Tässä korona-kriisin keskellä työpaikat alkavat olla kortilla ja ihmisten huoli tulevaisuudesta kovilla. Sitä eivät ole helpottaneet Kaipolan tehtaan sulkeminen (450 työpaikkaa, alihankkijoineen 840 työpaikkaa)), Finnair irtisanoo 1000 henkeä, Scania lopettaa bussikorien tuotannon Lahdessa (260 työpaikkaa), Eckerö irtisanoo 500 henkeä jne. Tämä on vasta alkusoittoa siitä mitä on tulossa ensi talvena ja tulevana keväänä..
Siksi poliitikot olivat ihmeissään kun UPM:n toimitusjohtaja Jussi Pesonen ilmoitti Kaipolan tehtaan sulkemisesta ja syytti tehtaan lakkauttamisesta avoimessa kirjeessä sekä poliitikkoja että ay-liikettä. Työntekijöille ei riittänyt pienintäkään empatiaa.
Työntekijöiltä ja ay-liikkeeltä vaaditaan kohtuullisuutta palkkojen korotuksissa. Miten on johtoryhmän kanssa?
”Paperikoneen sylinterissä syntyneellä” Jussi Pesosella on tapana kritisoida suomalaista yhteiskuntaa neljällä sanalla: kiellä – verota – rajoita – kiristä, tiivisti Anu Kantola kolumnissaan kuvatessaan Pesosen poliittista yhteiskuntakritiikkiä.
Kantolalla oli myös kokemusta johdon asenteista: ” Tutkimme Hannele Seeckin ja Mona Mannevuon kanssa metsä- ja metalliteollisuuden johtajia. He kuvasivat, miten johtaminen muuttui markkinoiden vapautuessa. Yksi johtaja tiivisti: ”miten ottaa ihmisistä kaikki irti ilman, että he uupuvat täysin”.
Pesosen mielestä liikenteen dieselveroa korotetaan jokaisella hallituskaudella, vaikka tiedetään, että 80 prosenttia kulutuksesta on raskaassa liikenteessä, esimerkiksi puun tai tavaran kuljetuksessa. Neljä kertaa Ruotsia korkeampi paperiteollisuuden sähkövero ei edesauta yksiköiden menestystä, Pesonen kirjoitti.
Kuidun hankintaketjuun kertyy verorasitusta ja polttoainekustannuksia enemmän kuin kilpailijamaissa. Valtakunnallinen ammattiyhdistysliike taas on Pesosen mukaan ajanut tasakorotuksia, vaikka tulotaso on jo nyt 30 prosenttia korkeampi ja vuosityöaika lyhyempi kuin Saksassa vastaavissa tehtaissa.
UPM on perustellut tehtaan lakkauttamista ulkoisilla syillä, kuten sijainnilla kaukana päämarkkinoista, logistiikkakustannuksilla ja dieselin hinnan verotuksen nostolla. Muita syitä ovat olleet korkea energiavero sekä kuidun hinnan nousu.
Seitsemän miljoonan vuosituloilla perusasiatkin ovat Pesoselta hukassa.
Pesonen puhui palturia. Energiavero on jo Suomessa päätetty laskea EU:n minimiin ja yhteisövero on edullisempi kuin Ruotsissa ja Saksassa, joihin kilpailukykyä koko ajan vertaillaan.
Pesosen paheksumasta dieselveron korotuksesta huolimatta polttoaineen reaalihinta ei ole noussut kahdeksaan vuoteen.
Pesonen sivuutti myös kiky-nimellä tunnetun kädenojennuksen palkansaajilta elinkeinoelämälle. Työnantajien vastuita siirrettiin duunarien maksettavaksi 6,5 miljardia euroa. Kilpailukyvyn vahvistamiseen ja uuden luomiseen tästä megasummasta meni vain osa. Puolet 1,4 miljardin euron voitoista annettiin osinkoina omistajille. Mitä huippujohtajat ovat tehneet duunarien hyväksi?
Pesosen takapiruna oli tietenkin UPM:n hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroos, joka maksimoi häikäilemättä kaikessa ja aina pääoman maksimaalisen hyödyn.
Onneksi Suomessa on yritysjohtajia jotka ajattelevat toisin kuin Pesonen. Valmetin toimitusjohtaja Pasi Laine on todennut: ”Se ei ole totta, ettei Suomessa kannattaisi valmistaa mitään. (…) Laine näkee punaista, kun joku väittää, ettei tuotannon työpaikoilla ole väliä. Että niin sanottu savupiipputeollisuus saakin hävitä Suomesta. Valmetilla, mutta myös monilla muilla vientiyrityksillä tuotanto, suunnittelu ja tuotekehitys liittyvät olennaisesti yhteen.
Palvelut ei pelasta. Suurin osa palvelusektorista palvelee tuotantoelämää eikä yksityistä kuluttajaa.
”Jos tuotanto olisi niin kannattamatonta, että se olisi pakko siirtää muualle, niin ennen pitkää sitä seuraisi myös suunnittelu ja tuotekehitys. Oman työn lisäksi me ostamme noin 700 miljoonalla eurolla erilaisia asioita Suomesta. Tämän kaiken korvaamiseen tarvittaisiin aika monta startuppia, totesi Laine.
Muitakin ongelmia Kaipolan tehtaan lakkautuksesta tulee Suomen kierrätystalouteen joka tähtää ilmastomuutokseen. Kaipolassa on hyödynnetty jopa puolet kaikesta kuluttajilta kerätystä paperista, jota kertyy vuosittain noin 200 000 tonnia. Sanomalehtipaperin ohella kierrätyspaperia on käytetty esimerkiksi pehmytpapereiden, kuten wc-paperin, valmistuksessa. Jatkossa se pitää kuljettaa ”ilmastoystävällisesti” ilmeisesti kiinalaiselle paperitehtaalle.
