Vieläkään poliitikot eivät ymmärrä, että täystyöllisyys ei ole nykyisessä digitaalisessa maailmassa enää mahdollista. Kirjoitin sen todeksi jo 30 vuotta sitten ilmestyneessä kirjassani: ”Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä” (Tammi 1989, sivulla 276):
”Lienee selvää, että tulevaisuudessa ei kaikille riitä enää varsinaista tuottavaa työtä. Kuinka suureksi tämä tarpeettomien ihmisten määrä kasvaa, riippuu aika pitkälti teknologian vastaisesta kehityksestä ja sen nopeudesta. Teknologia on järkyttänyt jo melko pahasti markkinatalousjärjestelmän perusteita”.
Poliitikot ovat olleet umpikuuroja tällaiselle negatiiviselle visiolle. Massatyöttömyys on kuitenkin kummitellut Suomessa ja muissakin kehittyneissä teollisuusmaissa jo 90-luvulta alkaen eli noin 30 vuotta. Valtamediat (Hesari ja Yle) ovat pitäneet tarkoituksellisesti yllä uskomusta, että täystyöllisyys on kuitenkin vielä mahdollista.
Erityisesti on nyt on oltu innostuneita, kun Juha Sipilän hallitus on päässyt tavoitteeseensa 72 prosentin työllisyysasteeseen, jonka se otti tavoitteekseen hallituskautensa alussa.
Tällaisia saavutuksia Sipilän hallitus on juhlinut.
Nyt on uudelle hallitukselle asetettu uusi, entistä kunnianhimoisempi 75-80 prosentin työllisyystavoite. Se on tietenkin täysin mahdollista mutta sen kääntöpuolesta valtamediat eivät puhu.
Täystyöllisyyden illuusiota on pidetty väkisin hengissä ja siihen on tartuttu kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Ei ole ymmärretty, että työelämä on muuttunut peruuttamattomasti ja mikään siellä ei ole kuin ennen.
Kun tulin työelämään 60-luvun alussa ei työttömyydestä ollut pienintäkään huolta. Satavarmasti löytyi aina jokin apumiehen, kotiapulaisen, myyjän tai varastomiehen paikka. Palkka ei ollut hurrattava, mutta ilman sosiaaliapua ja tulonsiirtoja tultiin jotenkin toimeen.
Akateemisillakin työntekijöillä on vaikeuksia täyttää nykyisen työelämän vaatimukset.
Ennen työelämään tuloani tein oppikouluaikana monenlaisia kesähommia. Pienenä poikana 50-luvulla olin isäni mainostoimistossa tsupparina ja kävin noutamassa asiakkailta rahalähetyksiä, kun pankkien sähköinen rahansiirto ei vielä silloin toiminut.
Sitten olin Tampereen kaupungin puutarhaosastolla ”kenttämiehenä” hoitamassa Nekalan urheilukenttää. Kouvolassa olin Kyykoskella tukkijätkänä, Kouvolassa rakennuksilla apumiehenä, mittamiehenä Kouvolan ja Mikkelin välisellä maantiellä ja jopa topparoikassa rakentamassa Kuusankosken paperitehtaan ratapihaa (lentokenttää en ole onneksi ”päässyt” rakentamaan. Tosin myöhemmin työelämässä olen joutunut hoitamaan Finnairin mainontaa ja markkinointia kymmenkunta vuotta).
Armeijassa jouduin RUK:n jälkeen piirustustaitoisena kokelaana suunnittelemaan toisen divisioonan esikunnassa, Kymenlukossa, miten vanhat kansakoulut muutetaan sotatilanteessa sairaaloiksi.
Armeijan jälkeen Helsingissä aloitin rahattomana ”mainosuran” olemalla lautapoikana Herttoniemen vesitornin rakentamisen harjakaisvaiheessa – siis olen toiminut aika monenlaisissa sekalaisissa työtehtävissä, joita ei enää juuri ole.
Tuolloinkin oli työttömyyttä mutta vain kahden prosentin kitkatyöttömyys ja töitä löytyi kouluttamattomallekin. Nyt ns. ”laaja työttömyys” on jo lähes puoli miljoonaa ja kaksinkertainen virallisiin työttömyystilastoihin nähden. Kekkosen aikana valtakunnassa julistettiin ”hätätilahallitus” kun työttömyys nousi 60 000:een.
Laaja työttömyys on lähes kaksinkertainen virallisiin lukuihin nähden.
Jo 30 vuotta poliitikot ovat luvanneet selättää työttömyyden – onnistumatta. Asia on hoidettu pääsääntöisesti tilastointikikkailulla. Jo 90-luvulla seurattiin kahta työttömyystilastoa.
Toinen oli Eurostat joka oli 12 000 henkilön haastattelututkimus. Siinä työtön muuttui työlliseksi jos teki tunnin viikossa töitä. Jos työtön ei ollut kuukauteen hakenut aktiivisesti työtä, hän ei ollut enää työtön vaan työvoiman ulkopuolella.
Toinen on Työ- ja Elinkeinoministeriön työttömyystilasto. Se antoi jo vähän todenmukaisemman kuvan koska se julkistaa työnvälitystilastoa, jossa työttömiksi katsotaan TE-toimistossa työnhakijoiksi rekisteröityneet pääsääntöisesti työttömät henkilöt.
Siinäkin työtön oli työllinen, jos teki viikossa neljä tuntia töitä. Työtön ei ollut työllinen, vaan työvoiman ulkopuolella, jos ei ollut kolmeen kuukauteen hakenut aktiivisesti töitä. Näiden kahden tilaston ero työttömien lukumäärässä oli noin 100 000 ihmistä. Ne molemmat ovat kelvottomia jos mitataan työn määrän lisääntymistä. Ne voitaisiin heti vetää vessan pöntöstä alas.
Näistä suuri osa haluaisi töihin jos kunnollisia työpaikkoja olisi tarjolla.
Tämän jälkeen työttömyyden kriteereitä ja tilastoihin mukaan laskettavia on muutettu moneen kertaan. Tähän kikkaan turvautui jo Margaret Thatcher aikoinaan. Hän muutti Englannissa tilastojen kriteereitä peräti 21 kertaa, ja aina työttömyys saatiin ”vähenemään”.
Kirjoitin asiasta jo 13 vuotta sitten kirjoittamassani kirjassa: ”Ahneuden aika – kuinka pääoman ahneus tekee teknologian avulla ihmisen tarpeettomaksi” (VS-Kustannus 2006) sivulla 210 seuraavasti:
Työttömyys on helpottunut vain tilastokikkailulla. Kaikissa viimeaikaisissa työttömyyttä käsitelleissä uutisissa on iloittu viime vuosina tapahtuneesta positiivisesta kehityksestä. Tilastollisesti työttömyys on pienentynyt ja työllisten määrä lisääntynyt. On kollektiivisesti ylläpidetty melkoista valhetta.
Julkisuuteen annetut työttömyystiedot ovat yleensä muotoa ”työttömyysaste on laskenut ja työllisyys kasvanut vastaavasti kaikilla toimialoilla”.
