1960-luvun puolivälissä tutustuin ensi kerran asuntomarkkinoihin. Olin juuri päässyt armeijasta reservin vänrikkinä ja tulin toivorikkaana Helsinkiin ”kultaa vuolemaan”.

Melkein rahattomana minulla ei ollut varaa edes yksiöön vaan jouduin turvautumaan vuokrahuoneeseen erään Herttoniemeläisen perheen alivuokralaisena. Kun en heti saanut haluamaltani alalta työpaikkaa, jouduin turvautumaan apumiehen paikkaan läheisellä Herttoniemen vesitornin työmaalla.

Siihen aikaan ei ollut mitään vaikeuksia saada töitä, jos ei ollut ronkeli. Töitä oli aina tarjolla toisin kuin nyt. Nykyään vaikka olisi maisterin paperit takataskussa, ei ole mitään takeita työpaikasta – ainakaan koulutusta vastaavasta tai koulutuksen mukaisesta palkkatasosta.

Nykyisin tarjolla olevista työpaikoista noin 60 prosenttia on epätyypillisiä ns. ”paskatyöpaikkoja”, joiden palkkataso ja tuntimäärä ovat niin pieniä, että niillä ei enää elä. Kuten palvelualan nollatuntisopimuksia kaupan kassalla, ekstraajia pubissa, puhelinmyyjän tai marjanpoimijan kausityöpaikkoja.

Päästyäni viimein haluamaani mainosalan työpaikkaan, harjoittelijan palkka oli niin pieni, että puolet palkasta meni alivuokralaisasunnon vuokraan. Jotenkin sillä tuli kuitenkin toimeen vaikka tuolloin ei ollut mitään sosiaalitukia saati sitten asumistukia.

Onneksi nykyään yhteiskunta tukee nuorten asumista.

Nopeasti palkka kuitenkin nousi suunnittelutehtävien muuttuessa. Kun sittemmin avioiduin, tuli vuokra-asunnon jälkeen oman asunnon hankkiminen ajankohtaiseksi. Muutaman vuoden asuntosäästämisen jälkeen sopivan hintainen asunto löytyi silloisen uuden asuntoalueen Kontulan takametsästä.

Tuon ajan tavan mukaan toistuvat devalvaatiot, jatkuvat inflaatiot ja asuntovelkojen vähennysoikeudet helpottivat asuntovelkojen hoitamista kuin itsestään rahan arvon laskiessa.

Nyt tilanne on muuttunut aivan päinvastaiseksi. Valtio kustantaa yhä useamman kodin. Nykyinen asumistukijärjestelmä natisee, kun työssäkäyvillä ei ole varaa vuokraan siellä missä on työpaikkoja. Teollisuustyöpaikkojen kadotessa palvelualojen epätyypillisten ns. ”paskatyöpaikkojen” palkkatasolla ei enää makseta pääkaupunkiseudun huimiksi kohonneita vuokria.

Jo yli 60 prosenttia vuokralla asuvista saa asumistukea. Valtiolle lasku on jo 1,7 miljardia euroa vuodessa. Se on melkoista subventiota palvelualan työnantajille ”palkkatuen” muodossa.

Finanssikriisin jälkeen asuntotukea saaneiden määrä kasvoi ”paskatyöpaikkojen” lisääntyessä.

Asunnottomia puliukkoja ja -akkoja on ollut pääkaupunkiseudulla aina. Nyt heidän lisäkseen ovat tulleet työttömät ja syrjäytyneet. Syrjäytyneiden määrästä ei ole tarkkaa tilastotietoa, koska tilastoissa heitä ei ole olemassa. Asiaa voi kuitenkin arvioida muiden tilastojen avulla. Asunnottomia arvioidaan olevan Suomessa runsaat 7 000.

Tulottomia ihmisiä on yli 40 000. Se tarkoittaa, että he eivät saa mitään ensisijaista etuutta, kuten sairauspäivärahaa tai työttömyyspäivärahaa. Toimeentulotuen saajien määrä on kymmenkertainen heihin verrattuna.

Jossain näiden lukujen sisällä ovat myös täysin palveluiden ulkopuolella olevat ihmiset. He voivat olla esimerkiksi yksinäisiä vanhuksia, vakavasti mielenterveysongelmaisia tai päihteiden ongelmakäyttäjiä. Uutena ryhmänä syrjäytyneet nuoret.

Lähes 5 000 asunnotonta etsii yösijaa jostakin.

Nuorilla menee myös asunnottomuustilastojen valossa kaikkein kehnoimmin. Vaikka vuoden 2017 lopussa asunnottomien määrä oli yli 300 edellisvuotta pienempi, kasvoi alle 25-vuotiaiden nuorten asunnottomuus selvästi. Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus Aran selvityksen mukaan nuoria asunnottomia oli viime vuonna lähes 1 600.

Asunnottomien kanssa kunnallisista asunnoista kilpailevat nyt myös voimakkaasti lisääntyneet maahanmuuttajat ja pakolaiset, joilla ei ole mitään mahdollisuutta maksaa markkinahintaisia vuokria. Jos joukossa on naisia ja lapsia he menevät aina jonossa muiden edelle.

