Globalisaatio-sana tuli julkisuudessa esille voimakkaimmin, kun Suomea alettiin markkinoida EU:n jäseneksi. Silloin propagoitiin varsinkin poliittisen oikeiston ja EK:n taholta, että Suomi ei voi jäädä miksikään syrjäiseksi ”tuppukyläksi”, vaan Suomen on mentävä Paavo Lipposen johdolla Euroopan päätöksenteon ytimeen.
Unohdettiin täysin, että Suomi oli jo 80-luvulla kadehdittu ”Euroopan Japani”, vaikka emme olleet vielä EU:n emmekä Rahaunionin jäseniä. Tuolloin oli käytössä vain Urho Kekkosen masinoima EFTA ja ETA-vapaakauppasopimus sekä maiden kahdenväliset sopimukset.
Erityisesti mainostettiin kansalaisille, että kun rajat aukeavat Eurooppaan niin matkustamisesta tulee helppoa eikä viisumeita enää tarvita. Sen luvattiin lisäävän ulkomaankauppaa ja sitä kautta hävittää massatyöttömyyttä, joka oli yllättäen yllättänyt kaikki 90-luvun alussa.
EK:lle ja Kokoomukselle tärkeintä oli kuitenkin pääomien vapaus, jonka uskottiin lisäävän Suomen talouskasvua ja työllisyyttä. Pääomien vapaus eli globalisaatio oli kuitenkin ”Troijan puuhevonen” suomalaiselle yrittäjyydelle ja työpaikoille.
Matkustamisen vapauttamisen varjolla ujutettiin myös pääomien vapaus
Ei ymmärretty, että vapaassa globalisoituneessa maailmassa työ teetetään siellä, missä tuotantokustannukset ovat alhaisimmat. Tuolloin Kiina oli nouseva teollisuusmaa, jossa työvoimakustannukset olivat vielä olemattomat. Varsinkin teollisuustuotanto alkoi siirtyä USA:sta, Euroopasta ja Suomestakin orjatyöksi Kiinan hikipajoihin. Tuotannosta siellä pääoma sai parhaat katteet, tuotot ja voitot.
Pian suomalaisetkin tuotannon omistajasuvut huomasivat, että suomalaisen teollisuuden oli melko mahdotonta kilpailla meikäläisellä palkkatasolla, verotuksella ja sosiaalikustannuksilla kiinalaisia hikipajoja vastaan. Varsinkin kun Kiinan teknillinen osaaminen alkoi nousta nopeasti kuten Japanissa tapahtui 80-luvulla.
90-luvulla alkoi valtava suomalaisten yritysten fuusiokierre, keskittyminen ja lopuksi ulosliputus. Vanhat omistajasuvut myivät (ns. kondolisointia) yrityksensä ulkomaisille kilpailijoilleen tai ns. pääomasijoittajille.
Silti nämä omistajasuvut rahoittavat ”imagosyistä” vieläkin lobbarijärjestö Perheyritysten liittoa, vakka eivät enää juuri harrasta tuotantotoimintaa. He toimivat nyt itse vain pääomasijoittajina tai toimivat tukkukauppiaina ja ostavat tuotteet halvalla Kiinan tehtailta. Ainoa ”innovatiivinen idea” heiltä on ”vetää välistä” 2-10 -kertaiset katteet kiinalaisten tuotteiden tehdashinnan päälle.
Hyvät teollisuuden työpaikat kasvoivat vain Kiinassa.
Pääomasijoittajat ei ole myydyille suomalaisille yrityksille lopullinen satama. Vaan ne keräsivät kerman niputtamalla useita haalimiaan yrityksiä ja myyvät ne suurella voitolla jollekin jättiyritykselle, Hedge-rahastolle tai pankille. Näin ne toimivat varsinkin startup-yritysten suhteen.
Tämän ”pääoman vapauttamisen” seurauksena yritykset keskittyivät ja saneerasivat toimintojaan ns. ”järkeistämisen” ja ”kilpailukyvyn” nimissä. Hyväpalkkaiset teollisuuden työpaikat (n.30€/h) alkoivat hävitä ja tilalle tulivat epätyypilliset palvelualojen ns. ”paskatyöpaikat” (n.10€/h ja riittämätön työtuntimäärä), joilla ei enää elä.
Poliitikot yrittävät väkisin luoda työpaikkoja palkkatuella ja jopa panostamalla työnvälitykseen, vaikka avoimia työpaikkoja ei ole.
