Vielä 1990-luvulla melkein kaikki taloustieteilijät Suomessa liputtivat estottomasti vapaan kapitalismin puolesta. Finanssikriisin jälkeen nämä uusliberalismin lipunkantajat ovat vähitellen hiljentyneet ja kriitikoiden äänet ovat voimistuneet.
Yksi kapitalismin kovimmista puolestapuhujista on ollut Etlan entinen toimitusjohtaja Vesa Vihriälä. Hän oli julkaisemassa raporttia: ”Työn murros – Riittääkö dynamiikka” (2015), jossa vähäteltiin tulevaa työttömyyttä. Tutkijoiden mukaan pelko töiden katoamisesta on turhaa.
”Huoli siitä, että teknologinen kehitys jättää isot joukot täysin toimettomiksi, on ollut 1800-luvulta saakka. Silloinkin pelättiin turhaan, ettei synny uutta työtä tilalle. Työhän ei lopu koskaan, sillä ihmisen tarpeet ovat täysin rajattomat.” (tosi ”tieteellinen” perustelu).
Kun nykyinen reaalimaailma kuitenkin todistaa muuta, hänkin on joutunut parantamaan mielipidettään. Blogillaan (12.1. 2020) Vihriälä kirjoitti seuraavasti: ”Kapitalismi on vaikeuksissa, tai tarkemmin sen amerikkalainen muoto.
Pohjoismainen kapitalismiversio ei sitä samalla tavalla ole. Poliittisen keskustelun ja politiikan fokuksen tulisi ottaa tämä huomioon. Suomen hyvinvointimallin pääongelma on sen kestävyys huonon demografian oloissa”.
Markkinoiden ”vapauteen” uskovat ovat olleet vallan kahvassa jo yli 30 vuotta.
Vihriälä jatkaa: ”Kapitalismin todetaan olevan kriisissä. Tämän aiemmin lähinnä kommunisteiksi itseään kutsuvien esittämän väitteen allekirjoittavat nykyään yhä laajemmin erilaiset yhteiskuntatieteilijät ja tarkkailijat.
Perusargumentti on, että kapitalistisiksi kutsutut taloudet eivät tuota hyvinvointia monien aiemmin väittämällä tavalla ja eivät erityisesti jaa tuotannon hedelmiä oikeudenmukaisesti.
Tuottavuuden kasvu on hidastunut, taloudet ajautuvat tuon tuostakin kokonaistuotannon romahduttaviin ja työttömyyttä aiheuttaviin kriiseihin ja ennen kaikkea tulo- ja varallisuuserot ovat laajentuneet 1800-luvun lopun tasolle”, näin siis Vihriälä.
Hänen parannusehdotuksensa ovat kuitenkin aivan samat kuin Etlan ja EK:n perinteiset lääkkeet jotka rikastuttavat jo entisestään rikkaita ja kurittavat vähäosaisia. Lääkkeet ovat aivan samat kuin ennenkin vaikka ongelmat on nyt tiedostettu.
Varsinaisen kapitalismikritiikin avasi kuitenkin Martin Wolfin kirjoitus Financial Timesissa (18.9. 2019). Kun perinteinen johtava talouslehti julistaa kapitalismin olevan kriisissä, se havahdutti jopa suomalaiset uusliberalistiset talousajattelijat.
Sen jälkeen jopa perinteiset markkinatalouden lobbausjärjestöt kuten OECD, IMF, WTO ja Maailmanpankki ovat julkaisseet kriittisiä lausuntoja kapitalismin nykytilasta.
Se ei kuitenkaan ole lannistanut kaikkia markkinauskovaisia. Näkyvimmin ovat olleet esillä Hesarin pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio ja EK:n Jyri Häkämies.
Nuorten kapitalismivastaisuus on lisääntynyt Suomessa.
Suomen rikkaimman ”kapitalistin” Antti Herlinin ja Hesarin suurimman yksittäisen pääomistajan ja sen pääkirjoitustoimittaja Rautio yrittää väkisin löytää edes jotain positiivista kapitalismin saavutuksista kirjoittamalla kolumnissaan seuraavasti:
”Mutta kriittiset tulkinnat ovat myös yksipuolisia. Markkinatalouden oleellinen osa, vapaakauppa, on nostanut satoja miljoonia ihmisiä äärimmäisestä köyhyydestä. Vahvin nostava voima ei ole enää viime vuosina ollut kehitysapu vaan lisääntyvä kauppa.
Sama markkinatalous, joka ei osannut hinnoitella ulkoisvaikutuksia ja kiihdytti ilmastonmuutosta, tekee nyt aivan markkinatalouden peruslogiikan mukaisesti työtä ongelmien pienentämiseksi”. – Näin siis ”sitoutumattoman” lehden pääkirjoitustoimittaja.
Rautio unohti kuitenkin maailmankaupan kasvusta pari asiaa. Ensinnäkin puolet maailmankaupasta on globaalien yritysten ”sisäistä kauppaa” jota ne harrastavat kiertäessään veroja ja etsiessään tuotannolleen (ja voitoilleen) matalapalkkamaista halpoja ”orjatyöpaikkoja”.
On totta, että teollisuustuotannon ja maailmankaupan kasvuvauhti on ollut siksi järisyttävä. Cambridgen yliopiston taloustutkijan Finbarr Liveseyn kirjaan ”From Global to Local”. Siinä Livesey toteaa, että 1800-luvun puolivälistä maapallon väestö on kuusinkertaistunut, mutta tavarantuotanto on 60-kertaistunut ja maailmankauppa 140-kertaistunut.
