Mitä ihmiset tavoittelevat eniten maailmassa? Juuri kukaan ei kehtaa sanoa tavoittelevansa rahaa, valtaa ja menestystä. Silti maailmaa johtavat nykyään juuri nämä ahneet kellokkaat kuten diktaattorit, miljardöörit, pankkiirit, oligarkit jne.

Kaikki kuitenkin kehtaavat sanoa tavoittelevansa onnellisuutta. Onnellisia ihmisiä on etsitty jopa Amazonin viidakoista mutta yksi sellainen yhteisö on löydetty Himalajalta. Sen onnellisuuskriteerit tosin ovat hieman erilaiset kuin länsimaissa.

Bhutan on erityksissä oleva köyhä maa, jonne vieraileva turisti joutuu maksamaan 200 dollaria päivästä.

Bhutanin onnellisuusindeksi koostuu yhdeksästä muuttujasta. Niiden joukossa on vanhoja tuttuja käsitteitä kuten terveys, koulutus ja elintaso. Mutta bhutanilaiset mittaavat myös luonnon tilaa, kulttuurin monimuotoisuutta ja psykologista hyvinvointia.

Mittareiden painopiste on ennemminkin ei-materiaalisissa kuin materiaalisissa arvoissa. Buddhalaisen uskonnon keskeinen pyrkimys mielenrauhaan heijastuu selkeästi onnellisuusindeksin muuttujissa.

Paikalliset onnellisuustutkijat painottavat, että tavoitteena ei ole mitata sitä, miten onnelliseksi joku tuntee itsensä jollakin hetkellä. Kyse on pikemminkin siitä, miten hyvin valtio on onnistunut luomaan mahdollisuudet onnellisuuden saavuttamiseksi.

Nyt viralliset onnellisuutta tutkivat laitokset ovat jo pitkään rankanneet Suomen ”maailman onnellisemmaksi maaksi”. Hehkutus alkoi jo 10 vuotta sitten. Tuolloin EVAn kansallinen arvo- ja asennetutkimus alkoi (v. 2011) otsikolla: ”Maailman paras maa”.

Silloinen laitoksen johtaja Matti Apunen kirjoitti tutkimuksen esipuheessa: ”Kun amerikkalainen aikakauslehti Newsweek syksyllä 2010 julisti Suomen ”maailman parhaaksi maaksi”, monet näkivät sen todistuksena pohjoismais-suomalaisen yhteiskuntamallin ylivoimasta, toiset pitivät sitä turhana viihteenä”.

Apunen on myöhemmin käyttänyt tätä onnellisuus-argumenttia todisteena, että Suomessa on kaikki hyvin ja markkinatalous näyttänyt ylivoimansa. Kaikki  työelämän kritisoijat ovat turhia ”nillittäjiä”.

Siirtyessään nyt EVA:n lobbarista ”työelämäprofessoriksi” ja veronmaksajien riesaksi, hän vaatii heti kansalaisilta työelämässä ”ruikutuksen seis”, niin kuin entisen EK:n edustajan pitääkin.

Myös valtamedia Hesari on usean pääkirjoittajan voimin pitänyt yllä mielikuvaa ”maailman onnellisimmasta (parhaimmasta?) maasta. Viimeksi päätoimittaja Anu Ubaud kirjoitti kolumnissaan huippuosaajien saamiseksi Suomeen: ”Etsimme huippuosaajia maailman onnellisimpaan maahan”.

 

Onnellisessa maassa työelämässäkin kaikki on hyvin.

Suomi on maailman onnellisin maa jo kolmannen kerran peräkkäin käy ilmi YK:n onnellisuusraportista. Raportin mukaan suomalaisten onnellisuutta lisäävät valtiolliset laitokset.

Tanska piti kakkossijan toisena vuonna peräkkäin, ja kolmossijalle nousi Sveitsi. Kaikki Pohjoismaat mahtuvat seitsemän parhaan joukkoon, kun taas esimerkiksi Yhdysvallat on sijalla 18.

Kaikkiaan raportissa listattiin 153 valtiota. Suomen pisteluku mittauksessa on 7 809, kun toiselle sijalle tulleen Tanskan pisteluku on 7 646. Viimeistä sijaa pitävän Afganistanin lukema on 2 567.

Onnellisuusraportti ”The World Happiness Report” perustuu vuosina 2017–2019 tehtyjen kyselyjen keskiarvoon. Onnellisuutta mitataan tarkastelemalla erilaisia hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä. Raportti huomioi bruttokansantuotteen ja korruption sekä ihmisten sosiaaliset tukiverkostot, terveyden, anteliaisuuden ja vapauden tehdä valintoja.

Tämä lista nostaa suomalaisten itsetuntoa ja antaa kuvan, että kaikki on hyvin.

Ovatko tällaiset onnellisuuslistat sitten uskottavia ja tarpeellisia. Pitäisikö olla onnellisia jos niissä menestytään – vai ovatko ne pelkkää viihdettä? Taloustieteilijä Ha-Joon Chang on analysoinut onnellisuustutkimuksia ansiokkaasti kirjassaan ”Taloustiede -käyttäjän opas” (2018) seuraavasti:

Miten ja miksi onnellisuutta mitataan? Koska rahamääräiset tulot mittaavat elintasoa vaillinaisesti, jotkut taloustieteilijät kysyvät kansalaisilta suoraan, miten onnellisia he ovat.

Tällaisten onnellisuustutkimusten avulla voidaan kiertää monia elintason mittaamisen ongelmia: mitä kaikkea on mitattava, miten arvotetaan vaikeasti mitattavia mutta elintasoon vaikuttavia tekijöitä (on tosin olemassa esimerkiksi poliittisen vapauden indeksejä) ja miten eri tekijöitä painotettaisiin.

Tunnettuja onnellisuustutkimuksia ovat esimerkiksi World Values Survey ja Gallup-tutkimuslaitoksen Happiness Survey.Moni kysyy, voiko onnellisuutta mitata ja kannattaako niin edes tehdä. Vaikka onnellisuus olisi ajatustasolla tuloja parempi mittari, se ei tarkoita, että onnellisuutta pitää mitata.