Lisäongelmia tuo Suomelle tämä viimeisen sanomalehtipaperitehtaan lopettaminen. Kaipolas tehdas on valmistanut merkittävän osan suomalaisten sanomalehtien käyttämästä paperista. Jatkossa sanomalehtipaperi joudutaan tilaamaan Saksasta, Ruotsista, Venäjältä tai muualta ulkomailta. Siitä ei perinteisen paperituottajamaan kauppatase ”parane”.
Suomen ainoan sanomalehtipaperikoneen merkitystä on pohdittu huoltovarmuusorganisaatioon kuuluvassa Mediapoolissa. ”Se muuttaa paljon tilannetta, kun ollaan riippuvaisia ulkomailta tuotavasta paperista.” pelkää Mediapoolin valmiuspäällikkö Tero Koskinen.
Edes tutkimus- ja tuotekehitykseen metsäteollisuuden toimiala ei ole panostanut. Omistajien ahneus on ollut päällimmäisenä. Se on toimialana laahannut koko 2010-luvun tutkimus- ja kehityspanostuksissaan. Panostus on ollut alle 0,4 prosenttia suhteessa alan liikevaihtoon. Samaan aikaan esimerkillisesti toimivassa teknologiateollisuudessa sama t&k-intensiteetti on 6,5–8 prosenttia vuodessa ja koko teollisuudessa yleensä noin kaksi prosenttia.
Tämä metsäteollisuuden tehtaitten lakkautusvimma ei ole mikään uusi asia eikä johdu ainoastaan koronasta, vaan sitä on tapahtunut jo useita vuosikymmeniä. Kaikissa prosessiteollisuuden (elektroniikka, panimo, teräs jne.) automatisointiprojekteissa väkeä on vähennetty.
Jo yli kolmekymmentä vuotta sitten tämä ”kehitys” oli nähtävissä.
Kirjoitin ensimmäisessä kirjassani 31 vuotta sitten: ”Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä?” (Tammi 1989) mm. seuraavasti:
Jokin aika sitten metsäteollisuudella oli iso mainoskampanja. Teemaksi oli valittu: Suomi elää metsästä. Teeman olisi pitänyt itse asiassa olla: Yhä pienevä osa suomalaisista elää metsästä! (…).
Koko ajan paperiteollisuudessa on pyrkimys yhä suurempiin ja automaattisempiin yksiköihin. Esimerkkinä vaikkapa Metsä-Botnian sellutehdas Äänekoskella. Uuteen huippunykyaikaiseen tehtaaseen investoitiin 1,5 miljardia . Sen takia jouduttiin lopettamaan neljä vanhempaa tehdasta.
Metsäliitto lakkautti 2 tehdasta, Serlachius ja Nokia molemmat yhden tehtaan. Nämä neljä tehdasta työllistivät yhteensä toista tuhatta työntekijää. Metsä-Botnian uusi moderni tehdas tarvitsi enää 280 heistä. (s.14 ja 15).
Yritysten keskittyminen ja automatisoiminen on merkinnyt aina työpaikkojen katoamista.
Jo tuolloin oli nähtävissä mitä automaatio sekä digitalisaatio (sanaa ei vielä ollut olemassa) ja vapaaksi päästetty pääoma saa aikaan globalisoituvassa maailmassa. 30 vuoden aikana vauhti on vain kiihtynyt.
Ennen Kaipolan lopettamista UPM lopetti myös Myllykosken paperitehtaan. Yli satavuotias oli ollut lopetusuhan alla monta vuotta. UPM osti laatupaperin tuottajan kilpailijaltaan ja lopettanut sen nopeasti eli keskittymistä ja ylikapasiteetin purkamista on tapahtunut koko ajan.
Sattumalta ensi-iltaan tuli erinomainen ja ajankohtainen elokuva aiheesta. Miika Nousiaisen Metsäjätistä syntyi hätkähdyttävän valaiseva elokuva joka on kuin kouluesimerkki työntekijöistä täysin mitättömänä pelinappulana pääoman rulettipelissä.
Metsäjätin pääjuonena on globaalin kapitalismin logiikka. Jokaisen suomalaisen kansanedustajan pitäisi katsoa se, jotta he ymmärtäisivät missä mennään ja kuka käskee.
Pesonen väitti teollisuuden verotuksen olevan kohtuutonta.
Varsinainen älämölö syntyi medioissa kun pääministeri Sanna Marin uskaltautui kritisoimaan kannattavan paperitehtaan alasajoa. Hän arvosteli metsäyhtiö UPM:ää suorasanaisesti Kaipolan tehtaan sulkemisesta. ”Oliko juuri nyt tarpeen sulkea kannattava tehdas?”
Hän muistutti, että ”Kaipolan tehdas on ollut kannattava. UPM on myös nostanut osinkoja viime vuosina reippaasti. Tietenkin ihmisten näkökulmasta herättää kysymyksiä se, että mikä riittää”, Marin sanoi Ylen Ykkösaamussa.
Suomalaisilla huippurikkailla ei ole korona-aikana ollut minkäänlaisia omantunnonvaivoja kotiuttaa digitalisaatiolla ansaittuja voittoja ja osinkoja, vaikka Euroopassa on toimittu toisin.
Osingonjako kiellettiin Tanskassa ja Espanjassa sekä Hollannissa, jossa kiellettiin myös johdon bonukset. Ruotsissakin viranomainen voi katsoa, että osinkoa jakava yritys ei ole tuen tarpeessa. Suomessa lomauttavat tai tukea saavat yritykset voivat maksaa osinkoa tai palkita johtajiaan bonuksilla.
Tämä on tämän päivän yritysjohtajien ”yhteiskuntavastuuta” ja isänmaallista ”samassa veneessä soutamista”.
Finanssikriisin jälkeisen matalasuhdanteen aikana osinkoja on jaettu eniten koko pörssihistorian aikana.
Pääministeri muistutti myös, että Suomi elää pahinta kriisiä sotien jälkeen. Tämä on vaikea aika suurille tehtaiden sulkemisille, hän painotti. ”Herää myös kysymys, että miksi nyt. Marinin hallitus oli juuri jakanut 5 miljardin kriisipaketin yritystoiminnalle.