Livesey toteaa myös, että 1960-luvulla maailmankaupan arvo oli alle 25 prosenttia suhteessa maailman bruttokansantuotteeseen. Siitä se nousi 1970-luvulla lähemmäs 40 prosenttia, tasolle, jossa se pysytteli 1980-luvun. Vuoden 1990 jälkeen suhdeluku kipusi hurjasti ja liki keskeytyksettä. Vuonna 2008 se oli jo 60 prosenttia.
Toisin sanoen, finanssikriisiin saakka maailmankauppa kasvoi selvästi nopeammin kuin maailmantalous. Jatkuvasti suurempi osa valmistamistamme tavaroista siis käytettiin jossain muussa maassa kuin ne tuotettiin.
Nyt kuva on toisenlainen. ”Vaikuttaa siltä, että ensimmäistä kertaa maailmankaupan kasvu ei enää ylitä maailmantalouden kasvua”, Livesey kirjoittaa. Edes firmojen sisäinen kauppa ei korjaa tilannetta, sillä digitalisaatio ja työpaikkojen katoaminen kehittyneistä maista on vienyt myös ostovoiman.
Ostovoiman hyytyessä myös maailmankauppa hyytyy.
Paavo Rautio ei mainitse mitään tästä maailmankaupan hyytymisestä vaan hehkuttaa, että ”vapaakauppa, on nostanut satoja miljoonia ihmisiä äärimmäisestä köyhyydestä”.
Samaa köyhien pelastus-sanomaa levittää myös EK:n nokkamies Jyri Häkämies Hesarin Vieraskynä-palstalla: ”Globaali markkinatalous on nostanut satoja miljoonia ihmisiä köyhyydestä paremman elintason piiriin. Markkinatalous on voittanut alaa, mutta uudistamista sekin kaipaa. Vastuullisuus sisältyy omistaja-arvon lisäämiseen – vastuullisuudessa reputtaminen pääsääntöisesti leikkaa yrityksen kasvua ja myös arvoa.
Jo 10 vuotta sitten jopa Evan tutkimus kertoi, että kapitalismissa ei ole enää vastuullisuutta.
Kansainvälisissä vertailuissa tuloerot ovat Suomessa pieniä ja sosiaalinen liikkuvuus suurta. Vaatimukset tuloerojen suuremmasta tasaamisesta ovat Suomessa outoa tuontitavaraa”, uskottelee Häkämies.
Häkämies ei mainitse mitään siitä, että jos tehdasteollisuus on siirretty Kiinaan tai johonkin muuhun orjatyömaahan, kansalainen toki saa siellä hikipajassa työpaikan muutaman sentin tai euron tuntipalkalla, mutta samalla Suomesta ja muista kehittyneistä maista kansalaiset joutuvat kortistoon.
Häkämies unohtaa myös mainita, että suurimman hyödyn korjaa aina monikansallinen sijoittaja, sillä alhaisemmalla kustannustasolla voitot ja osingot kasvavat työntekijöiden ansioiden kustannuksella.
Pääoman edusmiehenä Häkämies ei tietenkään tunnusta, että perusoikeuksista ja päästöistä piittaamaton halpatyö on hidastanut monien maiden kehittymistä samalla, kun epäreilu globalisaatio on vienyt työpaikkoja ja ostovoiman länsimaista. Trump on sentään huomannut ongelman.
Häkämies uskottelee, että tuloerot ovat Suomessa pieniä ja että ”vaatimukset tuloerojen suuremmasta tasaamisesta ovat Suomessa outoa tuontitavaraa”. Hän ei puhu mitään varallisuuseroista eikä siitä, mitenkä kansantulon hedelmät ovat jakautuneet vuodesta 1990 lähtien.
Ay-liikkeen ansiosta köyhien asema parani suhteellisestikin aina 90-luvun alkuun asti.
Häkämiehen pitäisi lukea laiskanläksynä talousprofessori Matti Tuomalan viimeinen kirja: ”Markkinat, Valtio & Eriarvoisuus”. Hesarissa pääoman edustaja saa ilmeisesti kirjoittaa mitä sylki suuhun tuo.
Molemmat kapitalismin puolustajat väittävät kapitalismin nostaneen satoja miljoonia ihmisiä ”köyhyydestä”. Sekä Rautio että Häkämies perustavat näkemyksensä ilmeisesti YK:n kehitysjärjestön UNDP:n vuoden 2017 raporttiin. Sen mukaan ihmisten elämänlaatu on kohentunut kaikilla elämänalueilla lähes joka puolella maailmaa.
Myönteinen kehitys kiteytyy ehkä havainnollisimmin äärimmäisen köyhyyden kohdalla. Vuonna 1990 ihmisiä oli 5,3 miljardia, joista äärimmäisessä köyhyydessä eli 35 prosenttia.
Vuonna 2013 ihmisiä oli 7,1 miljardia, joista äärimmäisessä köyhyydessä eli 11 prosenttia. Äärimmäinen köyhyys tarkoittaa nykytilastoissa sitä, että ihminen elää alle 1,90 dollarilla päivässä.
Toisin sanoen numerot tarkoittavat sitä, että äärimmäisessä köyhyydessä elää yli miljardi ihmistä vähemmän kuin 27 vuotta sitten – vaikka samaan aikaan maapallon väkiluku on kasvanut noin kahdella miljardilla. Sehän kuulostaa äkkiseltään positiiviselta kehitykseltä.