Eräs nimekkäimmistä onnellisuustutkijoista, brittiekonomisti Richard Layard on puolustanut onnellisuustutkimuksia näin: ”Jos uskomme, että joillain tekijällä on merkitystä, meidän pitää ainakin yrittää mitata sitä”. Kaikki eivät ole yhtä mieltä: esimerkiksi Albert Einstein on sanonut, ettei kaikkea merkityksellistä voi mitata eikä kaikki mitattavissa oleva ole merkityksellistä.

Onnellisuutta voi arvioida numeromääräisesti vaikkapa pyytämällä tutkimushenkilöitä arvioimaan omaa onnellisuuttaan asteikolla yhdestä kymmeneen. Vastausten perusteella voidaan laskea, että valtiossa A onnellisuuden keskiarvo on 6,3 ja valtiossa B se on 7,8. Tällaiset luvut eivät ole puoliksikaan niin luotettavia kuin vaikkapa 160 dollarin tai 85 350 dollarin henkeä kohti lasketut tulot, jotka nekään eivät ole aivan luotettavia, kuten olemme todenneet.

On muistettava, että emme osaa välttämättä arvioida luotettavasti omaa onnellisuuttamme. Meillä on monin tavoin mukautuvia preferenssejä, mikä tarkoittaa, että muutamme käsitystämme omasta tilanteestamme, jotta se tuntuisi siedettävämmältä.

Maailman onnellisimmassa maassa on ”yllättäen” alakuloisuutta ja masennusta

Kaikki tuntevat eläinsadun happamat pihlajanmarjat: jos emme onnistu saamaan mitä haluamme, uskottelemme itsellemme, ettei se ollut alkuunkaan haluamisen arvoista. Monet sorretut, syrjityt ja hyväksikäytetyt ilmoittavat olevansa onnellisia, eivätkä he valehtele. He saattavat jopa vastustaa muutoksia, jotka parantaisivat heidän osaansa. Useat eurooppalaiset naiset vastustivat naisten äänioikeutta 1900-luvun alussa.

Joskus vääryyden ja väkivallan uhrit osallistuvat sorron ylläpitämiseen. Orjien piinaajista jotkut olivat itse orjia, kuten Samuel L. Jacksonin näyttelemä Stephen ohjaaja Quentin Tarantinon Django Unchained -elokuvassa. (Sama toistui Hitlerin keskitysleireillä juutalaisten kapojen kohdalla).

Tällaiset henkilöt pitävät itseään onnellisena, sillä he ovat omaksuneet (sisäistäneet) sortajan ja syrjijän arvot. Marxilaiset puhuvat väärästä tietoisuudesta (…).

Väärän tietoisuuden kysymys on todella visainen ongelma, johon ei ole täydellistä ratkaisua. Eriarvoinen ja julma yhteiskunta on tuomittava, vaikka sen jäsenet olisivat tutkimuksen mukaan onnellisia.

Mutta jos sorretut naiset tai nälkiintyvät maattomat viljelijät uskovat olevansa onnellisia, kenellä on oikeus kieltää heitä uskomasta? Kenellä on oikeus kertoa ”totuus”, joka pahentaa heidän oloaan. Valmiita vastauksia ei ole.Kysymykset paljastavat kuitenkin, ettei hyvinvointia voi arvioida luotettavasti subjektiivisten onnellisuuskysymysten varassa.

Koska subjektiivisilla onnellisuusmittauksilla on heikkoutensa, nykyään onnellisuustutkimuksissa yhdistellään subjektiivisiin arvioihin objektiivisempia mittareita, kuten tulotaso tai elinajanodote.

Eräs hyvä ja sangen kattava tutkimus on OECD:n vuodesta 2011 julkaisema hyvän elämän indeksi, Better Life Index. Tässä tutkimuksessa subjektiivista arviota tyytyväisyydestä omaan elämään täydentää kymmenen objektiivisempaa (joskaan ei täysin objektiivista) mittaria tulotasosta ja työllisyydestä sosiaaliseen elämään ja työn ja vapaa-ajan tasapainoon. Jokainen näistä mittareista käsittää vuorostaan useita osatekijöitä. (…)

Onnellisuusmittarien numerot eivät itsessään kerro oikeastaan mitään, olipa kyse täysin subjektiivisista kyselyistä tai yhdistelmästä subjektiivisia tai objektiivisia mittareita. Erilaisia onnellisuusindeksejä on tyystin mahdotonta verrata keskenään.

Eri onnellisuusmittarit sisältävät hyvin erilaisia tekijöitä, joten saman valtion sijoitus voi vaihdella paljon mittarin mukaan. Tästä huolimatta tietyt maat menestyvät yleensä hyvin muita useammilla mittarilla: niitä ovat Skandinavian maat (etenkin Tanska) Australia ja Costa Rica.

Pienten tuloerojen maissa ihmiset ovat tyytyväisempiä

Eräät toiset maat, kuten Meksiko ja Filippiinit, saavat hyviä tuloksia, kun mittari painottaa enemmän subjektiivisia arvioita. Se vihjaa, että näissä maissa ”väärä tietoisuus” on yleistä. Näin siis eteläkorealainen taloustieteilijä Ha-Joon Chang (sivut. 221-5).

Suomalaisista onnellisuustutkijoista nousee esille professori Markku Ojanen. Hän on kirjoittanut aiheesta puolen tusinaa kirjaa. Ojasta onnellisuusbisnes harmittaa. Hän on harmissaan siitä, että onnellisuuden ympärille on muodostunut laajaa, pinnallistavaa bisnestä.

Minua ärsyttävät pahan kerran katteettomat kehotukset ”ole optimisti” tai ”ole positiivinen”. Totta kai hetken ilon tuoma tunneonnikin on tärkeää, mutta pitkäkestoisemman tyytyväisyysonnellisuuden kohtaaminen on aina vaikeampaa, ei sitä tyhjillä hokemilla voi saavuttaa.

Aikaamme vaivaa myös asioiden ylipsykologisointi, kaikenmaailman onnenkauppiaiden, konsulttien ja ohjaajien esiinmarssi. Alkaa näyttää siltä, että ihmiset eivät kohta pärjää lainkaan ilman tällaista armeijakuntaa. Tämä on erittäin pelottavaa ja paradoksaalista, paheksuu onnellisuusprofessori.