Kaiken kukkuraksi tarjolla olevia työpaikkoja on niin vähän, että yhtä työpaikkaa kohti on tarjolla viimeisten 10 vuoden aikana ainakin neljästä seitsemään työtöntä. Siitä huolimatta kaikki ekonomistit ja päättäjät puhuvat ”työvoimavajeesta” ja maahanmuuton lisäämisestä tyydyttämään työvoiman tarvetta vaikka markkinaehtoisia kunnollisia työpaikkoja ei ole syntynyt enää 30 vuoteen. Tilastoja on kaunisteltu vain kepulikonstein.
Suurin osa tarjolla olevista työpaikoista on puhelinmyyntiä, marjanpoimintaa ja muita ala-arvoisia ns. ”kepulityöpaikkoja”.
Nämä Suomen vanhojen omistajasukujen jälkeläiset eivät enää ole jatkaneet yrittämistä vaan myös he ovat valinneet helpomman tien ja alkaneet vain pääomasijoittajiksi myymiensä yritysten tuotoilla. Suomalaisen pääoman perilliset eivät enää kanna työllistämisvastuuta. Heistä on tullut vain pelkkiä pörssin uhkapelureita ja ns. ”kuponginleikkaajia”.
Nyt on sitten nähty pääomien vapauttamisen ikävät seuraukset. Valtava massatyöttömyys on jokapäiväinen ongelma kaikissa kehittyneissä maissa. Sitä ovat poliitikot yrittäneet poistaa jo 30 vuotta – onnistumatta.
Suomenkin eduskunnassa on puhuttu työttömyydestä 10 183 kertaa viimeisten viiden vuoden aikana, mutta kukaan poliitikko eikä ekonomisti osaa kertoa kuinka täystyöllisyys palautetaan – tai tarkemmin, että sitä ei enää koskaan palauteta.
Ongelmaa valaisee hyvin Yhdysvalloissa tehty ja Oscar-palkittu dokumentti: ”Amerikkalainen tehdas”. Dokumentin on ohjannut ansiokkaasti Steven Bognar & Julia Reichert.
Valitettavasti sitä ei voi katsoa Ylen Areenassa vaan ainoastaan maksumuurin takaa Netflixissä. Koska kaikilla ei ole mahdollisuus sitä katsoa, olen purkanut sen tekstisisällön tähän kirjoitukseen ilman kuvaa. Jo dokumentin pelkän tekstin lukeminen havainnollistaa globalisaation ”juonen”.
Yhdysvalloissa lopetettiin General Motorsin (GM) Ohiossa sijaitseva autotehdas. Työntekijät joutuivat pihalle ja menettivät kodin ja asunnon. Kodit menivät ulosottoon ja sen jälkeen työntekijät putosivat keskiluokasta.
Täällä työttömien ”ruostevyöhykkeeltä” syntyi Trumpin kannatus
Työntekijät saivat uutta toivoa, kun kiinalaiset avasivat tehtaan uudelleen. GM:n autotehtaan vanhat tehdashallit remontoitiin ja siellä aloitti uudelleen toimintansa kiinalainen Fuyao Glass America. Se valmisti autojen tuulilaseja kaikille maailman johtaville automerkeille.
Traagisinta oli, että kiinalaiset olivat aikoinaan saaneet tietotaitonsa (Pilkington Automotive) Ylöjärvellä toimivalta tehtaalta, joka toimitti kehittyneimmät koneet Kiinaan jo 80-luvulla. Kaiken kukkuraksi suomalaiset asiantuntijat lähetettiin asentamaan koneet ja kouluttamaan kiinalaiset työntekijät. Näinä aikoina siirrettiin myös tuotantoa Puolaan, joka oli tuolloin matalapalkkamaa.
Kun kiinalaiset valtasivat nopeassa tahdissa melkein koko maailman tehdastyön työpaikat, alkoi joissakin kehittyneissä maissa esiintyä protektionistisia piirteitä kansainväliseen kauppaan ja joillekin aloille alkoi tulla tullimuureja. Siksi kiinalaiset ryhtyivät vastatoimiin ja alkoivat ostaa ja pystyttää tehtaita tullimuurien ulkopuolelle.
Kun General Motors lähti Daytonista yli 10 000 työpaikkaa katosi. Vuonna 2010 kiinalaisyhtiöt alkoivat sijoittaa tehdastuotantoon USA:ssa ja avata suljettuja tehtaita. Tehtaan omistaja kiinalainen Cao Dewang hehkutti tehtaan avajaisissa: ”Yhdistämme kiinalaista ja amerikkalaista kulttuuria”.
Hän lupaili amerikkalaisille pitkään työttömänä olleille: ”Teillä on puolen tunnin palkaton lounas – ja kaksi palkallista vartin taukoa”. Kun häneltä kysyttiin: Vaaditteko liiton jäsenyyttä?, hän vastasi: ”Emme. Vastustamme sitä. Tiedostamme silti sen, että alaisiamme on kohdeltava oikein”.
