Nykyisenä valeuutisten ja populismin aikakautena vannotaan ”oikean totuuden”, tutkimusten ja tieteen nimiin. Yksi hämmentävimmistä tutkimuksen kohteista on ollut viime vuosikymmeninä työ ja työttömyys. Sen tiimoilta löytyy monenlaista ”totuutta”.
Yksi ekonomistien mielestä ehkä ”populistisimmista tutkimuksista” on pari vuotta sitten julkaistu Lasten ja nuorten säätiön sekä ohjelmisto- ja palveluyritys Tiedon teettämä kyselytutkimus, jossa selvitettiin nuorten käsityksiä ”työn murroksesta”, tulevaisuuden työmarkkinoista ja työllistymiseen vaikuttavista tekijöistä.
Tutkimus tehtiin keväällä 2018 ja siihen vastasi 3 033 yläkouluikäistä eli 13–16 -vuotiasta nuorta, jotka vasta valmistautuivat työelämään. Pelko nykymuotoisten töiden katoamisesta heijastuu myös nuorten ammattihaaveisiin. Puolet kyselyyn vastanneista on epävarmoja siitä, mitä työtä haluaa tehdä tulevaisuudessa.
Tämä on ymmärrettävää, sillä ammatteja katoaa nyt nopeasti, sanoo tilastotutkija Sami Myllyniemi Nuorisotutkimusseurasta. Kaksi kolmasosaa nuorista uskoo tekoälyn korvaavan ihmisen tekemän rutiinityön tulevaisuudessa. Toisaalta kaksi kolmasosaa tekisi töitä mieluummin ihmisen kuin tietokoneen kanssa.
Aamutelevisiossa (lopussa kohta 2.30) toimittaja Sanna Savikko haastatteli juuri F-Securen tietoturva-asiantuntija Mikko Hyppöstä hänen uudesta kirjastaan: ”Internet”.
SS: Miten on, tarvitaanko meitä ihmisiä enää sitten kun tekoäly tulee ja tekee ison osan meidän töistä?
MH: ”Kyllä meitä vielä johonkin tarvitaan, mutta ei enää moniin niihin töihin, joita nyt tehdään. Eli jos ajatellaan, että koneoppiminen luo uusia palveluja – joten ennen pitkää tällaiset ammatit kuten ohjelmoijat, tai lehtiartikkeleiden kirjoittajat (toimittajat), tai runoilijat, tai muusikot, tai vaikkapa säveltäjät – niin tämmöisiä ammatteja koneet tulevat tekemään parempaa musiikkia tai parempia ja koskettavampia runoja ja paremmin kuin ihmiset.
Näin runoilijat, säveltäjät ja koodarit tulevat työttömiksi, mikä tuntuu pahalta. Se on tosi ikävä juttu mutta tällainen mullistus on nähty monta kertaa.
Tällainenkin jättimäinen innovaatio kuin ”tekovoima” ( höyryvoima, sähkö, jne.) on syrjäyttänyt ihmisiä vanhoista työtehtävistä mutta he ovat jatkossa pystyneet käyttämään omat resurssinsa järkevämpään työhön”.
Tässä kohden ammattitaitoisen toimittajan olisi pitänyt tehdä jatkokysymys: ”Mitä tällaisia ammatteja jää enää jäljelle ja kuinka paljon niitä voi olla kokonaistyövoimasta?” Sen sijaan toimittaja totesi ylioptimistisesti: ”Eli meillä on mahdollisuuksia tulevaisuudessa”.
MH: ”Meillä ei oikeastaan ole paljon vaihtoehtoja. Pysytään vain kyydissä mukana”, uskotteli Hyppönen.
Nuorten pelkoon on aihetta. Vaikka Suomen nuoriso on nykyään paremmin koulutettua kuin ikinä silti vähiten koulutetuilla on vaikeuksia päästä työelämään. Jopa 30 prosenttia 18-30-vuotiasta työttömistä ei ole koskaan ollut varsinaisissa töissä (ns. Neet-nuoret).
Nyt Korona-aikana nuorten tilanne on vain pahentunut. Mielenterveyteen liittyvät perusterveydenhuollon käynnit ovat lisääntyneet selkeästi 15–29-vuotiaiden ikäryhmässä loppuvuodesta 2020 lähtien, selviää tuoreesta Helsinki GSE:n raportista. Tiedot perustuvat Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) rekisteritietoihin.
Nuorten kasvaneet käyntimäärät liittyvät etenkin mielialahäiriöihin, kuten masennukseen ja kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, sekä ahdistuneisuuteen, stressiin ja elimellisoireisiin häiriöihin.
Mielenterveysdiagnoosin saaneiden määrä ja sen kasvu olivat huomattavia myös monilla palvelualoilla, kuten kaupan alalla. Kortelaisen mukaan työhön liittyvät paineet voivat olla yksi syy diagnoosimäärien nousuun, kertoi professori Mika Kortelainen.
Työttömistä nuorista 30 prosenttia ei pääse enää työn syrjään kiinni.
Näitä tutkimuksia ekonomistit tietysti pitävät ”epätieteellisenä ja populistisena kyselytutkimuksena” koska nuoret nykyään vain chattailevät netissä ja elävät somessa, pelaavat tietokonepelejä ja katsovat pelkkiä viihdefilmejä sekä kuuntelevat spotifyta. Heillä ei ole juuri mitään tietoa tutkimusten ja tilastojen faktoista.
Ekonomistit eivät taas tiedä, mitä ja miten nuoret havainnoivat ympäristöään arkielämässään. He näkevät ja tunnistavat omissa vanhemmissaan, sukulaisissa ja lähipiirin ihmisissä työelämän muutospaineet ja työn murroksen. Siis ainaisen työn epävarmuuden sekä tietysti siitä johtuvan jatkuvan rahan puutteen.
Kilpailu yhä vähenevistä kunnollisista työpaikoista tuntuu lastenkin elämässä, kun vanhemmat sinnittelevät mielialapillereiden varassa jatkuvien saneerausten, supistusten, irtisanomisten, silpputöiden kuten osa- ja määräaikaiset työsuhteet, nollatuntisopimukset, vuokra- ja projektityöt, freelanceriksi ulkoistettujen, pakkoyrittäjyyden, työttömyyden, kuntien tempputyöllistämisen ja kurssitusten, lomautusten, sosiaaliluukun byrokratian, leipäjonojen ja syrjäytymisen pelon jatkuvissa ristipaineissa.
Ei ole ihme, että köyhyys ja työttömyys periytyy matalapalkkaisten ja työttömien perheissä.
Nuoret eivät tiedä mitään työttömyyden faktoista vaan päättely perustuu ”populistisesti” tunteeseen. Kuitenkin he voivat sanoa kyselytutkimuksissa todellisia totuuksia kuten lapsi sadussa: ”Keisari ilman vaatteita”.
Nyt korona-aikana tilanne on kärjistynyt entisestään ja lapset oirehtivat entistä pahemmin päiväkodeissa, kouluissa, yliopistoissa ja nuorisotyöttömyys on kaksinkertaista muuhun väestöön nähden. Mielenterveyspalvelut eivät riitä enää lapsille ja nuorille eivätkä edes syrjäytyneille aikuisille.
Nuorilla on hätä, sanoo Tampereen yliopistollisen sairaalan nuorisopsykiatrian osastolla työskentelevä Miila Halonen Hänellä on ollut vuosia aitiopaikka nuorten elämään. Nuorisopsykiatrian klinikan suljetun osaston lääkärinä hän näkee ahdistusta, anoreksiaa, burn outeja ja viiltelyä.
Erityisesti nuorten mielenterveysongelmat ja työllisyysongelmat ovat lisääntyneet rajusti.
Nuorten saamien lähetteiden määrä on kasvanut räjähdysmäisesti viidessä vuodessa, Halonen kertoo. Siitä ei siis voi syyttää yksin koronaa, sillä suunta oli samanlainen jo ennen pandemiaa.
”Se on jotain aivan käsittämätöntä. Tilastoja katsoessa lähetteiden määrässä on ollut lähes pystysuora nousu. Peruskoulusta asti on suorittamisen eetos, eikä mikään tunnu riittävän.” Kilpailu kunnollisista työpaikoista on nykyään kovaa.
Osastolla on myös nuoria, jotka ovat saaneet burn outin. Ylisuorittajia, jotka ovat kaatuneet suorilta jaloilta maahan. ”He ovat suorittaneet koulua ja harrastuksia, kunnes ne ovat ylittäneet kestokyvyn”.