Hyvän elämän salaisuutta on pohdittu pitkään, mutta perinteisesti enemmän filosofian kuin psykologian alalla. Suomessakin on jo pitkään matkustettu Esa Saarisen Pafos-seminaareihin ja käyty Pekka Himasen kukoistusluennoilla. Mitäpä muuta niistä etsittäisiin kuin onnellisuuden salaisuuksia.

Filosofien rinnalle näiden salaisuuksien vartijoiksi ovat tulleet psykologit, terapeutit ja erilaiset hyvinvointivalmentajat. Tommy Hellstenin ja Maaret Kallion kaltaisista hahmoista on tullut Suomen suosituimpia kolumnisteja, bloggaajia ja luennoitsijoita. He kertovat nyt meille, miten elää.

Suomalaisten asema maailman onnellisimpana kansana on Ojasen mukaan osin ”onnellisuuspakon” syytä: ”Harva uskaltaa sanoa, että pirun huonosti menee. Suomalaisten hyvinvoinnista piirtyy Tilastokeskuksen tuoreen elinolotutkimuksen perusteella positiivinen kuva. Kuitenkin lähes miljoona suomalaista tuntee yksinäisyyttä, ja tukea tarvitsevista tulisi pitää yhteisen onnen takia huolta, onnellisuusprofessori sanoo.

Maailman onnellisimmassa maassa kärsitään yksinäisyydestä.

Elämään tyytyväisyyden taso on ”järkyttävän korkea”, sanoo psykologian emeritusprofessori, onnellisuustutkija Ojanen. Paradoksi on, että sitten, kun ihmisiltä kysytään ongelmista, niitä tulee ”komea luettelo”. Ojanen sanoo pohtineensa asiaa paljon ja tulleensa kriittisemmäksi ilmoitettua tyytyväisyyttä kohtaan.

”Jonkun verran mukana on onnellisuus- ja tyytyväisyyspakkoa, että on vaikea tunnustaa itselleenkään, ettei ole niin onnellinen. En voi kiistää, ettemmekö olisi plussan puolella, mutta mukaan tulee vähän hyvänmiehen- ja naisenlisää.”

Elinolotutkimuksen mukaan suurituloisimmat suomalaiset ovat tyytyväisimpiä elämään. Pienituloisimmat ovat tyytymättömämpiä. Tästä ei voi kuitenkaan päätellä itsestään selvästi, että raha tuo onnea, Ojanen sanoo.

”Raha on tärkeää silloin, kun sitä ei ole. Se rassaa kyllä, hyvänen aika, jos miettii, voiko ostaa jotakin pientä, suhteellisen edullista asiaa, kuten puseroa tai kirjaa. Mutta kun tuloja on sen verran, että mennään tällaisten rajojen yli, rahalla ei ole kauheasti merkitystä.”

Suomalaiset tuntevat toki muutakin kuin tyytyväisyyttä ja onnea. Tilastokeskuksen tutkimuksessa kysyttiin ensimmäistä kertaa yksinäisyydestä. Yli 16-vuotiaista suomalaisista neljä prosenttia kokee itsensä yksinäisiksi koko ajan tai suurimman osan ajasta.

Hieman yli viidennes suomalaisista, 950 000 ihmistä, kokee itsensä yksinäiseksi vähintään joskus. Yksinäisimpiä ryhmiä ovat yli 74-vuotiaat, yksin asuvat ja yhden huoltajan kotitaloudet.

Ihmissuhteet ja työ ovat avaintekijät. Markku Ojanen luennoi edelleen muun muassa hyvinvoinnista ja onnellisuudesta työssä. – Vanha viisas kansa jo tiesi, että jos työ herkkua olisi, niin herrathan sen tekisi. Työn merkitys ihmisen tyytyväisyydessä ja onnellisuudessa on tärkeintä heti ihmissuhteiden jälkeen.

Työelämän vaatimukset ovat nykyään usein kovia, jopa ahdistavia. Mielekkään työn merkitystä hyvän elämän tavoittelussa ei voi liikaa korostaa. Ainakin työssä pitäisi olla jotakin tolkkua ja sellaista arvokkuutta, jota itsekin arvostaa. Myös hyvät työtoverit ja palkka ovat tärkeitä.

Tutkijoille on Ojasen mukaan osittain mysteeri, miksi nuoret kokevat olevansa niin onnellisia, vaikka he kohtaavat haasteita ja epävarmuutta esimerkiksi työn saamisessa, parisuhdeasioissa ja siinä, mihin yhteiskunnassa sijoittuvat. Heille tyytyväisyyttä tuottavat terveys ja toiveikkaat tulevaisuuden näkymät.

Suomessa nuoret pystyvät erilaisten tukien avulla itsenäistymään mutta Etelä-Euroopassa pojat asuvat kotona 40-vuotiaaksi asti.

”Eläkeiässä on kuitenkin kykyä asettaa tärkeät asiat etualalle ja ymmärtää ihmissuhteiden tärkeys. On myös helpotus, että voi tehdä valintoja väljemmin kuin koskaan. Riskitekijöitä onnellisuuden tiellä kulttuurissamme Ojasen mukaan kuitenkin valitettavasti riittää, kuten korostunut yksilökeskeisyys, materialismi ja hallituksenkin usuttama kuluttamisen pakko.

Onnellisuus on sitä, ettei tarvitse haikailla menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Ei tarvitse ajatella, että ennen kaikki oli paremmin tai että vasta tulevaisuudessa on mahdollista olla onnellinen. Parasta on nauttia elämästä ja onnellisuudesta silloin, kun se on mahdollista, tarttua hetkeen, Ojanen vihjaa. Oman onnensa tiellä onnellisuusprofessori arvostaa mielikuvitusta, innostusta, hulluttelua ja lämminhenkistä huumoria.

Onnellisuus vailla kytkentöjä tuottavuuteen on arvokasta. Ojanen kyseenalaistaa nykyisten vallanpitäjien suhtautumisen hyvään elämään ja sen tuomaan ihmisten onnellisuuteen.

Pohjoismaalaiset ovat tutkimusten mukaan maailman onnellisimpia. Onnellisuusprofessorin mukaan siihen merkittävänä tekijänävaikuttaa hyvinvointivaltio.