Ihmisillä on vaikeaa työllistyä muutenkin, kun elämme syvässä vaikeassa taloudellisessa tilanteessa, ”Jos itse olisin saanut päättää, tehdas vielä tulevaisuudessakin pyörisi.”
Hän nosti itse haastattelussa esiin myös Suomen irtisanomissuojan ja sen, onko yritysten liian helppo tehdä Kaipolan kaltaisia ratkaisuja. ”Onko Suomessa liian helppoa irtisanoa, onko Suomessa liian helppoa sulkea tehtaita?
Kun me katsomme verrokkimaihin, esimerkiksi Saksaan, siellä irtisanominen ja tehtaiden sulkeminen on vaikeampaa kuin Suomessa”, Marin sanoi. ”On mahdollista, että tulemme näkemään lisää irtisanomisuutisia”, hän ennakoi.
Suomi on veroparatiisi. Rikkaat kiertävät veroja ihan Kokoomuksen ja Kepulaisten myötävaikutuksella.
EK, Suomen Yrittäjät ja Kokoomus nousivat heti takajaloilleen, EK:n Jyri Häkämies syytti Marinia ”syyttelymentaliteetista”, Yrittäjien Mikael Pentikäinen: ”Yrityksillä on tässä maassa kylmä kyyti” ja Kokoomuksen Antti Häkkänen: ”Ykkösaamussa pääministeri esitti uhmakkaan vasemmistolaista linjaa”
Keskon päätoimittaja Mikko Helander antoi myös sivustatukea Jussi Pesoselle (Karjalainen 28.8.). ”Sosialismi on viety Suomessa pidemmälle kuin missään muualla maailmassa Pohjois-Koreaa lukuun ottamatta”.
Sanna Marinin SDP-puolueen linjapuhe pillastutti koko oikeiston. Varsinkin hänen visionäärisen ehdotuksensa kuuden tunnin työajasta ilman, että palkka laskisi.
Vuosityöajan lyhentyessä työn tuottavuus paranee.
Marin sanoi, että Suomen pitää etsiä askeleet kohti nykyistä lyhyempää työaikaa ja parempaa työelämää. Sdp hyväksyi tavoitteekseen lyhyemmän työajan. ”Haasteita varmasti on ratkottavaksi, mutta se ei tarkoita, etteikö rohkeita tavoitteita voida asettaa”, Marin sanoi.
”Tulevalla puoluekokouskaudella meidän on luotava selkeä visio ja konkreettiset askelmerkit siitä, millä tavoin Suomi voisi edetä kohti lyhyempää työaikaa ja suomalaiset työntekijät kohti parempaa työelämää. Tähän työhön kutsun palkansaajaliikkeen mukaan.”
Tällaista ehdotusta ei juuri kukaan poliitikko ole uskaltanut tehdä. Se kertoo, että Marin oli tulevaisuuden ennakoinnissa valovuosia muita edellä. Jotku yritysjohtaja on myös ”jyvällä”.
Eläkeyhtiö Varman Risto Murto on ainoana suurituloisena huomannut tulonjakotaistelun voittajat.
Ensimmäisenä älähti Suomen rikkaimman miehen ohjauksessa oleva Helsingin Sanomat. Lehden pääkirjoitus tuhahti: ”Kun demari puhuu vuonna 2020 työajan lyhentämisen puolesta, hän hakee hehkua idealleen työväenliikkeen nousuhuumasta ja uhosta. Samalla hän tulee hakeneeksi innoitusta tulevaisuuteen vanhalla ja väljähtäneellä keinolla”.
Asiaan ottivat kantaa tietenkin Elinkeinoelämän keskusliitto, Keskuskauppakamari, Perheyritysten liitto ja Suomen Yrittäjät yhteisessä tiedotteessaan. Elinkeinoelämän etujärjestöjen näkökulmasta pääministerin viesti on ”totaalisen väärä”.
Se kertoo, että liike-elämän johto kyllä tietää miten asia on, mutta ollaan kuin ei muka tiedettäsi, mikä oli Sanna Marinin ehdotuksen takana. He eivät ole hiiskuneetkaan siitä, mitä valtavia muutoksia kansantulon jakautumisessa on tapahtunut. (Tosin Marinikaan ei ole sitä julkisuudessa avannut, vaikka on siitä ilmeisen tietoinen). Ei myöskään Hesari.
Suomalaiset taloustieteilijät eivät vieläkään ymmärrä digitalisaation vaikutuksia.
Suomessa automaatio ja digitalisaatio on alentanut palkkojen osuutta BKT:sta jo 90-luvulta alkaen pääoman hyväksi. Muut poliitikot eivät ole varoittaneet julkisuudessa, että Suomessa tämä rikkaiden hyysääminen alkoi jo Esko Ahon hallituksen verouudistuksen jälkeen.
Vuonna 1991 palkkojen osuus oli vielä 74,1 prosenttia ja omaisuus- ja yrittäjätulojen osuus oli vain 10,8 prosenttia. Vuonna 2018 vastaavat luvut olivat 57,2 (eli palkkapotin vähennys -16,9 prosenttiyksikköä) ja 27,1 (Pääomatulot kasvoivat +16,3 prosenttiyksikköä).
Eli palkansaajien osuus BKT:sta pieneni melkein samalla summalla kuin voitot ja pääomatulot kasvoivat. On siis toteutettu vuositasolla noin 36,5 miljardin euron tulonsiirto rikkaille.
Vuonna 2017 BKT oli 224 miljardia, joten n.17 prosenttiyksikön vähennys merkitsi palkansaajille yli 38 miljardia vähemmän palkkatuloja ja ostovoimaa ja melkein 17 miljardia euroa vähemmän verotuloja (44 % veroasteella) hyvinvointipalveluiden ylläpitämiseksi.
17 miljardilla eurolla korjattaisiin melkoisesti kansalaisten hyvinvointipalveluja ja valtion kestävyysvajetta jos ay-liike ja poliitikot olisivat ajan tasalla. Nyt varsinkin nykyisessä korona-ajan kriisitilanteessa rahalle olisi käyttöä.