”Kyllä siinä täytyy olla isosta ilmiöstä kyse, jos kasvava joukko nuoria ajattelee, ettei tässä maailmassa pärjää”. Siihen, miksi osa nuorista oirehtii niin paljon, ei Halosellakaan ole vastausta. Eikä se ole ihme, kun sitä eivät tiedosta edes talousoppineet.
Maailman onnellisimmat yli 15-vuotiaat asuvat Suomessa, mutta sitä nuoremmat eivät yllä edes pistesijoille. Voisimme lopettaa onnellisuuden mainostamisen ja puhua siitä, miksi lapset eivät ole yhtä onnellisia kuin vanhempansa.
World Happiness Report nimittäin unohtaa yhden merkittävän segmentin tutkimuksistaan: alle 15-vuotiaat, jotka ovat noin neljäsosa koko maailman väestöstä. Onneksi lapsiltakin on kyselty. Children’s Worldin 35 valtion kyselyssä suomalaiset lapset olivat onnellisuusjanalla keskivaiheilla.
Laajempi viime vuosien tutkimus on ollut Maailman terveysjärjestön WHO:n organisoima 11-, 13- ja 15-vuotiaiden nuorten terveyttä kartoittava kysely, joka toteutettiin 45 Euroopan maassa sekä Kanadassa. Tässä tutkimuksessa suomalaiset 11-vuotiaat jäivät sijalle 26, kun 13- ja 15-vuotiaat olivat sijoilla 14 ja 15.
Pisa-tutkimuksessa mitattavien tyytyväisyyskyselyissä suomalaislapset ovat olleet noin 19. sijalla. Tuloksia on julkistanut muun muassa Unicef.
Suomi ei ole ainoa poikkeus. Monissa aikuisten onnellisuustutkimuksissa pärjänneiden valtioiden lapset eivät jaa kokemusta vanhempiensa kanssa. Syytä ei täysin tiedetä.
Norsunluutorneissa elävät ekonomistit eivät tiedä mitään nuorten ongelmista, eivätkä edes välitä tietääkään. Talousprofessorit eivät ole noteeranneet työttömyyttä 90-luvulta lähtien muuta kuin pieneksi ohimeneväksi talouden oheisongelmaksi, joka hoituu kun taloutta ja markkinoita ”vapautetaan” tarpeeksi kaikenlaisista sääntelystä ja annetaan markkinamekanismin toimia.
Suomalaiset ekonomistit eivät vieläkään tunnusta massatyöttömyyden ja digitalisaation välistä kohtalonyhteyttä.
Ekonomistien valtavirtaan astui 90-luvun alussa Friedmanilainen monetarismi (uusliberalismi), jossa digitalisaatiolla aikaansaadulla tuottavuuden kasvulla talous uskottiin saatavan uudelleen loputtomaan kasvuun.
Kaikki ekonomistit ja poliittiset puolueet peräävät nyt tuottavuutta ja digitalisaatiota kasvun moottoriksi vaikka tuottavuus digitalisaatiolla – päinvastoin – vähentää työpaikkoja. Ekonomisteille ei ole ongelma, vaikka tuottavuushyödyt menevät vain pääoman edustajille ylisuurina osinkoina eikä kelkasta pudonneille kansalaisille.
Ekonomistit ”unohtavat” kertoa, että kun tuottavuutta nostetaan miljardeja maksavalla digitalisaatiolla, ne miljardit on ensin kuoletettava, ennen kuin tuottavuus paranee ja talous kääntyy kasvuun. Nykyisillä nollasummamarkkinoilla se ei taatusti lisää työpaikkoja, vaan rahat digitalisaatioon ja siitä saatavaan tuottavuuslisään haetaan juuri työvoiman ja työvoimakustannusten vähentämisen kautta!
Hesarin tiedetoimituksen esimies Jukka Ruukki kirjoitti osuvasti: ”Taloustiede hallitsee nykyään yhteiskunnallista keskustelua ja päätöksentekoa. Päättäjät tuntuvat usein pitävän taloustieteen totuuksia muita totuuksia uskottavampina. Se on hieman erikoista.
Taloustiede pelaa numeroilla. Se luo helposti ajatusharhan fysiikan tai kemian kaltaisesta eksaktista tieteenalasta. Luonnontieteisiin verrattuna taloustieteen tulosten luotettavuus jää kovin vaatimattomaksi. On pienempiä ja suurempia todennäköisyyksiä”, toteaa Ruukki.
Nyt maailmalla on menossa kummallinen murrosvaihe. ”Talous on rikki”, On ”kapitalismin murros”, on ”työn murros”, ”teknologian murros”, ”median murros”, ”pankkien murros”, ”rahoitusala on kriisissä”, on ”sosiaalisen elämän murros” ”ekologinen murros” jne. Ekonomistit eivät ole päässeet yksimielisyyteen mikä on näiden ”murrosten” juurisyy.
Taloustieteilijät edustavat pikemminkin erilaisia uskonlahkoja.
Taloustieteilijätkin ovat nyt ihmeissään, kun mitkään ”klassisen taloustieteen” opit ja lainalaisuudet eivät toimi kuten ennen. Jopa presidentti ja entinen investointipankkiiri Sauli Niinistö ei ole saanut ekonomisteilta tyydyttäviä vastauksia nykyisiin talousongelmiin.
Ykkösaamun haastattelussa toimittaja Seija Vaaherkumpu kysyi häneltä nykyisen pankkitoiminnan uskottavuudesta. Siihen Niinistö vastasi: Minä sanoisin, että ”se on tyhjän päällä elämistä”. Joku nuorempi tutkija puhuu keskuspankkikapitalismista. Olen huolestunut keskuspankkien taseissa olevasta jättikuplasta. ”Minä en ymmärrä, voiko rahan taikominen jatkua ikuisuuden, että rahaa tehdään niin paljon kun sitä tarvitaan.
Ja olen tätä yrittänyt kysyä lukuisilta ekonomisteilta, niin liki kaikkien vastaus on ollut selvä – ei tuota ikuisuuteen voi jatkaa. Mutta sitten jos esittää jatkokysymyksen; mitä silloin tapahtuu kun se lopetetaan niin siinä sitten saakin vastauksia vähän odotella”.
Täystyöllisyyden uskomuksen lisäksi ekonomistit eivät osaa sanoa, miksi hyperinflaatiota ei ole tullut, vaikka markkinoille on ”taiottu tyhjästä” tuhansia miljardeja sekä euroja että dollareita.
He eivät myöskään osaa sanoa, millä ja kenen rahoilla pankkien taseissa olevat noin 400 biljonaa dollaria riskisijoituksia (johdannaisia) alaskirjataan markkina-arvoonsa niin että pankit pysyisivät pystyssä. Islannin pankkien romahdettua, näiden ”johdannaisten” arvosta hävisi 94 prosenttia taivaan tuuliin.
Kun koko reaalimaailman bruttokansantuotteen arvo on noin 87,5 biljoonaa dollaria (2019) niin reaalimaailman tuotoilla kuten voitoilla, säästöillä ja veroilla (valtioiden verot eivät riitä edes peruspalveluiden ylläpitoon vaan velkaantuvat koko ajan lisää) ei taatusti makseta pankkien epäkuranttien taseiden alaskirjausta reaaliarvoonsa, jotta luottamus pankkeihin ja pankkien välillä säilyisi. Rikkailla olisi kyllä rahaa siihen, mutta he tuskin vapaaehtoisesti suostuvat pankkien pelastustalkoisiin vaan jo finanssikriisissä laittoivat veronmaksajat maksumiehiksi.
Joutilasta ja ylimääräistä rahaa digitalisaatio ja globalisaatio on kerryttänyt maailman rikkaille ennennäkemättömästi, jolla velkaongelmat voitaisiin helposti hoitaa. Thomas Pikettyn mukaan (kirjassa: ”Pitäisikö pankkiirit pelastaa, s.115) ”Julkisesta velasta puhuttaessa on hyvä huomioida, että yksityistä varallisuutta on aina paljon enemmän kuin velkaa (yksityistä ja julkista). Japanissa , aivan kuten Euroopassa ja Yhdysvalloissa, kotitaloudet omistavat kiinteistö- ja rahoitusomaisuutta (velkojen vähentämisen jälkeen) noin 500-600 prosenttia BKT:sta”.