Ikävä kyllä julkistetuista tilastoista puuttuvat pitkäaikaistyöttömät, jotka on työllistetty väliaikaisesti yhdistelmätuella, väliaikaisesti koulutuksessa olevat työttömät sekä karenssissa työttömyyspäivärahaa vailla olevat työttömät ja sellaiset työttömät, jotka on lakaistu pois kortistosta heidän kieltäydyttyään työvoimahallinnon määräämistä työpaikoista ja koulutuksista.
Työtön voidaan myös määrätä työhön, joka ei vastaa hänen pätevyyttään, koulutustaan tai osaamistaan. Työsuhde on aina alipalkkainen, yleensä työttömyyskorvausta vastaavaa. Ellei työtön vastaanota tarjottua kurssia tai työtä, hänen perusoikeutensa työttömyysturvaan katkaistaan.
Varsinaisesta työelämässä tapahtuneesta järisyttävästä laadullisesta muutoksesta hallitusvastuussa olevat poliittiset päättäjät ovat olleet hiirenhiljaa.
Enää lähes puolella kansalaisista on normaali työsuhde. Aiemmin aina 1990-luvulle saakka työlliset ja työttömät voitiin varsin luotettavasti kertoa henkilömääräisinä.
Näin siksi, että 1990-luvulle asti työsopimuksissa ns. vakinaiset kokoaikaiset työsuhteet olivat vallitsevia ja epätyypilliset määrä- ja osa-aikaiset harvinaisia poikkeuksia.
Yli 80 000 nollatuntisopimuslaista kaunistaa keinotekoisesti työttömyystilastoja.
Työikäisistä suomalaisista syksyllä 2005 oli Tilastokeskuksen selvityksen mukaan vakituisessa työsuhteessa 1 479 000 (57%) prosenttia työllisistä. Määräaikaisessa työsuhteessa oli 357 000 suomalaisista (14%) työllisistä ja osa-aikaisessa työsuhteessa 262 000 (10%) prosenttia suomalaisista. Vuokratyötä teki kaksi prosenttia.
Samaan aikaan Suomessa oli 292 000 yrittäjää (11%). Työttömänä oli 207 000 (8%) suomalaisista. Kaikkiaan työllisiksi laskettavia suomalaisia oli vuoden 2005 syksyllä 2 597 000. Työvoiman ulkopuolella oli 1 356 000 suomalaista eli lähinnä päätoimiset opiskelijat, kotitaloustyöntekijät, eläkeläiset sekä vanhempainlomalla ja työvoimakoulutuksessa olevat.
Huolestumista aiheuttaa Stakesin tutkimustieto, jonka mukaan 20-24-vuotiaista joka kuudes joutuu elämään joko osittain tai kokonaan toimeentulotuella. Syrjäytymisriski on todellinen sadoilla tuhansilla nuorilla kansalaisilla.
Nyt kun epätyypillisistä työsuhteista on tullut maan tapa, ei työttömyyden kuvaaminen henkilöinä enää toimi. Se antaa vääristyneen kuvan, jota kaiken lisäksi tietoisesti EU:ssa vallitsevaa käytäntöä seuraten ”yhdenmukaistetaan”.
Tilastojen vääristelyn sijasta voitaisiin tilastoja tehdä toisinkin. Mallin voi löytää tutkija Kai Kontturin kirjasesta: ”Oy Suomi Ab ”.
Kontturin ennuste työttömyyden kehityksestä samalla tendenssillä kuin viimeiset 30 vuotta.
Työministeriön mukaan esimerkiksi vuonna 1997 yrittäjiä oli 239 000 ja vakinaisessa työsuhteessa 1 225 000 henkeä. ”Epätyypillisistä” työntekijöistä sai 960 000 ihmistä työpaikan ja yli vuoden työttömänä oli 125 000 ihmistä, joten työttömyyskierteessä eli jatkuvassa työnhaussa oli lähes 1,1 miljoonaa työnetsijää.
Heille riitti vuoden aikana tehdyistä ”epätyypillisistä” työtunneista laskettuna töitä ainoastaan 4,8:ksi kuukaudeksi. Vuosiansioiksi tuli 33 000 markkaa. Sillä piti rahoittaa myös se seitsemän kuukautta, jolloin etsittiin uutta työtä.
Suomennettuna tämä tarkoittaa, että nämä joustavat osa- ja määräaikaiset työntekijät eivät enää tule ansioillaan toimeen, vaikka poliitikkojen hehkuttamat työttömyystilastot ovat kaunistuneet.
Työttömiä on ollut 4-7 kertaa enemmän kuin vapaita työpapaikkoja viimeisten 10 vuoden aikana.
Suomessa yli 42 prosenttia työvoimasta oli vuonna 1997 pysyvässä työttömyyskierteessä, ja potentiaalisia köyhäinluukun asiakkaita. Vuonna 2000 tämä uusi päivätyöläisväki oli kasvanut jo 45 prosenttiin.
Vastaavasti vuosittainen työssäoloaika oli vähentynyt neljään kuukauteen ja vuosiansiot 30 000 markkaan. Hirvittää ajatellakin, kuinka surkeita heidän eläkkeensä tulevat aikanaan olemaan.
Vuonna 1998 pätkätöissä tehtiin keskimäärin hiukan yli 818 työtuntia henkilöä kohti. Täysi työvuosi on kuitenkin enemmän kuin kaksinkertainen. Pätkätyöläisille olisi saatava lisää töitä vähintään 900 miljoonaa työtuntia, jotta he tekisivät normaalin työvuoden ja saisivat palkan, jolla viettää kulutusjuhlia.
Kun Tilastokeskuksen mukaan töitä tehtiin vuonna 1998 yhteensä 3,76miljardia työtuntia, niin pätkätyöläisten työtuntien vajaus (työttömyys) on 24 prosenttia.
Vuonna 2018 epätyypillisissä työpaikoissa ja työttömänä oli 1 233 000 henkeä.
Ongelmiamme tuskin ratkaisee se, kuinka monta uutta työpaikkaa on tullut tai tulee, jos tehtävät työtunnit eivät lisäänny. Työllisyystilanne on siinä mielessä erikoinen, että työpaikat voivat lisääntyä, vaikka työtunnit (ja palkka) vähenisivät.
Päättäjät eivät tunnista teknologian ja työllisyyden vaikutusta toisiinsa eikä käsitettä ”Jobless growth”, kasvua ilman uusia työpaikkoja. Osa-aikatöiden lisäksi määräaikaiset työsuhteet ovat tulleet työelämän vitsaukseksi.
Siis näin jo vuonna 2006, ja sama valtamedioiden (kuten Hesarin ja Ylen) valehtelu vaan jatkuu ja työllisyyden tavoitteetvat entistä yltiöpäisempiä.
Sen jälkeen on otettu mukaan jo kolmas työttömyyden tilastointi. Se on Kelan ja Finanssivalvonnan yhteistilasto jonka mukaan työttömyysturvan saajia on yhteensä 350 000 henkilöä, mikä tarkoittaa 12,5 työttömyysastetta. Senkin luvut eroavat kahdesta edellisestä. Näitä kolmea eri tilastoa käyttämällä saadaan aina itselle sopivia tuloksia jolla voidaan rakentaa haluttuja mielikuvia.