Oikeiston vaatimusta, että veroja ei saa korottaa, hän pitää järjettömänä. Progressiivista verotusta pitäisi ehdottomasti korottaa, jotta saataisiin torjuttua köyhyyttä ja leipäjonoja.

Ojasta harmittaa oikeiston järjetön verolinja ja nykyisten vallanpitäjien suhtautuminen arvokkaaseen ja hyvään elämään ja sen tuomaan onnellisuuteen.Tämä unohtuu, kun pelataan suurilla rahasummilla kilpailun ja kaupallisuuden ehdoilla. Toisesta suupielestä tulee kehotuksia lisätä kuluttamista, toisesta säästämiskehotuksia. Kyllä olisi nuijalla töitä!, äimistelee Ojanen.

Oikeiston vaatimus siitä, ettei veroja saisi korottaa on järjetön. Progressiivista verotusta pitäisi ehdottomasti korottaa, jotta saataisiin torjuttua köyhyyttä ja leipäjonoja.

On raastavaa, että ihmiset joutuvat kituuttamaan pienillä eläkkeillä tai muuten köyhyysrajan alapuolella usein vailla omaa syytään. Tavalla tai toisella näihin ongelmiin pitäisi puuttua.Toitotetaan, että pitäisi lisätä kilpailukykyä, jolloin voitaisiin jakaa ropoja köyhille, ironisoi Ojanen.

Tähän verotukselliseen ”köyhäinapuun” suhtautuu nuivasti kuitenkin ”työelämäprofessori” Matti Apunen. Hän, EVA ja EK ovat pitäneet talouspoliittisessa keskustelussa julkisen sektorin suurta kokoa ja korkeaa veroastetta talouskasvun ja hyvän työllisyys­kehityksen esteinä.

Pohjoismaiden menestyminen todistaa, että julkistalouden rakenne on kokoa merkityksellisempi asia. Näin on kääntänyt kelkkansa jopa uusliberalistinen talousprofessori Matti Pohjola.

Julkinen talous voi olla suuri talouskasvua edistävällä tavalla. Koulutuksesta, tutkimuksesta, terveydestä ja muista talouskasvua edistävistä julkisista menoista leikkaaminen heikentää talouskasvua, lisää tuloeroja ja vähentää hyvinvointia toteaa Pohjola.

Tulonsiirrot tasaavat köyhyyttä ja onnellisuutta

Onnellisuuteen vaikuttavat muutkin tekijät kuin tulot eivätkä rikkaat matkalla rikastumiseen voi mielipahalta välttyä. Heidän onnellisuuttaan kalvaa ns. ”statustressi”. Se kiristää hermoja ja pilaa terveyttä – oman yhteiskunta-aseman tiedostaminen vaikuttaa suoraan onnellisuuteen.

Euroopan laajuinen European Social Survey (ESS) on tutkimus, jossa on aika ajoin pyydetty eri maiden kansalaisia arvioimaan oman asemaansa yhteiskunnassa kymmenkohtaisella portaikolla. Arvioilla on selvä yhteys hyvinvointiin.

”Oman yhteiskunnallisen aseman mieltäminen on lähes suoraviivaisesti yhteydessä onnellisuuden kokemiseen”, sanoo Turun yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Ervasti. Mitä korkeammalle itsensä sijoittaa, sitä onnellisempi on. Sosiaalisen asteikon portailla seitsemän ja siitä ylöspäin onnellisuuden erot tasaantuvat eivätkä ole tilastollisesti merkitseviä.

Oma asema sosiaalisessa arvojärjestyksessä vaikuttaa myös terveyteen. Terveys paranee suurin piirtein tasaisesti sen mukaan, mitä korkeammalle ihminen sijoittuu sosioekonomisella asteikolla.

Myös so­siaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari Tampereen yli­opistosta on samoilla linjoilla. ”Keskeinen havainto oli, että ihmisen asema organisaatiossa eli hänen paikkansa nokkimisjärjestyksessä määrittää sitä, kuinka hyvin hän voi ja kuinka pitkään hän elää”, tiivistää Saari.

Paremman terveyden ja hyvinvoinnin kytkös parempaan luokka-asemaan on sittemmin havaittu muissakin maissa. Saari on tuoreessa tutkimuksessaan huomannut, että vankilassakin on epävirallinen arvo­asteikkonsa, joka vaikuttaa vangin vointiin.

”Sillä on hyvin merkittävä vaikutus. Jos nokit muita, voit paremmin kuin jos olet kasan alla”, Saari sanoo.

Onko kansa vaurastunut tasaisesti niin että tosiasioiden valossa Suomen kaikkien kansalaisen olisi perusteltua olla onnellisia – kuten onnellisuustutkimukset ovat hehkuttaneet jo 10 vuoden ajan?

Ay-liikkeen ansiosta köyhien asema parani suhteellisestikin aina 90-luvun alkuun asti.

Vuoden 1990 jälkeen Apusen ja EVA:n markkinoiman kapitalismin, (pääoman vapauttamisen) ja yksityistämisvillityksen jälkeen eriarvoisuus ja rikkaitten rikastuminen on kiihtynyt ja tuonut kasvavia ongelmia.

Outoja ja kummallisia tutkimustuloksia suomalaisesta hyvinvoinnista putkahtaa vähän väliä julkisuuteen. ”Maailman onnellisimmassa” maassa pitäisi kaikki pääosin olla hyvin, mutta totuus on toinen.

THL:n mukaan joka viides suomalainen nuori kärsii mielenterveysongelmista. Nuorten itsemurhakuolleisuus on Suomessa eurooppalaisittain suuri. Tilastokeskuksen mukaan itsemurha on syy yli kolmannekseen 14–24-vuotiaiden kuolemantapauksista. Luvut järkyttävät suomalaisia, mutta silti aiheesta ei juuri puhuta.

Nuoruudessa ja varhaisaikuisuudessa sairaalahoitoa vaatineet mielenterveysongelmat ovat yhteydessä muun muassa työttömyyteen ja alhaisiin tuloihin, selviää tuoreesta Helsingin yliopiston tutkimuksesta.