Vielä 2000-luvun alussa katuasunnottomuus rehotti etenkin Helsingissä, mutta myös muissa suurissa kaupungeissa. Tuhansia ihmisiä nukkui porraskäytävissä ja paikoissa, joista löytyi edes vähän suojaa.

Kun Jan Vapaavuori valittiin vuonna 2007 asuntoministeriksi, hän pyysi ”neljää viisasta miestä” ratkomaan asunnottomuutta.

Kehitettiin Asunto ensin -malli, jossa asunnottomalle tarjotaan ensin turvallinen koti. Vasta sitten ryhtyy ratkomaan heidän ongelmiaan yhdessä sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten kanssa. Monilla on päihde- ja mielenterveysongelmia sekä takanaan usein avioero, työttömyyttä tai taloudellisia vaikeuksia.

Suomi pystyi vähentämään maailmanennätysvauhdilla asunnottomuutta kymmenessä vuodessa. Lähes 10 000 ihmistä sai uudelle elämälleen raamit. Asunnottomia ei enää juuri näe kaduilla, ja neljä viidestä on pystynyt pitämään saamansa asunnon.

Asunnottomuus on puolittunut 20 vuodessa joskin paperittomat maahanmuuttajat eivät näy tilastoissa.

Keitä ovat ihmiset, jotka ovat kadonneet yhteiskunnan tutkasta ja joita ei löydy tilastoista tai rekistereistä? Etsivää lähityötä tekevän Antti Junttilan työnä on löytää heidät kaduilta ja puistoista. Jotkut katoavat kokonaan.

Vuonna 2018 Helsingin Mustavuoren ulkoilualueelta löydettiin ruumis. Poliisin mukaan vainaja oli kuollut jo edellisenä syksynä. Poliisin tutkimusten mukaan läheisen kuusen alta on löytynyt paikka, jossa nainen on mahdollisesti leiriytynyt.

Näin äärimmäiset tapaukset ovat harvinaisia. Suomessa on kuitenkin tuhansia ihmisiä, jotka ovat jääneet yksin ja muuttuneet näkymättömiksi suomalaisessa hyvinvointivaltiossa jossa yksi perusoikeus kuten asuminen on kallista.

Helsingin seudulla asuntojen hinnat ja vuokrat ovat nousseet nopeasti ja asuntopula kasvukeskuksissa vaikeuttaa työn perässä muuttamista. Asuntojen ja vuokrien hintojen noususta Osmo Soininvaaran asuntoraportista löytää muutaman mielenkiintoisen havainnon.

Asuntojen hinnat ovat nousseet vuodesta 2000 vuoteen 2017 suhteessa kuluttajahintaindeksiin koko maassa keskimäärin 42 prosenttia. Pääkaupunkiseudulla nousu on ollut 60 prosenttia, ja Helsingin keskustaa lähellä olevilla alueilla, ratikkakaupungissa, hinnat ovat nousseet selvästi nopeammin, reaalisesti peräti 80 prosenttia, Soininvaara kirjoittaa.

Pääkaupunkiseudulla työpaikkojen laatu on huonontunut mutta asunnot kallistuneet.

Selvityksen mukaan vuokrat ovat kuitenkin vuodesta 2011 lähtien nousseet vielä selvästi asuntojen hintoja nopeammin. ”Tuona aikana pääkaupunkiseudulla kaikkien asuntojen hinnat ovat nousseet reaalisesti 7,4 prosenttia, mutta vuokrat peräti 18 prosenttia.” Soininvaara muistuttaa, että teoriassa korkotason laskiessa vuokrien pitäisi nousta asuntojen hintoja hitaammin.

Soininvaara pohtii myös Hitas- ja Ara-asuntojen ja hintasäännellyn asuntopolitiikan ongelmia. ”Helsingissä on päädytty kahden asuntopolitiikan välitilaan, jossa neljännes asukkaista asuu taloudellisesti turvatusti Ara- tai Hitas-asunnoissa ja loput markkinaehtoisesti.”

Tämä saattaa Soininvaaran mukaan erityisen ongelmalliseen tilanteeseen ne pienituloiset, jotka eivät ole onnistuneet pääsemään mukaan tuohon onnekkaaseen neljännekseen.

1990-luvulla tuettiin omistusasumista nyt kaikki rahat menevät asumistukiin.

Miksi sitten asuminen on niin kallista? Siihen on monia syitä mutta yksi tärkeimmistä liittyy kapitalismiksi muuttuneeseen markkinatalouden luonteeseen. Kun poliitikot ovat vapauttaneet globaalit pääomamarkkinat, se etsii koko ajan hyviä ja entistä parempia sijoituskohteita. Rikkaille on tullut ongelma kun eivät enää tiedä mihin rahansa sijoittaisivat.