Työttömyystilastoja saadaan kaunisteltua monella eri tavalla. Työpoliittisen aikakauslehden julkaistussa analyysissa tuloksia tulisi nopeimmin yksinkertaisesti muuttamalla tilastointia muissa Pohjoismaissa noudatettavalle tavalle.
Kolmen tutkijan artikkelissa kysytään, miksi Suomen työllisyysaste jää Pohjoismaiden alhaisimmaksi. 15–64-vuotiaiden työllisyysaste Suomessa on 72,7 prosenttia, Norjassa 75,1, Tanskassa 75,4, Ruotsissa 77,9 ja huippumaa Islannissa 84,7.
Syitä Suomen heikkoon tulokseen on monia, mutta yksi niistä on erilainen tilastointitapa. Ruotsissa esimerkiksi vanhempainvapaalla olevat lasketaan työllisiksi, Suomessa työvoiman ulkopuolisiksi.
Suomalaiset ekonomistit uskottelevat vieläkin, että täystyöllisyys on mahdollista.
Jos taas työllisyysasteen lisäksi verrataan työssäoloastetta eli sitä, ketkä todellisuudessa olivat tutkimusviikolla työssä, niin tällä mittarilla ero suomalaisten ja ruotsalaisten naisten välinen ero kapenee noin kahteen prosenttiyksikköön, kun se työllisyysasteella mitattuna on vajaa 6 prosenttiyksikköä. Miehillä vastaava ero supistuu noin 5 prosenttiyksikköön –työllisyysasteella mitattuna ero on 8 prosenttiyksikköä.
Ruotsissa pienten lasten vanhemmat tekevät myös enemmän osa-aikatyötä kuin Suomessa. Vielä toistaiseksi Suomessa osa-aikatyötä tehdään vähiten.
Työn määrä eli tehdyt työtunnit eivät ole kasvaneet viimeisten 30 vuoden aikana.
Työn määrä (=työtuntien) ei ole lisääntynyt vaikka tekijöiden määrä on kasvanut.
Sipilän hallituksen ja Kokoomuksen mainostamat työllisyysasteen nousu 72:een prosenttiin on tapahtunut vain epätyypillisten työpaikkojen lisääntymisen myötä. Suomessa siis työllisyysaste olisi ollut noin 56% vuonna 2017, jos työllisiksi olisi laskettu vain 35-tuntista tai pidempää työviikkoa tekevät.
Tilastokikkailun tuloksena Suomen 72 prosentin työllisyysaste olisi sama 60 prosenttia kuin Yhdysvalloissa, jos laskutapa olisi sama.
Työttömyys aiheuttaa yhteiskunnalle valtavat kustannukset puhumattakaan työttömien henkisistä ja taloudellisista kärsimyksistä. Pellervon taloustutkimuksen (PTT) mukaan Työttömyys maksaa Suomelle yli 10 miljardia joka vuosi.
Kun Sitra laskee työllisyyden kustannuksiksi melkein kaksinkertaisensumman. Sen mukaan työtä vailla olevista nuorista ja aikuisista aiheutuu julkiselle taloudelle 18 miljardin euron kustannukset vuodessa.
Noin puolet kokonaispotista syntyy työttömien toimeentuloturvasta ja työvoimapalveluista, toinen puoli maksetuista asumistuista ja toimeentulotuista sekä menetetyistä verotuloista ja työttömyysvakuutusmaksuista.
Summaan on päästy tarkastelemalla niin sanottuja vaihtoehtoiskustannuksia. Niitä kertyy etenkin työttömyyden mutta myös työkyvyttömyyden aiheuttamista tulonsiirtomenoista ja verotappioista.
Kaikista kummallisinta on, että työttömyystilastoista ja työllisyystilastoista puhutaan, mutta työtuntitilastoista ollaan aivan hiljaa. Ne kuitenkin kertovat parhaiten työn määrän lisääntymisestä. Kummallista, että valtamediat (Hesari ja Yle) kuin yhteisestä päätöksestä eivät puhu mitään työtuntitilastojen kehityksestä.
Työtunnit (työn määrä) eivät ole kasvaneet 30 vuoteen vaikka BKT on lähes kaksinkertaistunut.
Työn määrä ei ole kasvanuit vaikka tuotanto on lähes kaksinkertaistunut. Tuottavuuskin lasketaan yhtälöllä, kuinka paljon työvoimakustannukset ovat tehtyä työtuntia kohti – ei työllisyysastetta kohti!
Onko työntekijöistä saatu hiostamalla kaksinkertainen tuottavuus? Vähän on ehkä hiostettu, mutta tuottavuus on saatu aikaiseksi pääsääntöisesti teknologisilla innovaatioilla (tietokoneet, automaatio, robotisaatio, tekoäly, tietokonepohjainen itsepalvelu jne.).
Tätä yhtälöä eivät edes talousprofessorit ole ”huomanneet”. Eivät myöskään sitä, että tuottavuushyödyt eivät enää ohjaudu kansalaisille kulutuskysynnäksi eikä verotuloina yhteiskunnalle.
He eivät ole varoittaneet, että Suomessa digitalisaatio on alentanut palkkojen osuutta BKT:sta jo 90-luvulta alkaen. Vuonna 1991 palkkojen osuus oli vielä 74,1 prosenttia ja omaisuus- ja yrittäjätulojen osuus oli vain 10,8 prosenttia.
Vuonna 2018 vastaavat luvut olivat 57,2 (palkkapotin vähennys -16,9 prosenttiyksikköä) ja 27,1 (Pääomatulot kasvoivat +16,3 prosenttiyksikköä). Eli palkansaajien osuus BKT:sta pieneni melkein samalla summalla kuin voitot ja pääomatulot kasvoivat. On siis toteutettu vuositasolla noin 36,5 miljardin euron tulonsiirto rikkaille.
Vuonna 2017 BKT oli 224 miljardia, joten n.17 prosenttiyksikön vähennys merkitsi palkansaajille yli 38 miljardia vähemmän palkkatuloja ja ostovoimaa ja melkein 17 miljardia euroa vähemmän verotuloja (44 % veroasteella) hyvinvointipalveluiden ylläpitämiseksi.
Sama ikävä kehitys eli palkkojen osuuden pienentyminen BKT:sta on todellisuutta myös USA:ssa
Silti kaikki Suomen eturivin talousprofessorit kuten Bengt Holmström, Mika Maliranta, Pertti Haaparanta, Matti Pohjola, Roope Uusitalo jne. lupaavat, että digitalisaatiossa menetettyjen työpaikkojen tilalle tulee automaattisesti vastaava määrä parempipalkkaisia työpaikkoja.
Huonot työpaikat lisääntyvät nopeammin kuin hyvät vaikka ekonomistit muuta uskottelevat.