UNDP kuitenkin toppuuttelee ennenaikaista riemua siitä, että köyhyys olisi taltutettu maailmasta. ”Kaikki uutiset eivät kuitenkaan ole hyviä uutisia”, vuosiraportissa todetaan. ”Joka yhdeksäs maailman ihminen kärsii nälästä, ja joka kolmas on aliravittu. Joka minuutti kuolee 11 alle viisivuotiasta lasta, ja joka tunti 35 äitiä kuolee synnyttäessään.”
Kehitysjärjestön vuosiraportin tunnetuin yksittäinen osio on inhimillisen kehityksen indeksi (HDI). HDI:n avulla selvitetään eri maiden elämänlaatua yhdistelemällä eri mittareita. Näitä ovat elinajanodote, koulutustaso ja kansantuote. Inhimillisen kehityksen indeksissä ei ole tapahtunut järisyttäviä muutoksia edellisvuoteen nähden.
Äärimmäinen köyhyys vähentynyt kun köyhyyden dollarimäärä pysynyt 30 vuotta samana.
Mikä tässä Raution ja Häkämiehen uskomuksissa mättää? Ongelma on siinä, että äärimmäisen köyhyyden dollari-raja on pysynyt 30 vuotta samana ja kehittyneiden maiden palkat ja tulot ovat samaan aikaan kasvaneet moninkertaisesti.
Pieni esimerkki valaisee, mitä on oikeasti tapahtunut. Vuosina 1960-62 BKT/kansalaista kohden oli 20 köyhimmässä maassa keskimäärin 212 US -dollaria. 20 rikkaimmassa maassa se oli 11 417 dollaria. Vuosina 2000-02 se oli kasvanut 32 339 dollariin.
Niinkuin tilastot todistivat, että kasvua toki tapahtunut 20 köyhimmässä maassa. BKT oli kasvanut peräti 267 dollaria 40 vuodessa! Tosin globalisaation kannattajat unohtivat mainita, että kehittyneiden maiden BKT/henkeä kohti kasvoi samanaikaisesti kolminkertaiseksi! (Lähde: ILO:n raportti: A Fair Globalization: Creating Opportunities for all).
Tällaisilla silmänkääntötempuilla taloustieteilijät yleensä muuttavat mustan valkoiseksi. Suomennettuna tämä tarkoittaa, että kun köyhyysrajaa ei inflaatiokorjata, suhteellinen köyhyysero kehittyneisiin maihin on kasvanut jatkuvasti, joten on täysin farisealaista väittää, että kapitalismi on hävittänyt köyhyyttä maailmanlaajuisesti. Samaa pajunköyttä yrittävät nyt uskotella niin Rautio kuin Häkämieskin.
Jos köyhyysraja nostettaisiin nykyisestä 5-10 dollariin päivältä, köyhiä olisi jo 3-4,5 miljardia.
Jos köyhyyden rajaa ”inflaatiokorjattaisiin” kuten palkkoja onneksi nostetaan ay-liikkeen avulla kehittyneissä maissa, niin köyhien määrä kasvaisi räjähdysmäisesti. Silti 5-10 dollarin päiväansioilla ei vielä juhlittaisi edes köyhissä Afrikan maissa, joissa palkalla pitäisi elättää monilapsista perhettä.
Tuollaiset 50-60 euron kuukausiansiot ovat olemattoman pieniä jos niitä verrataan vaikka suomalaiseen köyhyysrajaan, joka on noin 1 230 kuukaudessa (v.2017). Siis 25 kertaa suuremmat kuin kehitysmaan köyhällä.
1,9 dollarilla päivässä saa juuri ja juuri niukan ruoka-annoksen. Afrikassa ruoan hinta voi vaihdella huomattavasti lyhyen ajan sisällä eikä se yleensä pitkällä aikavälillä ole laskusuunnassa. Ruoan maailmanmarkkinahinnat voivat nousta vuodessa kymmeniä prosentteja.
YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO, joka ylläpitää erityistä ruoan hintaindeksiä, laskee ruoan raaka-aineiden kallistuneen maailmanmarkkinoilla vuoden sisällä peräti 54 prosenttia vuonna 2009. Indeksissä on huomioitu eri raaka-aineryhmiä ja lähes kaikissa on tapahtunut huomattavaa hinnannousua.
Köyhien määrä voi heittelehtiä paljonkin ruoan hintapiikkien mukaan.
On tietysti totta, että köyhissä kehitysmaissa rahalla on hieman enemmän ostovoimaa kuin kehittyneissä maissa. Sieltä puuttuvat ruokatuotannossa välivarastot, pankki-, vakuutus, vero-, sosiaali-, markkinointi-, mainos-, ja muut kulut jotka lisäävät kehittyneissä maissa tuotteen kuluttajahintaa.
Tätä ”kikkaa” käytti hyväkseen ruotsalainen kansantalouden professori Johan Norberg kirjassaan “Globaalin kapitalismin puolustus” (2004). Kirja on uusliberalismin katekismus ja pyrkii todistelemaan, että kaikkinainen vapaus, myös kaupan, on avain demokratiaan ja sitä kautta kaikille kohdistuvaan hyvinvointiin. Aivan kuten Rautio ja Häkämies väittävät nyt.