Finanssikriisin jälkeen maailman talouskasvu ja korkotaso on matanut lähes nollan tuntumassa jo 10 vuoden ajan. Korona-kriisi ei ole parantanut tilannetta. Sijoittajat joutuvat pitämään miljooniaan negatiivisella korolla pankissa joten sielläkään ei voi pitää rahoja. Pääoma etsii epätoivoisesti uusia sijoituskohteita.

Perinteiset pörssikurssit ovat ennätyslukemissa, vaikka talous on matanut matalasuhdanteessa. Ne ovat jo niin korkealla, että romahdus on vain nurkan takana. Suomen pörssin arvosta yli puolet on jo ulkomaisten sijoittajien omistuksessa ja määräysvallassa.

Siksi miljardöörit ja pääomasijoittajat etsivät reaaliomaisuutta kuten kiinteistöjä ja maaomaisuutta. Melkein kaikki isojen kaupunkien kauppakeskukset ja Helsingin arvokiinteistöt ovat jo pääomasijoittajien omistuksessa.

Rikkaat ovat haalineet jo pankkien ja yritysten omaisuudet ja nyt on vuorossa valtioiden ja kansalaisten kiinteistöt.

Kaikki kelpaa vapaaksi päästetyssä globalisoituneessa maailmassa. Afrikasta, Etelä-Amerikasta ja Australiasta on ostettu valtavia maa-alueita teolliseen automatisoituun ruokatuotantoon ja paikalliset asukkaat on siirretty valtaviin köyhien peltigettoihin kaupunkien liepeille.

Satamat, tiet, rautatiet, voimalaitokset ja lentokentätkin kelpaavat sijoittajille kun rahalle ei enää löydy tuotannollista investointikohdetta. Yksityistämisvimmassa jopa sairaalat, vanhainkodit ja lasten päiväkodit kelpaavat keinottelun välineiksi.

Digitalisaatio, tekoäly ja tietokonepohjainen itsepalvelu on kasvattanut syrjäytyneiden ja ostovoimattomien armeijaa, joten investoinnit tuotantoon eivät enää kannata kun ostovoima ja kysyntä on hiipunut markkinoilta. Rikkaille keskittyneille valtaville rahavirroille ei löydy enää järkevää käyttöä investointeihin.

Rikkaat ovat alkaneet käyttää tavallisen kansalaisen hädänalaista tilannetta sumeilematta hyväkseen. Rikkaiden suomalaisten teollisuussukujen perilliset ovat myyneet tehdasomistuksensa ulkomaisille sijoittajille ja ryhtyneet pääomasijoittajiksi.

Uusi ”innovaatio” ja ”mahdollisuus” heille on siirtyä yksityiseen asuntobisnekseen, jossa liikkuu isot rahat. Se on varma sijoituskohde, koska pohjoisilla leveyspiireillä ihmisellä on pakko olla jokin suoja kylmyyttä vastaan. Sijoitusasunnot ovat olleet rajussa kasvussa.

Sijoitusasuntojen määrä kasvanut mutta yhteiskunnan tukema asuntotuotanto pienentynyt.

Hypon pääekonomisti Juhana Brotherus laski (HS 8.7. 2018), että yksittäisten sijoittajien ottamat sijoitusasuntolainat ovat 10 vuodessa kasvaneet alle kahdesta miljardista lähes seitsemään miljardiin euroon.

Brotherus muistuttaa, että jos otetaan huomioon myös kotitaloussijoittajien vastuulla olevat taloyhtiölainat, päästään yhteensä 10 miljardiin euroon. Se tarkoittaa, että finanssikriisin jälkeen tavallisten suomalaisten ottama velka sijoitusasuntoihin on viisinkertaistunut.

Yhä useampi suomalainen sijoittaa asuntoihin. PTT on lukenut verottajan tilastoja, joiden mukaan vuonna 2006 vuokratuloja sai Suomessa 241 391 ihmistä. Vuonna 2016 luku oli yli 317 852. Uusia sijoittajia oli siis tullut kymmenessä vuodessa yli 76 000.

Sijoittajat ovat keksineet myös toisen ”innovaation” asuntorakentamisen ja sijoitusasuntojensa myynnin kiihdyttämiseksi ja ostajan harhauttamiseksi. Innovaation nimi on ”yhtiölainat” jolla saadaan myyntihinta näyttämään alhaisemmalta.

Jopa Vuokraturvan hallituksen puheenjohtaja Timo Metsola on kritisoinut tätä uutta ”innovaatiota”. Metsola pitää uusien kerrostaloasuntojen myynnissä yleistynyttä suurta yhtiölainaosuutta venäläisenä rulettina, joka uhkaa romuttaa asunto-osakeyhtiöiden vakaan luottoaseman.

Lisäksi Metsolan mielestä asunto-osakkeita sijoitusmielessä ostaneet saavat turhan anteliaan veroedun, jos taloyhtiö tulouttaa lyhennykset kirjanpidossaan. Asuntosijoittajana Metsola kertoo itse aikoinaan keksineensä sijoittajalle edullisen mallin ja edistäneensä sen yleistymistä.

Uusimmassa kirjoituksessaan hän katuu asiaa, koska katsoo sen muuttuneen ”ilmestyskirjan pedoksi”. Hän päättää kirjoituksensa vihjaamalla, että tämä porsaanreikä kannattaisi ehkä tukkia.