Tutkimuksen mukaan alle 25-vuotiaana mielenterveys­häiriöiden vuoksi sairaalahoidossa olleiden riski syrjäytyä työmarkkinoilta on suuri. Myös riski siihen, että he eivät suorita toisen tai korkeamman asteen tutkintoa, on muuta väestöä suurempi.

Mielialahäiriöiden eli esimerkiksi masennushäiriön tai kaksisuuntaisen mielialahäiriön vuoksi sairaalahoitoon joutuneista noin puolet oli töissä 25 ikävuoden jälkeen.

Vaikka psykoterapian määrä on lisääntynyt, se ei vastaa nykyistä tarvetta.

Työelämäprofessori Matti Apunen voisi ottaa selvää miksi Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön (YTHS) vuonna 2016 julkaiseman korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen mukaan 44 prosenttia korkeakouluopiskelijoista ei kokenut henkistä hyvinvointiaan hyväksi. Siis nuorison parhaimmisto!

16 prosenttia kertoi kärsivänsä päivittäin uniongelmista, keskittymis­vaikeuksista, jännittyneisyydestä, masentuneisuudesta, ahdistuneisuudesta tai muista psyykkisistä oireista.

Apunen on ollut huolissaan EK:n ohella myös työvoimapulasta. Viime vuonna työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyi 20 300 ihmistä, heistä 6 700 eli joka kolmas psyykkisistä syistä. Kaikkiaan työkyvyttömyyseläkkeellä on yli 130 000 ihmistä.

Mielenterveyssyyt, erityisesti masennus, ajavat eläkkeelle kaiken ikäisiä ihmisiä. Nuorilla mielenterveyssyyt kuitenkin korostuvat. Nuorista ollaan eniten huolissaan myös siksi, että heidän kohdallaan menetetään niin paljon: kokonainen terve aikuisikä ja vuosikymmenien työura.

Tutkimusprofessori Ari Väänänen Työterveyslaitokselta on etsinyt syitä yhteiskunnan muutoksesta. Hän on esimerkiksi haastatellut pitkän uran tehneitä työterveyslääkäreitä ja analysoinut Helsingin Sanomien työpaikkailmoituksia.

Ilmoituksista näkee, miten nopeasti sekä työelämä että käsitys ihannetyöntekijästä ovat muuttuneet. 1940- ja 50-luvuilla työntekijöitä etsittiin lyhytsanaisesti pienillä rivi-ilmoituksilla: Etsitään työnjohtajaa tai konekirjoitustaitoinen, vaatimaton neiti saa heti toimen.

Vielä 1960-luvulla tilanne jatkui samankaltaisena. Haluttiin palkata reipas ja ajokortin omaava nuori mies, kelpo tyttö tai tarmokas myyjätär.

Parikymmentä vuotta myöhemmin, 1980-luvun nousukaudella, tilanne oli jo täysin toinen. Ilmoitukset olivat suuria ja näyttäviä, vaatimuslistat selvästi pitempiä. Nyt edellytettiin alan koulutusta, kielitaitoa ja vankkaa kokemusta. Usein kaivattiin myös hyvää kommunikointikykyä, ulospäin suuntautuneisuutta, rohkeutta ja kunnianhimoa. Myyjältäkin edellytettiin tuloskuntoa, tiimityötaitoja ja kykyä vastata itsenäisesti asiakashankinnasta.

Työelämän tutkijat ja ekonomistit eivät osaa sanoa, miksi nuorisotyöttömyys on kaksinkertaista vaikka nuoriso on nykyään parhaiten koulutettua.

1990-luvun laman jälkeen yleistyivät englanninkieliset ilmoitukset, joissa it-yritykset etsivät project managereita ja planning engineerejä. 2000-luvulle tultaessa alettiin etsiä hyvin verkostoituneita huippuosaajia, jotka solahtavat ketterästi maailmanluokan tiimeihin.

Tuorein muutos on se, että enää juuri ketään ei etsitä lehtien sivuilla. Avoimet työpaikatkin on osattava etsiä omien verkostojen tai taitavan somesurffauksen avulla. Monelle ihmiselle nykyiset vaatimukset toistuvista huippusuorituksista ovat liikaa.

”Pitkäaikaistyöttömästä ajatellaan helposti, että rantajuoppo. Että ei sitä nyt niin tarvitse tutkia, sehän on jo syrjäytynyt”, kuntoutuslääkäri Raija Kerätär sanoo. ”Kyllä tämä meidän systeemi osaa syrjiä.”

Konkreettisesti syrjintä näkyy esimerkiksi siinä, että pitkään työttöminä olleiden eläkehakemuksista hylätään valtaosa, yli 87 prosenttia. Muiden hakemuksista hylätään vain 31 prosenttia. Se on outoa, sillä työttömät ovat paljon sairaampia kuin työssä käyvät, ihmettelee Kerätär.

Työelämän kilpailu vähenevistä työpaikoista ja syrjäytymisestä stressaa mieltä.

Työelämän tutkijat ovat olleet jo pitkään sivuraiteella. Olen kirjoittanut siitä tällä blogilla jo aiemmin otsikolla: ”Sektoritutkimus vääristää totuutta”. Tuskin Apunen pääoman lobbarina tuo sellaista substanssia työelämätutkimukseen mitä historioitsija, professori Juha Siltala on tuonut jo vuosia sitten.

Vaikka tavallisin syy jäädä sairauslomalle on edelleen flunssa tai selkäsärky, eniten osuuttaan ovat kasvattaneet juuri mielenterveydestä johtuvat syyt, kuten ahdistuneisuushäiriöt, unettomuus, pitkittynyt stressi, masennus tai toistuva masennus. Samat teemat toistuivat myös HS:n työuupumuskyselyssä, johon vastasi päivän aikana lähes 140 naista.

Nuorille naisille Kerätär haluaisi opettaa armollisuutta itseä kohtaan. ”Kaikessa ei tarvitse olla täydellinen, kaiken ei tarvitse mennä suunnitelman mukaan. On tärkeämpää seurata omia arvoja kuin vastata ulkoisiin odotuksiin.”

Työnantajat sitä vastoin eivät ole armollisia vaan vaativat yritykseensä vain ylikoulutettuja superihmisiä jotka venyvät mihin, vain vaikka kyseessä olisi vain tavanomainen työpaikka.