Pelkästään Yhdysvaltain keskuspankin mukaan yli 70-vuotiaiden amerikkalaisten rikkaitten omaisuuden nettoarvo oli maaliskuun lopussa 2021 lähes 35 000 miljardia eli 35 biljoonaa dollaria (29,6 biljoonaa euroa). Se vastaa 27 prosenttia kaikkien amerikkalaisten varallisuudesta.
Tutkimus- ja konsulttiyhtiö Cerulli Associates on laskenut, että vanhemmat sukupolvet lahjoittavat USA:ssa vuosien 2018 ja 2042 välillä kaikkiaan noin 70 biljoonaa dollaria (Melkein maailman BKT:n verran), joista 61 biljoonaa menee perillisille lisäämään entisestään eriarvoisuutta.
Digitalisaation avulla aikaansaadut tuottavuushyödyt ovat valuneet vain rikkaitten ja pääoman omistajien laariin. Digitalisaation syrjäyttämät työntekijät ovat taas ostovoimattomiksi sosiaalitukien varassa sinnitteleväksi yhä kasvavaksi tarpeettomien armeijaksi.
Vaikka Kiinaan on siirtynyt koko maailman teollisuustuotanto, ei sielläkään ostovoima ole kasvanut.
Rikkaat eivät edes investoi tuotannon kasvattamiseksi ja edes teoreettisten työpaikkojen saamiseksi koska markkinoilla ei ole enää ostovoimaa. Kaikki rikkaitten raha menee pörssikeinotteluun, pankkikeinotteluun, veroparatiiseihin, varjopankkitoimintaan (Kiina), asuntokeinotteluun ja uutena ”innovaationa” järjettömään uhkapeliin kryptovaluuttamarkkinoilla.
Koko kryptomarkkinan arvo on Coinmarketcap-kaupankäyntisivuston mukaan noin 1 300 miljardia dollaria ja se on käytännössä melkein kokonaan verotuksen ulottumattomissa. Silti verohallinnon antamien tietojen mukaan Suomi on vuosina 2012–2019 lähettänyt ulkomaille 24,5 miljardin euron arvosta muiden maiden kansalaisia ja yrityksiä koskevaa verotustietoa.
Nyt nämä ekonomistien uusliberalistiset ”lastensadut” kuten rikkaitten pöydiltä tippuvat muruset muka hyödyttäisivät myös köyhiä (vert. ”Keisarin uudet vaatteet”) ja muut uskomukset alkavat pikkuhiljaa paljastua.
Aloitin niiden paljastuksen ja varoittelun 90-luvulla vallitsevasta uusliberalistisesta talousopista jo yli 30 vuotta sitten ensimmäisessä kirjassani seuraavasti:
Tämä kirja olisi vielä tänäänkin ajankohtainen jos sanan ”Japani” tilalle laitettaisiin vain sana ”Kiina”.
”Jopa jotkut vähän pitemmälle näkevät yritysjohtajatkin ovat kauhistelleet nykyistä menoa. Japanilainen Sonyn pääjohtaja Akio Morita on todennut: ’Maailman talousjärjestelmä on luisunut valvonnasta. Taloutemme on yhä enemmän finanssiopportunistien armoilla. Kokonaiset yhtiöt ovat muuttuneet rahakauppiaiden vaihtotarvikkeiksi.
Monet vanhat ja suuret tuotantoyritykset syövät omia varantojaan jahdatessaan nopeita voittoja. Jotkut kansakunnat musertuvat toivottoman suuriksi kasvaneiden velkataakkojen alle” (s. 274).
Nyt ovat ensimmäisen kirjani yli 30 vuotta vanhat ”totuudet” tulleet vihdoin hovikelpoisiksi. Yhä useammat taloustieteilijät tulleet samoihin ajatuksiin. Jopa uusliberalismin vanhat linnakkeet kuten OECD, IMF, WTO ja Maailmanpankki ovat kääntänee takkinsa ja ottaneet John Maynard Keynesin unohdetut opit kokonaiskysynnän vähyydestä taantumien syynä.
Jopa amerikkalainen Nobel-palkittu ekonomisti Paul Krugman sanoi äskettäin, että maailmantalous kärsii niin sanotusta ”sekulaarisesta stagnaatiosta”. Taloudessa vallitsee silloin pitkäaikainen tila, jossa työpaikkoja syntyy liian vähän eikä yksityinen sektori investoi (kun markkinoilla ei ole ostokykyä).
Varoittelin Nykypäivässä vuonna 1997, että Markkinat syövät omaa häntäänsä.
Sekulaarinen stagnaatio tarkoittaa suomennettuna sitä, että maailman teollistuneiden maiden (OECD) bruttokansantuotteen 10 vuoden talouskasvun keskiarvo on supistunut trendinomaisesti kuudesta prosentista lähes nollatasolle aikavälillä 1960-2020.
Nyt ekonomistit ovat ymmällään, kun 80-luvulta alkanut pääomien ja kaupan vapaus ei – uusliberalistisista lupauksista huolimatta – kasvattanutkaan taloutta ja lisännyt kokoaikaisia kunnollisia työpaikkoja joilla eläisi.
Suomessakin tarjolla olevista vapaista työpaikoista 60 prosenttia on palvelualan ns. ”paskatyöpaikkoja” (10€/h) teollisuustyöpaikkojen sijasta (30€/h). Niihin on ollut tarjolla yhtä vapaata työpaikkaa kohden 4-7 työtöntä työnhakijaa viimeisten 10 vuoden aikana.
Silti työnantajat muistuttavat jatkuvasti työvoimapulasta ja vaativat tänne vielä halvempia ja nöyrempiä maahanmuuttajia joilla ei ole hajuakaan työntekijöiden oikeuksista. He tekevät hengenhädässään ahkerasti töitä ”pimeästikin” millä tahansa palkalla kunhan saavat maahanmuuttoluvan.
Sama kehitys on ollut Yhdysvalloissa jo pitkään. Sama 60 prosenttia sielläkin on matalapalkkaisia palvelualan työpaikkoja, selviää Job Quality Index tutkimuksesta.
Kehittyneissä OECD-maissa talouskehitys on systemaattisesti laskusuunnassa. (Graafi on taloushistorioitsija Aaron Benanavin tuoreen kirjan: ”Automation and the Future of Work” markkinointihaastattelun linkistä. Nettilinkki löytyy jutun loppuosasta).
Krugman jopa tuomitsee kokoomuslaisen talouskurin joka on hallinnut uusliberalistista ajattelua 90-luvulta alkaen. ”Talouskurin oikeaoppisuus hallitsi ilman merkittävää kyseenalaistamista kymmenen vuotta sitten ja nyt se on mennyttä.” toteaa Krugman.
Hän liputtaa elvytyksen puolesta samoin kuin Yhdysvalloissa presidentti Joe Bidenin hallinto rakentaa nyt 2 300 miljardin dollarin infrastruktuuriohjelmaa ja 1 800 miljardin dollarin perheohjelmaa – velaksi. Ensimmäinen sisältäisi investointeja rakennuksiin, liikenteeseen ja energiaan. Jälkimmäinen tukisi koulutusta, lasten päivähoitoa, perhevapaita ja lapsiperheiden veronalennuksia.
Krugmanin mukaan tällaiset ohjelmat luovat vaihtoehtoista kysyntää heikkojen yksityisten investointien rinnalle. ”Yritykset rakentavat vähemmän toimistotaloja ja kotitaloudet rakentavat vähemmän omakotitaloja, mutta ainakin joidenkin vuosikymmenien ajan voimme korvata sitä niin, että valtio rakentaa joukkoliikennettä, terveydenhuoltoa ja niin edelleen, uskoo nobelisti.
Jos yksityinen kysyntä on jatkuvasti riittämätöntä, julkisella rahalla voidaan korjata tilannetta”, Krugman lupaa.
”Onko se ratkaisu 50 vuodeksi? Siihen kysymykseen Krugman kuitenkin vastaa: ”Tuskin”. Emme tiedä, miltä maailma näyttää 50 vuoden päästä. Mutta seuraavan 15 vuoden ratkaisuksi siinä on paljon järkeä.”
Nobelistillakaan ei ole markkinoiden kysynnän (ostovoiman) pitkäjänteiseen lisäämiseen uskottavampaa ratkaisua – vaan siirtää ongelmaa – kun elvyttäminen siirretään veronmaksajille velkariskien lisäämisellä.
Yhdysvaltojen uusi presidentti Joe Biden yrittää kunnianhimoisesti muuttaa koko talousajattelun paradigmaa. Hän rekrytoi Valkoisen taloon kansainvälisestä taloudesta ja työvoimasta vastaavaksi johtajaksi Jennifer Harrisin.