Norberg antaa kirjan esipuheessa erityiskiitokset tuesta Saara ja Björn Wahlroosin säätiölle, joten teksti on luonnollisesti maksajansa ideologian mukaista.
Norberg keskittyy kirjassaan erityisesti kehitysmaiden mahdollisuuksiin päästä hyvinvoinnista osalliseksi ja päästä kehityksessä teollisuusmaiden tasolle. Globalisaatio on hänen mielestään paras tapa nostaa köyhien elintasoa.
Hän on kuitenkin unohtanut tarkastella lähemmin, miten globalisaatio on vaikuttanut näiden uusien kasvavien kehitysmaiden sisäiseen tulonjakoon, teollisuusmaiden työllisyyteen, ostovoimaan, tulonjakoon sekä kokonaismarkkinoiden kasvuun.
Teknologian kehitys on mahdollistanut tuotannon ja nykyisin myös palveluiden siirtämisen matalapalkkamaihin. Norberg pitää sitä toivottavana asiana ja yritysten kädenojennuksena köyhille. Ja toden totta, 20-40 sentin tuntiansio hikipajassa voi tuntua köyhälle kiinalaiselle hyvältä, jos vaihtoehtona on prostituutio tai kuokanvarsi kahden aarin peltotilkulla.
Yritykset eivät kuitenkaan ole siirtäneet tuotantoaan Itä-Aasiaan humaaneista tai kehitysapusyistä, vaan saadakseen pääomalleen maksimaalisen tuoton. Norberg ei kerro, että investoinnit sinne on tehty lähinnä verovapaille erityisalueille, jossa ne mahdollisimman vähän hyödyttävät ympäröivää yhteisöä.
Samaa ”kikkaa” kuin Norberg käytti Suomessa myös talousprofessori Pertti Haaparanta. Hän todisteli myös, että Afrikassa talous on kohentunut hyvin ja käytti todistelussaan apuna myös ostovoimakorjattua bruttokansantuotetta. Afrikan Saharan eteläpuolisen maiden kasvu oli ollut 2000-luvulla Haaparannan mukaan selvästi nopeampaa kuin koskaan viimeisen 50 vuoden aikana.
Kävin hänen kanssaan pitkän ja perusteellisen debatin Akateemisella blogilla vuonna 2010. Sen jälkeen ilmestyi ulkoasiainneuvos Matti Kääriäisen kirja ”Kehitysavun kirous” (2014) hänen kokemuksistaan usean vuosikymmen ajalta Afrikasta. Se on aika kylmäävää luettavaa, eikä se tue alkuunkaan Haaparannan uskomuksia.
Kehitysmaista valuu veroparatiiseihin 10 kertaa enemmän rahaa kun se saa erilaista kehitysapua.
Kääriäinen kirjoitti Afrikan korruptiosta ja pääomapaosta. Global Financial Integrity –järjestön laskelmien mukaan kehitysmaista pakenee vuosittain laittomasti pääomia ainakin noin 1 200 miljardia euroa. Tämä on kymmenen kertaa enemmän kuin koko vuosittain annettava kehitysapu.
Valtaosa eli 64 prosenttia pääomapaosta muodostuu pääosin veroparatiiseja ja muita keinoja käyttävien yritysten veronkierrosta. Kansainvälinen rikollisuus, kuten huume- ja ihmiskauppa vastaa noin kolmasosaa rahaliikenteestä ja korruption osuus on vain noin 3-5 prosenttia.
Huomion kiinnittäminen korruptioon ja sen nostaminen syyksi olla tukematta kehitysmaita (kuten Wahlroos) ovat väärän puun haukkumista. Globaaleilla markkinoilla valtaosa korruptiota ruokkivista monikansallisista yrityksistä tulee rikkaista maista, myös Suomesta.
Kääriäinen kirjoitti: Korruptiota ruokkii omalta osaltaan moni asia, kuten yritysten haluttomuus avoimuuteen omassa rahaliikenteessään, rikkaiden maiden pankkien haluttomuus murtaa pankkisalaisuutta, kansainvälisten yhteisöjen kyvyttömyys tehdä jotain veroparatiiseille ja globaali kilpailu, joka ajaa yrityksiä alempien verojen ja kustannusten maihin.
Korruptiota ei siis ratkaista haukkumalla tai vaihtamalla kehitysmaiden johtajia, vaan globaalin vastuun tunnustamisella. Lisäksi tarvitaan julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyötä kansainvälisen rikollisuuden torjumiseksi sekä kansainvälisten pääomavirtojen avoimuuden lisäämiseksi (HS. 5.1. 2011).
Kääriäinen kirjoittaa, että köyhyyden vähentäminen ei ole paikallisen eliitin intresseissä vaan kaikki pyrkivät kahmimaan rahat omaan taskuunsa. He kilpailevat siitä, kuka saa eniten hyötyä saadusta kehitysavusta. Puolet kehitysavusta menee ruoan tuontiin viljavassa maanosassa.
Köyhyyden ongelma ei ole pelkästään ruokapula vaan myös saasteet – kapitalismi tappaa.
Kehitysmaiden kehittymisen kannalta tärkeimmät asiat kuten pääomien liikkeet, tuotannollinen toiminta, verotus ja tulonjakoasiat jäävät Kääriäisen mukaan yleensä tarkastelun ulkopuolelle. Globaalin tason kauppajärjestelyt, veroparatiisit, pääomapako (5,7% BKT:sta) ja järjestäytynyt rikollisuus ja reagointi näihin, ovat asioita jotka lopulta ratkaisevat kehitysmaiden kohtalon.
