Yllä oleva otsikko herättää oikeistolaisissa lukijoissa taatusti paheksuntaa. Ainakin kaikki ekonomistit hieraisevat silmiään ja puistavat päätään. ”Taas joku vastuuton populisti on päässyt irti laukomaan älyttömyyksiä”, he varmaan tuumivat.

Sehän on aivan päinvastoin, mitä on tapahtunut kehittyneissä maissa koko teollistumisen kehittymisen aikakautena. Suomenkin hyvinvointi on saavutettu siirryttäessä agraariyhteiskunnasta teollisuus- ja palveluyhteiskuntaan.

Kaikki ekonomistit, työelämän tutkijat, ja poliitikot aina Vasemmistoliittoa myöten vannovat nykyään digitalisaation nimeen sekä kasvun että uusien työpaikkojen saamiseksi. Sitä toistetaan ministeri Mika Lintilän johdolla kuin uskonnollista mantraa eikä kukaan uskalla asettaa sitä kyseenalaiseksi.

Samaa tuottavuusmantraa on esittänyt professori Matti Pohjola jo yli 30 vuotta. Muutamia muitakin ekonomisteja voin mainita: Aki Kangasharju, Mika Maliranta, Vesa Kanniainen, Pertti Haaparanta, Sixten Korkman, Roope Uusitalo, Juha Tervala jne. Ekonomistien lisäksi tuottavuusmantraa ovat toistaneet esimerkiksi Suomen Pankin Olli Rehn, Mikko Spolander, Erkki Liikanen (ent.), Valtionvarainministeriön Martti Hetemäki (ent.), Markus Sovala, Sitran Jyrki Katainen, VTT:n Antti Vasara jne. eli lähes kaikki merkittävimmät päättäjät.

90-luvulle asti köyhätkin hyötyivät tuottavuuden kasvusta

Ilman tulonsiirtoja tulokymmenysten tuloerot olisivat vieläkin suuremmat.

 

Kansalaiset hyötyivät teknologian ja digitalisaation avulla saadusta tuottavuuden kasvusta aina 1990-luvulle asti. Sen jälkeen tuottavuushyödyt ovat valuneet vain digitaalisten tuotantojärjestelmien omistajille. Vasta 90-luvulla tietokoneet, automaatio, robotit (eli ns. digitalisaatio) tulivat tuotannon ja tuottavuuden lisäämisen ”avuksi” tuotantoelämälle.

Näillä teknologisilla ”innovaatioilla” lisättiin rutkasti tuottavuutta. Seurauksena maailmanlaajuinen massatyöttömyys, jonka selätystä poliitikot ja ekonomistit ovat yrittäneet jo 30 vuoden ajan – onnistumatta. Sitä ennen kirjoitin varoitukseksi myös ensimmäisen kirjani: ”Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä” (Tammi 1989). Sen esipuheessa kirjoitin seuraavasti:

”Kukaan meistä ei ole voinut välttyä siltä huomiolta, että teknologia muovaa elämäämme yhä enemmän. Siksi ihmetyttääkin että teknologiakeskustelu maassamme on ollut suhteellisen vaimeata.

Teknologian puolestapuhujina ovat pääasiassa olleet tuotantoelämän ja itse tekniikan edustajat. Hehän ajattelevat asioita yleensä liiketaloudellisesti, yrityskeskeisesti ja lyhyellä aikajänteellä. Elektroniikka ja automaatio on heille uusi, entistä tehokkaampi tapa säästää kustannuksia. Siitähän heille maksetaan”. (s.7)

Tätä kirjaa voit tilata ilmaiseksi PDF -version osoitteesta: ari.ojapelto@taloverkot.fi Siitä voit varmistua, että tulevaisuutta on myös osattu ennakoida Suomessa.

Kirjan pääsanoma oli, että massatyöttömyys on tullut jäädäkseen ja täystyöllisyys ei enää koskaan palaa. Siinä kirjoitettiin myös kansalaispalkasta sekä Sanna Marinin ehdottamasta kuuden tunnin työajasta ilman että palkkoja pienennettäisiin.

Kirjassa otettiin jo tuolloin esille verotuksen ”järjestelmävika” jossa verotusta pitäisi siirtää yhä pienenevästä ihmistyön verottamisesta tuotannon jalostusarvon (kassavirtaverotuksen) verottamiseen riippumatta siitä tekeekö työn ihminen vai kone.

1980-luvun lopun noususuhdanteessa kirja oli kuin ”huuto tuuleen” eikä juuri kukaan lotkauttanut korviaan moisesta tulevaisuusvisiosta.

Koko 90-luvun jatkoin sinnikkäästi kirjoittamista teknologisesta työttömyydestä jota varsinkin taloustieteilijät ylimielisesti paheksuivat. Medioissa sain vielä tuolloin kohtalaisesti tilaa, koska ennustuksiani voitiin pitää vain ”linkolalaisena hörhöilynä”.

Otan tähän malliksi yhden kirjan tiivistelmän 17 vuoden takaa, joka on kirjan todentunutta pääsanomaa ja täyttä todellisuutta tänäkin päivänä. Sen otsikko on: ”Osaamisyhteiskunnan kuolemanspiraali” ja se on julkaistu viidessä mediassa (Iisalmen Sanomat 12.1. 2004, Kansan Uutiset / Viikkoliite 30.1. 2004, Rautatieläinen 6.2. 2004, Vakuutusväki 2 / 2004, Salon Seudun Sanomat 12.1. 2004).

Siis jo lähes 20 vuotta sitten: ”Verovaroilla toimivat Sitra, Tekes, Suomen Akatemia ja Valtionvarainministeriö peräävät jatkuvasti säästöjä ja palkkamalttia kilpailukyvyn säilyttämisen puolesta, jotta työllisyysaste saataisiin nostetuksi valtiosihteeri Raimo Sailaksen ja pääministeri Matti Vanhasen vaatimaan 75 prosenttiin. Vanhasen johtaman hallituksen lähtötaso oli 68 prosenttia ja jo kolme prosenttiyksikköä korkeampi kuin EU-maiden keskiarvo. Työllisyysaste on tipahtanut heti hallituskauden alussa 66 prosenttiin, joten tavoite karkaa jo alkumetreillä.