”Maailman onnellisimmassa maassa” työntekijät ovat jo valmiiksi sairaita. Tilastokeskuksen mukaan yli puolella työikäisistä, noin 1,9 miljoonalla suomalaisella, on jokin pitkäaikaissairaus tai vamma. Heistä 600 000 kokee sairauden tai vamman vaikuttavan työn tekemiseen tai työllistymismahdollisuuksiin.

Työelämän ja pääoman tuottovaatimukset ovat nykyään niin kovia, että siitä ei selviä ilman piristeitä. Yli 400 000 suomalaista syö vuosittain masennuslääkkeitä.

Suomalaisen väestötutkimuksen mukaan 7,4 prosenttia aikuisista käy vuosittain läpi masennuksen, joka täyttää sairauden diagnostiset kriteerit. Siis yli 400 000 suomalaista saa vuosittain sairausvakuutuskorvauksia masennuslääkkeistä.

Kapitalistinen yhteiskunta ja työelämä on liian kova nykyihmiselle.

Tampereen yliopiston professori emeritus Esa Leinonen kertoo, että masennus uusiutuu 50–80 prosentin todennäköisyydellä myöhemmin elämässä niillä, jotka ovat sen sairastaneet kerran. Toisen masennusjakson jälkeen tarvitaankin jo vähintään vuoden mittainen ylläpitohoito. Jos masennusjaksoja on takana kolme tai enemmän, tarvitaan pitkäaikaista, joskus jopa pysyvää ylläpitohoitoa.

Mielenterveyden häiriöt olivat ensi kertaa suurin syy työkyvyttömyyseläkkeen myöntämiseen. Voimakkainta kasvu oli nuorilla aikuisilla, alle 30- ja 40-vuotiaille myönnetyissä eläkkeissä.

Laaksosen mukaan työkykyä uhkaavat mielenterveysongelmat koskevat erityisesti työelämässä olevia. Työttömillä työkyvyttömyyseläkkeen saamisen taustalla ovat useammin somaattiset sairaudet. Vuonna 2018 runsaat 19 800 ihmistä jäi työkyvyttömyyseläkkeelle.

Eläketilastojen mukaan masennuseläkkeet lisääntyivät vuosina 2017–2018 lähes 15 prosenttia. Nousua oli kaikissa ikäryhmissä. ”Maailman onnellisemmassa maassa” masennus vie sairauseläkkeelle joka päivä yhdeksän ihmistä, yli 3 000 henkilöä vuodessa. Valtaosa on alle keski-ikäisiä. Lisäksi masennuksen vuoksi määrätyt sairauslomat ovat lisääntyneet voimakkaasti, vuodesta 2016 alkaen noin neljänneksellä.

Kokonaisuutena mielen­terveyshäiriöiden aiheuttama kustannus yhteiskunnalle on valtava. OECD:n selvityksen mukaan suorat ja epäsuorat kustannukset ovat vuosittain 11 miljardia euroa.

Kustannuksista suurimman osuuden muodostavat niin sanotut epäsuorat kustannukset kuten työpanosten menetykset. Masennuksen kustannukset ovat kokonaisuudesta useita miljardeja euroja. Kustannuksista ovat olleet huolissaan ylilääkäri Jukka Kärkkäinen (THL) ja vanhempi neuvonantaja Liisa Hyssälä (Sitra).

Yhä useamman pää ei kestä työelämän vaatimuksia.

Mielenterveyssyiden aiheuttamien sairauspoissaolojen määrä on jatkanut kasvuaan. Kelan tilaston mukaan sairauspäivärahaa sai mielenterveyden häiriöiden perusteella noin 84 000 ihmistä. Määrä kasvoi lähes 10 000:lla edellisestä vuodesta.

Kasvu on ollut voimakasta viimeisen kolmen vuoden aikana, sillä mielenterveyden häiriöiden perusteella sairauspäivärahaa saaneiden lukumäärä on kasvanut peräti 43 prosenttia. Kaikista Kelan maksamista sairauspäivärahoista yli kolmannes oli viime vuonna mielenterveysperusteisia.

Apunen on aiemmin suositellut useasti saksalaisia Mini-job (450€/kk) työpaikkoja Suomeen työttömyyden hillitsemiseksi. Juuri tällaiset ns. ”paskatyöpaikat” lisäävät stressiä, toivottomuutta ja mielenterveysongelmia.

Työstressin lisäksi matalapalkka-alalla työskenteleviä rasittaa usein huoli rahasta ja arjen sujumisesta. Sen päälle tulee epäluottamus, joka kohdistuu erityisesti suorittavan työn tekijöihin ja työttömiin. Se näkyy vaikkapa siinä, kenen pitää tuoda sairauslomatodistus jo ensimmäisestä poissaolopäivästä ja kenen kohdalla luotetaan omaan ilmoitukseen.

”Tässä on selvä luokkaero. Mitä matalammalla hierarkiassa olet, sen enemmän epäillään, että yrität lusmuilla.”

Vaikka ihmiset ovat jo valmiiksi työssään ylikuormittuneita niin yhden alan ammattilaisten pitäisi olla Apusen mielestä kiinnostuneita muustakin kuin omasta alastaan.

Itseohjautuvuus, globalisaatio, tukihenkilöstön puuttuminen, jatkuva tavoitettavuus, informaation määrän kasvu, avotoimistot – työterveyspsykologi Johanna Ojala-Oksala ei ihmettele, että muutos tuottaa myös pahoinvointia.

”Itseohjautuvuus on tullut organisaatioihin kovalla vauhdilla ja aika moni kokee, ettei saa riittävästi palautetta työstään. Varmuuden vuoksi tehdään enemmän, kun ei tiedetä, mikä on riittävästi.”

Tiimissä ei myöskään tarvitse olla kuin yksi henkilö, jonka tapana on lähettää viestejä pitkin öitä tai viikonloppuisin. ”Se tarttuu ihmisiin, ja monissa organisaatioissa johto näyttää tähän mallia”, sanoo Ojala-Oksala.

Uupumiseen vaikuttavat lisäksi yhteiskunnasta nousevat syyt. Jos työtä ei arvosteta, siitä maksetaan liian pientä palkkaa, ja näitä syitä tuodaan yhteiskunnassa jatkuvasti esiin, kyynisyys valtaa alaa. Miten voisin arvostaa työtäni, kun muutkaan eivät sitä arvosta, pohtii moni”, Ojala-Oksala sanoo.