He eivät ole seuranneet tutkimuksia, joita on tehty digitalisaation edelläkävijämaasta. Tarjolla sielläkin on työtä muttei palkkaa. Yhdysvalloissa työpaikkojen laatu heikkenee, vaikka määrä kasvaa – aivan kuten Suomessakin.
Yhdysvalloissa tätä yksityisen sektorin suorittavan portaan duuneista tehtävää laskelmaa kutsutaan ”Job Quality Indexiksi” (JQI). (JQI:n takana ovat muun muassa Cornellin ja Missourin yliopistot sekä The Global Institute for Sustainable Prosperity –ajatushautomo).
Indeksi kertoo, että jokaista 81:tä ”hyvää työpaikkaa” kohti tarjotaan nyt sataa ”huonoa”.
Menetettyjen teollisuustyöpaikkojen tilalle on tullut pääsääntöisesti palvelualan ns. ”paskatyöpaikkoja”.
Työttömyystilastoja on kaunisteltu virkamiesten toimesta keinotekoisesti monella eri tavalla. Niistä eivät ole tiedottaneet edes työelämän tutkijat vaan esimerkiksi Seura-lehti. Se sai hiljattain paljastavan kirjeen yllättävältä taholta.
TE-toimiston virkailija paljasti Seuran toimittaja Sanna Ihalaiselle, kuinka härskisti työnantajat hyväksikäyttävät ilmaista työvoimaa. Kirjoittaja on nimettömänä pysyttelevä virkailija, joka on seurannut jo pitkään palkattoman työvoiman hyväksikäyttöä lähietäisyydeltä. Nyt hän on saanut tarpeekseen – ja haluaa kertoa totuuden.
Virkailija on työskennellyt jo pitkään työ- ja elinkeinotoimistossa asiantuntijana. Hän ei halua esiintyä omalla nimellään, koska pelkää työnsä puolesta. ”Olen jo vuosia seurannut, kuinka palkatonta työvoimaa käytetään hyväksi. Tätä hyväksikäyttöä harjoitetaan milloin minkäkin nätin tavoitteen nimissä”, virkailija kertoo.
Viimeisin ”nätti tavoite” on Sipilän hallituksen aktiivimalli, joka astui voimaan vuoden 2018 alussa. Se sai täystyrmäyksen sekä tavallisilta kansalaisilta että oppositiolta ja työmarkkinajärjestöiltä. Kokoomuksen kansanedustaja Juhana Vartiainen on mainostanut aktiivimallia sen pelotevaikutuksen kautta.
Aktiivimalli on kuitenkin vain jäävuoren huippu. Yhä useampi suomalainen on ”harjoittelussa”, ”kuntoutuksessa” tai ”kokeilussa” – eli työskentelee ilman korvausta. Seura-lehti laski, kuinka moni suomalainen tekee ilmaistyötä. Määrä oli hätkähdyttävä.
Kun oikeaa työtä ei enää synny, työttömiä ”koulutetaan” pois työttömyystilastoista.
Virkailijan mukaan niin kutsuttujen työllisyyttä edistävien palveluiden määrä on kasvanut räjähdysmäisesti. Hyvä esimerkki on kuntouttava työtoiminta. Vielä vuonna 2010 kuntouttavassa työssä oli keskimäärin 5 000 henkilöä kuukaudessa.
Tänä vuonna, huhtikuun 2018 lopussa, kuntouttavaa työtä teki peräti 26 300 henkilöä. Erityisen mielenkiintoista on se, että määrä on kasvanut viime vuoden huhtikuusta yli 2 000 henkilöllä, vaikka samaan aikaan työttömien työnhakijoiden määrä on laskenut.
Vaikuttaa tilastojen kaunistelulta – ja työnantajien säästöiltä. Mitä useamman työpanos on ilmainen, sitä enemmän työnantajat hyötyvät. Kirjeen kirjoittajan mukaan nämä todelliset tavoitteet kätkeytyvät hienojen sanojen taakse, ”juhlapuheliturgiaan”. Kauniita sanoja, joiden toteutus jää usein puolitiehen.
Työnantajat ovat luonnollisesti innoissaan tästä ilmaisesta työvoimasta. ”Miksi maksaa edes osa palkkakuluista?” Kirjoittaja ihmettelee työ- ja elinkeinoministeriön ohjeistusta, joka astui voimaan vuoden 2017 alussa. Sen ansiosta työkokeilujen hyväksikäyttö helpottui.
Virkailija kertoo kirjeessään esimerkin: eräs nuori oli ollut puolen vuoden työkokeilussa pienehkössä yrityksessä. Kokeilu sujui hyvin, ja positiivisesta palautteesta rohkaistuneena nuori kysyi mahdollisuutta jatkaa yrityksessä TE-toimiston myöntämällä palkkatuella.
”Yrittäjä oli nauranut nuorelle päin naamaa, että miksi ihmeessä hän maksaisi edes osan palkkakuluista, sillä hän saa koko ajan ilmaista työvoimaa”, virkailija kertoo.
Monet harjoittelijat paiskivat töitä palkallisen paikan toivossa. Työnantajat lupailevat usein aluksi palkallista paikkaa, mutta työharjoittelun loppuessa he väittävät tilanteen olevan yllättäen huonompi. Ketään ei palkata. Pian yrityksessä aloittaakin uusi työharjoittelija.
Kun kokoaikatyötä ei ole tarjolla, on pakko tyytyä osa-aikatöihin.
Virkailijat pelkäävät mustamaalaamista. Työkokeilut olivat aiemmin viralliselta nimeltään työharjoitteluja tai työelämävalmennuksia. Vielä silloin yrityksessä olevien harjoittelijoiden määrä oli rajoitettu, mutta nyt siitäkin on luovuttu.
Virkailijan mukaan työ- ja elinkeinoministeriön ohjeisiin on kirjattu, ettei työkokeilijoita tulisi ohjata sellaisille työnantajille, jotka toistuvasti käyttävät heitä niin ettei kokeilu johda työsuhteeseen. Mitään kriteerejä ”toistuvalle” ei ole kuitenkaan olemassa.
Työttömät ovat turhautuneita, eikä mikään ihme. Palkaton työ syö kuitenkin myös palkallisia työpaikkoja. Määrä- ja osa-aikaisten työntekijöiden tunnit vähenevät, kun tilalle palkataan ilmaisia harjoittelijoita. Ilmaistyö vähentää luonnollisesti myös vakituisten työntekijöiden palkkaamisen tarvetta.
”Olen nähnyt, kuinka kaukana toisistaan juhlapuheet ja todellisuus voivat olla”, virkailija kirjoittaa. ”Olen kohdannut paljon asiakkaita, jotka ovat tehneet palkatonta työtä useiden vuosien ajan: välillä opiskelijana, välillä työelämävalmennuksessa tai työkokeilussa, välillä kuntouttavassa työtoiminnassa. Mikään päättävässä asemassa oleva taho ei halua puuttua tähän epäkohtaan.”