Poliitikot näyttävät muodostaneen eräänlaisen “valehtelijoiden klubin”. Lipponen lupasi jo ensimmäisenä hallituskautenaan puolittaa työttömyyden, mutta toisenkin hallituskauden lopussa ns. “laaja työttömyys” oli 17 prosenttia. Valtakuntaan on perustettu 13 viime vuoden aikana kymmenittäin viisaita työttömyystoimikuntia, jotta kaikkialla paisuva työttömyys saataisiin aisoihin – mutta tuloksetta.

Näiltä toimikunnilta ja poliitikoilta näyttää puuttuvan selkäranka ja rohkeus sanoa ääneen, että markkinaehtoinen täystyöllisyys on nykyisessä teknologisoituneessa yhteiskunnassa täysin mahdotonta ja täyttä utopiaa.

80-luvulla oli vielä täystyöllisyys ja 2-3 prosentin kitkatyöttömyys.

Työttömyys on kaikkialla digitalisoituneessa maailmassa pysyvää.

Silti Tekes, Sitra, Etla ja monet talousprofessorit kuten Erkko Autio ja Antti Kasvio propagoivat koko ajan, että kilpailukykyä pitää parantaa nostamalla tietotekniikan ja teknologian osaamisen tasoa entisestään, jotta kilpailukyky kohenisi ja Suomi onnistuisi markkinaosuustaistossa, jolloin työllisyys paranisi.

Näille isänmaan tulevaisuudesta huolehtiville ei vain ole juolahtanut mieleen, mitä tapahtuu, kun kaikki 20-30 teollisuusmaata joutuvat nostamaan kilpailukykyään pysähtyneillä markkinoilla samoilla lääkkeillä.

Nykyistenkin työpaikkojen säilyttäminen on mahdotonta, koska työn tuottavuus kasvaa teknologian ja osaamispanosten kehittymisen johdosta nopeammin kuin markkinat. On syntynyt kuolemankierre tuottavuuden nostamisen pakosta.

Tuotanto ei enää kasva kehittyneissä maissa kuten Suomi, Kiina on ”varastanut” leijonanosan

Digitalisaatio on vienyt massoilta ostovoiman joten talouden kasvulle ei ole jatkossakaan edellytyksiä.

Nämä samat instanssit viimein myöntävät, että varsinainen tehdas- ja savupiipputeollisuus ei enää luo uusia työpaikkoja. Nyt kansalaisille uskotellaan uusien työpaikkojen syntyvän palvelualoilta ja hehkutetaan palveluyhteiskunnan puolesta.

Suomen palvelualojen työpaikkojen prosenttiosuus alkaa olla jo lähellä USA:n 70 prosentin tasoa. Näiltä tutkimuslaitoksilta on vain unohtunut mainita, että ulkoistamalla omia palvelutoimiaan yritykset kasvattavat ansiotta palveluelinkeinojen tilastoja kokonaistyöpaikkojen pysyessä kuitenkin vakiona.

Digitalisaation piti halventaa kuluttajahinnat. Ne halpenivat vain yhtenä vuonna vaikka inflaatio on ollut 90-luvulta lähtien olematonta.

Tutkimuslaitokset ovat unohtaneet myös mainita, että automatisoinnin vuoksi vähitellen katoavan teollisuustyöntekijän keskiansio on lähes kaksinkertainen verrattuna näihin palvelualojen määrä-, pätkä-, osa-aika ja muihin epätyypillisiin työsuhteisiin, joilla työntekijä ei enää elä. Markkinat hiipuvat ja samalla on syntynyt ostovoiman kuolemankierre.

Tutkimuslaitokset unohtavat myös mainita, että tuotannon huippuvuonna 2000 Suomessa tehtiin lähes puoli miljardia työtuntia vähemmän kuin kymmenen vuotta aikaisemmin, vaikka teollisuustuotanto kasvoi laman pohjalta melkein kaksinkertaiseksi ja vienti kolminkertaiseksi. Poikkeuksellisen valtavasta kasvusta huolimatta syntyi työpaikkojen kuolemankierre.

Työn määrä (eli työtunnit) vieläkin alemmalla tasolla kuin 30 vuotta sitten.

Vaikka nämä valtion rahaa jakavat tutkimus- ja muut laitokset puhuvat kauniisti osaamisen, tutkimusmäärärahojen, teknologiaosaamisen, yrittämisen ja palveluyhteiskunnan puolesta, heiltä on jäänyt täysin huomaamatta niiden kehittämisen kääntöpuoli.

Osaamisyhteiskunta ei kouluta viisautta vaan tehokkuutta. Sen päämääränä on, että kansalaiset oppisivat kehittämään ja ylläpitämään yhä hienostuneempia tietokonepohjaisia tuotanto- ja palvelujärjestelmiä.

Teknologia mahdollistaa siirtymisen itsepalveluyhteiskuntaan, jossa palvelevaa ihmistä ei juuri tarvita. Tavarantuotannossa se on toteutunut jo 70-luvun puolivälistä alkaen. Pankkimaailmassa se on Suomessa jo arkipäivää. Vakuutus- ja matkatoimistomaailmassa prosessi on vielä kesken mutta hyvässä vauhdissa.

Työvoiman joustot ovat jo niin pitkällä, että nollatuntisopimuksia on jo yli 80 000. Niillä ei enää elä.

Kaupan alalla ja kunnallisissa palveluissa luodaan jo pohjaa internet-palveluille. Tulevaisuudessa valtaosa palveluista viedään internetiin, jossa kansalaiset pakotetaan palvelemaan näyttöpäätteen ääressä itse itseään ja vieläpä omalla kustannuksellaan. On syntymässä myös palvelutyöpaikkojen kuolemankierre.

Internet ja tietokoneet mahdollistavat myös maailmanlaajuisen uuskolonialismin. Monikansalliset yritykset tulevat riippumattomiksi valtioista, poliitikoista ja ay-liikkeestä, koska ne voivat siirtää niin tuotannon, suunnittelun kuin palvelunkin matalapalkkamaihin, joissa voiton maksimoinnin kiusana ei ole verotusta, sosiaalimaksuja, työaikalakeja, työturvallisuus- eikä ympäristölainsäädäntöä.