Digitalisaatio pienentää palkkapottia ja ostovoimaa myös maailmanlaajuisesti.
Pesonen moitti ay-liikettä ahneudesta joka johtaa kilpailukyvyn heikkenemiseen ja paperitehtaiden ulosliputukseen. Pesoselta väite on suorastaan huvittava, sillä automatisoidun sellutehtaan palkkakustannukset tuotteen tehdashinnasta ovat vain 3-5 prosentin luokkaa. Paperitehtaassa alle 10 prosenttia. Siis palkkojen vaikutus paperitehtaan kilpailukykyyn on mitätön.
Teollisuudessa palkkakustannusten osuus on vielä 15-17 prosentin luokkaa, mutta matalapalkkaisilla palvelualoilla jopa 50-70 prosentin luokkaa. Siellä palkkojen nousu vaikuttaa heti hintoihin ja kulutuskysyntään sekä työpaikkoihin.
Näiden palvelualojen pikkuyrityksiä Marinin hallitus on yrittänyt pitää pystyssä. Pesonen on unohtanut täydellisesti, että myös isoja yrityksiä on tuettu valtion toimesta mittavasti. STTK:n uusi pääekonomisti Patrizio Lainà on laskenut, että yrityksiä on tuettu 2010-luvulla 22 miljardilla eurolla.
Sanna Marinin ehdotus kuuden tunnin työajasta ei ole suinkaan aivan uusi. Tohtori Pekka Peltola oli Suomessa ensimmäisiä jotka ehdottivat kuuden tunnin työaikaa 90-luvun jättityöttömyyden aikana. Hänen ollessaan työministeriön virkamies siitä tehtiin Suomessa mittava kokeilu, jonka tulokset olivat positiiviset. Se törmäsi kuitenkin pääoman jyrkkään vastarintaan, kuten nytkin.
Marin otti linjapuheessaan kantaa myös eriarvoisuuteen. ”Kasvavat tulo- ja varallisuuserot eivät ole vain yksilöiden vaan meidän kaikkien yhteinen ongelma. Tarvitsemme paitsi toimia, joilla nostamme ihmisiä köyhyydestä, myös toimia, joilla tasaamme eroja. Ratkaisuja on tehtävä kansallisella ja ylikansallisella tasolla”, hän arvioi.
Työn määrä (=työtunnit) on vieläkin alemmalla tasolla kuin 90-luvun alussa. Kasvu on saatu tuottavuuutta nostavalla digitalisaatiolla.
Tehdyt työtunnit kertovat työn määrän kehityksen, ei työllisyysaste.
Eriarvoisuuden vähentämiseen kuuden tunnin työpäivä ilman palkkojen alennusta olisi juuri oikea täsmäratkaisu. Samalla työttömälle työvoimalle syntyisi kysyntää ja uusia työpaikkoja.
Se kasvattaisi kansantulon palkkojen suhdetta pääomatuloihin entiselle tasolle ja jakaisi työtä. Työn määrä (=työtunnit) ei ole kasvanut 30 vuoteen vaikka BKT on kaksinkertaistunut. Samalla digitalisaation tuottavuushyödyt ohjautuisivat kansalaisille kulutuskysynnäksi eikä vain rikkaitten pörssikeinotteluun.
Talouskasvu ei ole lisännyt työvoiman kysyntää, vaan automaation, keskittämisen ja julkisten palveluiden säästöjen ja yksityistämisen seurauksena ansiotyön määrä (työtunnit) on vähentynyt. Työttömyys- ja työllisyystilastot voitaisiin vetää vessan pöntöstä alas. Niillä vain häivytetään todellisuutta.
Vuonna 2019 Suomessa tehtiin 240 miljoonaa työtuntia vähemmän kuin vuonna 1990, vaikka koko väestön, työikäisten ja työvoiman määrät olivat selvästi kasvaneet.
Lisäksi työpaikkojen laatu on huonontunut. Yritysjohtajien siirtäessä teollisuutta (Tuntipalkat 20-30€/h) tuottavuuden parantamisen nimissä matalapalkkamaihin, tilalle on palvelualojen ns. ”paskatyöpaikat” (tuntipalkka n.10€/h). Tarjolla on nollatuntisopimuksia, vuokra- osa-aika- määräaikaisia työpaikkoja ja muuta pakkoyrittäjyyttä, alusta- ja projektityötä, joilla ei enää elä.
Tällaisella kansantulon jaon muutoksella vähän hidastettaisiin eriarvoisuuden pahenemista ja mahdollistettaisiin kansalaispalkan ylläpitoa.
Lisäksi pitäisi verotusta muuttaa rajusti. Ensivaiheena pitäisi palauttaa tulo- ja pääomatulot Ahon hallitusta edeltävälle aikakaudelle jolloin ne laskettiin yhteen ja verotettiin kokonaisuutena. Palkkatulot ja pääomatulot pitäisi laskea yhteen ja niitä pitäisi verottaa progressiivisesti, kuten Vasemmistoliitto on ehdottanut.
Omaisuusvero pitäisi myös palauttaa. Perintövero myös progressiviseksi. Listaamattomien yritysten osinkojen verovapaudet pitäisi heti poistaa.
Nämä ovat vasta ensiapua akuuttiin rakenteelliseen pääoman ja työn ongelmaan joka on kasvava. Nyt teknologian kehityksestä hyötyy vain pieni pääoman ja digitalisaation yläluokka eli digijättiläiset (Google, Facebook, Alfabet, Amazon, Microsoft, Alibaba, Tancent, Huawei jne. Ne ovat jo ottaneet vallan demokratialta.
Vuodesta 2017 digiyhtiöiden kasvu ja valta on vain kiihtynyt.