1 339 työtöntä kertoi jokin aika sitten Ylelle, miksi ei ole töissä: Neljän tunnin työviikko, palkaton harjoittelu, pätkätyö kaukana kotoa. Myyntityötä provisiopalkalla, ilmaista harjoittelua, neljän tunnin työviikko. Työttömille tarjotaan töitä surkeilla ehdoilla. Sadat työttömät kertoivat Ylelle, miksi jäävät mieluummin kotiin kuin lähtevät tällaisiin ”paskaduuneihin” töihin.
Työnantajat käyttävät raa’asti työttömien ahdinkoa hyväkseen.
Esimerkiksi Espoon kaupunki roikotti opettajaa pätkätyösopimuksilla yli 13 vuotta. JHL teki kyselyn jäsenilleen ja sen mukaan vain alle neljä prosenttia määräaikaista työtä tekevistä ilmoitti, että tekee pätkätöitä omasta tahdostaan.
Nykyisen tai viimeisimmän työnantajan kanssa vastaajilla oli ollut keskimäärin 8,5 peräkkäistä työsuhdetta, kymmenellä prosentilla peräkkäisiä työsuhteita oli enemmän kuin 16. Joukossa oli vastaajia, joilla oli ollut jopa satoja lyhyitä määräaikaisia työsuhteita.
Lähes 500 000 suomalaista tekee vuosittain ilmaista työtä. Se tarkoittaa noin 17 prosenttia koko Suomen työvoimasta. Lähes joka viides meistä.
Pääministeri Juha Sipilän hallitus asetti kautensa alussa kaksi keskeistä työllisyystavoitetta: työllisten määrää piti nostaa 110 000:lla ja työllisyysprosentin nousta 72:een vaalikauden loppuun eli 2019 mennessä. Valtaosa talousviisaista piti tuolloin tavoitteita epärealistisina.
Sipilän hallituksen “työllisyysihmettä” selittää tyypillinen talouden nousukauden ilmiö. Kun Suomen talous oli 10 vuotta pahasti laskusuunnassa, maailman talouden piristyminen sai lopulta Suomen investointihyödykkeiden nousuun.
Suomen yksipuolinen tuotantorakenteemme sai pienen pyrähdyksen, mutta nyt maailma on taas vaipumassa laskusuhdanteeseen. Seuraavaa investointibuumia saadaan taas odottaa pitkään eikä investointihyödykkeillä ole kysyntää.
Uusista työllisistä suuri osa on tullut kuitenkin työvoiman ulkopuolelta. Joukossa on paljon opiskelijoita.
”Työllisiä” on tullut lisää, mutta pääosin työvoiman ulkopuolelta.
Suuri joukko uusista tekijöistä onkin tullut työelämään työvoiman ulkopuolelta. Tilastosta selviää, että uusista työllisistä 42 prosenttia oli edellisenä vuonna työttömänä ja 38 prosenttia opiskelemassa.
11 prosenttia oli “muita työvoiman ulkopuolella olevia”. He ovat esimerkiksi ”kadonneita työmiehiä” jotka ovat voineet tehdä satunnaisia keikkahommia, mutta eivät ole enää aktiivisesti etsineet töitä. Nyt he ovat päässeet tilapäisesti työn syrjään kiinni.
Heitä työikäisiä (25-54) on lähes 50 000 miestä, joista vain pieni osa näkyy työttömyystilastoissa. Tämä ryhmä ei opiskele, ei hae töitä, eikä myöskään ole työkyvyttömyyseläkkeellä vaan ovat totaalisesti yhteiskunnan ulkopuolella. Ongelmaryhmän koko on lähes 80 000 ihmistä.
Piilotyöttömät ovat tilastohuijausten ”reservi”. Alityöllistettyjen ohella tämä reservi muodostaa yhtä suuren joukon kuin ”viralliset työttömät”.
Työttömyystilastoja kaunistavat myös lähes 150 000 työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyneet.
Yhteiskunnan elätettäväksi on siirretty valtavasti väkeä tilastoja rumentamasta. Vuonna 2017 heitä oli jo 144 600 joista suurimmalla osalla oli vakavia mielenterveysongelmia.
Työelämästä on tullut niin stressaavaa ja kunnollisen työn saanti niin vaikeaa ja toivotonta, että heikoimpien yksilöiden kantti ei enää kestä epätyypillisten työsuhteitten rallia ja elämän epävakautta.
Jatkuva mielenterveyspalvelujen säästö ja supistaminen eivät edesauta työllistymistä vaan ihmiset ajautuvat ennenaikaiselle eläkkeelle. Muitakin työttömyystilastojen kaunistuskeinoja on kuten varhaiseläkkeet, osa-aikaeläkeläiset, ”putkessa”-olevat, Lex-Lindström jne.
Työttömyystilastot kertovat vain osatotuuksia.
Tilastokeskuksen mukaan poliitikkojen utopistinen 75 prosentin työllisyysaste vaatisi, että joka kolmas 25–54-vuotias työtön tai työvoiman ulkopuolella oleva työllistyisi. Töihin pitäisi saada noin 150 000 ihmistä lisää.
Vaalikeskusteluissa moni puoluejohtaja on jo luvannut rahoittaa tulevia julkisten menojen lisäyksiä työllisyysasteen nostolla. Se on paljon luvattu, koska Suomessa ei ole viime vuosikymmeninä kertaakaan saavutettu 75 prosentin työllisyysastetta.
Työllisyysaste oli korkeimmillaan vuonna 1989, jolloin se ylsi 74,3 prosenttiin. Työtä ei tullut juuri lisää mutta työllisyysaste saatiin keinotekoisesti nostettua kun lähes sama työtuntimäärä tehtiin yhä epätyypillisimmillä työsuhteilla.
Tässä piilee Sipilän hallituksen ”työllisyysihme”.
Ekonomisti Erkki Laukkanen laski Sipilän hallituksen hehkuttaman ”työllisyysihmeen”. Helmikuun alussa pääministeri Juha Sipilä summasi hallituksensa saavutuksia niin, että ”nyt 140 000 suomalaista enemmän herää aamuisin töihin”. Kuinka totta tämä väite on?
Esitän (Laukkanen) tässä yhden, Tilastokeskuksen työvoimatutkimukseen perustuvan laskelman. Otin ensin tarkasteltavaksi palkansaajat työsuhdemuodon mukaan jaksolla helmikuu 2015 – helmikuu 2019. Palkansaajien päälle lisäsin yrittäjät ja itsensä työllistäneet.
Se lisäys, josta Sipilä puhuu, on tapahtunut kahden viimeisen vuoden aikana. Helmikuusta 2017 helmikuuhun 2019 työllisyys on parantunut 114 000 ihmisellä. Mutta heistä vain 43 000 on jatkuvaa kokoaikatyötä tekevää palkansaajaa. Toisin sanoen työllisyyden rakenne on heikentynyt.
Yli 60 prosenttia kahden viimeisen vuoden aikana syntyneistä uusista työpaikoista on osa-aikatyötä tai määräaikaista kokoaikatyötä. Ja mikä ikävintä, viimeisen vuoden aikana vakituista kokoaikatyötä tekevien määrä on pudonnut 17 000 ihmisellä.