Ostovoima eli kokonaiskysyntä häviää globaalisti

 Niin sanotusta Kiina-ilmiöstä meille on uskoteltu, että on oikeudenmukaista siirtää tuotantoa Kiinaan, jotta siellä oleville köyhille saataisiin työtä. Kun monikansallinen yhtiö siirtää tuotantonsa näihin “hikipajoihin”, syntyy toki uutta ostovoimaa, mutta vain sadasosa aiemmasta.

Tosiasiallisen hyödyn korjaa monikansallinen sijoittaja. Niken lenkkarit eivät maksa 10 euroa Tarjoustalossa, vaan hinta pysyy brandytuotteen maksimitasolla riippumatta valmistetaanko ne Kiinassa tai alkuperäisessä teollisuusmaassa.

Teknologia syö työpaikkoja jopa Kiinassa. Vuosina 1995-2002 Kiina menetti 15 prosenttia teollisuustuotannon työpaikoistaan, kun muiden maiden keskimääräinen tappio oli seitsemän prosenttia. Esimerkiksi Nokian Kiinan tehtaan kännykän hinnasta työn osuus on enää vain yksi prosentti.

Nyt teknologia mahdollistaa maailmanlaajuisen kolonialismin ja vielä vapaan kilpailun ideologian nimissä. Jopa kokoomuksen entinen valtionvarainministeri Sauli Niinistö on äskettäin iloinnut siitä, että Suomenkin on kilpailukykynsä säilyttääkseen pakko laskea yritys- ja muutakin verotusta.

Digitalisaatio pienentää palkkojen osuutta (ostovoimaa) BKT:sta kehittyvissäkin maissa (Kiina).

On aivan uskomatonta, että poliitikko voi iloita veroeroosiosta, joka tapahtuu siksi, että poliittinen valta on menettänyt otteensa vapaista markkinavoimista monikansallisille yrityksille. Seurauksena on nykyinen hyvinvointivaltion alasajo ja loputon säästäminen. On syntymässä demokratian ja verotuksen kuolemankierre.

Nykyisenä pankkimiehenä Niinistöstä on tullut pääoman edustaja, joka asettaa sijoittajien ahneuden ja pohjattomat tuotto-odotukset työllistämisvastuun edelle. Aikaisemmin teollisuuspatruuna sentään rakensi työntekijälle asunnon, heidän lapsilleen koulun ja urheilukentän, joskus jopa sairaalan ja kirkon.

Nyt yritysjohtajat ja pankkimiehet keskittyvät minimoimaan yhteiskunnalliset velvollisuudet ja työpaikat sekä maksimoimaan johtajien optiot, bonukset ja tuotot sijoitetulle pääomalle. On syntymässä tuloerojen, eriarvoisuuden ja terrorismin kuolemankierre.

Poliitikot keskittyvät ymmärtämättömyyttään kilpailemaan nykyään vain siitä, mikä maa suostuu vähiten hyötymään yritystoiminnastaan. Hyvinvointivaltiota uhkaa vahvasti teknologian ja “osaamisyhteiskunnan” aikaansaama työpaikkojen, ostovoiman ja koko markkinatalouden kuolemankierteen toinen toistaan voimistava kuolemanspiraali”.

Jo vuonna 1985 tietokoneen valmistuksessa palkkakustannusten osuus tehdashinnasta oli olemattomat 0,1 prosenttia.

Minun ei onneksi tarvitse hävetä vanhoja kirjoituksiani kuten nykyisten ekonomistien ja poliitikoiden. Heidän osaamisensa ja visionsa tulevaisuudesta ansaitsevat pelkkää myötähäpeää.

Minullakaan ei ole periaatteessa mitään vastaan tuottavuuden parantamista digitalisaatiolla jos vain poliitikot huolehtisivat siitä, että tuottavuushyödyt eivät menisi vain tuotantovälineiden omistajille osinkoina. Teknologiahyödyt pitäisi jakaa myös kansalle ja syrjäytyneille. Siitä eivät valtamediat ja poliitikot puhu mitään.

Tuottavuushyödyt menevät 10 prosentille rikkaimmista.

Ekonomistit myivät meille aikoinaan robotisaatiota sillä, että se vapauttaa meidät ikävästä rutiinityöstä ja lisää siten vapaa-aikaa jolloin voimme harrastaa kulttuuria ja kehittää itseään jne. Tulos on ollut kuitenkin aivan päinvastainen. Digitalisaatio lisää eriarvoisuutta entisestään ja kasvava osa kansalaisista syrjäytyy ostovoimattomiksi yhteiskunnan eläteiksi. Leipäjonoja ei ollut vielä 80-luvulla.

Digitalisaation tuottavuushyödyt eivät ole ainoastaan vaikuttaneet palkkojen osuuden pienemiseen BKT:sta (ostovoima pienenee) vaan myös varallisuuden ja eriarvoisuuden lisääntymiseen.

Tuottavuushyödyt menevät yhdelle prosentille rikkaimmista.

Uusliberalistiset ekonomistit ovat aina luvanneet, että jos yrittäjät saavat rikastua ja kasvattaa voittojaan, he investoivat ja laajentavat tuotantoa ja siten luovat uusia työpaikkoja. Finanssikriisin jälkeen tuotanto on polkenut paikallaan mutta voitot ja osingot ovat kasvaneet pörssihistorian ennätyksiin.

Siitä huolimatta yritykset eivät ole investoineet juuri poistoja enemmän (tuotantovälineiden kulumaa).

Yritykset eivät investoi jos markkinoilla ei ole kysyntää (ostovoimaa).

Ikävintä suomalaisen duunarin kannalta on se, että yritysten investoinnit kohdistuvat ulkomaille (usein yritysostoin) joten työpaikat eivät synny enää Suomeen.

Globalisaatio on suomalaiselle duunarille tuhoisaa.