Nimitys oli kiinnostava hänen taustansa ja osaamisensa takia. Harris saapuu Valkoiseen taloon pari vuotta sitten perustetusta Hewlett-säätiöstä, jonka tehtävä on radikaali – suorastaan mullistava.
Säätiö perustettiin rakentamaan korvaajaa neoliberaalille talousfilosofialle, joka on Yhdysvalloissa ollut vallalla presidentti Ronald Reaganin ajoista alkaen, jo yli neljä vuosikymmentä. ”Harris korostaa, että neoliberalismin loppu on väistämätön”.
Osviittaa tulevasta antaa myös Yhdysvaltain kauppakomission uusi johtaja Lina Khan. Hänet tunnetaan suurten teknoyhtiöiden ankarana kriitikkona. Yksi Khanin keskeisistä argumenteista on, että Yhdysvaltain aikoja sitten kirjoitetut kartellilait eivät sovellu nykyiseen alustatalouden maailmaan.
Bidenin talousohjelman ytimessä ovat koronaelvytyksen ohella olleet rikkaiden sekä isojen yritysten veronkorotukset, minimipalkan korotus ja suuret investoinnit, joiden kautta Yhdysvaltojen infrastruktuuria uudistetaan ja taloutta käännetään vihreämmäksi.
Skandinaavisia hyvinvointivaltioita sikäläinen yhdysvaltalainen valtamedia on aina pitänyt varoittavana esimerkkeinä ”kommunismista”, mutta nyt Biden ehdottelee yleistä lapsilisää, kaikille kuuluvia vanhempainvapaita ja -rahoja, julkisista varoista tuettua päivähoitoa ja rahaa uusiutuvaan energiaan. Uusliberalistinen maailma on nyt aivan sekaisin.
”Ei ole liioiteltua sanoa niin”, sanoi ajatushautomo Brookingsin ekonomisti William Gale filosofisesta murroksesta. ”On yleisesti tunnustettu, että tarjontapuolen vallankumous ei ole tuottanut sitä, mitä se lupasi.” Tarjontapuolen talouspolitiikka viittaa alhaisiin veroihin ja pieneen valtioon.
Alhaiset verot, pieni valtio ja vapaat markkinat olivat 90-luvulla uusliberalismin, kokoomuksen ja Suomen vallassa olevien ekonomistien ainut vallalla oleva uskonto. Niistä varoittelin jo vuonna 1989 ilmestyneessä kirjassani seuraavasti:
”IBM:n Pariisissa toimiva Felix Björklund on todennut, että EY:hen yhdentymisessä visaisimmaksi kysymykseksi muodostunevat verotuksen ja sosiaalisen lainsäädännön erilaisuus. Se ei kuitenkaan ole monikansallisen yrityksen näkökulmasta mikään ongelma. Harmonisointi näiden hankalien kysymysten kohdalla voidaan huoletta jättää jokaisen maan omaksi huoleksi ja jättää vaikka kokonaan toteutumatta.
”Kyllä kansainvälinen kilpailukyky automaattisesti huolehtii tästä harmonisoinnista”. Suomennettuna tämä tarkoittaa sitä, että kehittyneimmät maat (kuten Suomi) joutuvat pienentämään yritysverotustaan ja työntekijöiden sosiaalisia etuja, jotta tuotantotoiminta ei hakeutuisi maasta pois tai menisi konkurssiin” ( s. 287).
Tämä 30 vuotta vanha sitaatti kertoi jo vapaan markkinatalouden toimintalogiikan. Se kilpailuttaa työntekijät ja valtiot hengiltä ja vapaasti siirtyvä pääoma siirtää tuotannon halpamaihin tai automatisoi tuotannon ja korjaa potin.
Suomen viisaimmaksi mieheksi rankattu mies oli myös huolissaan demokratiasta jo 90-luvulla.
Ja näinhän on juuri käynyt. Bidenkin on viimein huomannut sen. Siksi hän on Trumpin lailla huolissaan työpaikkojen valumisesta ”kilpailukykyisempään” Kiinaan. Biden sai Euroopan vierailullaan EU:n ja Natonkin mukaan yhteisrintamaan torjumaan Kiinan ”systeemistä haastetta” jossa Kiina pyrkii ohittamaan Yhdysvallat taloudellisena, digitaalisena ja sotilaallisena mahtina.
Bidenin rekrytoiman Hewlett-säätiön hahmotelmien pohjalla on seuraavanlaisia tavoitteita: ”Nykytalousjärjestelmä lisää tuloeroja, joten pääoman ylimääräiseen tuottoon (digitalisaation tuottoon) pitää puuttua”. Hän on ehdottanut veroja rikkaille ja (digi)yrityksille – aivan kuten allekirjoittanut jo 30 vuotta sitten.
”Työntekijät eivät ole tasa-arvoisessa neuvotteluasemassa työnantajien kanssa, eli työntekijöiden asemaa pitää vahvistaa. Talousvalta, erityisesti teknologian aikakaudella, kerrannaistaa itseään, joten siihen pitää puuttua markkinoita muokkaamalla (verottamalla)”.
”Vapaus ja tasa-arvo eivät ole keskenään ristiriidassa, ne tukevat toisiaan. Täten koulutuksen tasa-arvo ja palkkatasa-arvo edistävät myös vapautta. Valtion pitää tehdä asioita oikein, ja nyt sen pitää tehdä asioita oikein keskiluokan hyväksi”, hahmottelee säätiön paperi.
Uusliberalistiset suomalaiset talousprofessorit eivät juuri ole ehdotellet rikkaitten ja jättiyritysten verottamista kilpailukyvyn menettämisen pelossa. He ovat pitäneet sitä utopistisena haihatteluna.
Nyt on onneksi uusia tuulia virinnyt myös EU-tasolla. ”Globalisaation voittajat ovat päässeet liian helpolla”. Ranskalainen taloustieteilijä Gabriel Zucman haluaa muuttaa verojärjestelmän reilummaksi ja verottaa monikansallisia yrityksiä sekä rikkaita entistä enemmän. Epäreilu järjestelmä on poliittinen riski, Zucman sanoi Ylen haastattelussa. Siitä kertoo varoittavasti tuore filmi: ”New Order”.
Rikkaat ovat kahmineet Suomessakin digitalisaation tuottavuuden hedelmät.
Zucman ja Emmanuel Saez kirjoittivat kirjassa: ”The Triumph of Injustice”, että nykyisen järjestelmän voittajia verotetaan yhä vähemmän ja vähemmän.
Zucman kannattaa varallisuusveroa sekä korkeaa tuloverotusta rikkaille ja voittoa tekeville yrityksille (aivan kuten Thomas Piketty). Siksi moni pani merkille (kauhulla?), kun Zucman aloitti kesäkuun alussa Euroopan Unionin tuella perustetussa EU Tax Observatory -tutkimuslaitoksessa johtajana.
Verotus on heidän mukaansa muuttunut kaikkein rikkaimpien kohdalla regressiiviseksi jolloin rikkaimmat maksavat suhteellisesti pienemmän osan veroja kuin muut. Samalla taloudellinen eriarvoisuus on kasvanut.
Vielä 1950-luvun alussa huipputuloisin 0,1 prosenttia maksoi Yhdysvalloissa tuloistaan veroja noin 60 prosenttia. Nykyään 400 rikkainta maksaa veroja kaikkiaan vain noin 23 prosenttia. Se on keskiluokkaakin vähemmän. Sama koskee Suomea, Zucman sanoo. Tästä EK:n Jyri Häkämies tuskin on kovin innoissaan.
Rikkaat G7- maat ovat jo lopettamassa järjettömän verokilpailun ja veroeroosion kesäkuussa 2021 sopimalla 15 prosentin minimistä yritysten verottamisessa (pitäisi olla Pikettyn mukaan n.30-40%). Heti myös G20-maat ja OECD-maat antoivat tukensa maailmanlaajuiselle yritysverominimille.
Yhteensä Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö (OECD) arvioi verotulojen kasvun olevan jopa 150 miljardia dollaria, eli noin 126 miljardia euroa vuodessa. Suomen verotuloja se lisäisi vain 113 miljoonalla eurolla koska meillä on jo 20 prosentin yhteisöverokanta.
Digitalisaatio on peruuttamattomasti vaikuttanut kysynnän supistumiseen eli sekulaariseen stagnaatioon.