Tiettyä toivoa antaa toki se, että työtuntien määrä on hieman kasvanut. Mutta ei kuitenkaan aivan vuoden 2008 tasolle, ennen finanssivetoisen laman alkua. Eikä lähellekään vuoden 1990 tasoa, ennen sitä edellisen laman alkua.
Tämä näyttäisikin olevan lamojen pysyväisluontoinen vaikutus: lama lamalta työllisyyden työsuhderakenne heikkenee, summaa Laukkanen.
Käytännössä työllisyyttä voi nostaa ainoastaan heikentämällä työpaikkojen laatua.
Meillä Kokoomuksen Petteri Orpo on ottanut työllisyyden mallimaiksi Saksan ja Ruotsin. Esimerkiksi alhaisen työttömyyden (4,5%) Saksassa, maailman suurimmasta vientiylijäämästä huolimatta, työtunnit eivät ole kasvaneet vuosien 1995-2013 välisenä aikana.
Saksassa työllisyyden kasvu ja työttömyyden aleneminen ei ole johtunut työpaikkojen kasvusta, vaan keskimääräisen työajan lyhentymisestä. Sielläkään työtunnit eivät ole lisääntyneet 20 vuoteen, vaikka sen vientiylijäämä on maailman suurin. Siis parhaallakaan vientiylijäämällä ei synny nykyisessä teknologisoituneessa yhteiskunnassa enää uutta työtä.
Tuoreen raportin mukaan Saksan työmarkkinareformit ovat pilkkoneet vain kokopäivätöitä osa-aikaiseksi (Minijob 450€/kk). Pahimmillaan saksalaiset työttömät on pakotettu ottamaan vastaan työtä yhden euron tuntipalkalla. Piika-yhteiskunnassa ei sentään ollut näin alhaista palkkatasoa.
Työpaikkojen huonontuessa, työssä käyvät köyhät tulevat lisääntymään Suomessakin.
Saksassa työvoiman ylitarjontatilanne pakottaa ammattikoulutetutkin ns. ”paskatöihin”. Saksassa yli kaksi miljoonaa ammattikoulutettua ja lisäksi 280 000 akateemisesti koulutettua tekevät sosiaaliturvajärjestelmän mahdollistamia ”minitöitä”, mutta ovat periaatteessa työttömiä.
Tällä hetkellä Saksassa varttuu noin 1,6 miljoonaa lasta perheissä, jotka joutuvat turvautumaan Hartz-IV -tukiin. Heistä vain harvat saavat kunnolliset mahdollisuudet edetä elämässään. Saksassa 1,5 miljoonaa ihmistä turvautuu säännöllisesti ruoka-apuun. Monissa muissa Euroopan maissa tilanne on vieläkin huonompi.
Kun lasketaan tehtyjen työtuntien valossa työtuntien määrää, Suomessa tehdään enemmän töitä viikossa kun Saksassa, Ruotsissa, Tanskassa, Irlannissa ja Itävallassa. Niissä tehdään vielä enemmän osa-aikaista työtä kuin Suomessa
Silti EK vaati lisää työtunteja Kiky –sopimuksessa väittäen, että Suomessa tehdään liian vähän töitä kilpailijamaihin nähden.
Osa-aikatyön määrällä voidaan nostaa työllisyysastetta.
Ruotsinkin korkea työllisyysaste perustuu vain Suomea suurempaan osa-aikaisuuteen. Siellä myös eläkeläiset tekevät muutaman tunnin töitä viikossa, koska eläkkeet eivät tahdo riittää asuntolainojen hoitamiseen. Siellä velkoja ei lyhennetä vaan maksetaan ainoastaan korot (ns. elinikäinen velka). Köyhyysriski Ruotsissa on jopa suurempi kuin Suomessa.
Siis 75-80 prosentin työllisyysaste on toki saavutettavissa jos vielä olemassa olevia kokoaikaisia työpaikkoja muutetaan lisää epätyypillisiksi ”paskatyöpaikoiksi”. Ne eivät lisää verotuloja vaan yhteiskunnan tulonsiirtoja!
Epätyypillisissä työsuhteissa Suomi onneksi tulee jälkijunassa. Mutta pian se on todellisuutta täälläkin. Espanjassa jo 90 prosenttia uusista työpaikoista oli vuonna 2017 määräaikaisia. ”Näin on käynyt käsittääkseni aika monessa Euroopan maassa”, on todennut ekonomisti Jaakko Kiander.
Vaikka voitot ja osingot ovat kasvaneet rajusti Suomessa ja verotus ollut olematonta, ei investointeihin eli edes teoreettisiin työpaikkoihin ole liiennyt rahaa.
Kun markkinaehtoista työtä ei enää digitalisaation johdosta synny, poliitikot keksivät kilvan erilaisia tempputyöllisyysohjelmia. On nuorisotakuuta, tukityöllistämistä, kuntouttavaa työtoimintaa, työkokeilua, maahanmuuttajakoulutusta, oppisopimusta, nollatuntisopimuksia, starttirahaa, projekti- ja vuokratyötä jne,
Yhteiskunta joutuu väkisin subventoimaan veroilla työnantajille puoli-ilmaista työvoimaa jotta työttömyystilastot kaunistuisivat.
Kun työtön ei saa enää markkinoilta työtä ja väsyvät toimettomuuteen, yhä useammat turvautuvat ns. ”pakkoyrittäjyyteen” vaikka mikroyritysten osuus koko markkinakakusta on koko ajan pienentynyt. Isot ”syövät” pieniä ja keskittyvät.
Osa niistä kuuluisi tilastoissa ”työttömien” joukkoon, mutta kun niiden osuus työvoimasta on pitkälti toistakymmentä prosenttia, se kaunistaa työttömyystilastoja melkoisesti.
Pakkoyrittäjien määrä jo 180 000 (kaunistavat keinotekoisesti tilastoja).
Osa näistä pakkoyrittäjistä ansaitsee niin vähän, että joutuvat turvautumaan sosiaalisiin tukiin eli yhteiskunnan elätettäväksi toista kautta.
Tilastokeskuksen erikoistutkija Anna Pärnänen muistuttaa, että osa itsensä työllistäjistä on ollut vuoden mittaan myös palkkatyössä. Tästä huolimatta joka neljännellä oli ollut vuoden mittaan tulottomia jaksoja. Yleensä ne kestivät viikon tai kaksi, mutta joillakin jopa kuukausia. Ei ole ihme, että se näkyy köyhyystilastoissa ja asumistukitilastoissa.
Itsensä työllistäjien määrä kuitenkin kasvaa Suomessa. Tilastokeskuksen tietojen mukaan vuonna 2000 heitä oli 120 000, mutta vuonna 2016 jo 43 000 enemmän, yhteensä 163 000. Vuonna 2016 itsensä työllistäjien osuus kaikista työllisistä oli noin 7 prosenttia.
Toinen työelämää kurjistava ilmiö on ns. alustatalous (joukkoistettu työ), jossa internetin välityksellä tehdään keikkahommia. Tutkimustulosten mukaan alustojen kautta työskentelevät ihmiset saavat usein kehnoa palkkaa ja heidän oikeuksiaan työntekijänä poljetaan.