Jo yli 30 vuotta sitten oli nähtävissä tuleva digitalisaation verotuloja vähentävä kehitys ja työn häviäminen ensimmäisessä kirjassani ”Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä?” seuraavasti:
Ihmistyön osuus tuotantoketjussa on koko ajan vähentynyt. Suomessa tehtiin kansantulotilastojen mukaan vuonna 1965 työtä 4,5 miljardia työtuntia. Ihmistyön määrä on parinkymmenen vuoden aikana vähentynyt kymmenesosalla. Tuotannon kasvu on aikaansaatu koneilla.
Palkansaajilta perittävät verot ovat sitä vastoin kasvaneet melkoisesti. Vuoden 1987 rahassa mitattuna suomalaiset maksoivat vuonna 1965 veroja 45 miljardia markkaa ja vuonna 1987 yli 140 miljardia markkaa, Verojen määrä on yli kolminkertaistunut vuodesta 1965.
Kun nyt tulevaisuudessa työvoimaa tarvitaan tuotannossa yhä vähemmän kuinka paljon työpaikkansa säilyttäneiden verotusta pitää kiristää, jotta edes nykyinen sosiaalinen palvelutaso säilytettäisiin? (s. 124).
Jo tuolloin päättelin, että on järjetöntä verottaa vain vähenevää ihmistyötä jolloin ennen pitkää hyvinvointivaltion ihmistyö tulee kilpailukyvyttömäksi koneeseen tai matalapalkkamaiden orjatyöhön nähden. Kirjoitin myös 30 vuotta sitten seuraavasti:
Koko verotusajattelua pitäisi muuttaa siihen suuntaa, että yritykset maksaisivat yhteisölle ikään kuin vuokraa oikeudesta harrastaa tuotantotoimintaa valtiossa. (…)
Esimerkiksi diplomi-insinöörin pelkkiin koulutusmenoihin yhteiskunta on investoinut Suomessa noin neljännesmiljoonan. Lisäksi yritykset yleensä saastuttavat ympäristönsä ilmaa tai vettä tiukentuneista saastemääräyksistä huolimatta. Kaikesta tästä pitäisi miehittämättömän tuotannon kantaa oma yhteiskunnallinen tinkinsä.
Siis palkansaajien tuloverot ja sosiaalimaksut asteittain kokonaan pois työntekijöiltä ja yhteiskunnan verotulot perittäisiin yrityksiltä prosenttiosuutena jalostusarvosta siten, että kokonaisveromäärä pysyisi nykyisellä tasolla. Palkansaajien käteen jäävä osuus pysyisi tietysti samana.
Siten saataisiin edes jossain määrin ihmistyö kilpailukykyiseksi koneeseen nähden. Jossain hämärässä tulevaisuudessa, jolloin on siirrytty täysin mekanisoituun tuotantoon, tämäkään verotuksen painopisteen muuttaminen tuskin riittäisi.
Jossain vaiheessa tulee eteen kysymys puhtaan pääoman ja tuotantovälineen verottamisesta – tai kuten vihreät ovat ehdottaneet – energia ja saasteveron käyttöönotosta. Mikä, tai mitkä uudet verotusmuodot tullevatkin käyttöön, jo nyt olisi korkea aika siirtyä asteittain pois kehruujennyjen aikaisesta pelkästä ihmistyön verotuksesta. (s. 280)
Tämä alkaa jo muistuttaa taloustieteilijä Thomas Pikettyn kohuajatuksia kirjassa ”Pääoma 2000-luvulla”. Ne saivat klassisen taloustieteen edustajat kauhunsekaiseksi.
Tuloerojen tasaamiseksi tarvitaan Pikettyn mukaan progressiivista verotusta.
Pääoman johdon tulot nousevat samassa suhteessa kuin väki vähenee (=tuottavuuden lisäys)
Itse kehittelin verotuksen rakennemuutosta saksalaisen taloustieteilijä Hans Werner Sinnin innoittamana. Sinn oli todella harvinaisuus 90-luvun alussa kun hän esitti tätä kassavirtaverotusta. Digitalisaation aiheuttamaan verotuksen järjestelmävikaan ei ole yksikään suomalainen talousprofessori ymmärtänyt puuttua.
Professori Sinn on yritysten jalostusasteen verottamiseksi kehitellyt ajatusta ns. ”kassavirtaverotuksesta” kirjassaan: ”Tax Harmonization and Tax Competition in Europe”. Siinä verotettaisiin yrityksen sisään- ja ulosmenevän rahavirran erotusta. Tällöin digitalisaatio ei olisi pelkkä laillistettu veronkiertomahdollisuus, jolloin tuottavuushyödyt menevät pelkästään pienelle pääoma- ja sijoittajajoukolle sekä pankeille. Sieltä ne eivät ohjaudu enää kansalaisten ostovoimaksi.
Tämä jalostusarvoon perustuva vero voisi olla vielä progressiivinen siten, että pienillä yrityksillä se voisi olla alhaisempi ja suurilla yrityksillä suurempi. Silloin pienyrittäjät olisivat hieman paremmassa kilpailuasemassa eivätkä joutuisi niin nopeasti isojen yritysten ”syömiksi” (eli ostetuiksi).
Tätä samaa ideaa pitäisi käyttää nykyisessä arvonlisäverojärjestelmässä eli isoja monikansallisia yrityksiä pitäisi verottaa kovemmin. Olen kirjoittanut tällä blogilla perusteellisemmin otsikolla: ”Miksi kansanedustajat eivät puutu verotuksen järjestelmävikaan?”.
Jalostusarvon verottamista ovat ehdottaneet myös sosiaalipolitiikan asiantuntija Kati Peltola ja verojohtaja Pirkko Melender vuonna 2008 ilmestyneessä kirjassaan ”Reilu verokirja”. Siinä ehdotetaan uutta oikeudenmukaisempaa veromallia, jossa jokainen kantaa vastuunsa hyvinvoinnistamme ja ympäristöstämme voimavarojensa mukaan.
Yritysjohtajien ns. ”yritysvastuu” ja oma ”yhteiskuntavastuu” supistuu henkilökohtaiseen verotuksen ”optimointiin” eli veronkiertoon.