”Nyt tehtaalla on töissä 1 000 henkeä” ja lisää tulee. Lähes puolet heistä oli Kiinasta tuotuja erikoisosaajia ja ylin työnjohto oli pitkälti kiinalaista. Tehtaan ylimpään johtoon oli kuitenkin palkattu kaksi amerikkalaista johtajaa, jotta amerikkalaiset tuntisivat olevansa ”amerikkalaisessa” tehtaassa töissä.
Kiinalaisella omistajalla oli kuitenkin kriittinen suhtautuminen amerikkalaisiin työntekijöihin. ”Paksusormiset amerikkalaiset ovat hitaita. Heitä pitää kouluttaa jatkuvasti”.
Fuyaon tehtaalla duunari tienaa vain runsaan kolmasosan GM:n aiemmasta palkasta.
Työpaikastaan onnellinen amerikkalainen oli kuitenkin pettynyt palkkatasoon. General Motorsilla tienasi tunnilta 29 dollaria ja rapiat. Fuyaon tehtaalla hän tienaa vain 12,84 dollaria. Se ei riitä Amerikassakaan säälliseen elämään ja vuokraan, vaan työntekijät joutuvat asumaan sukulaisten nurkissa, asuntovaunuissa tai jopa auton takapenkillä.
Kiinasta tuotuja kiinalaisia oli tuolloin tehtaassa vähän alle puolet työntekijöistä. He olivat nuoria aikuisia, joilla oli perhe Kiinassa. Tehokkuuden lisäämiseksi ruokailuaikaa kiinalaisilla on vähän, joten he hotkivat nopeasti kermaleivoksia pahimpaan nälkäänsä. Kiinalaisten työsopimuksiin kuului, että heidän on oltava tehtaalla kaksi vuotta ilman lisäpalkkaa.
Työolot eivät ole tehtaalla kehuttavat. Työ on stressaavaa ja yksitoikkoista. Tehtaalla on esimerkiksi lasinkarkaisu-uunin yhteydessä 100 asteinen huone, jonne työntekijän on mentävä säännöllisin väliajoin. ”Joskus miettii, miksi tätä tekee” toteaa kiinalainen työntekijä. ”Sitä miettii, riittääkö kestävyys ja tahdonvoima tällaiseen työhön”.
Kun amerikkalainen senaattori Sherrod Brown mainitsi tehtaan avajaispuheessa, että amerikkalaiset toivoivat ammattiliitoille toimintavapautta kiinalaisella tehtaalla, kiinalainen johtaja tokaisi työnjohtajien keskinäisessä ajatuksenvaihdossa: ”Pitää tappaa senaattori. Leikataan senaattori Brownin pää niillä isoilla saksilla joilla leikattiin avajaisnauha. Sitä väkeä ei enää lasketa tehtaalle”.
Kiinassa ei hyväksytä vapaata ammattiyhdistysliikettä.
Yhtiön omistaja Cao totesi tehtaan sisäisessä palaverissa, jossa oli mukana myös amerikkalaisia työntekijöitä: ”Emme halua ammattiliittoja tänne. Jos tänne tulee liitto, tehokkuus laskee. Yhtiö kärsii. Siitä koituisi tappioita. Jos tänne tulee liitto, suljen tehtaan. Ne puuttuvat tuotantoon, ja rahojen valuminen muualle on pahempi ansa kuin liitto”.
Amerikkalaiselle johtajalle hän uhkasi: ”John, jos tahdot jatkaa johtajana, noudatat neuvojani”. Omistaja jatkoi: ”Budjetissa on pysyttävä”. Tehtaassa liian ahdasta amerikkalaisen työturvallisuusviraston mielestä.
Kiinalainen omistaja Cao piti palopuheita työntekijöille, jos tavoitteet eivät toteudu hänen haluamallaan tavalla. Lisätäkseen tehokkuutta Cao paasasi
kiinalaisille työntekijöille seuraavasti: ”Kotimaa on ikuinen. Jokaisen kiinalaisen tulee toimia maamme ja kansamme hyväksi. Se on teidän jokaisen työ”.
Amerikkalaisista työntekijöistä Cao puolestaan toteaa suorasukaisesti. ”Amerikkalaiset ovat tehottomia. En voi johtaa heitä. Kun heitä yrittää johtaa, he uhkaavat liitolla. Miten heidät saisi ymmärtämään kuinka kiinalaiset pystyvät avaamaan tehtaita USA:han? Siinä on iso ongelma”.
Kiinassa ei hyväksytä vapaata ammattiyhdistysliikettä.