Esimerkiksi media-alan freelancer-toimittajilla ansiot ovat vain vähän yli puolet siitä, mitä ne ovat alan työsuhteessa olevilla. Tähän yhtälöön kuuluu se, ettei kesälomaa kerry ja eläkemaksut pitää maksaa itse. Tyypillisesti tällaista työtä teettävät ruokalähetti-, taksivälitys- ja siivouspalvelualustat sekä netissä klikkaustyötä välittävät yhtiöt.
Kun vertaan omaa työelämään tuloani 60-luvulla tämän päivän nuorten ongelmiin, ero on valtava. Vaikka työelämän tutkija professori Pasi Pyöriä väittää kirjassaan: ”työelämän myytit ja todellisuus” (2017), että ”suurin osa palkansaajista ja yrittäjistä voi hyvin ja ovat tyytyväisiä työhönsä”, olen asiasta täysin toista mieltä.
Se näkyy esimerkiksi nuorison työllisyydestä. Tämän päivän nuoret ovat huomattavasti paremmin koulutettuja kuin 60-luvulla mutta työttömyysprosentti on kaksinkertainen. Korkeakaan koulutus ei takaa enää työpaikkaa. Kun koulutusta vastaavaa työpaikkaa ei tahdo löytyä se vaikuttaa jo syntyvyyteenkin.
Näköalattomuus ja mielenterveysongelmat lisääntyvät nuorten keskuudessa.
Tästä on kokemusperäistä dataa Yhdysvalloista. Siellä koulutetut eivät enää saavuta vanhempiensa tulo- ja elintasoa. Siten poliitikkojen lupaamat panostukset koulutukseen eivät enää takaa työpaikkoja vaikka he sitä valheellisesti uskottelevatkin.
Epävarmuutta Suomessa ovat lisänneet alituiset YT-neuvottelut, joita ovat joutuneet kokemaan tällä vuosikymmenellä 700 000 suomalaista. Tuore raportti kertoo, että perusturvan varassa elävien määrä on kasvanut edellisestä vuosien 2013–2017 arvioinnista 40 000:lla lisää 510 000 henkeen.
Niiden määrä, jotka saavat vuosituloistaan yli 90 prosenttia pelkästä perusturvasta, on samana aikana kasvanut 30 000:lla 250 000 henkeen, raportti kertoo.
Yhdysvallat näyttää tulevaa työelämän kehitystä. Kolmen ongelman kärjessä näkyy Yhdysvaltain pitkä trendi: työmarkkinoiden jako kahteen. Työtä on tarjolla lääkäreille ja lähihoitajille, insinööreille, konsulteille ja matalan palkkatason palvelutehtäviin kuten tarjoilijoille koiravahdeille. ”Työmarkkinat ovat polarisoituneet.
Työvoiman kysyntä on suurinta niissä töissä, jotka vaativat kaikkein matalinta ja kaikkein korkeinta osaamista”, sanoo taloustieteilijä Kimberly Clausing. Sekä globalisaatio että automatisaatio ovat hävittäneet keskiluokan työpaikkoja.
Kahtiajako näkyy myös palkoissa. Yhdysvaltain voimakas tuloerojen kasvu viime vuosikymmeninä johtuu ennen muuta suurista eroista markkinatuloissa eli siinä, mitä ihmiset ansaitsevat ennen veroja ja tulonsiirtoja. Suuret tulot ovat kasvaneet samalla kun muiden tulot laahaavat paikallaan.
Sama kehitys on havaittavissa Suomessakin.
Työttömyys on ”virallisesti” Yhdysvalloissa alle neljä prosenttia, eli maassa on käytännössä lähes ”täystyöllisyys”. Silti enemmistö ihmisistä tuntee olonsa taloudellisesti epävarmaksi, sanoo Clausing. Varsinkin terveydenhoito- ja koulutusmenot kasvavat nopeammin kuin palkat.
Trumpin veronkevennykset ovat kirittäneet kasvua, mutta ne kohdistuivat ennen kaikkea varakkaimpiin. ”Bruttokansantuote näyttää mahtavalta, mutta kotitalouksien keskimääräiset tulot ovat kasvaneet paljon vähemmän.”
Yksi merkittävä syy siihen on yritysten kasvanut valta suhteessa työntekijöihin, Clausing sanoo. ”Meillä ei ole ongelmaa työpaikkojen määrässä. Ongelma on työpaikkojen laadussa.”
USA:ssakin ”paskatyöpaikat” lisääntyvät ja jatkuvat kokoaikaiset häviää.
Yhdysvaltoihin syntyy myös kokonaan uutta työtä eli sellaista, jota ei ollut ennen. Työmarkkinoita tutkivien taloustieteilijöiden kärkinimiin kuuluva David Autor on selvittänyt, millaisia nämä työpaikat ovat. Autor on käyttänyt aineistonaan Yhdysvaltain ammattiluokitusta, johon uudet ammatit päivitetään kymmenen vuoden välein. Hän jakaa uudet työt kolmeen ryhmään.
Etulinjan työ on uusimman teknologian parissa tehtävää työtä, joka vaatii usein korkeaa koulutusta ja josta maksetaan hyvin. Näissä töissä miehet ovat Yhdysvalloissa enemmistönä. Ryhmään kuuluu vain 5,1 prosenttia kaikista työpaikoista, ja keskimääräinen palkka on 24 euroa tunnissa (vastaa suomalaisen tehdastyöntekijän palkkaa). Tekoälyn tulee jatkossa harventamaan tuntuvasti tätäkin porukkaa.
Vauraustyöksi Autor kutsuu uutta työtä, joka on syntynyt palvelemaan hyvätuloisia (siis käytännössä uusi piika- ja renkiyhteiskunta parempiosaisille). Työ ei vaadi juuri koulutusta, ja siitä maksetaan vähemmän kuin etulinjan työstä. Tähän ryhmään Autor sijoittaa esimerkiksi joogaohjaajat, personal trainerit, sommelierit (snobbailevaa viinikulttuuria edistävät toimijat) ja lemmikkivahdit.
Naiset tekevät vauraustyötä enemmän kuin miehet. Ryhmän keskimääräinen tuntipalkka on 16,5 euroa eli hieman alle koko maan keskiarvon. Sen osuus kaikista työpaikoista on (toistaiseksi) vain 6,8 prosenttia.
Viimeisen mallin työksi Autor nimittää lähes automatisoituja rutiinitehtäviä, joihin kuitenkin tarvitaan ihmistä (tästä ryhmästä työtä on hävinnyt eniten). Tätä työtä tehdään esimerkiksi verkkokauppa Amazonin varastoissa. Ryhmään kuuluu vain 1,2 prosenttia kaikista työpaikoista. Tuntipalkka on pieni, keskimäärin 13,80 euroa.
Entäs ne tehtaat? Teollisuustyöpaikkojen määrä on kasvanut Yhdysvalloissa vuodesta 2011, ja kasvun vauhti on kiihtynyt tilapäisesti edellisen vuoden aikana hieman.