Ekonomistit ovat iloinneet suomalaisten suuryritysten kansainvälistymisestä. Kun ne menestyvät, niiden uskotellaan synnyttävän Suomeen kaivattuja työpaikkoja ja tuovan verotuloja.

Suuryritysten työpaikoista murto-osa on enää Suomessa

Investointien sijaan suomalaiset yritykset ovat myyneet yrityksiään ulkomaisille sijoittajille ja alkaneet itse ns. pääomasijoittajiksi. Heistä on tullut näin pörssikeinottelijoita jotka operoivat globaalisti eivätkä enää työllistä Suomessa.

Koska rikkailla on maailmanlaajuisesti mielettömästi rahaa ja pakkien korot ovat nollassa tai miinusmerkkisiä, rikkaat etsivät epätoivoisesti uusia sijoituskohteita. Rikkaat ovat jo ottaneet poliitikoilta vallan. Sen todentaa taloustoimittajien Juha-Pekka Raesten ja Hannu Sokalan uutuuskirja ”Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä”.

Asiasta kertoi ansiokkaasti Talousdemokratian hallituksen jäsen Ville Iivarinen ”Raha” kirjassaan. Vuonna 2011 Sveitsin teknologisen tutkimuksen instituutin kolme tutkijaa julkaisi tutkimuksen, jossa he kartoittivat laajasti maailmantalouden omistussuhteita.

Tutkijat ottivat lähtökohdakseen tietokannan, joka sisälsi 37 miljoonaa yritystä ja sijoittajaa maailmanlaajuisesti. Tästä aineistosta he seuloivat 43 000 merkittävintä monikansallista yritystä ja alkoivat tutkia niiden välisiä omistussuhteita ja liikevaihtoa kompleksisten systeemien analysoimiseen kehitetyin menetelmin.

Omistussuhteiden ytimestä paljastui 1 318 yrityksen joukko, joka kollektiivisesti omisti valtaosan suurimmista joukon ulkopuolisista yrityksistä. Näiden 1 318 yrityksen välillä löytyi myös suuri määrä ristikkäisiä omistussuhteita, niin että jokainen ryhmään kuuluva yritys oli omistussuhteessa keskimäärin kahdenkymmenen muun ryhmään kuuluvan yrityksen kanssa.

Digitalisaatiolla saatu tuottavuus on keskittynyt rikkaille.

Jatkoanalyysi ristikkäisten omistussuhteiden verkostosta paljasti 147 yrityksen joukon, joka kollektiivisesti hallitsi noin 40 prosenttia kaikesta maailman varallisuudesta. Lisäksi jokainen ryhmään kuuluva yritys oli ryhmän muiden jäsenten kollektiivisessa omistuksessa, joten tutkijat nimesivät 147 yrityksen joukon maailmantalouden ”super-entiteetiksi”.

Tämä super-entiteetti ei suinkaan koostunut Microsoftin ja Coca-Colan kaltaisista, keskivertokuluttajalle tutuista yrityksistä, vaan lähes yksinomaan pankeista ja muista rahoitusyhtiöistä.

Yhdysvaltojen Sonoman yliopiston tutkijat Peter Phillips ja Brady Osborne ovat jatkaneet sveitsiläisen tutkimusryhmän tekemää tutkimusta valikoimalla aineistosta 10 keskeisintä pankkia ja 10 keskeisintä varallisuutta hallinnoivaa yritystä.

Juuri nämä rahoituslaitokset pitävät sisällään maailman suurimmat johdannaispapereiden riskit.

Karsimalla päällekkäisyyksiä he ovat tunnistaneet 13 yritystä, joiden he sanovat muodostavan maailmantalouden rahoituksen ytimen. Phillips ja Osborne jopa nimeävät näiden 13 yrityksen johtokuntien 161 jäsentä ja totesivat näiden hallinnoivan 23,9 biljoonaa dollaria, mikä on noin 10 prosenttia maailman varallisuudesta.

Ryhmän poliittisesta vaikutusvallasta tutkijat toteavat: ”Länsimaiset hallitukset ja kansainväliset instituutiot toimivat edistääkseen tämän rahoitusytimen etuja turvaamalla pääomasijoitusten vapaan virtaamisen kaikkialle maailmaan”.

Lähes jokainen Phillipsin ja Osbornen nimeämistä 13 yrityksen johtokuntien 161 jäsenestä toimi jonkinlaisessa roolissa EU:n jäsenvaltioiden, G8- tai G20-maiden valtionvarainministeriöissä, yliopistoissa tai erilaisissa kansainvälisissä instituutioissa.

Näistä 13 yrityksestä viidellä oli johtaja, joka työskenteli tai oli työskennellyt IMF:ssä. Kuuden yrityksen johtaja työskenteli tai oli työskennellyt Maailmanpankissa. Seitsemän yrityksen johtajat työskentelivät tai olivat työskennelleet Yhdysvaltain keskuspankin johtokunnassa.

Siis pankkimaailma on soluttautunut kaikkiin ”puolueettomiin” talouden ja kaupan toiminnasta päättäviin instituutioihin. Nyt kun taloudessa kaikki on sekaisin ja mikään ei mene niin kuin ennen. Kaikki uusliberalistiset ”istituutiot” kuten OECD, IMF, WTO ja Maailmanpankki ovat kääntäneet kelkkansa ja tulleet uusiin aatoksiin.

Koko maailma on menossa vähitellen muutamien miljardöörien omistukseen.

Kaikki ekonomistit ja poliitikot vaativat tuottavuuden lisäämistä uusien startup-yritysten avulla jotta saadaan kasvuyrityksiä. Niihin yhteiskunnan tulisi satsata starttirahaa ja muita investointitukia. Suurin osa niistä on kuitenkin floppeja mutta aina joku saattaa päästä lentoon. Valitettavasti ne työllistävät vain korallisen nörttejä, joten niiden työllisyysvaikutukset ovat olemattomia.

Nyt jopa EU:n koronan elvytysrahaston rahoja vaaditaan näihin tulevaisuuden digiyhtiöihin, joiden uskotaan synnyttävän kauan kaivattuja tulevaisuuden työpaikkoja.