Asuntolainat ovat nyt sijoittajien uusi ”innovaatio” ja velat jatkavat kasvuaan.

Asumisen hinta on aina poliittinen valinta. Ilman asuntoa ei pärjää kukaan, ja asumismenojen osuus kaikista menoista on kasvanut suhteellisesti eniten. Asumiseen ja asuntopolitiikkaan liittyy myös paljon toiveita, toisaalta myös ahneutta ja itsekkyyttä.

Joidenkin kokoomuslaisten edun mukaista on vahvistaa käsitystä, ettei nousukiidossa oleville asumiskustannuksille voi mitään. Paljon voidaan tehdä, mikäli päättäjillä riittää uskallusta ja innovatiivisuutta.

Uusien asuntojen hinnat ovat karanneet käsistä pääkaupunkiseudulla. Muuallakin Suomessa ne ovat suorastaan räjähtäneet kasvuun. Rakennuslehden selvityksen mukaan uudet kerros- ja rivitaloasunnot kallistuivat muualla maassa paljon enemmän kuin pääkaupunkiseudulla.

Uusi asunto maksoi vuosikymmenen alussa muualla maassa vain 54,9 prosenttia pääkaupunkiseudulla sijaitsevan uuden asunnon hinnasta. Viime lokakuuhun mennessä muun maan hinta oli kiivennyt jo 70,6 prosenttiin pääkaupunkiseudun hinnasta.

Uusi asunto maksaa pääkaupunkiseudulla keskimäärin 5 883 euroa neliöltä, kun muualla hinta on keskimäärin 4 152 euroa.

Pääkaupunkiseudun hintojen nousu on keskittynyt viime aikoihin. Vuodessa asunnot ovat kallistuneet kahdeksan prosenttia, kun viiden vuoden nousu on vain kymmenen prosenttia.

Korkotason ja inflaation alhaisuudesta huolimatta uusien asuntojen hinnat vain kohoavat.

Käytettyjen asuntojen hinnat ovat nousseet pääkaupunkiseudulla uudistuotannon tahdissa, mutta muualla maassa hintaero uusien ja käytettyjen asuntojen välillä on revennyt leveäksi.

Pääkaupunkiseudulla huhtikuun 2017 tilanteen mukaan uudet asunnot ovat kallistuneet 2010-luvulla 17,8 prosenttia ja käytetyt hieman enemmän, 19,3 prosenttia. Vanha asunto maksaa 64,3 prosenttia uuden hinnasta (63,5 prosenttia vuonna 2010). Muualla maassa tapahtunut kehitys eroaa rajusti pääkaupunkiseudun tilanteesta.

Vuoden 2018 tietojen mukaan käytetty asunto maksaa keskimäärin vain 44,8 prosenttia uuden asunnon hinnasta. Muutos on iso, sillä tämän vuosikymmenen alussa käytetty asunto maksoi 62,3 prosenttia uuden asunnon hinnasta.

Uusien asuntojen raju kallistuminen on keskeinen syy hintakuilun repeämiseen uusien ja käytettyjen asuntojen välillä pääkaupunkiseudun ulkopuolella.

Palvelualan ”paskatyöpaikat” syntyvät kasvukeskuksiin kun teolliset työpaikat katoavat muualta maasta.

Asumisen hinnasta on tulla syöpä, joka pakottaa ihmiset velkavankeuteen tai kiskurivuokrien maksajiksi. Yhteiskunta käyttää asumisen tukemiseen yli kaksi miljardia euroa.

Ylihinnoittelun annetaan jostain syystä tapahtua, ja on heittäydytty voimattomiksi ongelman edessä. On uskoteltu markkinavoimien kykyyn hoitaa ylihinnoittelu pois. Markkinavoimat eivät tätä hoida, koska taustalta löytyvät ylihinnoista hyötyvät kokoomuslaiset tahot.

Laina-ajat ovat pidentyneet, ja korkotaso on ollut matalalla, mutta asuntojen hinnat ovat hilautuneet ylös. Asumisesta maksetaan suhteellisesti suurempi osuus tuloista kuin ennen, mutta asunnon kokonaishinta on noussut jyrkästi. Etu, joka kansalaisten olisi pitänyt saada pidentyneistä maksuajoista ja matalista koroista, onkin siirretty muutamien taskuihin. Se raha on pois kulutuksesta ja ostovoimasta.

Aikaisempina aikoina fiksut työnantajatkin ymmärsivät rakentaa ja samalla sijoittaa kiinteistöihin tarjoten työntekijöilleen kohtuuhintaisia asuntoja. Nyt haetaan pikavoittoja vaatien samalla, että yhteiskunnan pitää järjestää halpoja asuntoja pienipalkkaisille työntekijöille.

Maksukykyisiltä rahastetaan ostovoima kaupunkien keskustan ylihintaisilla asunnoilla, ja pienipalkkaisten asumiskustannukset maksetaan porukalla asumistuen ja sosiaalisen asuntotuotannon kautta.