Kun muuten ei jakseta työelämässä turvaudutaan ”piristeisiin”.

Terveydenhuollon mielenterveyspalvelut ovat pahasti ylikuormitettuja ja kaikki eivät sinne pääse. Siksi ”itselääkitys” on kasvussa. Kun ollaan kokonaan syrjäydytty työelämästä, pahaa oloa lääkitään huumeilla ja lopulta ongelma ratkaistaan itsemurhilla.

Huumekuolemia paljastuu Suomessa enemmän kuin monessa muussa Euroopan maassa: Huumemyrkytykset ovat alle 40-vuotiaiden miesten toiseksi yleisin kuolinsyy. Tuore huumeraportti pitää Euroopan heroiinitilannetta huolestuttavana. Suomessa ilmoitetaan raportin mukaan väkilukuun suhteutettuna seitsemänneksi eniten huumekuolemia.

Huumemyrkytyksiä yleisempi kuolinsyy alle 40-vuotiailla miehillä on itsemurhat. Alle 40-vuotiaiden naisten osalta huumemyrkytykset ovat kolmanneksi yleisin kuolinsyy.

Suomalaisten eriarvoisuus näkyy kuolemassa. Se kohtaa köyhän aikaisemmin kuin rikkaan, kertovat monet tutkimukset. Tämä ero pätee niin naisilla kuin miehilläkin, mutta suurin eriarvoisuuden railo ammottaa eri sosiaaliluokkiin kuuluvien miesten välillä.

Pienituloinen mies kuolee noin kymmenen vuotta aiemmin kuin hyvätuloinen mies. Ja jos mitataan terveitä elinvuosia, ero vain kasvaa.

Työelämän professorit jo ennen Apusta olivat sitä mieltä, että työelämässä ei juuri mikään ole muuttunut. Kirjoitin siitäkin tällä blogilla otsikolla: ”Miksi työelämän tutkijat eivät tutki työttömyyttä?”

Työttömyys ja näköalattomuus purkautuu perheväkivaltana.

Massatyöttömyyden seurauksena nuoret miehet syrjäytyvät eivätkä pääse naimisiin ja naisetkin epävarmassa ”paskatyöviidakossa” eivät uskalla hankkia lapsia. 30–34-vuotiaista Suomessa syntyneistä miehistä 42 prosenttia oli vuonna 2018 puolisottomia. Heidän osuutensa on kasvanut viidenneksellä – vain kymmenessä vuodessa. Kaksi vuotta nuoremmilla, 28–32-vuotiailla naisilla kehitys on samansuuntainen. Myös heillä puolisottomien osuus on noussut viidenneksellä 36 prosenttiin.

Kymmenessä vuodessa puolisottomien osuus, 42 prosenttia, on kuitenkin noussut näitä suuremmaksi ryhmäksi. 28–32-vuotiaista naisista 30 prosenttia on avioliitossa, 34 prosenttia avoliitossa ja 36 prosenttia puolisottomia. Eniten puolisottomien osuus on kasvanut vuosien 2008 ja 2018 välillä 33-vuotiailla miehillä ja 31-vuotiailla naisilla. Kasvu on lähes neljänneksen.

Puolisottomuuden yleistymistä ei ole väestötutkija Marika Jalovaaran mukaan helppoa selittää. Kolmekymppisten elämä on muuttunut muutenkin viime vuosikymmenten aikana. Entistä useampi kolmekymppinen opiskelee ja asuu omistusasunnon sijaan vuokra-asunnossa. Työssä käyvien osuus on vähentynyt. Meritokratia ei enää toimi. Koulutetutkaan eivät enää saa enää koulutustaan vastaavia töitä.

Nuorten tulotaso taantuu. Jyväskylän yliopiston tietotekniikan professori Pekka Neittaanmäki kävivät läpi Tilastokeskuksen tuottamaa dataa viime vuosikymmeniltä. Siinä on tutkittu erityisesti muutoksia ikäluokittain henkilöverotuloissa.

”Tutkimuksen perusteella alle 40-vuotiaat ovat tippuneet vanhempien työikäisten ikäluokkien keskimääräisten henkilöverotulojen kehityksen kyydistä”, Neittaanmäki sanoo.

Tässä vain muutama esimerkki millaista on ”maailman onnellisimman maan” todellisuus. Silti toistasataa työelämän professoria ei tiedä mitään työelämässä tapahtuneista muutoksista. Silti näihin suojatyöpaikkoihin tunkee veronmaksajien eläteiksi uusliberalistisia lobbareita Apusen (EVA) lisäksi Vesa Vihriälä (Etla), Martti Hetemäki /VM) jne. Olen kirjoittanut ilmiöstä tällä blogilla aiemmin otsikolla: ”Onko työelämän tutkimuslaitos lobbareiden kaatopaikka?”

Työnantajien lobbarit eivät taatusti nosta työelämän tutkimuksen muutenkin onnetonta tasoa.

Onneksi meillä edes lapset ennustavat paremmin kuin työelämän professorit. Heillähän on jo empiiristä kokemusta lähiympäristönsä, vanhempiensa ja sukulaisten työttömyydestä, epätyypillisistä työpaikoista, joilla ei enää elä sekä ”kannustavista” aktiivimalleista.

Epävarmuus työllistymisestä kalvaa neljäsosaa yläkouluikäisistä nuorista. Tämä selviää Lasten ja nuorten säätiön sekä ohjelmisto- ja palveluyritys Tiedon teettämästä kyselytutkimuksesta, jossa selvitettiin nuorten käsityksiä työn murroksesta, tulevaisuuden työmarkkinoista ja työllistymiseen vaikuttavista tekijöistä.

Tilastotutkija Sami Myllyniemi on ollut mukana 15–29-vuotiaiden nuorten arvoja ja asenteita mittaavan Nuorisobarometrin toteutuksessa. Hänen mukaansa yläkouluikäisten nuorten käsitykset tulevaisuuden työelämän epävarmuudesta heijastelevat Nuorisobarometrin nuorten aikuisten vastauksia. Neljäsosa yläkouluikäisistä ei ole varmoja siitä, löytävätkö he töitä tulevaisuudessa. Myllyniemen mukaan epävarmuus on globalisaation lieveilmiö.