Paljon omaisuustuloja saaneiden suomalaisten muutoissa on viitteitä verojen välttelystä, selviää kansalaisjärjestö Finnwatchin Suuntana paratiisi –raporttista, joka tarkastelee rikkaiden maastamuuttajien omaisuustulojen ja kohdemaan verotuksen välistä yhteyttä.
Yli 50 000 euron omaisuustuloja vuodessa saavat suomalaiset ovat vuosina 2014–2018 siirtäneet asuinkirjansa esimerkiksi Sveitsiin, Portugaliin, Luxemburgiin ja Singaporeen muita useammin, Finnwatchin veroasiantuntija Saara Hietanen kertoo tiedotteessa.
Ensin rikkaitten tulot ja lopulta rikkaatkin muuttavat veroparatiiseihin ”yhteiskuntavastuun” nimissä.
Sanna Marinilla on onneksi jonkinlainen käsitys yhteiskunnan tulevasta kehityksestä mitä yritysjohtajilla ei ole. Erityisen huolestuttavaa on se, ettei edes talousprofessoreilla ole mitään käsitystä digitalisaation aiheuttamista työllisyysvaikutuksista.
Kansantaloustieteen emeritusprofessori Vesa Kanniainen kritisoi yrityksiltä yhteiskuntavastuuta perännyttä pääministeri Sanna Marinia ”populismista ja hurskaista toivomuksista”.
Marin sanoi Talouselämä-lehden haastattelussa, että nyt punnitaan, kantavatko yritykset yhteiskuntavastuuta vai eivät. Marin jatkoi, että ”emme voi valitettavasti luottaa siihen, että yritykset huolehtivat ihmisistä ja ympäristöstä”.
Kauppatieteiden tohtoriksi yritysvastuutematiikasta väitellyt Kanniainen totesi Hesarissa, että yhteiskuntavastuun rajat ovat muuttuneet. Ei riitä, että tehdas on kannattava; sen on oltava kannattavampi kuin tehtaat kilpailijamaissa.
Työpaikat säilyvät pisimpään siellä, missä pääoman tuotto on korkein. Eli kilpaillaan siitä, mikä maa suostuu vähiten hyötymään tuotannollisesta toiminnastaan. Eli kilpajuoksu ”pohjalle” (Alhaisimmat verot, pienimmät palkat, olematon sosiaaliturva jne.)
”Yritysten taloudellinen vastuu ei kuitenkaan voi sisältää vastuuta työpaikoista”. Siis aivan kuten Björn Wahlroos on todennut, yrityksen ainoa vastuu on tuottaa voittoa omistajalle. Samaa mieltä on ollut jo 90-luvulta lähtien uusliberalistinen professori Kanniainen joka elää veronmaksajien rahoilla!
Sanna Marinilla ja muillakin poliitikoilla on sentään vastuita myös työntekijöistä. Marin on nyt korokriisin aikana lapioinut rahaa yrittäjille miljoonakaupalla ja silti Kanniainen on huolissaan vain tehtaitten tuotoista ja osingonsaajista. Uusliberalistisena taloustieteilijänä hän tarjoilee työntekijöille vain keppilinjaa ja matala-palkka aloja, julkiselle sektorille palkka-alea ja poliitikoille vain lisää kapitalismia.
Kanniainen esiintyy kuvissa mielellään laskukaavojen edessä todistaakseen ”tieteellisyyttään”.
Kuitenkin käytännön laskutaito on Kanniaisella pahasti hakusessa. Klassisen taloustieteen opeilla hän on opastanut poliitikkoja luomaan työpaikkoja jo 1990-luvun alusta saakka. Uusliberalistien oppien mukaisesti pääomat vapautettiin. Sillä uskoteltiin syntyvän uusia työpaikkoja ja työttömyyden häviävän.
Massatyöttömyys tuli kuitenkin uusliberalististen oppien vastaisesti. Sen jälkeen työttömyyttä ja kapitalismia on yritetty parantaa lisäämällä kapitalismia. Poliitikotkin uskoivat näitä valheita ja lupailivat lisää työpaikkoja – onnistumatta. 90-luvun laman jälkeen ensin 300 000 (Lipponen), sitten 200 000, välillä 100 00 ja 60 000, nyt Marin hallitus enää 30 000.
Kuinka Kanniainen ”aktivoi” työttömät työnhakuun kun Työ- ja elinkeinotoimistoissa oli kesäkuun lopussa 2020 yhteensä 416 900 työtöntä työnhakijaa ja haettavana 93 000 työpaikkaa. Niistäkin n. 60 prosenttia on niitä ns. ”paskatyöpaikkoja” joilla ei enää elä.
Kaikkia avoimia työpaikkoja ei ilmoiteta TE-keskuksiin, mutta suhde on joka tapauksessa luokkaa neljä työtöntä yhtä vapaata työpaikkaa kohden. Sen lisäksi osa työttömistä ohjautuu ns. ”työvoiman ulkopuolelle”.
Tarjolla olevista töistä Suomessa enää 40 % on kokoaikaisia perinteisiä työpaikkoja.
USA näyttää tulevan kehityksen. Jo 60% tarjolla olevista työpaikoista on ns. ”paskatyöpaikkoja” joilla ei enää elä.
Köyhyyttä lisäämälläkö työllisyys paranee Kanniainen? Missä on empatia työttömille, jotka eivät ole syypäitä potkuihinsa? Helppoa on professorin viisastella yli 7 000 euron kuukausituloilla.
Uusliberalistiset taloustieteilijät, Kokoomus ja Valtiovarainministeriön virkamiehet ovat esittäneet eläkeputken eli työttömyysturvan lisäpäivien poistamisen yhdeksi keskeiseksi toimeksi työllisyyden nostamiseksi. Tiettävästi valtiovarainministeriö uskottelee putken poiston tuovan lähes 10 000 työllistä vuosikymmenen loppuun mennessä.
Putkessa olevien pelätään saavan liikaa tukea, joka ei aktivoi työnhakuun. Kun viime vuonna keskimääräinen lisäpäivillä olleiden päiväraha muunnetaan kuukausitasolle, oli keskimääräinen bruttoetuus 1 458 euroa kuukaudessa. Se on hieman enemmän kuin kaikkien ansiosidonnaista saaneiden keskietuus, joka oli 1 331 euroa kuukaudessa.