Sosiaalisessa hyvinvointivaltiossa asunto on useimmiten ihmisarvon mitta. Oma pysyvä asunto antaa turvan sekä samat oikeudet ja velvollisuudet kuin mitä muillakin kansalaisilla on.

Köyhyysrajalla elävillä kansalaisilla asuntokustannukset ovat kuitenkin kaikkein kriittisimpiä. Pienellä budjetilla elävän kulutus kohdistuu asioihin, jotka ovat 2000-luvulla kallistuneet virallista inflaatiota enemmän, analysoi aktuaari Olli Savela. Raskaimmin köyhien kukkaroa on kurittanut vuokralla asuminen.

Erityisesti vuokrat ovat kasvaneet inflaatiota nopeammin.

Suurin poikkeama pienillä tuloilla elävien viitebudjetissa oli vuokra­menoissa, joiden osuus oli esimerkki­talouksilla 34,9 prosenttia kaikista kulutus­menoista, kun osuus kuluttaja­hintaindeksissä oli 7,6 prosenttia vuonna 2013. Kaikkien kohtuu­budjetilla elävien oletettiin asuvan vuokralla.

Pienituloisten asumismenoja on yritetty helpottaa asumistuilla. Asumistuet ovat olleet selvässä kasvussa viimeiset kymmenen vuotta. Asumistukia maksetaan eniten nuorille, yksinhuoltajille ja nuorille lapsi­perheille.

Vuonna 2017 kotitaloudet saivat 1 261 miljoonaa euroa yleistä asumis­tukea, mistä97 prosenttia kohdistui vuokralaisille. Asumisen tukijärjestelmä ja sen vaikutukset kotitalouksille ovat muuttuneet merkittävästi viime vuosi­kymmeninä.

Asumisen tuet voidaan jakaa suoriin ja epäsuoriin tukiin ja niillä voidaan tukea asuntojen hankintaa tai tarjontaa. Asumisen tuet kohdistuvat eri tavoin omistus- ja vuokra-asukkaille ja esimerkiksi eri tulotasoilla oleville tai eri-ikäisille talouksille.

Kun vertaillaan kotitalouksien asumis­menoja alentavan tuen jakautumista ja sen muutoksia 1990-luvun alussa ja viime vuosina niin melkoisia muutoksia on tapahtunut.

Helsingin asunnon neliöhinnat ovat ihan omassa hintaluokassaan maksukykyyn nähden.

Asuntojen kysyntätuista merkittävimpiä ovat asumistuet. Kela tukee lähinnä pieni­tuloisten vuokralaisten asumista yleisellä ja eläkeläisten asumistuella. Vuodesta 2015 lähtien yleisen asumistuen myöntäminen perustuu vain kokonais­vuokraan, ruokakunnan kokoon ja asunnon sijaintiin.

Vuoteen 2017 asti tuettiin opiskelijoiden asumista erillisen asumislisän muodossa, mutta nykyisin opiskelijatkin ovat yleisen asumistuen pirissä. Lisäksi pienituloiset voivat saada tukea asumiseensa toimeentulo­tukena mikäli asumistuki ei kata asumismenoja.

Etenkin yleisen asumistuen määrä on viime vuosina kasvanut selvästi. Asumistuen määrä alkoi kasvaa erityisesti finanssi­kriisin jälkeen. Kun vuonna 2008 maksettiin yleistä asumistukea 428 miljoonaa euroa, vuonna 2017 kotitaloudet saivat sitä 1 261 miljoonaa euroa, mistä 97 prosenttia kohdistui vuokralaisille.

Pienituloisten asumismenot ovat korkeampia vain Isossa-Britanniassa.

Tuensaajien lukumäärä kasvoi samana aikana 139 000 ruokakunnasta 381 500 ruokakuntaan. Eläkeläisten asumistukea maksettiin 581 miljoonaa euroa ja opiskelijoiden asumislisää 146 miljoonaa euroa vuonna 2017 (Kela 2018). Sotilas­avustuksen asumistukiosuus oli 15,5 miljoonaa euroa. Toimeentulo­tukena korvattujen asumis­menojen määräksi on arvioitu 300 miljoonaa euroa vuonna 2015.

Pienituloisten vuokralla asuvien asuntokustannukset ovat huomattavasti suuremmat kuin omistusasunnoissa asuvilla. Se puolestaan on lisännyt varallisuuseroja.

Asumisen muoto on Suomessa jakautunut pitkälti tuloluokkien mukaan. Pienituloisin viidennes kotitalouksista asuu pääosin vuokralla. Tulojen kasvaessa lisääntyy myös omistusasuminen. Suurituloisimmasta viidenneksestä harvempi kuin joka kymmenes asuu vuokralla.

Asuntojen omistajat ovat voineet nauttia kotiensa verottomista myyntivoitoista, asuntotulon verottomuudesta ja lainakorkojen vähentämismahdollisuudesta.

Omistusasujien asumiskustannukset ovat olleet vuodesta 2008 alkaen laskusuunnassa. Sen sijaan vuokra-asujien asumiskustannukset ovat kohonneet lähes koko vuosituhannen ajan aivan viime vuosiin asti.