Monikansalliset yritykset ostavat uudet osin verovaroilla tuetut innovaatiot Suomesta.

Hetikohta kansainväliset digiyhtiöt ja pääomasijoittajat ostavat ne omistukseensa ja lyhyen tuotekehittelyn jälkeen tuotanto siirtyy matalapalkkamaihin rikastuttamaan jättifirmoja. Tuorein esimerkki siitä on Amazonin ostama suomalainen ohjelmistoyritys Umbra. Suomalainen yhteiskunta ruokkii näin verovaroilla monikansallisia jättejä. Ekonomistit ja poliitikot ”unohtavat” mainita tämän ikävän tosiasian.

Digitalisaatio on käytännössä laillistettua veronkiertoa sillä kasavasta tuotannosta syntyy yhteiskunnalle yhä vähemmän jaettavaa. Kaikki digitalisaation tuottavuuden hedelmät menevät vain tuotantovälineiden omistajille eli pienelle rikkaitten eliitille. Yhteiskunta ja kansa jää nuolemaan näppejään.

Vaikka yrittäjätulot ja osingot ovat kasvaneet valtavasti, poliitikot eivät ole huolehtineet varsinkaan rikkaitten tuloveroista. Varsikin suurimmat digiyhtiöt ovat rikastuneet entisestään korona-epidemian aikana. Köyhyys ja tuloerot ovat kasvaneet samaan aikaan.

Tuottavuutta lisänneet yritykset eivät maksa veroja Suomessa

Digitalisaatio yhdistettynä globalisaatioon on ollut myrkkyä tavallisille palkansaajille maailmanlaajuisesti. Rikkaiden maiden keskiluokan reaalitulot vähenivät jo ennen finanssikriisiä ja sen jälkeen kaikki digitalisaation tuottavuushyödyt ovat menneet maailman rikkaimmalle kymmenykselle.

Ekonomistit eivät välitä kenelle BKT:n kasvun hyödyt menevät.

Uusliberalistiset ekonomistit vaativat yrityksille kilpailukykyistä toimintaympäristöä. Globaalissa maailmassa matalapalkkamaissa ei ole juuri veroja eikä työntekijöille sosiaalimaksuja joten kilpailemme siitä, kuka suostuu hyötymään vähiten tuotannostaan.

Siis ekonomistien ja kokoomuksen mielestä meidän pitää kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä alentaa palkkoja kiinalaiselle tasolle ja samalla myös rikkaitten verotus veroparatiisien tasolle.

Verokilpailu hyödyttää rikkaita mutta köyhdyttää kansalaisia.

”Isänmaallisena” puolueena Kokoomus ja Petteri Orpo taistelee listaamattomien yritysten ja ulkomaisten rikkaiden verovapauden puolesta. Jyrki Katainen ja Alexander Stubb taistelivat aikoinaan verissä päin rikkaitten verovapauksien puolesta.

Ekonomistit eivätkä poliitikot ole olleet huolissaan verotulojen ja kansalaisten ostovoiman hiipumisesta. He eivät ole varoittaneet julkisuudessa, että Suomessa tämä palkkojen osuuden pienentyminen BKT:sta on tapahtunut jo 90-luvulta alkaen, jolloin digitalisaatiota otettiin laajemmin käyttöön. Vuonna 1991 palkkojen osuus oli vielä 74,1 prosenttia ja omaisuus- ja yrittäjätulojen osuus oli vain 10,8 prosenttia.

Vuonna 2018 vastaavat luvut olivat 57,2 (eli palkkapotin vähennys -16,9 prosenttiyksikköä) ja 27,1 (Pääomatulot kasvoivat +16,3 prosenttiyksikköä). Eli palkansaajien osuus BKT:sta pieneni melkein samalla summalla kuin voitot ja pääomatulot kasvoivat. On siis toteutettu vuositasolla noin 36,5 miljardin euron tulonsiirto rikkaille.

Vuonna 2017 BKT oli 224 miljardia, joten n.17 prosenttiyksikön vähennys merkitsi palkansaajille yli 38 miljardia vähemmän palkkatuloja ja ostovoimaa ja melkein 17 miljardia euroa vähemmän verotuloja (44 % veroasteella) hyvinvointipalveluiden ylläpitämiseksi. 17 miljardilla eurolla korjattaisiin melkoisesti kansalaisten hyvinvointipalveluja ja valtion kestävyysvajetta jos ay-liike ja poliitikot olisivat ajan tasalla.

Keskustapuolue on pahempi rikkaiden puolustaja kuin Kokoomus.

Ben Zyskowicz ja Katri Kulmuni ajavat vain valtakunnan tuhannen rikkaimman miljonäärin veroetuja. Heidän kokonaisveroprosenttinsa on pyörinyt viime vuosina vain 30-35 prosentin tuntumassa joka vastaa hieman yli keskivertoisen palkansaajan veroprosenttia. Rikkaat ottavat tulonsa alhaisesti verotettuna pääomatulona. Superrikkaille Suomi on todellinen veroparatiisi.

Rikkaiden veroprogressiosta ei ole tietoakaan.

Taloustiede ja vallassa olevat ekonomistit ovat aivan ymmällään inflaatiosta. Vaikka finanssikriisin jälkeen markkinoille kaikki keskuspankit ovat ”taikoneet tyhjästä” peräti 12 biljoonaa euroa rahaa elvytyksen ja pankkien pelastamisen nimissä, ei ole syntynyt hyperinflaatiota kuten oppikirjojen mukaan pitäisi. Ekonomistit eivät osaa selittää ilmiötä.

Tällä inflaatiovauhdilla huippuun nousseita velkavuoria ei selätetä.

Saksan hyperinflaatiota selitettiin johtuvan siitä, että silloin oli pula kaikesta ja vaikka rahaa painettiin tolkuttomasti, niin ostettavasta tavarasta ja elintarvikkeista oli valtava pula. Se nosti hinnat taivaisiin.