Koska kiinalainen omistaja ei tahdo saada amerikkalaista tehdastaan tuottavaksi, hän päätti viedä amerikkalaisia työnjohtajia koulutusmatkalle kiinalaiselle tuulilasitehtaalle Kiinaan.
Opintomatkalaiset lennätettiin Kiinaan Fuqingii Fujianin maakuntaan. Siellä tehtaan portilla osui heti silmään jättikokoinen iskulause: ”Yhtenäisyys, valppaus, rehtiys ja eloisuus” – aivan kuten ennen kommunistisessa Neuvostoliitossa.
Siellä heitä odottavat paikalliset johtajat tummissa pyhäpuvuissaan ja laulavat yhteisesti tervetuliaislaulun: ”Jalot tuntemukset – ne rehtejä on – rehtiyden puolesta – me vaivaa nähty on – rehtiyden puolesta – on käyty taistohon – Fuyaon määränpää – on rehti maailma – Kevät Kiinan täyttävi – On onni joka kolkassa – Fuyaon siunaukset – ne rehtejä on”.
Kiinalaisella tehtaalla oli aivan eri työtahti – ”Töitä tauotta” Amerikkalaiset vieraat totesivat toiveikkaasti dokumentissa: ”Olisimmepa mekin joskus yhtä hyviä”. Paikalliset työntekijät järjestäytyvät joka aamu sotilaallisesti riveihin. Esimies sanoi työntekijöille: ”Päivää”. Työntekijät vastaavat kuorossa: ”Hyvää päivää, Hyvää kuuluu”. Sitten yhdessä huudettiin ryhmän tunnuslause yhteishengen saamiseksi: ”Toimettomuus on askel taakse” ja kumarrettiin esimiehelle.
Tehdas tuottaa tappiota kun amerikkalaiset duunarit ovat liian hitaita, toteaa omistaja Cao.
Dokkarissa kiinalainen työntekijä sanoo amerikkalaiselle: ”Teillä on kuukaudessa kahdeksan päivää vapaata. Viikonloput vapaita. Vain kahdeksantuntisia päiviä. Helppoa elämää. Täällä on vapaata vain pari päivää kuussa. Siitä ei pidetä. Siksi sanoin, että amerikkalaiset ovat laiskoja. Ette te mitään pahoja ihmisiä ole. Jokainen voi muuttua”.
Amerikkalainen vastaa: ”On meillä uutteriakin alaisia. Motivoituneita ja kunnianhimoisia. Useimmat tahtovat vain tehdä rahaa, eivät lasia. Eli tienataan vajaa sata dollaria päivässä.
Kiinalainen duunari vastaa: ”Täällä palkkansa pitää ansaita. Arvonsa pitää todistaa. Käsitätkö? Teillä tykätään jutella ja vitsailla työpaikalla. Teidän pitäisi käyttää ilmastointiteippiä. Sitä suun eteen, niin jo paranee työpanos”, neuvoo kiinalaisduunari.
Kiinalaisnainen toteaa: ”Kyllä täällä pärjää. Olen aviossa. Lapseni on kotosalla. Lomia ei juuri ole, joten en ehdi kotiin. Vain kevätjuhlan aikaan, kerran vuodessa. Teemme 12-tuntisia vuoroja. Väsyttää, mutten voi muutakaan”.
Miespuolinen työntekijä taas kertoo: ”Johtaja sanelee työmme. Minulla on kaksi lasta. Kuusikuinen ja nelivuotias. Aika pieniä. Jos meillä pitää kiirettä, emme ehdi vapaille. Käyn kotona vain pari kertaa vuodessa”.
Naistyöntekijä puolestaan kertoo: ”Vanhempi lapseni on yhdentoista ja nuorempi kahdeksan. Teen pitkiä päiviä enkä ehdi juuri nähdä heitä”.
Kiinalaiset kaihoavat amerikkalaisia työehtoja, mutta heidät on opetettu pitämään sitä laiskuutena.
Työturvallisuudesta ei kiinalaisella tehtaalla olla turhan tarkkoja. Särkyneet lasit lajitellaan käsin ilman turvahanskoja. Amerikkalaiset puistavat päätään ja toteavat: ”On helvetin hullua toimia näin”.
Amerikkalaisella tehtaalla puolestaan musta nainen loukkasi kätensä ja oli huolissaan sairaslomansa pituudesta ja totesi: ”Pelkään pisteideni puolesta. Tahdon pitää työni. Entä palkkani? Saanko sitä yhä?” – ”Saat, vaikken osaa sanoa tarkemmin”, vastaa työnjohtaja. Sairasvakuutusta ei ilmeisesti ole tehtaalla.