Jos monikansalliset yritykset maksaisivat verot niihin maihin, joissa myös voitot taotaan, ne joutuisivat maksamaan veroja 500-650 miljardia Yhdysvaltain dollaria enemmän, kuin mitä ne nyt maksavat, arvioivat Tax Justice Network ja Kansainvälinen valuuttarahasto. Näistä rahoista 200 miljardia kuuluisi kehitysmaihin. Summa on isompi, kuin mitä maailman köyhimmät maat saavat yhteenlaskettuna kehitysapua vuosittain (142,6 miljardia).
Köyhyys ja hätä tulevat tulevina vuosina lisääntymään Afrikassa ja Eurooppa on maantieteellisesti lähinnä, jonne pakolaiset voivat purkautua. Vuosi 2015 oli vain pientä esimakua siitä, mitä tuleman pitää.
Afrikan BKT:n luvut (ovat ne sitten markkinahintaisia tai ostovoimakorjattuja) eivät anna mitään todellista kuvaa ihmisten köyhyydestä, sillä ne eivät kerro mitään maiden sisäisestä tulonjaosta. Siitä eivät taloustieteilijät ole juuri kiinnostuneita.
Jos maitten sisällä tapahtunutta sisäistä tulonjakoa ei oteta huomioon ja BKT:n kasvua käytetään hyvinvoinnin mittarina, sitä voisi kuvata seuraavalla vertauksella:
Kansalaisella on toinen jalka avannossa ja toinen on kiehuvan kuumassa vesikattilassa. Keskimäärin kansalaisen lämpötila on siedettävä, mutta vain talousprofessori Haaparanta voi nähdä keskimääräisen kasvutuloksen keskivertokansalaisen kannalta hyvänä.
Afrikassa köyhien määrä ei ole vähentynyt vaan lisääntynyt Haaparannan väitteistä huolimatta.
Bruttokansantuote on hyvinvoinnin kannalta kelvoton mittari. Kirjoitin siitä 13 vuotta sitten kirjassani: ”Ahneuden aika – Kuinka pääoman ahneus tekee teknologian avulla ihmisen tarpeettomaksi?” seuraavasti (kursiivilla):
”Luoko BKT:n kasvu hyvinvointia? Puhuessaan hyvinvoinnista taloustieteilijät mittaavat sitä aina bkt:n eli bruttokansantuotteen kasvuna, vaikka se mittarina on valheista suurin.
Joku taloustieteilijä on kärjistänut ongelman amerikkalaisella esimerkillä, joka kansantuotteen kasvun kannalta on ideaalein. Kun syöpää sairastava terminaalipotilas haastaa vaimonsa avioero-oikeudenkäyntiin, niin hän lisää bkt:n kasvua. Kasvu tehostuu vielä jos ympärillä riehuu hirmumyrsky, ja samanaikaisesti hän ryhtyy pyromaaniksi ja sytyttää sairaalan palamaan.
Kärjistetty esimerkki kertoo, että bkt:n kasvulla mitataan yhteiskunnassa tapahtuvien toimintojen määrää ja nopeutta, muttei laatua. Lisäksi se ei mittaa eri maiden valuuttojen ostovoimaa. Esimerkiksi Suomessa palkat ovat suurempia kuin Isossa-Britanniassa, mutta eglantilainen palkansaaja saa pienemmällä palkallaan enemmän tavaraa ja palveluja kuin suomalainen.
Bkt ei mittaa ollenkaan tulo- ja varallisuuseroja. Joidenkin korkean bkt-maiden tuloerot voivat olla pieniä, kuten esimerkiksi Ruotsin. Vastaavasti alhaisien bkt-maiden tuloerot voivat olla hurjia, kuten monissa Afrikan ja Etelä-Amerikan maissa.
Bkt on hyväksytty tapa punnita ja vertailla kansakuntien taloudellista painoarvoa ja taloudellista hyvinvointia. Se on hyväksytty siitä huolimatta, että se ei vastaa edes hyvää kirjanpitotapaa, sillä se ei edes täsmää. Täsmäys tehdään kirjaamalla ns. tilastoero, jota ei hyväksyisi yhdenkään yrityksen kirjanpitäjä eikä tilintarkastaja.
”Tuottamatonta” kotityötä ei lasketa BKT:hen
Tutkija Kai Kontturi on kritisoinut voimakkaasti bkt:n mielekkyyttä hyvinvoinnin mittarina. Hän on kirjoittanut, että erityisesti viime vuosina vapaakaupan lisääntymisen seurauksena bruttokansantuotelaskelma on menettänyt merkitystään. Lopputulokseltaan se antaa jopa väärän kuvan kansantalouden kokonaiskehityksestä.
Tästä Suomi on hyvä esimerkki. Vuosien 1981-90 kauppataseen ylijäämä oli 0,2 prosenttia loppusummasta, mutta vuosien 1991-2000 tasolla se on 9-10 prosenttia. Niinpä koko bkt:n kasvu on yksin viennin tuontia nopeamman kasvun ansiota, sillä kotimaan kulutus ja investoinnit ovat pienempiä kuin vuonna 1990. Kuitenkin talous näyttää bkt:n loppusumman mukaan kasvaneen, vaikka se on asiallisesti supistunut.