Nyt kuitenkin finanssikriisin jälkeen on ollut alikysyntää joten tuotantokoneistoa on jouduttu ajamaan vajaalla teholla koska kaikesta on ollut ylitarjontaa. Silloin tolkuttoman rahamäärän ylitarjonta ei ole aiheuttanut tavaran ylitarjonnan tilanteessa inflaatiota. Varsinkin kun raha on siirtynyt velaksi kuluttajille (keinotekoinen kysyntä), yrityksille ja valtioille, jolloin se supistaa tulevaakin kulutuskysyntää.

Jos reaalinen kysyntä kasvaa, se johtaa inflaatioon eli hyödykkeiden hintojen nousuun silloin kun talouden reaalinen tarjonta ei kasva samassa suhteessa. Nyt reservissä ollut tuotantokyky voi nousta salamannopeasti. Inflaatio onkin itse asiassa seurausta siitä, että vaikka nimellinen tarjonta vastaa aina nimellistä kysyntää, reaalinen kysyntä voi tietyllä hetkellä ylittää talouden reaalisen tarjonnan (kuten Saksassa).

Valtion velalla on myös positiivisia vaikutuksia tulonsiirtojen kautta yksityiseen kysyntään. Jos puolestaan julkinen kulutus lisää talouden reaalista tarjontaa samassa suhteessa kuin reaalista kysyntää, inflaatiota ei synny.

Tällä ilmiöllä saattaa olla vaikutus myös tuottavuuteen kun kapasiteetti ei ole täydessä käynnissä.

Ekonomistit ja poliitikot ovat nytkin huolissaan tuottavuuden supistumisesta. Ennen finanssikriisiä tuottavuus oli 30 vuoden aikana Suomessa keskimäärin noin 3% vuodessa. Tuottavuuden aleneminen on maailmanlaajuista kaikissa kehittyneissä maissa, joissa teknologia on tehokkaimmin otettu käyttöön. Teknologian kehitys ei suinkaan ole pysähtynyt. Syy alenemiseen saattaa löytyä kysynnän hiipumisesta joka taas johtuu tuotannon käyntiasteen alentumisesta.

Suomessakin tuottavuus parani 90-luvun laman jälkeen kun ensin oli heitetty lähes puoli miljoonaa työntekijää pihalle ja sen jälkeen tuotanto lähti nousuun. Tuottavuus parani kun kasvava työmäärä tehtiin vähemmällä väellä ja tehostetulla digitalisaatiolla. Varsinkin Nokian nousu ja sen robotoitu miehittämätön kännykkätuotanto vauhditti tuottavuutta.

Ekonomistit eivät osaa selittää tuottavuuden hiipumisen syytä.

Ekonomistit kuten professori Mika Panzar ja tulevaisuustutkija Risto Linturi ovat luvanneet, että digitalisaatiossa menetettyjen työpaikkojen tulee vastaava määrä uusia ja parempipalkkaisia työpaikkoja. Ne lupaukset ovat pelkkiä uskomuksia, sillä niistä ei ole empiiristä statistiikkaa.

Nyt kaikki puolueet (jopa Vasemmistoliitto) vaativat, että digitalisaatioon pitää panostaa, jotta tuottavuus saadaan nousuun ja siten saadaan ”uusia työpaikkoja”. On aivan käsittämätöntä, että nämä tuottavuusintoilijat jättävät mainitsematta aivan alkeellisia tosiasioita.

Nämä uudet automaation, robotiikan, alustatalouden tekoälyjärjestelmät vaativat miljardien investointeja. Niiden tuottavuushyödyt alkavat vasta sitten kotiutua, kun nämä miljardit ovat kuoletettu ja se tapahtuu vain manuaalisen työvoiman karsinnalla eli kasvattamalla työttömyyttä. Jotta työttömyys häviäisi, taloudellisen kasvun pitäisi olla kaksinumeroista (Tobinin laki).

Työpaikkojen lisääntymistä on yritetty todistella erilaisilla tilastollisilla kikkailuilla. Työttömyys- ja työllisyystilastot pitäisi heittää vessan pöntöstä alas ja työn määrän lisääntymistä pitäisi tarkastella tehtyjen työtuntien määrällä joka on lähinnä oikea mittari.

Nollatuntisopimuksilla ja muilla silpputöillä vääristetään tilastoja.

Eikä näiden ekonomistien ja tulevaisuusvisioiden lupaukset parempipalkkaisista työpaikoista pidä paikkaansa. Yhdysvalloissa noin 60 prosenttia uusista työpaikoista on jo nyt ns. ”paskatyöpaikkoja” joiden palkkataso ja tuntimäärä ovat niin pieniä, että niillä ei enää tule toimeen. Se on ollut todellisuutta Yhdysvalloissa jo 30 vuotta.

Yhdysvaltojen tutkimus Job Quality index kertoo aivan päinvastaista kuin nämä tulevaisuus- ja digiuskovaiset. Se kertoo karua kieltä, että tarjolla olevista työpaikoista n. 60 prosenttia on ns. ”paskatyöpaikkoja”.

Jotkut valistuneimmat ekonomistit kuten MIT:n taloustieteen professori Daron Acemoğlu ovat kääntäneet takkinsa. Hän totesi hiljattain: ”Kymmenen viime vuoden kuluessa on keskusteltu myös paljon globalisaatiosta.

Sadat miljoonat ihmiset teollisuusvaltioissa ovat menettäneet työpaikkansa, kun niitä on siirretty halvemman työvoiman valtioihin. Monille on jäänyt jäljelle vain pienipalkkaisia töitä. Nykyisin yhteiskunnat tuottavat mielekkäitä työtehtäviä vain hyvin suppealle joukolle”.

Matalapalkkaiset palvelevat korkeapalkkaisia. Piika- ja renkiyhteiskunta on tullut takaisin.

Suurin virhe mihin ekonomistit ovat syyllistyneet, on heidän uskomuksensa talouskasvusta. He ovat liikuttavan yksimielisesti painottaneet kasvun välttämättömyyttä jotta hyvinvointipalvelut voidaan säilyttää.

Poliitikoista kaikki kokoomuslaiset kuten Elina Lepomäki ovat vaatineet talouskasvua.

Kummallista, että he eivät ole huomanneet, että talouskasvu on ”jostakin syystä” ollut jo vuosikymmeniä trendinomaisesti laskusuunnassa kaikkialla.