Yhdysvalloissa tapahtui useita tapaturmia kiinalaisten omistamilla tehtailla ja ne pääsivät helposti julkisuuteen. Se huoletti omistaja Cao:ta.
Vapaata ammattiliitoa ei ole vaan kommunistinen puolue sanelee työntekijän työehdot.
Sitten dokumentissa mennään tutustumaan Fuyaon ammattiliiton ja kommunistisen puolueen päämajaan. Sielläkin toimitaan sotilaallisen ohjesäännön mukaan. Siellä ammattiliiton pääsihteeri hra Shimeng hehkuttaa vieraille: ”Meillä Fuyaolla ollaan energisiä. Me kaikki olemme pirteitä ja iloisia, kun saamme työskennellä täällä. Kaikki työntekijämme kuuluvat ammattiliittoon”.
Hän esittelee kaikki entiset ja nykyiset Kiinan kommunistisen puolueen johtajat ja toteaa amerikkalaisille vieraille: ”Yhtiömme ei pääsisi pitkälle ilman valtion tukea. Ammattiliitoilla ja yhtiöillä on läheinen suhde. Ne ovat kaksi yhdessä pyörivää ratasta. Fuyao tarvitsee alaisiaan menestyäkseen. Olemme samassa veneessä. Venettä pitää suojella kaikkien vuoksi. Jos vene uppoaa, kaikki menettävät työnsä. Yksinkertaista”.
Omistaja rehvastelee erottamillaan ay-aktivisteilla.
Vuonna 2017 pidettiin yhtiön Kiinan tehtaalla isot juhlat jonka keskiössä oli konsernin toimitusjohtaja Cao. Häntä kohdeltiin puolijumalana kuten aikanaan puhemies Maota. Mukana juhlassa olivat myös Amerikan tehtaan opintomatkaajat.
Kaikki juhlan esiintyjät olivat Fuyaon henkilökuntaa. Jopa heidän lapsensa oli masinoitu ylistämään Caon yrityksen menestystä. Nuoret firman nätit tanssitytöt lauloivat ylistystä älykkyydelle ja tuotannon Lean-ajattelulle (tehokkuus ajattelu).
Propaganda ja henkilöpalvonta on viety firman juhliin asti. Tanssitytöt laulavat: ”rahoitus, palvelut, valmistus” firman ohjesääntöjä.
Palattuaan Yhdysvaltoihin, todellisuus paljastui sillä opintomatkan aikana oli tapahtunut yllättäviä muutoksia. ”Miksi lounashuoneemme on muutettu tuotantotiloiksi?”, ihmettelivät matkalaiset.
Amerikkalainen työnjohtaja kertoo: ”Kiinan matkan jälkeen otin käyttöön vuoroa edeltävät palaverit. Aiemmin rupattelimme pöydän ääressä. Kiinalaiset pantiin riviin aamuisin Kiinassa yhteishengen kasvattamisen nimissä riviin käskynjakoon. Se on tepsinyt täälläkin”.
Kun yhtiö teki alle vuodessa 40 miljoonan tappiot, Kiinasta kutsuttiin uusi johtaja Jeff Liun Amerikan tehtaalle. Yhtiön johtoporras pantiin kerralla uusiksi. Amerikkalaiset johtajat irtisanottiin. Uusi johtaja alkoi johtaa amerikkalaisia amerikkalaisittain. ”Amerikkalaiset pitävät imartelusta. Aasiakin pitää silittää myötäkarvaan, muuten se potkaisee”.
”Ainakin 3 000 henkeä on saanut potkut tai lähtenyt. Ammattiliittoa UAW:ta ei vieläkään sallittu ja kiinalaiset kehittivät salaisen urkintajärjestelmän. Työntekijät jotka kannattivat liitoa, saivat lähteä.
Ay-liikettä pelättiin niin, että kiinalaisia työntekijöitä värvättiin amerikkalaisten työntekijöiden vakoojiksi.
Vastustaakseen ammattiliittoja tehdas otti avuksi amerikkalaisten työnantajien LRI:n (Labour Relations Institute) koulutuspalvelun jossa ns. ”konsultit” lupasivat, että liiton jäsenet voidaan korvata liittoon kuulumattomilla. Nämä konsultit työskentelevät kaikille amerikkalaisille yhtiöille, joten lakkolaiset pidetään ”vapaan maan” työpaikoilla loitolla amerikkalaisissakin tehtaissa.
Työntekijä voi joutua ”korvatuksi” työelämästä ja heidät ”korvamerkitään” loppuiäkseen. Kun LRI:n pitämissä kokouksissa työntekijät manipuloitiin ja peloteltiin, tehtaalla äänestettiin unioniin liittymisen puolesta. Tulos oli 868 vastaan ja 444 puolesta. Kiinalaisten työntekijöiden oli tietysti pakko äänestää vastaan.