Nuoret aikuiset ovat tätä kyynisempiä. ”Kun mennään lähes kolmekymppisiin nuoriin, joilla on työelämästä jo kokemusta, vastauksista alkavat nousta esiin sellaiset tekijät kuin sattuma, perhetausta ja suhteet”, Myllyniemi sanoo. ”Investointipankkiirien tunarointi Wall Streetillä voi vaikuttaa reaalitalouteen Suomessa pienellä viiveellä niin, että oma työpaikka katoaa alta”.

Silti Apunen on hehkuttanut koko työelämänsä ajan kapitalismin, globalisaation, vapaiden markkinoiden, digitalisaation, tekoälyn ja yksityistämisen puolesta. Hänen yksityistämisen vimmansa aktivoi minut ottamaan kantaa tällä blogilla otsikolla: ”Evan Apunen – Suomen vaarallisin yksityistämisen lobbari”.

Vapaa kapitalismi ei ole nostanut kehitysmaan lapsia eikä aikuisia köyhyydestä ja Suomessakin se on lisännyt lapsiköyhyyttä.

Matalatuloisten lasten hyvinvoinnin huonontuminen lisääntynyt

Köyhien lasten määrä on saavuttamassa pian lapsiköyhyyden huippuvuoden 2007 luvut. Köyhien lasten osuus on ohittanut koko väestön köyhyysasteen, joka on kasvussa ja on tällä hetkellä 13,7 prosenttia. Nämä luvut perustuvat laskennalliset asuntotulot huomioon ottavaan tulomittariin. Näin on kertonut lapsivaltuutettu Tuomas Kurttila. Kun kapitalismi ei ole tuottanut toivottua tulosta nämä uusliberalismin uskovaiset vaativat lisää kapitalismia. Lisää rikkaiden rikastumista, lisää palkansaajien palkkojen alentamista ja työehtojen heikennyksiä, lisää hyvinvointivaltion alasajoa – ja kaikki tietenkin ”kilpailukyvyn” säilyttämisen nimissä.

Nyt EK:n lobbari Apunen on siirtynyt ”puolueettomaksi” työelämän tutkijaksi suojatyöpaikkaan. ”Puolueeton” ja ”sitoutumaton” Helsingin Sanomat teki äskettäin Apusesta henkilöhaastattelun.

Siinä kerrottiin, että Hesari oli kahdessa eri vaiheessa pyytänyt Apusta lehden päätoimittajaksi. Apuselle tarjottiin Helsingin Sanomien vastaavan päätoimittajan paikkaa 2010, mutta hän kieltäytyi kunniasta. Tehtävään valittiin helmikuussa 2010 silloinen HS:n kustantaja Mikael Pentikäinen.

Kun hänen ja Hesarin hallituksen puheenjohtajan ja suurimman henkilöomistajan Antti Herlinin välille tuli yllättävä ”luottamuspula, Apuselle tarjottiin toistamiseen päätoimittajan postia. Apusen kieltäydyttyä päätoimittajaksi valittiin Sanoma-konsernin sisältä Kaius Niemi, joka oli ansainnut ”kannuksensa” TV-Nelosen toimitusjohtajana. Kanavahan oli profiloitunut jo tuolloin ”laatujournalismin edelläkävijänä”.

Erikoista Apusen tapauksessa oli se, että toimiessaan Aamulehden päätoimittajana, tutkittiin eri lehtien puolueellisuutta. Tampereen Yliopiston Journalistiikan laitoksella on julkaistu (v. 2004) Jukka Holmbergin väitöskirja suomalaisten sanomalehtien puoluesuuntautuneisuudesta (oikeisto/vasemmisto-akselilla). Siinä ylivoimaisesti oikeistolaisimmaksi sanomalehdeksi tuli Aamulehti! (sähköpostin vaihe 9).

Jopa Hesarin omat toimittajat olivat aivan samaa mieltä Apusesta. Hesarin Toimittaja Teemu Luukka teki näyttävän aukeaman jutun toisinajattelijoista Hesariin vuonna 2008 (6.7.) otsikolla: ”Kaikki suomalaiset eivät marssi saman totuuden tahdissa”.

Siihen Hesarin toimittajien keskuudessa tehdyssä sisäisessä valinnassa oli valittu valtakunnan 30 merkittävintä toisinajattelijaa. Siihen joukkoon oli valittu ainoana nimenä uusliberalistisena ja kapitalismin kannattajana Apunen. Muut 29 olivat erilaisia vasemmistolaisia, filosofeja, luonnonsuojelijoita tai anarkisteja.

Apunen ei tätä ”huomionosoitusta” tahtonut ottaa vastaan, vaikka Hesarin toimittajat olivat asiasta yksimielisiä. Kävimme värikkään sähköpostidebatin asiasta. (sähköpostin vaiheet 5 ja 7).

Huvittavinta tapauksessa oli kuitenkin, että Hesarin toimituskunnan arvioista huolimatta ”puolueettoman” ja ”riippumattoman” valtalehden päätoimittajaksi lehden johto ja omistajat yrittivät kaksi kertaa saada ”täysin puolueettoman” Matti Apusen!

Siitä huolimatta, että kaikki uusliberalistiset pääoman aatteelliset bunkkeritkin ovat kääntäneet kelkkansa kuten OECD, IMF, WTO ja Maailmanpankki. Kilpailukyvyn uskotaan kapitalismissa ja kokoomuksen piirissä ajavan kaiken muun ylitse aivan kuin Raamattuun ja Koraaniin uskovaisten piirissä.

Sitten lopuksi onnellisuustutkimuksiin. Suomen menestystä niissä voi toki iloita mutta jos se kertoo samalla, että kaikilla muilla maapallon mailla menee vielä huonommin – negatiivisesta kokonaiskehityksestä ei mitenkään voi iloita saati olla onnellinen.

 

PS. Tämän kirjoituksen järjestysnumero on 73. Jos haluat perehtyä kaikkiin KU:n kirjoituksiini, ne löytyvät blogini etusivulta (viimeisimmät aivan alusta ja loput etusivun lopusta).