Myös pankkimaailman ongelmiin on yritetty ottaa kantaa korkeimmalla ekonomistitasolla. Saksan johtava ekonomisti Hans-Werner Sinn sanoo EKP:n rahantaikomisesta, että inflaation kiihtymistä on vaikea arvioida. Mutta jos se kiihtyy, jarru on rikki. ”Kierrossa on niin paljon rahaa, että meiltä puuttuu inflaatiolle jarru, jos sellaista tarvittaisiin.” Hän viittaa Saksan 20-luvun hyperinflaatioon.
Jos inflaatio nousisi, keskuspankkien tehtävä olisi kiristää rahan tarjontaa. Näin korot nousisivat, talouden ylikuumeneminen laantuisi ja inflaatio vaimenisi.
Hän muistuttaa, että keskuspankit luovat rahaa koko ajan ostamalla valtioiden velkakirjoja. Jos se lopetettaisiin, syntyisi kaksi ongelmaa. Ensinnäkin ongelmiin joutuisivat valtiot, koska niiden velkakirjojen korot nousisivat. Korkomenojen kasvaessa valtioiden olisi vaikea rahoittaa budjettejaan.
Toiseksi ongelmiin joutuisivat myös pankit. Niillä on omistuksessaan valtava määrä valtioiden velkakirjoja, joiden arvo romahtaisi korkojen nousun myötä. Se ajaisi pankit konkurssien partaalle.
Saksan hyperinflaatiossa rahan arvo laski niin alas, että raha kelpasi enää vain hellan sytykkeeksi.
Sinn uskoo, että se on niin paha skenaario, että Euroopassa ei tulla näkemään rahapolitiikan kunnollista kiristämistä edes silloin, jos inflaatio kiihtyisi. ”Sitä tarkoitan inflaatiojarrun tuhoutumisella. Se ei aiheuta inflaatiota, mutta jos se nousee, emme voi pysäyttää sitä”, varoittelee Sinn. Hänelläkään ei ole ratkaisua estämään mahdollista hyperinflaatiota.
Jopa Suomen Pankin entinen pääjohtaja Sirkka Hämäläinen on todennut pahaenteisesti, että ”Ei tällaisen likviditeetin jälkeen ole koskaan ollut tulematta inflaatiota”,
Uusliberalistiset ekonomistit esittivät kärkkäästi 90-luvulla taloustieteellisiä näkemyksiään, mutta nyt on heidän puoleltaan ollut aika hiljaista. Jopa Suomen ainoa talousnobelisti Bengt Holmström on myöntänyt, että ”koko rahan kiertämisen mekanismi on rikki”. Raha ei kierrä (ostovoimaksi), talous ei kasva, investointeja ei tule eikä inflaatio kiihdy.
Hän on myöntänyt, että poliitikot ovat talouden parannuskeinojen kanssa hukassa, koska myös taloustieteilijät ovat täysin taloudesta ”pihalla”. Tämän hän tunnusti Talouselämä-lehden haastattelussa (13/2016), että maailmantaloudessa on piirteitä, joita eivät ymmärrä edes taloustieteilijät tai keskuspankkiirit.
”Ainahan taloustiede on ollut epävarma selittäessään maailmantalouden syy-suhteita. Nyt hämmennys on poikkeuksellisen suurta”, Holmström tunnustaa.
Taloustieteilijöillä ei ole mitään vastuuta koska heidän ”ennustuksensa” on aina jälkikäteistä viisastelua.
Suomessakin talousoppien takinkääntäjiä riittää. Taloustieteen professori ja Suomen Pankin johtokunnan jäsen Seppo Honkapohja totesi 70-vuotishaastattelun yhteydessä, että ”Tehokkaiksi ylistetyt rahoitusmarkkinat kärsivät romahduksen vuoden 2008 finanssikriisissä.
Jäljelle jäi epävarmuutta ja peräti syvä käymistila, vaikka sitä eivät Chicagon koulukunnan edustajat ja eräät pankkiirit myöntäisikään”, toteaa Honkapohja ja jatkaa: ”Koronakriisi on toinen käypä esimerkki, jossa vanhat rationaaliset teoriat eivät auta.”
90-luvulla hän oli kuitenkin armoton uusliberalisti, jonka kanssa debatoin aikoinaan Yliopisto-lehden palstoilla.
Helsingin pormestarikisan haastattelussa Hesarin toimittaja Emil Elo kysyi kansanedustaja ja ekonomisti Juhana Vartiaiselta, missä ehdokkaat ovat olleet eniten väärässä tai mikä on ollut uran suurin virhe,
Vartiainen nosti esille suhteensa valtavirtataloustieteeseen. Hän sanoi käyttäneensä valtaosan aikuisiästään perehtymällä valtavirtataloustieteeseen, mutta nyt maailma elää siirtymävaihetta, jossa velkaantumista pidetään vähemmän haitallisena.
”Se on paluuta 1980-lukuun, kun olin enemmän keynesläisyyteen ja vasemmistolaisuuteen taipuvainen. Parin viime vuosikymmenen makrotalousteoria-ajattelu on nopeasti syrjäytymässä.
Katson sitä kiinnostuneena ja vähän pelokkaasti. Samalla kysyn itseltäni, meninkö itsekin liikaa valtavirtaan mukaan”. Vartiaisen mukaan hänen on syytä tarkastaa näkemyksiään. Se on aika erikoista puhetta kokoomuslaiselta kansanedustajalta ja ekonomistilta.
Jopa EVA:n entinen toimitusjohtaja Sixten Korkman totesi juuri A-Studion velkakeskustelussa seuraavasti: ”Ei se nyt ole sattumaa, että tätä velkaantumista esiintyy kaikkialla. Ongelma ei ole velkaantuminen vaan tämä kapitalistinen järjestelmä – tämä rakas ja paras mitä on keksitty – siinä ei ole tällä hetkellä sellaista kasvuvoimaa, joka pitäisi riittävää kysyntää (ostovoimaa) suhteessa tuotannon resursseihin”.
Viimeiset 30 vuotta Hesarin päätoimittajat ovat systemaattisesti liputtaneet uusliberalistista pääomien ja vapaakaupan puolesta ja haastatelleet vain uusliberalistisia ekonomisteja talousongelmista. Toisinajattelijoille ei ole annettu palstatilaa.
Professori Roope Uusitalo teki tuolloin pienen tutkimuksen ja listasi Hesarissa julkisuutta saaneita ekonomisteja 20 vuoden ajalta. Eniten 20:stä ekonomistista sai silloin vallassa olevat monetaristiset ”haukat” ja ainoastaan kolme heistä olivat ns. keynesläisiä ”kyyhkyjä”. Tätä voi myös nimittää näin jälkikäteen ”vaihtoehtoisen totuuden” levittämiseksi!”
Sauramon ja Kianderin lisäksi myös Jouko Paunio oli tuolloin luettavissa ”keynesläiseksi”.
Nyt onneksi Hesarissa on havaittavissa pientä suunnanmuutosta vallitsevaan paradigmaan ja uskonpuutetta monetarististen ekonomistien ”ammattitaitoon”. Hesarin toimittaja Tuomas Niskakangas teki näyttävän ja ansiokkaan jutun HS Visioniin otsikolla: ”Tiede ilman totuuksia”. Se kertoi havainnollisesti taloustieteen sekaannuksen tilasta.
Jo otsikko kertoo jutun juonen ja Niskakangas jatkoi: Taloustiede on aina elänyt murroksessa. Nyt oppeja koetellaan taas, koska koronapandemian ravistelemaa taloutta elvytetään velkarahalla ja kokeellisella rahapolitiikalla. Tieteen pitäisi kertoa meitä ympäröivästä maailmasta varmoja totuuksia. Taloustieteellä on ollut sen kanssa haasteita jo yli 150 vuotta”.
Hän tykittää edelleen: ”Siksi jotkut kriitikot eivät pidä taloustiedettä kunnon tieteenä ensinkään. Taloustieteen hypoteeseja on vaikea testata oikeiksi. Parhaillakaan tutkijoilla ei ole yhteisymmärrystä kaikista keskeisistä kysymyksistä. Lisäksi tieteenlajia hämmentää sen väistämätön rajapinta politiikkaan”.
90-luvulla, jolloin en ollut valtamedioiden boikotissa, pärjäsin jopa talousviisaiden nimimiehille.
Altavastaajiksi oli kutsuttu muutamia Aalto-yliopiston professoreita. Vapaiden ja tehokkaiden markkinoiden toiminta korostui vanhoissa taloustieteen oppimateriaaleissa selittelee nyt professori Matti Pohjola. Puhuttiin markkinoiden näkymättömästä kädestä, joka siirteli resursseja sinne, missä ne olivat tehokkaimmassa käytössä.