”Vapaassa” Yhdysvalloissakaan ay-liikeen jäsenyys ei ole sallittu.
Fuyao maksoi LRI.lle miljoona dollaria estääkseen 1500 työntekijäänsä liittymästä ay-liittoon. Sittemmin 70-luvun keskipalkat ja unionin jäsenmäärät ovat laskeneet Yhdysvalloissa. Kiinalaisen sananlaskun mukaa ”kaksi tiikeriä ei mahdu yhdelle vuorelle”. Se riittää perusteluksi ay-liikkeen kieltämiselle.
Fuyaon tehtaan uusi kiinalainen johtaja julisti kannustuspuheessaan työntekijöilleen: ”Tehdään Amerikasta jälleen suuri”. Se oli aika erikoista kiinalaisen suusta mutta ei Donald Trumpin suusta.
Ohjelman lopussa kerrottiin kuinka työläisten tilalle tulee tehtaalle nopeassa tahdissa amerikkalaista unelmaa murskaamaan robotit ja automaatio. Työläiset ovat liian hitaita. Ne eivät pärjää enää roboteille jotka tekevät työtä vuorotta yötä päivää.
Ohjelmassa kerrotaan, että yli 375 miljoonaa ihmistä joutuu lähitulevaisuudessa etsimään uudenlaista työtä maailmanlaajuisesti.
Maapallolla on yhä suurempi osa työntekijöistä on vaarassa syrjäytyä tuotantokoneistosta.
Fuyao Glass America on ollut kannattava vasta vuodesta 2018 asti, jolloin robotit ja automaatio alkoivat korvata ihmisen tekemää työntekoa. Robotteja ei tarvitse hiostaa eikä niille tarvitse järjestää Lean-koulutusta.
Kehittyvän automaation johdosta 2,5 vuotta Fuyaolla työskennellyt entinen GM:n työntekijä sai potkut kuten moni muu. Hän totesi kyynisesti: ”Emme enää koskaan saa yhtä hyvää palkkaa – se on mennyttä”. Hän on kokemusperäisesti oppinut sen mitä poliitikot ja ekonomistit eivät vieläkään tunnista.
Mustat menivät ensin puuvillapellolta autotehtaisiin, sieltä alipalkattuihin kiinalaistehtaisiin ja sitten lopulta kadulle ja Trumpin äänestäjiksi.
Dokumentti todentaa konkreettisesti mitä globalisaatio ja kapitalismi todellisuudessa on. Se on muutakin kuin vapaata matkustamista Euroopassa. Muualle matkatessa on yhä edelleen viisumipakko. Globalisaatio on kohtalokasta kehittyneiden maiden työpaikoille, palkkatasolle ja hyvinvointivaltiolle.
Todellisuudessa globalisaatio on raakaa maailmanlaajuista kilpailua työntekijöiden oikeuksien polkemisella ja tuottavuuden maksimoimisella pääoman omistajien hyödyksi.
Aluksi se tapahtui viemällä tuotanto matalapalkkamaihin moderniksi orjatyöksi ja kolonialismiksi. Sitten automaatio ja robotit alkoivat syrjäyttää matalapalkkamaidenkin työntekijöiden kilpailukyvyn ja tuottavuuden, alhaisista palkoista huolimatta.
Esimerkkinä Suomesta vaikka Valmet Automotiven autotehdas Uudessakaupungissa. Se ei edusta automatisoinnin huippua koska siellä tehdään vain pieniä ja nopeasti vaihtuvia lyhyitä sarjoja. Kuitenkin sen työllistää vain murto-osan siitä, mitä GM:n tehdas 90-luvulla Amerikassa. Aloituspalkatkin suomalaisella autotehtaalla ovat samalla alhaisella tasolla kuin kiinalaisella Amerikan Fuyaonin tehtaalla.
Ensin Amerikan autoteollisuuden hegemonian veivät japanilaiset ja nyt kiinalaiset
Kun kiinalaiset ovat ottaneet autonvalmistuksessa maailmanlaajuisen johtopaikan, autoalan työllistävän työvoiman romahdus on ollut huikea. Esimerkiksi Detroitin autokaupunki meni konkurssiin, sille syntyi jättimäiset 20 miljardin dollarin velat ja väkiluku on pudonnut 1 850 000:sta (1950) nykyiseen vain 700 00 henkeen. Työpaikkojen kato perheineen yhdessä kaupungissa oli yli miljoona!