Kymmenen vuoden keskiarvo laskee lähelle nollakasvua.

2000-luvullakin kasvun 10 vuoden kesiarvo lähentelee nollaa.

Euroopassa on aivan sama trendinomaisesti laskeva talouskasvu. Liittyisiköhän vaikenemiseen mitenkään usko vapaan pääoman siunauksellisuuteen joka alkaa olla matkansa päässä.

Ekonomistit eivät ole ”huomanneet” työpaikkojen vähenemistä. Konsulttiyhtiö McKinsey on arvioinut, että globaalisti 800 miljoonaa ihmistä menettää työnsä robotiikan ja automaation vuoksi vuoteen 2030 mennessä.

Euroopan talouskasvu on hiipunut aivan kuten Suomenkin.

Koronakriisi on syventänyt Euroopan talouslamaa.

Tämä graafi kertoo aivan muuta mitä kasvuoptimistit lupailevat

Koronakriisi pudottaa taas kasvun finanssikriisiä edeltävältä tasolta.

Taloustieteilijät eivät vieläkään osaa selittää mistä johtuu talouden hiipuminen lähes nollakasvuksi. Kukaan heistä ei julkisesti halua tulla ”kehitysvastaiseksi” ja kehruujennyjen särkijäksi.

Digitalisaation kääntöpuolta ei saa valtamedioissa asettaa kyseenalaiseksi. Digitalisaatio syrjäyttää yhä useamman duunarin työttömäksi ja ”ostovoimattomaksi” eli se samalla tuhoaa markkinat. Se näkyy kaupan myyntitilastoissa.

Kauppa ei käy koska suomalaisista on tullut ”ostovammaisia”

Turismi-, hotelli-, matkailu- ja elämysbisnekset loppuivat melkein kokonaan,

Kaupan 10-vuoden keskiarvon kasvuvauhti sojottaa ikävästi alaspäin.

Koska kehittyneissä maissa digitalisaatio on vienyt kysynnän, ei myöskään maailmankauppa ole kehittynyt suotuisasti vaikka puolet siitä on yritysten välistä ”sisäistä kauppaa”.

Finanssikriisin jälkeen maailmankaupan kasvuluvut ovat rumia.

Koska länsimaistenkin yritysten tuotanto on siirretty ”tuottavuussyistä” matalapalkkamaihin, siitä on tullut maailmanmahti myös vientikaupassa ohi Yhdysvaltojen. Kiinan ”tuottavuus” taas perustuu siihen, että siellä on alhaiset palkat ja sosiaalikustannukset, olemattomat verot ja ympäristönormit ja -työsuojelu.

Kommunistinen diktatuurivaltio estää väkivaltakoneiston avulla vapaan ay-liikkeen toiminnan ja estää kovin ottein lakot. Näillä keinoilla lisätään ”tuottavuutta” ja joka tekee suomalaisen duunarin ja muidenkin kehittyneiden maiden työntekijät täysin ”kilpailukyvyttömäksi” kiinalaisiin nähden.

Kilpailu Kiinan palkkatason kanssa vie ”pohjalle” ja vähentää ostovoimaa.

Tällaista on Kokoomuksen ajama ”vapaa kilpailu” joka on muuttanut markkinatalouden rumaksi kapitalismiksi. Digitalisaation lisäksi myös orjatyö matalapalkkamaissa vie kunnolliset työpaikat keskivertoduunarilta.

Kapitalismi on kuitenkin nerokas järjestelmä. ”Vapaassa kilpailussa” järjestelmä pakottaa hyvinvointivaltion ja palkansaajat ruotuun ja potin vievät rikkaat ja isot. Ensimmäisestä kirjastani 32 vuoden takaa lainaus:

”IBM:n Pariisissa toimiva viestintäjohtaja Felix Björklund on todennut, että EY:hen yhdentymisessä visaisimmaksi kysymykseksi muodostunevat verotuksen ja sosiaalisen lainsäädännön erilaisuus. Se ei kuitenkaan ole monikansallisen yrityksen näkökulmasta mikään ongelma.

Harmonisointi näiden hankalien kysymysten kohdalla voidaan huoletta jättää jokaisen maan omaksi huoleksi ja jättää vaikka kokonaan toteuttamatta. ”Kyllä kansainvälinen kilpailukyky automaattisesti huolehtii tästä harmonisoinnista”.

Suomennettuna tämä tarkoittaa sitä, että kehittyneet maat (kuten Suomi) joutuvat pienentämään yritysverotustaan ja työntekijöiden sosiaalisia etuja, jotta tuotantotoiminta ei hakeutuisi maasta pois tai menisi konkurssiin”. (s. 286-7).

Tämä vuonna 1985 julkaistu visio on tänään täyttä todellisuutta. Ekonomistit eivät näe vieläkään tällä mitään työllisyysvaikutuksia.

Ruoan ja muidenkin tavaroiden tuotemerkit ja brändituotteet ovat keskittyneet monikansallisten jättiyhtiöiden omistukseen vaikka tuotanto tehdään Kiinassa. Tuotteiden tuotekehitys, myynti, markkinointi ja mainonta tehdään vielä toistaiseksi kehittyneissä maissa.

Kaikki tuotanto ruoan lisäksi on jo keskittynyt harvoille megayhtiöille

Isot yhtiöt ostavat pienempiään jatkuvasti. Se koskee kaikkia tuotantoaloja aina pankeista, raaka-aineyhtiöistä, tehdas-, tietotekniikka-, ja palveluyrityksiin nähden. Pienyrityksillä ei ole todellisuudessa mahdollista kasvaa suureksi koska megayhtiö hotkaisee sen melko nopeasti pois markkinoilta.

Kassatyöntekijöiden työpaikat Suomessa (300 000) ja USA:ssa (3 miljoonaa) ovat suuressa vaarassa.