Sekä osake- että työmarkkinoita tulkittiin pitkälti tehokkaiden markkinoiden teorioiden avulla. Viime aikoina on yhä enemmän ymmärretty, miten epätehokkaita markkinat ovat, tunnustaa Pohjola.
Markkinoiden ”näkymätön käsi” on johdattanut digitalisaation ”tuottavuushyödyt” yksipuolisesti palkansaajilta pääomalle. Jo 90-luvun alusta ja erityisesti Finanssiriisin jälkeen palkkojen osuus (ja yhteiskunnan veropotti) kansantulosta on pienentynyt lähes parikymmentä prosenttiyksikköä.
Vaikka finanssikriisin jälkeen Suomen talouskasvu on ollut koomassa niin silti yhtiöt Suomessa ovat tehtailleet osingonjaossa jatkuvasti uusia ennätyksiä rikkaille.
Maailmanlaajuisestikin osinkopotti kasvaa ennätyslukemiin kuluvana vuonna eli 1 390 miljardiin dollariin (noin 1 190 miljardia euroa), ennustaa brittiläinen varainhoitoyhtiö Janus Henderson.
Hesarin haastattelussa Helsingin yliopiston taloustieteen professori Roope Uusitalo on selvästi harmissaan taloustieteen kritiikistä, kirjoitti Niskakangas. ”Taloustieteestä kuulee aika omituisiakin käsityksiä”, Uusitalo paheksui. Hän tarkoitti mitä ilmeisemmin allekirjoittanutta, vaikka ei maininnutkaan nimeltä.
Olen tehnyt sitä jo yli 30 vuotta ja tälläkin blogilla lukuisia kertoja, kuten kirjoitukset numeroilla 2, 11, 22, 26, 53, 63.
Olen kritisoinut vallassa olleita taloustieteilijöitä jo yli 30 vuoden ajan.
Uusitalo kokee, että taloustiedettä ja taloustieteilijöitä kritisoidaan usein epärealistisista oletuksista ja pieleen menevistä ennusteista. Kumpikin tuntuu hänen näkökulmastaan kovin vieraalta.
Julkisuudessa taloustieteellisen koulutuksen saaneet ihmiset toki esiintyvät usein erilaisten talousennusteiden tekijöinä. Näillä ennusteilla on kuitenkin vain vähän tekemistä taloustieteellisen tutkimuksen kanssa, Uusitalo selittelee.
Siitä herää kysymys, mitä virkaa taloustieteilijöillä oikeastaan on, jos he eivät pysty ennakoimaan tulevaisuutta ja antamaan poliittisille päättäjille rakennuspuita päätöstenteon pohjaksi? Hehän pitävät itseään alan parhaina asiantuntijoina.
Yhtä hyviä povauksia tulevasta voi saada mustalaiseukoltakin, mutta paljon kustannusvastaavammin ja paremmalla hyötysuhteella. Professori Sixten Korkmanin mukaan yksi professuuri maksaa oheiskuluineen yhteiskunnalle noin kolme miljoonaa euroa vuodessa ja pelkkä professorin kuukausiansio liikkuu 7 000 euron paikkeilla.
Uusitalo näyttää toimittaja Niskakankaalle kaaviota, jossa on kuvattu taloustieteen muutosta. Empiiristen tutkimusten osuus julkaistuista tutkimuksista on kasvanut käytännössä kaikilla taloustieteen osa-alueilla.
”Nykytaloustieteilijät eivät enää paljon derivoi. Sen sijaan miljoonien havaintojen datamassoja pengotaan tutkimuksessa joka päivä”, Uusitalo tiivistää. Nykytaloustieteestä merkittävä osa onkin lähinnä empiiristä yhteiskuntatiedettä, joka voisi yhtä hyvin olla sosiologiaa, taloushistoriaa, psykologiaa, sosiaalipolitiikkaa tai kasvatustiedettä.
”Vaikka taloustieteen puutteet ovat tulleet tällä vuosituhannella harvinaisen selviksi, ala on kehittynyt tavalla, jonka ansiosta se hyödyttää ihmiskuntaa enemmän kuin aiemmin, uskottelee Uusitalo.
Mitähän Uusitalo tällä oikein tarkoittaa? Missä nämä Ihmiskuntaa hyödyttävät taloustieteen ”kehitysinnovaatiot” näkyvät tai ovat hyödyttäneet ihmiskuntaa?
Uusitalon puolustuspuheenvuoro on suorastaan hämmentävä. Tällainen muutos ei ole näkynyt julkisuudessa missään – korkeintaan muutamassa taloustieteilijän norsunluutornissa. Sieltä se ei ole kyllä takuuvarmasti ehtinyt hyödyttää yhteiskuntaa millään lailla, kuten Hesarin jutun otsikko (Tiede ilman totuuksia) jo antaa ymmärtää.
Talousprofessoreilta puuttuu täysin tulosvastuu työstään.
Jos Uusitalon kertomus taloustieteen suunnanmuutoksesta pitää paikkansa tervehdin sitä toki ilolla. Juuri näillä sosiaalitieteistä peräisin olevilla sadoilla empiirisillä tilastoilla ja havainnoilla olen hyökännyt jo 90-luvulta alkaen uusliberalistisia teoreettisia uskomuksia vastaan rajusti Yliopisto-lehden palstoilla.
Professoreiden pelkuruudesta ja keskustelualttiudesta kertoi toimittaja Jouko Kämäräisen kokemukset. ”Yritin viime vuoden puolella järjestää Aamulehteen ajankohtaiskeskustelun kansalaiskriitikko Ari Ojapellon, professori Juha Siltalan ja yhden tai kahden (kansan)taloustieteen edustajan välillä.
Yllättävän moni kieltäytyjistä muisti vakuuttaa, että keskusteluvalmiutta kyllä on, mutta ei Ojapellon ja Siltalan kanssa. CD-levyille arkistoimissani kommenteissa Ojapellosta ja Siltalasta käytettiin ahkerasti muun muassa nimityksiä “räyhäävä tyhjäntoimittaja”, “populisti”, “demagogi”, “kiihkoilija”, “diletantti” ja “suunsoittaja”.
Siltala sentään on kirjoittanut työelämästä paremmin ja tarkemmin kuin yksikään ekonomisti tai työelämätutkija kirjassaan: ”Työelämän huonontumisen lyhyt historia”. (2007).
Kirjoitin näistä Uusitalon mainitsemista ”uusista sosiaalitieteisiin ulottuvista taloustieteellisistä tutkimuksista” jo 15 vuotta sitten kirjassani: ”Ahneuden aika – kuinka pääoman ahneus tekee teknologian avulla ihmisen tarpeettomaksi”, VS-Kustannus 2006 (voit lukea ja kopioida koko kirjan PDF-version ilmaiseksi tästä) seuraavasti:
”Akateemikko Erik Allardt on kiinnittänyt huomiota myös eriarvoisuuden lisääntymiseen. Hän kirjoitti (sosiologia 4/97):
”Taloustiede on samankaltaisessa tilanteessa kuin sosiaalitieteet. Sen teoriat on kehitetty luomaan vaurautta sinne ja siellä, missä niukkuutta esiintyy. Se ei ole, kuten monet eturivin ekonomistit ovat viime aikoina tähdentäneet (Krugman 1990; Dawson 1996), lainkaan teorianmuodostuksessaan ja lähtökohdissaan pitänyt työttömyyden vastustamista tärkeänä tavoitteena.
Työllisyyttä on tavanomaisessa taloustieteellisessä kysymyksenasettelussa käsitelty lähinnä vaurauden ja taloudellisen kehityksen sivutuotteena”.
Allardt jatkoi: ”Kuten sosiologialta myös taloustieteeltä on syytä odottaa sellaisia innovaatioita, jotka edesauttavat ratkaisuja viimeaikaisten rakennemuutosten aiheuttamiin pulmiin. Käsittääkseni tämä edellyttää huomattavasti enemmän yhteistyötä eri yhteiskuntatieteiden välillä kuin mitä tähän saakka on harjoitettu” (s. 528).
Näin akateemikko vetosi taloustieteilijöihin jo vuonna 1997. Samassa kirjoituksessa Allardt, joka oli lukenut kirjani, nimitti minua jopa ”Suomen Rifkiniksi”.