Jos verrataan autoteollisuuden alkuaikojen Henry Fordin autotehtaan työntekijämääriin, ero on huikea. Vaikka Ford oli kova kapitalisti ja hänen tehtaiden työntekijämäärä oli nykyvalossa täysin ”ylibuukattu”, hän piti tärkeänä työntekijöidensä palkkatasoa, jotta he kykenisivät ostamaan valmistamiaan autoja.
Vuonna 1914 Fordin T-mallin työntekijä kykeni ostamaan T-mallin neljän kuukauden palkalla. Ei taida onnistua nykyisillä palkoilla, sillä automaation tuottavuushyödyt menevät tehtaan omistajille eli pääomalle.
Vastaava globalisaatiokehityksen malliesimerkki vaikkapa Suomen tekstiiliteollisuudesta. Luhdalla oli 70-luvulla koko tekstiilituotanto Suomessa. 80-luvulla tekstiilialalle syntyi kriisi, kun matalapalkkamaat aloittivat toimintansa. Suomen tekstiilityöntekijöiden määrä supistui 30 000 työntekijästä 6 000:een.
Vapaa-ajan tekstiileihin erikoistunut Luhta Oy siirsi tuotantoaan Portugaliin ja Turkkiin ja lopetti Suomessa tuotannon kannattamattomana. Portugali oli tuolloin matalapalkkamaa mutta parissakymmenessä vuodessa palkat kohosivat sielläkin eivätkä enää pärjänneet kiinalaisille. Tuotanto oli pakko lopettaa.
Koko toimintaa ei kuitenkaan lopetettu. Luhta muuttui trading-toimintaan erikoistuneeksi myyntiyhtiöksi, joka alkoi ostaa tekstiilituotteita pääasiassa Kiinasta ja muista matalapalkkamaista. Sitten se myy ne suomalaisille erilaisina ”suomalaisina brändimerkkinä” sekä muualle maailmaan.
Karin vanha pilapiirros konkretisoi hyvin globalisaation yhteiskunnalliset vaikutukset.
Globalisaatio ja pääomien ja kaupan vapaa liikkuvuus ei ole lisännyt talouden kasvua ja työllisyyttä, vaan ne ovat – päinvastoin – hyydyttäneet talouden kasvun lähes nollasummamarkkinoiksi.
Ekonomistit ja poliitikot eivät ole ymmärtäneet sitä, että sekä orjatyö matalapalkkamaissa, että digitalisaatio kehittyneissä maissa syrjäyttävät ostovoimaiset työpaikat, markkinoiden ostovoiman ja kulutuskysynnän.
Se mitä matalapalkkamaissa saadaan uutta ostovoimaa on vain murto-osa siitä, mitä kehittyneissä maissa menetetään. Ostovoima on loppujen lopuksi kaiken kasvun ja uusien työpaikkojen tärkein edellytys. Siksi globalisaatio on kuolemankierre pohjalle ja se lopulta tuhoaa koko markkinat.
Matalapalkkaiset työpaikat ovat olleet USA:n riesana jo 30 vuotta ja kasvualustana Trumpille.
Jo 30 vuoden ajan Yhdysvalloissakin kaikista uusista työpaikoista yli 60 prosenttia on ollut matalapalkkaisia ns. ”paskatyöpaikkoja” joilla ei enää elä. Sen todentaa yhdysvaltalainen tutkimus Jo Quality Index. Edes Yhdysvaltoihin ei ole syntynyt niitä hyväpalkkaisia korkeaa osaamista vaativia työpaikkoja joita ekonomistit ovat luvanneet.
Digitalisaatio johtavassa maassakin hyväpalkkaisen tehdastyön vähentyessä tilalle on tullut pääasiassa vain palvelualan ns. ”paskatyöpaikkoja”.
Pääomalle ja rikkaille globalisaatio eli ”maapalloistaminen” on hyvä asia, jota on helppo markkinoida kansalaisille ”vapauden” hienolta kalskahtavan nimikkeen alla. Kokoomus-puolue käyttää tätä ideologiansa tueksi. Se mahdollistaa rikkaiden edelleen rikastumisen ja eriarvoisuuden kasvun myös tulevaisuudessa.
Se heikentää ay-liikkeen toimintaedellytyksiä ja tekee pääoman yhä enemmän riippumattomammaksi tavallisista duunareista. He tarvitsevat vain kourallisen digitalisaation, automaation, robotisaation ja tekoälyn huippuammattilaisia, joista on käytännössä tullut pääoman ”palkkatappajia”. Heille pääoma ja omistajat ovat valmiita maksamaan huippupalkkoja siitä, mitä enemmän he pystyvät eliminoimaan tavallisia duunareita tuotantoprosessista.