Erot omistusasujien ja vuokra-asujien varallisuudessa ovat huomattavat. Vuonna 2016 velattomassa omistusasunnossa asuvien kotitalouksien nettovarallisuuden mediaani oli lähes 250 000 euroa. Asuntovelallisilla omistusasuvilla kotitalouksilla nettovarallisuus oli hieman yli 100 000 euroa ja vuokralla asuvilla kotitalouksilla hieman alle 2 500 euroa.

Palkkojen osuus kansantulosta pienentynyt kaikissa kehittyneissä maissa.

Varallisuuserot ovat kasvaneet myös sen jälkeen kun varakkaat kokoomuslaiset alkoivat keinottelun yhteiskunnan tukemilla asuntomarkkinoilla.

Asuntokriisin helpottajaksi luotua järjestelmää käytetään entistä enemmän hyväksi. Hesari kävi läpi Helsingin hitas-asuntojen omistusrekisterin. Noin seitsemän­sataa asuntoa on tällaisten moniomistajien hallussa.

Esimerkiksi pienen yrityksen toimitusjohtaja hankki joku vuosi sitten Helsingistä kymmenen hitas-asuntoa. Hänen verotettavat tulonsa ovat yli 100 000 euroa. Hän omistaa kymmenen hitas-asuntoa. Nuo asunnot ovat valmistuneet 20 viime vuoden aikana. Asunnot sijaitsevat halutuilla paikoilla. HS:n tietojen mukaan toimitusjohtaja on hankkinut ne yhtä lukuun ottamatta viimeisten seitsemän vuoden aikana.

Useamman hitas-asunnon omistaminen on yleistynyt viime vuosina. Sen osoittavat HS:n Helsingin kaupungilta saamat vuosien 2019 ja 2012 hitas-rekisterit. Tämän vuoden rekisterissä useamman kuin yhden hitas-asunnon omistavia henkilöitä tai perheitä on noin 330.

Seitsemän vuotta sitten vastaava luku oli HS:n selvityksessä 160. Luvut eivät ole täysin verrannollisia, mutta selvää on, että hitas-haalijoiden määrä on lisääntynyt. Samassa ajassa hitas-sääntelyn piirissä olevien asuntojen määrä on vähentynyt noin neljänneksellä.

Rekisterin tietojen mukaan ylivoimaisesti suurin osa käyttää järjestelmää kuten on alun perin tarkoitettu. Yhden hitas-asunnon omistavia henkilöitä tai perheitä on rekisterissä noin 13 000. Useamman kuin yhden hitas-asunnon omistajilla eli keinottelijoilla on hallussaan yhteensä runsaat 700 hitas-asuntoa.

1970-luvulla luodun Hitas-järjestelmän tavoitteena oli vastata asuntopoliittisiin haasteisiin, joista yksi oli omistusasuntojen rajusti nousseet hinnat. Tavallisilla pieni- ja keskituloisilla palkansaajilla ei usein ollut enää varaa omaan asuntoon Helsingissä. Samat ongelmat koskevat monia palkansaajia edelleen.

Se, että hyvätuloiset ihmiset omistavat useampia hitas-asuntoja ei kuitenkaan ole millään tavalla luvatonta tai laitonta järjestelmän porsaanreiästä johtuen. Järjestelmän hengen vastaisena ilmiötä sen sijaan voidaan pitää. Hitas-järjestelmän tarkoituksena on, että asunto ostettaisiin omaksi tai perheenjäsenten kodiksi.

Sosiaalisen asuntotuotannon alueellakin esiintyy ”kokoomus-henkistä yrittäjyyttä”.

Nyt suomalaisten keinottelijoitten lisäksi markkinoille ovat tulleet myös ulkomaiset asuntokeinottelijat. Helsingin Etelärannassa pitää majaansa vain kaksi vuotta vanha yritys, joka on hankkinut jo lähes 5 000 asuntoa Suomesta.

Ulkomaisten asuntosijoittajien tulo Suomen markkinoille alkoi aiempaa voimakkaammin pari vuotta sitten, eikä miljardiluokkaan nousseelle sijoittamiselle näy loppua. Syrjäseutujen asunnotkin kelpaavat.

Olo Asuntojen kaupallinen johtaja Sami Haverinen esittelee yrityksen toimintaa Helsingin Etelärannassa. Vasta loppuvuodesta 2017 perustettu yritys on kasvanut pikavauhtia isoksi asuntosijoittajaksi.

Se omistaa hieman yli 4 600 asuntoa, ja luvusta puuttuu vielä 248 asuntoa Kuopiosta, jotka odottavat luovuttamista. Asuntoneliöitä yhtiö on ostanut yhteensä noin 260 000.

Suomalaisesta nimestään huolimatta Olo Asunnot omistaa brittiläinen Round Hill Capital -yhtiö. Olo Asunnot ehti tosin olla amerikkalaisessakin omistuksessa ennen kuin Avant Capital Partners myi sen briteille toukokuussa 2018. Kaupassa siirtyi 3 263 asuntoa, mukana muun muassa Kojamolta vuoden 2017 alussa ostetut reilut 1 300 asuntoa.

