskottelevat.

Indeksi kertoo, että jokaista 81:tä ”hyvää työpaikkaa” kohti tarjotaan nyt sataa ”huonoa”. Suomessa ei vielä tilanne ole yhtä huono, mutta sitä kohti ollaan vahvasti menossa. Näiden epätyypillisten ns. ”paskatyöpaikkojen” palkkataso vaikuttaa myös ikävästi tuleviin eläkekertymiin.

Suomi ja Pohjois-maat ovat kuitenkin onnellisemmassa asemassa muihin EU-maihin verrattuna rahastoivan eläkejärjestelmän ansiosta. Suurimmassa osassa EU-maita ja muualla maailmassa eläkkeet maksetaan suoraan valtion budjetista joten eläkkeet ovat niissä pieniä ja epävarmoja maailman muuttuessa yhä epävarmemmaksi.

Eläkevakuutusyhtiöistä on Suomessakin tullut vanhuksien hyvinvointia ajavista sosiaalitoimistoista yhä enemmän pääomasijoittaja. Yksityiset pääomasijoittajat ovat aika arveluttavia vanhusten hoitajia koska niiden tuotto-odotukset ja sitoutuminen yritystoimintaan ovat harvinaisen lyhyitä, vain 3-5:een vuotta.

Kun kaikki yhteiskunnan toimijat kuten valtiot, kunnat, yritykset, kansalaiset ovat velan kautta pääomasijoittajien ja pankkien kauko-ohjauksessa ei voi kun toivoa, että vanhasta kiinalaisesta sananlaskusta: ”Vanhus on perheen jalokivi”, olisi vielä edes jotain jäljellä.

Pientä toivoa on. Sanna Marinin hallitus teki juuri lakiehdotuksen riittävästä vanhusten hoidon hoitajamitoituksesta. Jäämme odottamaan, mikä pääomasijoittajien omistamista yksityisistä hoivakodeista seuraavaksi heittää hanskat tiskiin ja veronmaksajien ja kunnanjohtajien murheeksi. – Eläköön yksityistäminen ja Matti Apunen.

 

PS. Tämän kirjoituksen järjestysnumero on 65. Jos haluat perehtyä kaikkiin KU:n kirjoituksiini, ne löytyvät blogini etusivulta (viimeisimmät aivan alusta ja loput etusivun lopusta).