Tästä työtekijöiden oikeuksien alasajosta on huolestuttavia esimerkkejä myös Suomesta. EK:n Jyri Häkämiehen, Kokoomuksen Petteri Orpon sekä ekonomistien Aki Kangasharjun ja Vesa Kanniaisen johdolla on vaadittu työehtojen yleissitovuuden poistoa ja paikallisen sopimisen lisäämistä. Se heikentäisi merkittävästi ay-liikkeen valtaa ja heikentäisi työntekijöiden mahdollisuuksia puolustaa oikeuksiaan.
Kohta oltaisiin kiinalaisen ”ay-liikkeen” sorvaamien työehtojen sanelupolitiikassa, jossa työntekijöiltä ei ole mitään sanomista. Kohta aletaan vaatia työnantajien tuottamia yhtiön kannustushuutoja ja johtoa ylistäviä propagandalauluja yritysten aamupalavereissa..
Yhä harvemman rahkeet riittävät nykyiseen työelämään.
Vuorineuvokset voivat nyt hymyillä vinosti sisäänpäin ja puhua juhlapuheissaan ”vapauden” ihanuudesta. Siitä huolimatta, että he eivät enää kestä globaalia kilpailua teollisessa tuotantotoiminnassa joka samalla kuitenkin työllistäisi.
Kilpailukyvyn säilymisen ja tuottavuuden lisäämisen nimissä ja palkkamaltti tulisi kuitenkin säilyttää, vaikka kunnolliset kokoaikaiset työpaikat koko ajan häviävät. Digitalisaation tuottavuushyötyjä ei haluta jakaa duunarille eikä verotuksen muodossa yhteiskunnalle.
Heidän asenteensa tuli hyvin ilmi Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan kirjassa: ”Huipputuloiset”. Se on jäätävää luettavaa rikkaitten asenteista ja yhteiskuntavastuusta. Tuntuu kuin mitään ei olisi opittu Leninin ajoista jolloin hän tokaisi: ”kapitalisti myy köyden, johon hänet hirtetään”.
Kirjoitin näistä arroganttien (kopea, julkea, röyhkeä) yritysjohtajien asenteista tällä blogilla jo aiemmin otsikolla: ”Rikkaiden kieroutuneet asenteet sementoivat ”Ahneuden ajan”. Siinä rikkaat syyttivät ay-liikettä ja palkansaajia ahneudesta jotka estävät ja jarruttavat yritystoiminnan mahdollisuuksia Suomessa.
Siitä huolimatta vaikka tulonjakotilastoissa palkkojen osuus kansantulosta on vuodesta 1990 lähtien pienentynyt 17 prosehttiYKSIKKÖÄ (=36.5 mrd€), joka on mennyt voittojen ja pääomatulojen hyväksi (v.2018), eli valtava tulonsiirto rikkaille.
Jopa dokkarissa esiintynyt kiinalaisen Fuyao tehtaan omistaja Cao filosofisoi heikkona hetkenään bisneksiensä oikeutuksesta ja tokaisi: ”En tiedä, olenko hyväntekijä vai rikollinen”.
Koskahan suomalaiset vuorineuvokset katsovat asioita yhteiskunnallisesti laajemmin kuin vain osakkeen omistajan näkökulmasta.
Globalisaation kääntöpuoli oli nähtävissä jo yli 30 vuotta sitten. Varoittelin siitä jo ensimmäisessä kirjassani: ”Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä” Tammi 1989 (Voit tilata sen sähköpostitse ilmaiseksi PDF-tiedostona tästä osoitteesta).
Kirjoitin siinä seuraavasti: Länsi-Euroopan taloudellinen integraatio voi pahimmillaan johtaa siihen, että EY:n ja Eftan alueella – Suomessakin – ovat vuosituhannen vaihteessa portugalilaiset palkat, kreikkalainen työttömyysturva, islantilaiset työajat, espanjalainen työsuojelu ja ammattiyhdistysliikkeen järjestäytymisaste seitsemän prosenttia.
Aivan varmaa on, että sosiaalisia normeja ei aseteta skandinaavisten huippumaitten tasolle. Työantajapuoli pyrkii tietysti – kilpailukykysyistä – asettamaan ne mahdollisimman alhaiselle tasolle.
Viitteitä siitä antaa Euroopan työnantaja- ja teollisuusjärjestön eli UNICE:n pääsihteeri Zygmund Tyskiewiczin lausunto. Hän kehottaa työntekijöitä kilpailemaan keskenään, kun kerran yrityksetkin joutuvat kilpailemaan keskenään! (s.286).
PS. Tämän kirjoituksen järjestysnumero on 84. Jos haluat perehtyä kaikkiin KU:n kirjoituksiini, ne löytyvät blogini etusivulta (viimeisimmät aivan alusta ja loput etusivun lopusta).