Bkt:n tasapaino, eli kulutus ja investoinnit asukasta kohden (per capita) laskettuna, antoi tietyn asiallisen kuvan eri kansallisvaltioiden kehitystasosta.
Nyt, kun kauppataseen tasapaino on menettänyt merkityksensä, kaikki on toisin. Bruttokansantuote on kansantalouden mittaamisen ja ennakoimisen kannalta varsin surkea. Se ei ota huomioon raaka-aineita eikä puolivalmisteita. Niitä sanotaan pelkiksi välituotteiksi, vaikka ne muodostavat kokonaistuotannosta lähes puolet.
Bkt ei sisällä myöskään tavaravarastoja. Se tuntee vain niiden kirjanpidollisen muutoksen mutta ei todellisia varastoja, jotka kuitenkin näyttelevät keskeistä osaa tuotannossa ja koko kansantalouden toimivuudessa.
Taloustieteilijät kertovat, että valtakunnassa on kaikki hyvin, kun bkt on kasvanut suotuisasti. Suomen bkt oli vuoden 2000 alussa n. 800 miljardia markkaa. Se oli kasvanut 90-luvun jälkipuoliskolla viiden vuoden aikana peräti 300 miljardia. Valtion budjetti kuitenkin pysyi koko ajan samana eli oli alle 200 miljardia. Keskiverokansalaisen hyvinvointi ei bkt:n kasvusta hyötynyt mitään
Jo 10 vuotta sitten Evan tutkimus kertoi markkinoiden ”vapauden” kääntöpuolen.
Mielestäni tärkeintä on seurata teollisuustuotannon kasvua. Sieltä viime kädessä löytyy se jaettava, mikä yhteiskunnassa syntyy. Se elättää viime kädessä niin yhteiskunnan palvelusektorin, yksityisen palvelusektorin kuin ns. tietoyhteiskunnan toiminnot. Melkein kaikki tieto on käytännössä ja viime kädessä alisteista sekä teollisuus- että palvelutuotannolle.
Kaiken kukkuraksi kansainvälisiä bkt:n lukuja on nykyään entistä vaikeampi verrata keskenään. USA:ssa on ollut jo jonkin vuoden käytössä niin sanottu ”hedoninen hintaindeksi”, kun eräiden huipputuotteitten osuutta bkt:sta on laskettu.
Tämä on nostanut USA:n uuden teknologian tuotteiden tuottavuuslukuja ja muuttanut bkt:ta huomattavasti. Hedoninen tarkoittaa aistinautintoihin perustuvaa eli sillä ilmeisesti halutaan kuvata sitä osuutta laitteista, joita ei vanhoilla ”materiaalisilla” tavoilla voi kuvata.
Yksinkertaistaen hedonisessa laskutavassa tuotteen arvoa bkt:ssa ei liitetä suoraan tuotteeseen itseensä vaan sen ominaisuuksiin.
Esimerkiksi tämän vuoden kännykkämallia myydään samaan hintaan kuin viime vuoden mallia, mutta tämän vuoden malli on huomattavasti kehittyneempi, joten tämän vuoden malli tulee kuluttajalle reippaasti halvemmaksi kuin viime vuoden malli. Samalla se tuottaa bruttokansantuotteeseen lisää arvoa tuon ominaisuudelle annetun arvon verran, kun aikaisemmin se olisi tuottanut vain saman hinnan kuin aikaisemmin.
Ajatus perustuu siihen, että näin saadaan uuden teknologian tuotteiden parantunut tuottavuus näkyviin myös bkt:hen, jossa ne aikaisemmin esiintyivät helposti vain laskevina hintoina. Meillä ja muualla Euroopassa kansantuotetta laskettaessa otetaan huomioon määrän ja hinnan muutoksia, mutta melko vähän laadun muutoksia.
Kriitikoiden mukaan Yhdysvaltojen malli on kiinni liian paljon laskijoiden henkilökohtaisista mieltymyksisytä, siis siitä, mitä ominaisuuksia he arvottavat mitenkin. Heidän mukaansa eri vuosimallien teknologioista ei voi aina edes puhua samoin termein.
Esimerkiksi Saksan keskuspankin laskelmien mukaan vanhalla tavalla laskettuna tietokoneiden hinnat laskivat USA:ssa 20 prosenttia vuosien 1991-99 välillä. Amerikkalaisten laskelmien mukaan hinnat tulivat alas 80 prosenttia.
Kouluissamme melkein jokaisella lapsella on älykännykkä, suurimmalle osaalle maailman lapsia kapitalismi ei ole edes saanut edes juomavettä eikä vessaa.
Lisää ällistyttäviä lukuja: amerikkalaisen laskutavan mukaan saksalaisten investoinnit tietoteknisiin laitteisiin olivat vuodessa keskimäärin 27,5 prosenttia vuodessa 1991 lähtien, mutta saksalaisten omien laskelmien mukaan vain kuusi prosenttia vuodessa.
Laskuesimerkit kuvaavat pelottavalla tavalla, kuinka hataralla pohjalla taloustieteilijöiden rakastama mahtisana bkt ja samalla ihmisten tärkeimmät päätökset lepäävät.
Koko 1990-luvun on puhuttu talouden uudesta ihmeestä, mutta kukaan ei tarkkaan osaa laskea, minkä arvoista tuo tuotanto on ollut. Suomessa arvioidaan, että elektroniikan vienti kasvoi nykyisellä vientihintaindeksiin perustuvalla laskutavalla vuonna 2000 yli 50 prosenttia.