Olo Asunnot on kuvaava esimerkki ulkomaisten sijoittajien tulosta voimalla Suomen asuntomarkkinoille. Jo vuonna 2016 ulkomaille myytiin Newsecin tietojen mukaan noin 4 000 asuntoa, mutta seuraava vuosi oli hiljaisempi. Vuosina 2018- 2019 tehtiin kaupat yli 9 000 asunnosta.

Ulkomaiset asuntosijoitukset ovatkin kasvaneet rajusti. Newsecin ja JLL:n tietojen perusteella voi arvioida, että ulkomaisia asuntosijoituksia on Suomessa jo noin kahden miljardin euron arvosta. Asuntomäärä on valistuneen arvion mukaan noin 16 000–17 000.

Kiinteistöpalveluyritys JLL:n tutkimusjohtaja Tero Lehtonen on Mustosen kanssa samoilla linjoilla. ”Kauppojen tahti on jatkunut kiivaana, eikä trendi ole muuttunut. Kansainvälisten sijoittajien pääomaa olisi tulossa, jos vain löytyy ostettavaa.

Ulkomaisia asuntosijoituksia selittää luottamus Suomen yhteiskuntaan ja talouteen. He luottavat siihen, että jos Pankit ja yritykset joutuvat vaikeuksiin niin poliitikot rientävät aina apuun veronmaksajien rahoilla yhteiskunnan piikkiin.

Sitäkin tärkeämpi tekijä on kuitenkin asunnoista saatava tuotto. Se on Mustosen mukaan kilpailukykyisellä tasolla, mikä tarkoittaa parhaissa kohteissa vähän päälle 3 prosentin tuottoa. Nollakorkojen olosuhteissa kulta ja kiinteistöt ovat valikoituneet käytännössä ainoiksi sijoituskohteiksi. Kova kysyntä on laskenut kiinteistöjen tuottovaatimuksia.

Nykyisillä palkkatasoilla yhä harvemmalla on varaa omistusasuntoon.

Kokoomuslaisen ”kilpailukyky-propagandan” seurauksena rikkaiden ja yritysten osuus verokertymistä pienenee koko ajan ja kriisien maksajiksi laitetaan aina pieni- ja keskituloiset palkansaajat. Tuotot pitää saada vaikka asuntokeinottelusta. Hintasäännöstely on sijoittajille myrkkyä.

Monella kansalaisella menee yli puolet tuloista asumiseen. Yli puolet suomalaisista maksaa asumisesta kohtuuttomasti.

Peräti 70 prosenttia suomalaisista pitää kohtuullisena asumisen hintana enintään 30:tä prosenttia nettotuloista. Tämä käy ilmi vuonna 2018 julkistetusta rakennusyhtiö Bonavan kyselytutkimuksesta, jonka laatimiseen osallistui myös vuokra-asumista tuntevia järjestöjä kuten Vuokralaiset ry.

Vastaajilta kysyttiin myös, kuinka paljon he maksavat asumisestaan. Jopa viidennes joutuu käyttämään asumiseen nettotuloistaan 50 prosenttia tai enemmän. Varsinkin pienituloisille asuntomarkkinat ovat kohtuuttomat, Vuokralaiset ry:n järjestö- ja koulutuspäällikkö Pia Lohikoski sanoo. Vuokralaiset muistuttaa siitä, että kyse ei ole yksilön ongelmasta vaan yhteiskunnallisesta kysymyksestä.

Ongelmana vuokra-asumisessa Lohikoski pitää muun muassa sitä, että vapaarahoitteisten asuntojen vuokramarkkinoilla ei edellytetä läpinäkyvyyttä samalla lailla kuin ARA-rahoitteisilla vuokramarkkinoilla, joilla puhutaan omakustannusvuokrasta.

Olisi reilua tietää myös vapaarahoitteisista vuokra-asunnoista, mikä on omistajan saama todellinen tuotto ja mikä olisi kohtuullinen tuotto, Lohikoski sanoo.

Hän ei täysin usko kokoomuksen väitteeseen, jonka mukaan säännöstelyn loputtua 1995 vapaarahoitteisilta vuokramarkkinoilta olisi tullut tarjolle lisää kohtuuhintaisempia vuokra-asuntoja.

Meidän näkökulmastamme näin ei käynyt. Kävi päinvastoin, vuokrataso on noussut kohtuuttomasti. Siksi olisi vakavasti harkittava korotuskattoa lakiin, Lohikoski sanoo.  Näin vuokralaisilla olisi mahdollisuus ennakoida asumismenojen kustannuksia.

Kun liian suuri osuus tuloista menee vuokriin, jolloin kulutukseen (talouden kasvuun=ostovoimaan) jää vähemmän rahaa.