Uusitalo oli Hesarin jutussa närkästynyt taloustieteilijöihin kohdistuneesta kritiikistä todetessaan: ”Taloustieteestä kuulee aika omituisiakin käsityksiä”. Jos tässä esitetty kritiikki on ”omituista”, haastan Uusitalon (tai kenen tahansa ekonomistin) julkiseen debattiin aiheesta, niin saadaanpa asia korjattua.
Nykyiset ekonomistit ovat pahasti jälkijunassa ja aivan alkuaskelmilla. Toivotaan heidän tulevista tuotoksistaan ja talousprofessoreilta jotain apua myös poliittisille päättäjille taloustieteilijöiden satojen miljoonien vuosittaisten kulujen vastineeksi.
Suomalaisissa yliopistoissa uurastaa yhteiskunnan verovaroilla useampi sata taloustutkijaa. Pelkästään työelämän professoreitakin on 150 kappaletta aivan tyhjän panttina. Heidänkin suojatyöpaikkoihinsa on tullut elinkeinoelämän lobbareita.
Nythän jopa lapset ”näkevät” (tai oikeammin: emotionaalisesti tuntevat) yhteiskunnallisen muutoksen ja ”näkevät” työelämän tulevaisuuden paremmin kuin nykyiset ekonomistit ja työelämän tutkijat.
Hehän juoksevat jatkuvasti eduskunnan valiokuntien kuulemistilaisuuksissa antamassa ”neuvoja” kansanedustajille ja uskottelevat heille, että kuulijat ovat tyhmiä, jos eivät ”näe” ja usko ekonomistien hienoja näkymättömiä ”kultaloimiaan” (talousteorioitaan), kuten sadussa.
Vieläkin ekonomistit uskottelevat poliittisille päättäjille, että menetettyjen työpaikkojen tilalle syntyy vastaava määrä uusia ja parempipalkkaisia.
Vieläkin lähes kaikki suomalaiset ekonomistit uskottelevat, että markkinaehtoinen täystyöllisyys on mahdollista. Minulle tämä väärä ekonomistien ylläpitämä uskomus oli näkyvissä jo yli 30 vuotta sitten. Se aktivoi minut kirjoittamaan ensimmäisen kirjani: ”Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä?” Tammi 1989. (Voit lukea ja kopioida kirjan ilmaiseksi PDF –versiona tästä). Voit itse suorittaa vertaisarvioinnin.
Siinä ennakoitiin nykyinen taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys jo 1980-luvulla paremmin, kuin yksikään suomalainen talousprofessori, ekonomisti, tulevaisuustutkija, työelämän tutkija tai ajatushautomo on pystynyt vastaavaan kirjan muodossa – siis edes lähellekään tämän kirjan visioita.
Ymmärrän, että tilanne on talousprofessoreille hiukan kiusallinen kun tiedemaailman ulkopuolelta tulee joku joka ”pesee” koko satojen ekonomistien tiedeyhteisön. Tällaisen ulkopuolisen ”näkijän” henkilöhistorian voit lukea tästä.
Jo vuonna 1997 varoittelin Nykypäivässä järjettömästä veroeroosiosta.
Kirjassa ennakoitiin tuleva lama ja digitaalinen massatyöttömyys (s. 117,127) (80-luvulla oli vielä täystyöllisyys, kitkatyöttömyys vain 2%), automaation, robotisaation, tekoälyn ja digitalisaation ja digiyhtiöiden esiinmarssi vallan kahvaan (s. 176), työelämän osaamisvaatimusten kasvu (s.181), jättiyritysten keskittyminen (s.151) ja pankkien vallan kasvu (s. 55-60) markkinoiden ja ostovoiman hiipuminen (s. 237) sekä palveluyhteiskunnan muuttuminen itsepalveluksi (s. 140). Vaikka tuolloin ei ollut vielä edes Internetiä, ennakoitiin etätyön yleistyvän (s. 90).
Globalisaatiossa tuotannon ja työpaikkojen siirtyminen matalapalkkamaihin (s.240), rikkaiden rikastuminen (s.171), eriarvoisuuden kasvun (s. 262), palkansaajien kurjistumisen (s.286 ) ja ay-liikkeen alasajon (s. 286)) ja määräaikaiset työsuhteet (s. 61), velkaantumisen kasvun (s. 242), kansalaispalkan välttämättömyyden (s. 276, 279),
Kirjassa ennakoitiin yhteiskuntien verotulojen väheneminen BKT:n kasvusta (s. 260), demokratian hiipuminen (s. 272) ja yritysten veronkierto ja –verovälttely (s. 233, 257), ilmastomuutos (s. 249), kehitysmaiden kurjistuminen (s. 241), epävakauden lisääntyminen, pakolaisuuden ja maahanmuuton lisääntyminen (s. 286) jne. Kaikki varoitukset samassa kirjassa.
Jos haluat varmistua asiasta heti, niin klikkaa tästä. Sieltä voit lukea Hesarin puolentoista sivun debatin, minun ja edesmenneen kokoomuksen kansanedustaja Martti Tiurin kanssa. Se oli ennen ensimmäisen kirjan kirjoittamista vuodelta 1987, jolloin en vielä ollut Hesarin boikotissa. Lyhyempi versio tästä.
Hesarin leike vuodelta 1987. Jutussa olivat tiivistettynä jo samat teemat kuin kirjassakin.
Syyllisiä silloiseen vaikenemiseen ovat poliitikoille väärää tietoa antavat uusliberalistiset ekonomistit ja medioiden vääriä mantroja toistavat taloustoimittajat. Olen kritisoinut heidän toimintaansa jo yli 30 vuotta sadoissa kirjoituksissa, kymmenissä TV- ja radiohaastatteluissa ja osan voit katsoa ”livenä”. Katso ainakin Mirja Pyykön haastattelu vuodelta 1993 (alussa haastattelu pysähtyy hetkeksi latauksen takia mutta jatkuu) sekä kuudessa eri kirjassa.
Viimeisessä kirjassani: ”Kasvun loppu – ilman ostovoimaa ei ole kasvua”, VS-kustannus 2016, (voit lukea ja kopioida kirjan PDF-version ilmaiseksi tästä). Kansanedustaja Erkki Tuomioja kirja-arviossaan kirjoitti otsikolla: ”Ekonomistien valtavirran väsymätön haastaja” näin: ”Herkullisimmillaan Ojapelto on arvioidessaan ja suomiessaan ekonomisteja ja taloustoimittajia, olkoonkin että se tapahtuu suurelta osin häneen kohdistuneiden loukkausten, vähättelyjen ja sensuroinnin kautta.
Ojapellon kaikkiin näkemyksiin ei tarvitse yhtyä voidakseen todeta, että talouspoliittinen keskustelu Suomessa olisi paljon vähäisempää ja värittömämpää ilman hänen kaltaistaan valtavirran suorapuheista kriitikkoa. Vahinko että valtavirta vastaa hänelle mieluiten vain vaikenemalla”.
Hänkin ihmetteli valtamedioiden harjoittamaa toisinajattelijan vaientamista. Hetki sitten Hesarin päätoimittaja Kaius Niemi kyseli hurskaasti kolumnissaan totuuden perään: ”Osataanko toimituksissa olla avoimia hyödylliselle korjaavalle mediakritiikille (…) Me päätoimittajat pidämme mielellämme juhlapuheita moniäänisen median merkityksellisyydestä”.
Olen varoitellut jo kolmesta viimeisestä lamasta ETUKÄTEEN
Nyt vihdoin on julkaistu taloushistorioitsija Aaron Benanavin kirja: ”Automation and the Future of Work”, joka on samoilla linjoilla 30 vuotta sitten ilmestyneen kirjani kanssa. Kirjastaan Aaron Benanav kertoo tarkemmin tässä haastattelussa (Graafi ”Sekulaarinen stagnaatio” tästä haastattelusta kohdalta 15:20). Hänen kirjoituksiaan voit lukea myös tästä PDF-versiona.
Hän on myös huolissaan massatyöttömyyden jatkumisesta samoin kuin minä 30 vuotta sitten. Samoin hän on huolissaan talouskasvusta (jota nyt odotetaan kuin kuuta nousevaa), vaikka se tehdään keinotekoisesti valtioiden velkarahalla, eikä markkinaehtoisesti. Finanssikriisin jälkeen taloutta on yritetty elvyttää velkarahalla jo toistakymmentä vuotta.
Euroopan massiiviseen kansallisiin koronatukiohjelmiin on käytetty kaikkiaan 2500 miljardia euroa joka on aikaansaanut pienen keinotekoisen kasvupyrähdyksen. Sen jälkeen talouden ”kasvukäyrä” tulee jatkamaan alenevaa laskutrendiään mahdollisesti jopa nollan alapuolelle.