Mikähän tuo luku olisi amerikkalaisen laskutavan mukaan. Ja mitkä olisivat sen vaikutukset suomalaisten päätöksiin ja psyykeen?
Ainakin tuosta amerikkalaisesta laskutavasta selviää, että teknologia kehittyy koko ajan paremmaksi ja hinta suorituskykyyn nähden halvemmaksi. Ihmistyöhön nähden teknologiatuotteitten hinta ja kilpailukyky paranee ennennäkemättömällä vauhdilla.
Bkt:n puutteet hyvinvoinnin mittarina on kuitenkin tunnettu jo pitkään. Vastapainoksi on kehitetty muiden muassa YK:n inhimillisen kehityksen indeksi sekä erilaisia kansallisia kestävän kehityksen indeksikokoelmia. Ne eivät kuitenkaan ole syrjäyttäneet talouskasvua keskeisenä päätöksenteon mittarina”. (s. 507-510).
Koska varsinkin sosiologian rintamalla on oltu tyytymättömiä BKT:n käytöstä hyvinvointimittareina, tilalle on kehitetty parikin uutta mittaria. ISEW ja siitä kehitetty GPI ovat hyvinvoinnin mittareista ehkä tunnetuimpia, joissa mitataan laajempia hyvinvointiin liittyviä indigaatteja.
Kapitalismin kriisi alkoi pääomien vapauttamisella ja massiivisella velkaantumisella
Toisen maailmansodan jälkeinen säännellyn markkinatalouden muuttuminen vapaaksi kapitalismiksi ei ole hyödyttänyt enää vuosikymmeniin kansalaisia vaan ainoastaan pientä rikasta eliittiä jotka myös maksavat sekä Raution että Häkämiehen (vuosiansio yli 300 000€) palkat, hyvinvoinnin ja heidän levittämänsä propagandan. Olen kapitalismin ”siunauksesta” kirjoittanut tälläkin blogilla perusteellisemmin otsikolla: ”Pääoma on ”vapauttanut” markkinatalouden kapitalismiksi”.
Kaiken kukkuraksi BKT:n pieni ja yhä pienenevä kasvu rikkaissa länsimaissa on saatu aikaiseksi ennennäkemättömällä keinotekoisella velkaantumisella. Se on paisunut jo niin suureksi, että kukaan taloustieteilijä ei enää osaa kertoa kuinka siitä velkakuplasta jatkossa selvitään.
Raution ja Häkämiehen yritykset puolustaa ja perustella, että kapitalismi olisi nostanut satoja miljoonia ihmisiä ”köyhyydestä” kuulostaa sekä irvokkaalta että vastuuttomalta.
1,9 dollarin kehitysapu päivässä tai 2-3 dollarin päiväpalkka hikipajassa ei ole mikään köyhyyden poiston unelmatavoite. Vain häikäilemätön kapitalisti voi olla siitä tyytyväinen.
Tämä blogikirjoitus on julkaistu 12.5. 2020. Tämä lihavoitetulla tekstityypillä kirjoitettu teksti on lisätty 13. 7. 2020 koska Hesari julkaisi juuri YK:n erityisraportoija Philip Alstonin raportin.
Se kertoo, että köyhyys ei ole vähentynyt maailmalla sitten 1990-luvun, vaikka maailmalla on puhuttu jopa köyhyyden voittamisesta. Alston pitää YK:n käyttämää äärimmäisen köyhyyden rajaa harhaanjohtavana.
Aivan kuten allekirjoittanut tässä blogikirjoituksessa (ei siis mitään jälkiviisautta).
Globalisaatio pienentää maailman palkkapottia ja digitalisaatio lisää kehittyneiden maiden työttömyyttä ja molemmat pienentävät ostovoimaa.
Häkämiehen ”vaatimukset tuloerojen suuremmasta tasaamisesta ovat Suomessa outoa tuontitavaraa”. Se on täydellinen limbo mutta täysin ymmärrettävä. Häkämies ja Rautio ovat olleet hiiren hiljaa siitä, että digitalisaatio on alentanut palkkojen osuutta BKT:sta Suomessa jo 90-luvulta alkaen.
Vuonna 1991 palkkojen osuus oli vielä 74,1 prosenttia ja omaisuus- ja yrittäjätulojen osuus oli vain 10,8 prosenttia. Vuonna 2018 vastaavat luvut olivat 57,2 (eli palkkapotin vähennys -16,9 prosenttiyksikköä) ja 27,1 (Pääomatulot kasvoivat +16,3 prosenttiyksikköä). Eli palkansaajien osuus BKT:sta pieneni melkein samalla summalla kuin voitot ja pääomatulot kasvoivat. On siis toteutettu vuositasolla noin 36,5 miljardin euron tulonsiirto rikkaille.
Matalasuhdanteessakin osinkoja on maksettu enemmän kuin koskaan pörssihistorian aikana.
Vuonna 2017 BKT oli 224 miljardia, joten n.17 prosenttiyksikön vähennys merkitsi palkansaajille yli 38 miljardia vähemmän palkkatuloja ja ostovoimaa ja melkein 17 miljardia euroa vähemmän verotuloja (44 % veroasteella) hyvinvointipalveluiden ylläpitämiseksi.