Alle 1 500 euron bruttoetuus (miinus verot) on pieni vaikkapa suomalaisten keskipalkkaan verrattuna. Se on kuitenkin selvästi enemmän kuin 724 euron työmarkkinatuki tai peruspäiväraha. Luulisi Kanniaisen laskenta-alan huippuammattilaisena ymmärtävän, että sillä ei elä ilman sosiaalitukia.
Finanssivalvonnan tilastosta ilmenee, että vuonna 2019 yli 500 päivän rajan ansiosidonnaisessa ylitti 13 000 työtöntä. Noin puolella heistä oli lisäpäiviä korkeintaan 250 eli noin vuoden verran.
Irtisanoessaan yritysjohtajat laittavat työttömät poliitikkojen murheeksi.
Jos eläkeputki lopetetaan, köyhyydestä tulee yhteiskunnalle säästöjen lisäksi kuitenkin myös muita menoja.
Sanna Marinilla on sentään jonkinlainen käsitys tulevista työllisyysmahdollisuuksista ehdottaessaan työajan lyhennystä. Jopa 30 000 uuden työpaikan tavoite on nykyisen korona-kriisin aikana epärealistinen. Siitä huolimatta Kokoomuksen ja Petteri Orvon tavoite on peräti 100 000 työpaikkaa (Mykkänen jopa 120 000). Näin epärealistiset lupaukset pitäisi viedä kuluttajavalituslautakuntaan ja kuluttajaoikeuteen.
Onneksi Marin on jo kotioloissaan tottunut siivoustöihin. Nyt politiikassa hän joutuu siivoamaan taloustieteilijöiden ammattitaidottomuuden ja näköalattomuuden jälkiä. Työsarkaa riittää, sillä rikkaitten ja lobbareiden vastustus on kova ja verolakien pitäisi olla globaaleja.
Onneksi Suomessa on edes yksi sosiaalidemokraatti, jolla on näkemystä ja uskallusta asettaa puolueelleen uusia tavoitteita.
On nykyisessä hallituksessa toinenkin ministeri, joka on pohtinut, että nykyinen verojärjestelmä ei toimi digitalisoituneessa yhteiskunnassa. Pääministeri Matti Vanhanen on vuosia sitten pohtinut jonkinlaista ”robottiveroa” blogillaan otsikolla: ”Pitäisi ajatella uusiksi”.
Muut poliitikot sitten ovat nukkuneet ymmärtämättöminä Prinsessa Ruususen unta. Vieläkään yksikään kansanedustaja ei ole uskaltanut sanoa julkisuudessa ääneen, että digitalisoituneessa yhteiskunnassa kaikille ei enää riitä markkinaehtoista työtä.
Kaikki poliitikot, puolueisiin katsomatta uskottelevat, että panostamalla digitalisaatioon luodaan uusia työpaikkoja. He ovat tyystin unohtaneet, että juuri sillä nostetaan tuottavuutta joka automaattisesti vähentää ihmistyötä. Eihän kalliisiin robotteihin ja miehittämättömiin tuotantolaitoksiiin ja tekoälypohjaisiin itsepalvelujärjestelmiin investoitaisi miljoonakaupalla, ellei työvoimassa säästettäisi.
Kun ei ole enää kysyntää eli ostovoimaa, kauppa ei käy.
Digitalisaatio on vienyt massoilta ostovoiman joten maailmankaupan kasvu on ollut olematonta vaikka maailmankaupassa puolet on yritysten sisäistä kauppaa. Sillä usein häivytetään voitot verottajalta ja ne ohjataan maihin, joissa on alhaisin verotus.
Olemme olleet koko 2000-luvun jo lähes nollasummamarkkinoilla. Digitalisaatiolla saatu tuottavuuden lisäys ei ole tuonut, eikä tule enää tuomaan, uusia kunnollisia työpaikkoja. Ei myöskään uutta ostovoimaa ja kulutuskysyntää, joka auttaisi taloutta kasvuun.
Vielä 60-luvulla Suomen talouden 10-vuoden kasvun keskiarvo oli lähes 5 prosenttia, 70-luvulla vielä lähes 4 prosenttia, 80-luvulla noin 3 prosenttia, 90-luvulla runsas 2 prosenttia, 2000-luvulla vajaa 2 prosenttia, 2010-luvulla tuskin edes 1 prosentti.
Vuoden 2002 jälkeen on ollut finanssikriisi ja nyt koronakriisi alentamassa kasvua.
Koko maailman talouden kasvutrendi on ollut myös Euroopassa ja Suomessa trendinomaisesti laskeva, koska automaatio ja digitalisaatio ovat vieneet perinteiset työpaikat ja samalla koko markkinoiden ostovoiman.
Pitemmän päälle vapaaksi päästetty kapitalismi tuhoaa oman kasvualustansa ja markkinatalous syö omaa häntäänsä. Kasvavan eriarvoisuuden seurauksena kaikkialla maailmalla kytevät kriisipesäkkeet ja ”käsittämätön populismi” Ne tulevat roihahtamaan yhä kasvaviksi ongelmiksi.
Maailma muuttuu yhä epävakaammaksi. Rikkaiden on syytä rakentaa ympärilleen yhä korkeampia sähköisiä piikkilankoja. Historiasta on riittävästi esimerkkejä kuinka kelkasta pudonneet epätoivoiset ihmiset tekevät epätoivoisia tekoja.
Suomessa ainakin 4 600 rikasta on anonut verohallitukselta verotietojensa pimittämistä. Ylitarkastaja Noora Kontron mukaan yleinen peruste on se, että ihminen on joutunut tai pelkää joutuvansa häirinnän tai uhkailun kohteeksi. ”Tai henkilö saattaa kokea esimerkiksi ahdistusta tai unettomuutta tietojensa julkistamisen johdosta.