Lohikoski toteaa Suomen vuokramarkkinoiden olevan erityisen vapaat eurooppalaisessa vertailussa. Samaan aikaan, kun asumisen hinta on noussut, pääministeri Juha Sipilän (kesk.) hallitus leikkasi asumistukia.Asumistuki kattaa enintään 80 prosenttia kohtuullisista asumismenoista.

Raja kohtuullisina pidettävistä asumismenoista on paljon alhaisempi kuin todellinen vuokrataso monella paikkakunnalla, ja moni joutuu täydentämään loppuosaa toimeentulotukea hakemalla. Asumistuki riittää aiempaa harvemmalla.

Suomessa joka kuudes kuuluu talouteen, joka saa asumistukea. Kelan maksamien asumistukien piirissä oli 2017 lopussa lähes 863 000 henkilöä, 16 prosenttia väestöstä.

Tämä koskee erityisesti osaa työttömistä, mutta asumistuen saajia on enemmän kuin työttömiä. Sitä maksetaan myös monille pienipalkkaisille työssäkäyville, Lohikoski korostaa. Hän pohtii, mitä muuta asumistukeen käytettävillä miljardeilla voisi tehdä.

Vähäiset uudet palvelualan ”paskatyöpaikat” syntyvät kasvukeskuksiin.

Vuokrien korotukset kielivät ahneudesta ja työttömyyden hyväksikäytöstä. Pienituloisilla vuokralaisilla ei usein ole muuta vaihtoehtoa kuin suostua korotuksiin. Heillä ei ole mahdollisuutta säästää omistusasuntoon.

Viime vuosina ovat yleistyneet vuokrasopimukset, joissa vuokran korotusperusteeksi on sovittu elinkustannusindeksin lisäksi esimerkiksi kolme prosenttia. Vielä 15 vuotta sitten tällainen ehto oli poikkeuksel­linen.

Kolme prosenttia kuulostaa pieneltä, mutta kymmenessä vuodessa se tekee paljon. Minkä tahansa muun hyödykkeen kohdalla vastaavat vuosittaiset hinnankorotukset kuulostaisivat todella röyhkeiltä ja ahneilta. On toki hyväksyttävää korottaa vuokraa. Kohtuulliselta kuulostaisi pelkkä indeksisidonnaisuus tai pelkkä kiinteä korotus.

Yleishyödyllisiä vuokranantajiakaan ei enää juuri ole, vaan ne ovat muuttuneet edellä mainittuja korotus­ehtoja käyttäviksi sijoittajiksi.

Ongelma on yhteiskunnallinen. Yli 60 prosenttia vuokralla asuvista saa asumistukea, jonka määrä on prosentuaalinen osuus vuokrasta. Kun vuokria nostetaan inflaatiota nopeammin, se on merkittävä tulonsiirto veronmaksajilta vuokranantajille.

Suomessa vuokrasopimusten säätely on olematonta. Monessa Euroopan maassa ei todellakaan olisi mahdollista irtisanoa vuokrasuhdetta kolmen kuukauden irtisanomisajalla, jos vuokralainen ei suostuisi vuokrankorotukseen. Tilanne olisi indeksiehdon osalta korjattavissa helposti. Ylimääräisiä prosentteja ei tulisi sallia.

Suomessa vuokranantajat ovat EU-maiden ahneimpia.

Suomessa vuokralla asuvien asumismeno-osuus on tuoreen selvityksen mukaan kaikkien OECD-maiden korkein, noin 32 prosenttia käytettävissä olevista tuloista. Asuntovelkaansa maksavilla asumismenoihin menee vain 15 prosenttia tuloista. Tilastoissa erottuvat pienituloiset vuokralaiset, jotka maksavat markkinahintaista vuokraa.

Suomessa yksityisellä vuokrasektorilla asuvista pienituloisista kotitalouksista liki puolet käytti yli 40 prosenttia tuloistaan asumiseen vuonna 2018. Nuo asumismenot tilastoidaan siis kohtuuttoman korkeiksi. Osuuden ylittää vertailumaista vain Iso-Britannia.

Pääomasijoittajat ovat keskittyneet ”riistämään” vuokramarkkinoilla pienituloisia palvelualan matalapalkkaisia työntekijöitä joilta he ovat ensin automaation, robotiikan, tekoälyn avulla vieneet tehdastyön parempipalkkaiset työpaikat tai siirtäneet tuotannon matalapalkkamaihin orjatyöksi parempien tuotto-odotusten ja osinkojen mahdollistamiseksi.

Tällainen näky katukuvassa on yhä yleisempää EU:n suurkaupunkien kaduilla.

Asuntobisnes alkaa muistuttaa pikavippiyhtiöiden toimintaa, jossa riiston ja parempien tuotto-odotusten kohteeksi on laitettu yhteiskunnan kaikkein heikko-osaisimmat ja haavoittuvimmat kansalaiset. Vapaan yrittämisen ja kapitalismin ideologian nimissä.

 

PS. Tämän kirjoituksen järjestysnumero on 80. Jos haluat perehtyä kaikkiin KU:n kirjoituksiini, ne löytyvät blogini etusivulta (viimeisimmät aivan alusta ja loput etusivun lopusta).