Kaupankäynnistä yhä suurempi osuus siirtyy nettikauppaan, jossa Kiina on jo valmiiksi vahvoilla koska tuotanto on aivan vieressä. Logistiikka käy jouhevammin ja halvemmalla. Kaupan ala on suurin työllistäjä. Tosin kiinalainen Alibaba on jo nyt amerikkalaiselle Amazonille vakava kilpailija

On epärehellistä väittää tänään, että tuottavuuden lisäys LUO HYVINVOINTIA KAIKILLE KANSALAISILLE. Teoriassa siihen toki olisi hyvät mahdollisuudet jos poliitikot pitäisivät verotuksella huolen, että tuottavuuden hyödyt jaettaisiin kaikille, kuten (tuottamattomille) työttömille ns. kansalaispalkkana tai perustulona. Silloin minustakin tuottavuuden parantamisella olisi perusteita.

90-luvulla uusliberalismin voittokulku alkaa olla matkansa päässä.

Ekonomistit ovat harhauttaneet poliittisia päättäjiä usuttamalla suomalaisia yrityksiä järjettömään markkinaosuustaistoon johon pidäkkeetön kapitalismi nyt meitä ajaa. Ekonomistit ja valtamediat eivät ole kertoneet poliitikoille, että markkinat ovat digitalisaation johdosta näivettyneet lähes nollasummamarkkinoiksi.

He eivät ole kertoneet, että pysähtyneillä markkinoilla tuottavuuden lisäys voi toki hyödyttää 2-3 valtiota (kuten Kiinaa ja Saksaa) jotka voivat siten lisätä markkinaosuuksiaan. Ekonomistit ovat ”unohtaneet” kertoa, että kaikki muut lähes 200 valtiota ovat nollasummamarkkinoilla varmoja häviäjiä! Se on mielestäni täysin vastuutonta ja älyllisesti epärehellistä.

Eriarvoisuus ja tuloerot jatkavat kasvuaan nykyisellä kokoomuslaisella veropolitiikalla. Pienet veroviilaukset eivät auta vaan on siirryttävä tuotannon jalostusarvon verottamiseen (kassavirtaverotukseen) globaalisti.

Ensi alkuun pitäisi laittaa maksumiehiksi rikkaat, jotka ovat digitalisaation ja matalapalkkamaihin viedyn orjatyön avulla keränneet tuottavuushyötyinä vaurautensa. Kokoomuslaiset ovat vuosikymmeniä paasanneet, että korkea verotus tappaa yrittämisen ja sitä kautta uusien työpaikkojen luomisen. Empiiriset kokemukset kapitalistisesta Yhdysvalloista eivät tue tätä kokoomuslaista uskomusta. Siitä kertoo taloustieteilijä Thomas Piketty kirjassaan: ”Pitääkö pankkiirit pelastaa?”

Rikkaiden ja yritysten kovempi verotus mahdollistaisi perustulon tai ns. ”kansalaispalkan”.

”Pörssimarkkinoiden vuoden 1929 romahduksen jälkeen Franklin Roosevelt reagoi paljon brutaalimmin kriisin aiheuttaneiden talous- ja finanssieliittien rikastumiseen.

Liittovaltio nosti korkeimpien tuloluokkien veroprosenttia 25:stä 63:een (1932), 79:een (1936) ja 91:een (1941). Vuonna 1964 se laski veroprosenttia takaisin 77:ään ja 1980-luvuilla Reaganin ja George H. W. Bushin hallitusten aikana lopulta 30-35:een.

Lähes viidenkymmenen vuoden ajan, 1930-luvulta 1980-luvulle, suurimman tuloluokan veroprosentti ei koskaan laskenut alle 70:n ja oli keskimäärin yli 80 prosenttia.

Nykyisessä ideologisessa kontekstissa oikeus kymmenien miljoonien bonuksiin ja kultaisiin kädenpuristuksiin alle 50 prosentin verotuksella on julistettu ihmisoikeuksiksi, ja monet pitävät aiempia käytäntöjä alkukantaisena takavarikoimisena.

Niitä kuitenkin sovellettiin maailman suurimmassa demokratiassa miltei puolen vuosisadan ajan – eivätkä ne selvästikään estäneet Yhdysvaltain kansantaloutta toimimasta” totesi Piketty (s. 37-8).

Tuo 50 vuoden aikajakso taisi olla Yhdysvaltojen historian parasta kasvun ja hyvinvoinnin aikaa. Jos verotusjärjestelmiin ei saada radikaalia muutosta, edessä saattaa olla erittäin epävakaita aikoja.

Lopuksi pieni ote ensimmäisestä kirjastani 32 vuoden takaa: ”Nykyisiä asenteita voisi yrittää selventää seuraavalla kuvitteellisella esimerkillä. Merellä purjehtii laiva, jossa on tuhat matkustajaa. Pelastusveneitä on laivassa vain 100 hengelle.

Laiva joutuu merihätään ja ihmiset ovat joutuneet veden varaan. Pelastusveneet onnistutaan laskemaan veteen ja nyt kaikki alkavat vimmatusti uida pelastusveneitä kohti. Nykyisin poliitikot ja Kairamot opettavat, miten tehokkaita potkuja ja uintiliikkeitä pitäisi käyttää ja kuinka isoja uintiräpylöitä pitäisi ostaa, jotta olisi ensimmäisten joukossa kapuamassa pelastusveneisiin.

Kukaan heistä ei mieti, pitäisikö pelastusveneitä ylipäänsä olla kaikille matkustajille. Eivät myöskään sitä, mitä tapahtuu, kun pelastusvene on täynnä ja muut hengenhädässä yrittävät väkisin tunkea täysinäiseen veneeseen?” (s. 275)

Seuraukset näkyvät nyt maailmalla. Kahtiajakautuneessa Yhdysvalloissa mielenosoittajat valtaavat kongressin, Euroopassa keltaliivit mellakoivat ja polttavat autoja. Kaikkialla ns. ”populistit” eli syrjäytyneet ja tarpeettomat riehuvat mielenosoituksissa ja ”terroristit” tekevät pommi-iskuja – ja poliitikot ihmettelevät miksi?

 

PS. Tämän kirjoituksen järjestysnumero on 82. Jos haluat perehtyä kaikkiin KU:n kirjoituksiini, ne löytyvät blogini etusivulta (viimeisimmät aivan alusta ja loput etusivun lopusta).