Nyt 2020-luvun talouskasvun keskiarvo voi koronakriisin jälkeen lipsahtaa jopa miinuksen puolelle,
Siis Suomi, Eurooppa ja koko maailma ovat nyt käytännöllisesti katsoen nollasummamarkkinoilla. Kun ei ole työtä, ei ole osto- ja kulutusvoimaa, joka on taloudellisen kasvun tärkein edellytys.
Kulutusvoimaa ja kasvua on finanssikriisin jälkeen yritetty keinotekoisesti pitää yllä jatkuvalla elvytyksellä. Elvytystä taas on ylläpidetty jatkuvalla ja massiivisella velkaantumisella – saamatta kuitenkaan taloutta kasvuun. Veronmaksajien ”oikeaa rahaa” on lapioitu pankkien ja pääomasijoittajien pohjattomiin taskuihin.
Nyt Korona-kriisin aikana EU on ottanut 750 miljardin edestä uutta velkaa elvytyksen nimissä, jota jaetaan jäsenmaille avustuksina (500 mrd) ja lainoina (250 mrd).
Finanssikriisin jälkeen Euroopan keskuspankki on ”taikonut tyhjästä” kuvitteellista ”bittirahaa”, jota on jaettu pankeille 2500 miljardia euroa elvytyksen nimissä. Rahaa vastaan pankit ovat saaneet siirrettyä ongelmallisia velkapapereita EKP:lle ja sitä kautta niiden riskejä edelleen, ensin Suomen Pankille ja viime kädessä veronmaksajille.
Kukaan ei tiedä, kyetäänkö velkoja ikinä maksamaan takaisin, mutta elvytyksen nimissä ”tanssitaan niin kauan kuin musiikki soi” (aivan kuten finanssikriisissä). Uusi kriisi muhii vuorenvarmasti ja jatkuvalla velkaantumisella sitä vain siirretään tuonnemmaksi.
Raha ei enää kierrä reaalitaloudessa kuten ennen. Jos velkoja yritetään maksaa takaisin (tai jos edes kyetään), se on myrkkyä tulevalle ostovoimalle ja tulevalle kasvulle ja edelleen uusille työpaikoille.
Talouskasvu on kaiken kukkuraksi ristiriidassa ilmastotavoitteiden kanssa. Ilmastomuutosten torjumisen toimenpiteet puolestaan hävittävät myös työpaikkoja (säästöt, kierrätys, kulutuksen vähentäminen, saasteverojen aikaansaama hintojen nousu jne.).
Tästä kansantalouden kasvutrendin systemaattisesta hiipumisesta talousprofessorit ja valtamediat ovat olleet aivan hiljaa. Se aktivoi minut ottamaan tämän valtamedioiden piilottaman ongelman esille viimeisessä kirjassani: ”Kasvun loppu – ilman ostovoimaa ei ole kasvua” (VS-Kustannus 2016).
Neljä vuotta vanha kirja on vieläkin ajankohtaisempi kuin ilmestyessään. Vielä silloin ilmastomuutos ei ollut median agendalla.
Jopa valtamedia Helsingin Sanomat on yrittänyt hämärtää tätä globalisaation ikävää seurausta. Se jakoi globalisaation ilosanomaa pääkirjoituksessaan (29.9.) otsikolla: ”Marin härnää pomoja, vaikka tukee taloutta” seuraavasti:
”Vuonna 2018 saksalainen Bertelsmannin säätiö laski, että vuosina 1990–2016 Suomi oli hyötynyt globalisaatiosta kolmanneksi eniten tutkituista 42 maasta.
Suomen edellä olivat vain Saksa ja Japani. Globalisaation hyöty Suomelle oli peräti 194 miljardia euroa eli 36 664 euroa jokaista suomalaista kohti. Sillä rahalla maksetaan aika paljon hyvinvointipalveluja”.
Hesarin pääkirjoitus antaa ymmärtää, että ”tutkimus” on tieteellinen ja puolueeton. Lehti unohti kertoa, että säätiö on saksalaisen mediamiljonääri Reinhard Mohnin perheen omistaman Bertelsmann-konsernin säätiö, joka on uusliberalistinen lobbaustoimisto ja oikeistolainen ajatushautomo jonka avulla Mohnin perhe kiertää veroja.
Globalisaation hyödyt (jonka suuruudesta voi olla montaa eri mieltä) ovat kuitenkin menneet pääosin rikkaimmalle kymmenykselle.
90-luvun alkuun asti köyhätkin hyötyivät taloudellisesta kasvusta. Ei enää sen jälkeen. Rikkain prosentti on vienyt valtaosan ja rikkain promille rohmunnut eniten.
Hesarin käyttämä ilmaus: ”36 000 euroa jokaista suomalaista kohti” on paitsi väärä myös valheellinen. Vasta 90-luvun jälkeen globalisaatio ja digitalisaatio pääsivät valloilleen ja eriarvoisuus ryöpsähti kaikkialla.
Globalisaation ja digitalisaation avulla rikastuneiden suurituloisten rahoilla ei ole maksettu suomalaisten hyvinvointipalveluja – on tapahtunut vaivan päinvastoin – ne ovat huonontuneet. Suurituloiset eivät ole osallistuneet talkoisiin vaan ovat ”optimoineet” veronsa ja vieneet rahansa veroparatiiseihin ja tuotantonsa matalapalkkamaihin.
Tällaista on siis Suomen ”puolueettoman” ja ”sitoutumattoman” valtamedian ”pyrkimys totuuteen”. Voikin perustellusti kysyä, onko ”riippumattomasta” Helsingin Sanomista tullut Suomen rikkaimman miehen ja pääomistajan etäohjauksessa hänen henkilökohtainen ”trollitoimistonsa” – kuten Reinhard Mohn toimii säätiönsä kautta?
PS. Tämän kirjoituksen järjestysnumero on 74. Jos haluat perehtyä kaikkiin KU:n kirjoituksiini, ne löytyvät blogini etusivulta (viimeisimmät aivan alusta ja loput etusivun lopusta).