”Teollisuustyöpaikkoja on nyt seitsemän miljoonaa vähemmän kuin huippuvuonna 1979”, kertoo Michiganin yliopiston taloustieteen apulaisprofessori Betsey Stevenson. Stevenson oli Valkoisen talon talousneuvonantajien neuvoston jäsen presidentti Barack Obaman kaudella.
”Työmarkkinoiden koko on tietenkin kasvanut merkittävästi vuodesta 1979, joten teollisuustyöpaikkojen suhteellinen osuus työpaikoista on pienentynyt vielä jyrkemmin”, hän sanoo.
ILO:n tilastot kertovat, että finanssikriisin jälkeen vuodesta 2007 pelkästään G20 maista on kadonnut 54 miljoonaa työpaikkaa. Työpaikkoja ei ole tullut, mutta miljonäärejä kyllä.
Laaja työttömyys on todellisuutta Euroalueellakin.
Työelämän polarisaatiosta ja keskiluokan kuihtumisesta kirjoittivat Marja Riihelä ja Matti Tuomala Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä. ”Lisäksi havaitsimme, että vaikka korkeakoulutasoisen koulutuksen saaneiden työtulot ovat keskimäärin korkeampia kuin muiden, heitä on yhä enemmän myös mediaanitulon alapuolella.
He vertailivat ajanjaksoja 1966–1990 ja 1990–2012. Ensimmäisellä jaksolla 1966–1990 sekä pienituloisten että suurituloisten osuus väheni voimakkaasti. Jälkimmäisellä jaksolla tulojakauman ylin 20 prosenttia kasvatti tulo-osuuttaan, kun taas keskimmäinen 60 prosenttia ja alin 20 prosenttia menettivät tulo-osuuttaan.
Koulutustaso ei siis yksin takaa hyvää työtulojen tasoa. Missä määrin tulo/kulutusmeno/varallisuus-polarisaatio heijastaa teknologian murrosta ja missä määrin verotuksen ja tulonsiirtojen kautta tapahtuvaa uudelleenjakoa? – ihmettelevät tutkijat.
Tilastokeskuksen Kaisa-Mari Okkonen on myös ihmetellyt kimuranttia kysymystä, ”Miksi 30–39-vuotiaiden käytettävissä olevat tulot ovat pudonneet vuosikymmenen taitteen noin 26 500 eurosta vuoden 2017 noin 26 200 euroon. Muutos on merkittävä, sillä samaan aikaan yleinen hintataso on noussut. Tuota kehitystä pitäisi pureskella tarkemmin”.
Alle 40-vuotiaiden palkkakehitys (veronmaksukyky) on heikentynyt 20 vuodessa.
Sitä onkin tutkinut tarkemmin Jyväskylän yliopiston tietotekniikan professori Pekka Neittaanmäki. Hän todensi Okkosen ihmettelyn ja totesi, että Alle 40-vuotiaat ovat pudonneet henkilöverotuloissa vanhempien kelkasta, ja sillä on laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia, sanoo tutkija.
”Kyllä se vaikuttaa myös yhteiskunnan kehitykseen kun jumitetaan paikallaan, eivätkä kolmekymppiset voi investoida esimerkiksi asuntoon ja perustaa perhettä”, totesi Neittaanmäki. Ei ihme, että naiset eivät halua vauvoja ja ryhtyä Antti Rinteen peräänkuuluttamiin synnytystalkoisiin.
Kunnolliset työsuhteet ovat häviämässä maailmanlaajuisestikin. Vain neljännes maailman työvoimasta on pysyvässä ja kokoaikaisessa palkkatyösuhteessa kertoo poliittisen historian tutkijatohtori Sami Outinen.
Ja jatkaa – ”Suurta osaa vajaatyöllisistä ei voida näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa kannustaa palkkatyöhön minkäänlaisella aktivointipolitiikalla. Tämä pätee niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa”.
Kelan johtava tutkija Pertti Honkanen on alkukesästä 2018 vahvistanut että työttömyys on pysyvä ilmiö. Vuonna 2016 syntynyt suomalainen voi odottaa olevansa työelämässä yhteensä 31,4 vuotta, selvisi Kelan tuoreesta tutkimuksesta. Työttömänä hän tulee olemaan laskennallisesti kaikkiaan 4,9 vuotta mikäli suhdannetilanne pysyisi syntymähetken kaltaisena (eli nykytilanne).
Vertailun vuoksi nykyiset kolmekymppiset syntyivät maailmaan, jossa työttömyysodote oli vain kaksi vuotta. Jos oletetaan, että puolet väestöstä välttyy kokonaan työttömyydeltä, niin silloin se viiden vuoden keskiarvo toisella puoliskolla on jo 10 vuotta.
Tästä työelämän pirstaloitumisesta on kirjoittanut jo toistakymmentä vuotta sitten tutkija Kai Kontturi, kuten tämän kirjoituksen alussa jo kerroin. Kummastakaan tutkijasta Hesari eikä Yle ole kertonut sanallakaan.
Kun uutta työtä ei synny, työttömyysjaksot pitenevät.
Kuitenkin lähes kaikki taloustieteilijät Suomessa väittävät, että uusia työpaikkoja syntyy yhtä paljon menetettyjen tilalle ja ovat hyväpalkkaisia. Amerikkalaisten taloustieteilijöiden mukaan näin ei ihan taida olla.
Ensimmäisessä kirjassani (v.1989, s.127) siteerasin silloisen Tilastokeskuksen pääjohtaja Olavi Niitamon oraakkelimaista lausuntoa: ”Edessämme on aivan uusi suhtautuminen ihmistyöhön. Automaatiovallankumouksen kipuja ei toimihenkilöistynyt työvoima kestä eikä siedä. Jollemme tätä pulmaa – uutta suhtautumista työhön – ratkaise nopeasti, niin kasvava joukkotyöttömyys enteilee meille Spenglerin manaamaa perikatoa”.
Kun digitalisaatio vie markkinoilta työpaikat ja ostovoiman vie se lopulta myös talouskasvun edellytykset.
Kirjan viimeisessä virkkeessä minä puolestani (myös oraakkelimaisesti) totesin: ”Olisiko siis poliitikkojen tuponeuvottelu- ja virkamiesnimityskiireidensä keskellä ruvettava miettimään uudestaan tätä yksinkertaista peruskysymystä: ”Pitäisikö yrityksen hyödyttää sitä yhteisöä, missä se tuotantotoimintaansa harjoittaa – ja missä suhteessa tämän hyödyn tulisi olla yrityksen toiminnan laajentumiseen sekä jalostusarvon nousuun?”
Vielä 30 vuoden aikana kukaan ei ole osannut eikä halunnut vastata tähän kysymykseen.
’PS. Tämän kirjoituksen järjestysnumero on 57. Jos haluat perehtyä kaikkiin KU:n kirjoituksiini, ne löytyvät blogini etusivulta (viimeisimmät aivan alusta ja loput etusivun lopusta).