Tämän jutun alussa oleva Benanavin kirjassa oleva kehittyvien OECD-maiden supistuva talouden kasvukäyrä todentaa talouskasvun hidastumisen. Sen ennakoin kirjassani 30 vuotta sitten ilman mitään empiiristä dataa vain ”arvaamalla oikein”.
Silläkin uhalla, että joku voi nimittää minua omahyväiseksi itsekeskeiseksi besserwisseriksi, haastan silti kaikki suomalaiset taloustoimittajat sekä 90-luvulta lähtien silloiset valtavirtaekonomistit (mm. Vesa Kanniainen, Erkko Autio, Matti Wiberg, Jouko Ylä-Liedenpohja, Matti Virén, Klaus Kultti, Erkki Koskela, Paul Lillrank, Pertti Haaparanta, Matti Pohjola, Seppo Honkapohja, Mika Maliranta, Roope Uusitalo, Aki Kangasharju jne.) esittämään minulle jonkin suomalaisen teoksen 80-luvulta, jossa olisi paremmin hahmoteltu nykyinen taloudellinen ja yhteiskunnallinen tuleva kehitys.
Tähän ”omahyväisyyteen” minulla on esittää ”mustaa valkoisella” 290 sivua. Ne kertovat jokaiselle vähänkin luettua tekstiä ymmärtävälle lukijalle yksiselitteisesti, että OLEN OLLUT ENNUSTUKSISSANI MYÖS OIKEASSA – ja vieläpä ainoana Suomessa! Mahdollisesti jopa koko maailmassa – en tosin tunne tarpeeksi maailmalla ilmestynyttä tulevaisuuskirjallisuutta.
Ainoa jonka tiedän teknologisesta työttömyydestä varoittaneen, on yhteiskuntafilosofi (ei siis taloustieteilijä) Andre Gorz kirjassaan: ”Eläköön työttömyys” (1982).
Nuori amerikkalaistutkija Aaron Benanav haastaa talousviisaat. Hän uskoo, että monet johtavat taloustieteilijät ovat pahasti väärässä. Benanavin mukaan tuottavuuden heikkenemisen kanssa samanaikaisesti käynnissä on toinen, vielä voimakkaampi trendi, joka on jättänyt sen varjoonsa.
Se on kehitys, jota on kutsuttu nimillä pitkä alamäki, sekulaarinen stagnaatio ja japanifikaatio. Merkittävin syy tähän löytyy Benanavin arvion mukaan teollisuuden ylikapasiteetista, joka puolestaan on ollut seurausta talouden globalisaatiosta.
Kirja on samoilla linjoilla kuin 30 vuotta sitten ilmestynyt oma kirjani.
Tosin olen täysin varma, että valtavirtaekonomistit eivät löydä kirjaani parempaa ja tarkemmin ennustavaa teosta. Olen seurannut ja kirjoittanut aiheesta jo melkein 40 vuotta. Olisin taatusti törmännyt siihen jos sellaista olisi olemassa!
Tämän ”ryöpytyksen” jälkeen kaikkien ekonomistien moraalinen velvollisuus on osoittaa ”omahyväiset” väitteeni vääräksi mainostamallaan ammattitaidolla. Siis ilmoittakaa kirjan nimi, tekijä, kustantaja ja ilmestymisvuosi.
Nyt vasta on oikein tieteellisesti todistettu, että uusliberalistiset klassisen taloustieteen edustajat opettavat ahneutta ja vastuuttomuutta. Johtajiksi nousevat kauppatieteilijät pienentävät työntekijöiden palkkoja – eikä heistä ole erityistä hyötyä liiketoiminnalle, kertoo MIT-yliopiston professori Daron Acemoglun tutkimus.
Myös työntekijöistä aiheutuvien kustannusten osuus pieneni useilla prosenttiyksiköillä niin Yhdysvalloissa kuin Tanskassa. ”Osoitamme, että ei-kauppatieteellisen koulutuksen saaneet johtajat jakavat voitot työntekijöidensä kanssa, kun taas kauppatieteilijät eivät niin tee”,
Tutkijat laskevat, että liike-elämän johtajien kauppatieteellinen koulutus selittää huomattavan paljon sitä, miksi työntekijöiden osuus kansantalouden tuloista on viime vuosikymmeninä kutistunut. Arvion mukaan tähän piikkiin menee 20–30 prosenttia muutoksesta Yhdysvalloissa ja Tanskassa.
Kitsaalle palkkapolitiikalle ei löydy edes oikeutusta siitä, että bisneskoulun käyneet pomot olisivat erityisen kannattavia yrityksen liiketoiminnalle. Heidän johtamansa yritykset eivät erotu mitenkään edukseen: liikevaihto, liikevoitto, työvoima tai investoinnit eivät tutkimuksen mukaan kasva sen enempää kuin muilla yrityksillä.
Tutkijat arvelevat, että kauppakorkeakouluissa on käännytty suosimaan ajatusta, jonka mukaan liikkeenjohdon tehtävä on maksimoida omistajien voitot.
Acemoglu kollegoineen kirjoittaa, että Friedmanilaisen uusliberalistisen opin vaikutuksesta osa johtajista ei enää näe työntekijöitä yhtiön osallisina vaan kustannuseränä, josta voi säästää.
Saman haasteen paremmista ennustuksista voin esittää myös muutamalle taloustoimittajalle, jotka ovat julkisesti väittäneet, ettei Suomessa osatta ennustaa tulevaisuutta. (kuten esim. Paavo Rautio (HS), Katri Kallionpää (HS), Anssi Miettinen (HS), Hannu Sokala (MOT), Anna Mård (KL), Esko Lukkari (KL) jne.)
Taloustoimittaja Esko Lukkari ensin kehui kirjaa sen ilmestyessä, mutta myöhemmin ”unohti” sen sisällön.
Olisihan tämän asian selvittäminen perusteellisesti ihan journalistisestikin mielenkiintoista ja yhteiskunnallisestikin ”kohtalaisen tärkeä” asia. Otan vastaan mieluusti ehdotuksia paremmasta kirjasta kuin omani.
Kummallista, että ekonomistien kunnianhimo ja innovointi ei ole riittänyt viemään Suomen taloustiedettä ja tulevaisuuden ennakointia maailman huipulle. Kunnianhimosta ja ennakkoluulottomuudesta voisi ottaa esimerkiksi Hewlett-säätiötä johtavan Jennifer Harrisin. Tai sitten Euroopassa EU Tax Observatory tutkimuslaitoksessa johtajana toimivan Gabriel Zucmanin.
Miksi meillä Aalto-yliopistossa ei ole syntynyt tämänkaltaisia uusia tulevaisuutta peilaavia tutkimusinnovaatioita? Suomessa ekonomistit polkevat vanhoja uusliberalistisia polkuja ja yrittävät kynsin ja hapain suojella jo murentunutta auktoriteettiaan.
Valtamediatkin hätistelevät vain Suomen jääkiekkoilijoita ja ”huuhkajia” maailmanmestareiksi sekä hehkuttavat ja uhoavat huipputähdistämme palstakilometreittäin. Valtamedioissa heitä – mutta ei taloustutkijoita – kannustetaan ja hypetetään maailman huipulle.
Huipputulokset tulevaisuuden ennakoinnissa sitävastoin (ja siinä onnistuneet toisinajattelijat) hiljenneteään kollektiivisesti tässä journalismin vapauden ”mallimaassa”.
Siksi ihmetyttääkin, että ”ylämummot” ja ”banaanipotkut” ovat tänään medialle tärkeämpiä asioita kuin Suomen ja maailman tulevaisuuden ennakointi taas seuraavan 30 vuoden päähän. Siinä olisi haasteita ekonomisteille. Epäilempä, että heillä tuskin on rohkeutta, visioita tai edes osaamista siihen.
Tähän mennessä ekonomistit ovat tehneet vain tulevaisuuden ennustuksissaan 3-5 eri skenaariota, mutta eivät uskalla liputtaa vahvasti minkään vaihoehdon puolesta. Pitäisiköhän heiltä vaatia palkkansa eteen edes alkeellista tulosvastuuta?
PS. Tämän kirjoituksen järjestysnumero on 89. Jos haluat perehtyä kaikkiin KU:n kirjoituksiini, ne löytyvät blogini etusivulta (viimeisimmät aivan alusta ja loput etusivun lopusta).