Tuolla17 miljardilla eurolla korjattaisiin melkoisesti kansalaisten hyvinvointipalveluja ja valtion kestävyysvajetta jos ay-liike ja poliitikot olisivat ajan tasalla. Vaikka Hesarissa on toistasataa virkeätä toimittajaa, ei silläkään ole ”jostakin syystä” ole moista tulonsiirtoa kerrottu. Se ei tietenkään sovi näille pääoman edusmiehille. Eihän varallisuutta voi ja saa tasata Suomessa. Sehän olisi silkkaa kateutta tai haiskahtaa ”sosialismilta”.
Sosialismi on ollut punainen vaate Suomessa aina itsenäisyyden alkuajoista lähtien ja aina ”kapitalistit” häärineet taka-alalla. Historian professori Markku Kuisma kirjoitti siitä osuvasti (Seura 20/2017) seuraavasti.
”Vapaussodan taustalla toimi epävirallinen finanssikomitea. Mannerheimin armeija sai tarvittavat rahansa liikepankeilta, suurfirmoilta ja ylipäätään rahamiestaholta (siis silloisilta kapitalisteilta). Valtion kassa oli tyhjä. Liike-elämän rahahanat avattiin ensin syksyllä 1917 eräänlaisille yksityisarmeijoille, aseistetuille järjestyskaarteille eli suojeluskunnille, joista vasta kuukausia myöhemmin tehtiin senaatin joukkoja.
Helsingin pörssiklubilla muodostettiin lokakuussa erityinen finanssikomitea, joka myönsi heti suuren lainan suojeluskuntien asehankintoihin. Tärkeimpiä rahoittajia olivat maan neljä suurinta liikepankkia: Yhdyspankki, Kansallispankki, Pohjoispankki ja Privatbanken, jonka johtaja Axel Ehrnrooth johti tehtävään perustettua finanssikomiteaa”.
Löytyisiköhän heiltä nyt samanlaista uhrimieltä korona-viruksen runtelemille pikkuyrittäjille? Häkämies on nyt koronakriisissä käsi ojossa valtiovallan suuntaan pelastaakseen konkurssivaarassa olevia pikkuyrittäjiä. Siis pelastajaksi Häkämies haluaa pienipalkkaiset veronmaksajat, eikä rikkaita kapitalisteja, jotka saivat viime vuonna pörssihistorian mahtavimmat 25 miljardin osingot.
Hehän ovat vain makuuttaneet joutilaita ja ylimääräisiä rahojaan osakesijoituksissa tekemättä varsinaisesti mitään. He eivät ole edes investoineet työpaikkojen saamiseksi enempää kuin poistojen (tuotantovälineiden kuluma) verran. Rikkailtahan Häkämiehen voisi olettaa vetoavan isänmaallisuutta valtakunnan hätätilanteessa kuten aikoinaan sisällissodassa.
Viimeisten 30 vuoden aikana melkein kaikki kansantulon ja digitalisaation hedelmät ovat menneet pienen eliitin taskuun.
Siis vapaassa kapitalismissa suuryritykset ovat aina häärineet taustalla ja ottaneet vallan demokraattisilta päätöksentekoelimiltä. Kun digitalisaatio ja automaatio on nyt tullut pääoman apumieheksi, työntekijät ovat menettäneet markkina-arvonsa ja tulonsa. Tuottavuuden hedelmät kilahtavat jättiosinkoina vain harvoille ja vieläpä ulkomaille.
Toisen maailmansodan jälkeen suomalaisetkin patruunat sallivat työntekijöiden aseman parantamisen hyvinvointivaltioksi, mutta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen suomalaisilta kapitalistien ahneudelta katosi pidäkkeet ja ”ryssänpelko”. Sen jälkeen hyvinvointivaltio on jatkuvasti murentunut ja eriarvoisuus räjähtänyt käsiin, vaikka Häkämies toisin väittää.
Nykyiset Suomen kapitalistit eivät edes maksa verojaan kuten kuuluisi, vaan erilaisilla vilunkikonsteilla kiertävät veroja niin, että rikkaimpien kokonaisveroaste on samalla tasolla kuin keskivertopalkansaajan. Häkämies ei ole ymmärtävinään, että verotuksessa on paha järjestelmävika, joka johtaa automaattisesti eriarvoisuuden kasvuun.
Yritysverotus on romahtanut 90-luvulta lähtien alle EU:n keskiarvon.
Jotta koronakriisissä EU ei romahtaisi, vaaditaan 400 tutkijan tukemassa kirjeessä luopumista uusliberalismista ja radikaalisti korjata kapitalismia. Suomessa professori Heikki Patomäki povaa massiivista lamaa mutta on olemassa rahoituksellisia välineitä massiivisen yleiseurooppalaisen sosio-ekologisen muutoksen toteuttamiseksi, jos niiden mobilisoimiseksi vain on olemassa poliittista tahtoa.
Fyysikko ja tunnettu humanisti sekä pasifisti Albert Einstein kannatti demokratiaa ja valtiojohtoista taloutta kovan kapitalismin sijalle. Hän oli aikoinaan vielä ennustaja ja moraalifilosofi todetessaan: ”Ihmisten eettisen käytöksen pelottava rappio on teknis-tieteellisen ajattelun kohtalokas sivutuote. Ihminen kylmenee nopeammin kuin planeetta, jolla hän asuu”.
PS. Tämän kirjoituksen järjestysnumero on 71. Jos haluat perehtyä kaikkiin KU:n kirjoituksiini, ne löytyvät blogini etusivulta (viimeisimmät aivan alusta ja loput etusivun lopusta).