Nyt elämme rajussa yhteiskunnallisessa murroksessa. Kaikki asiantuntijat ovat epätietoisia missä mennään ja mitä pitäisi tehdä. Teknologia ja digitalisaatio ovat muuttaneet vanhoja taloudellisia teorioita niin, että ne eivät tahdo enää toimia nykyisessä digitaalisessa yhteiskunnassa.

Pitkään vallalla oleva taloususkonto ns. ”uusliberalismi” on näyttänyt toimimattomuutensa. Jopa Evan ja Etlan entinen toimitusjohtaja ja professori Sixten Korkman on hiljattain kirjoittanut, että ”Uusliberalismi ei ollut tie onnelaan”.

Vaikka hän on ollut elinkeinoelämän lobbaritoimistojen lipunkantaja, hän ei kuitenkaan ole ollut ns. ”ääriliberalisti” kuten melkein kaikki talousprofessorit 1990-luvulta tähän asti. Hän on nauttinut arvostusta melkein kaikissa puolueissa ja ollut valtakunnan eniten arvostettu ja haastateltu talousasiantuntija.

Hän on uskaltanut olla EU-vastainen vastoin kaikkia silloin vallassa olevia uusliberalistisia talousprofessoreita. Korkman kirjoitti Hesarin vieraskynäpalstalla: ”Pohjoismaisella hyvinvointimallilla on Suomessa laaja poliittinen tuki, mutta elinkeinoelämän piirissä on aina haikailtu valtioon kielteisesti suhtautuvan uusliberalismin perään”.

Hän kyseenalaistaa Kokoomuksen vapauskäsitteen kysymällä: ”Entä vapaus? Uusliberalismin profeetat, Friedrich Hayek ja Milton Friedman, julistivat sanomaa matalasta verotuksesta vapauden edellytyksenä. Silti riippumaton amerikkalainen tutkimuslaitos Freedom House arvioi, että ihmisen vapaus toteutuu Pohjoismaissa paremmin kuin missään muualla” – ja Korkman todistaa sen empiirisin tilastonumeroin.

Tuottavuus nykyisillä lähes nollasummamarkkinoilla ei luo työpaikkoja

Taloustoimittajat ovat luonnollisesti peesanneet vallassa olleita talousprofeettoja, kun oma osaaminen ei ole riittänyt kyseenalaistamaan heitä. He ovat uskoneet ja uskotelleet lukijoilleen, että teknologia on avain kasvuun, tuottavuuteen ja sitä kautta hyvinvointiin kaikille.

Kaikki teknologian kritisoijat ovat olleet heille kuten taloustieteilijöille ”kehruujennyjen särkijöitä” ja siten kehitysvastaisia. Siitä minulla on valitettavasti aivan riittävästi henkilökohtaisia kokemuksia.

Tämä teknologian ylenpalttinen ihannointi herätti minut jo 80-luvulla kirjoittamaan kriittisesti aiheesta lähinnä talouslehdissä. Silloin sain vielä palstatilaa koska minua voitiin pitää vaarattomana ”linkolalaisena kylähulluna”.

Kun taloustoimittajat eivät ymmärtäneet kirjoittaa teknologian kääntöpuolesta, se aktivoi minut kirjoittamaan varoittavan kirjan: Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä” (Tammi 1989).

Olen pyytänyt ekonomisteja esittämään paremmin ennustanutta kirjaa – eipä ole tullut ehdotuksia.

Kirjan esipuheessa kirjoitin seuraavasti: ”Kukaan meistä ei ole voinut välttyä siltä huomiolta, että teknologia muovaa elämäämme yhä enemmän. Siksi ihmetyttääkin että teknologiakeskustelu maassamme on ollut suhteellisen vaimeata.

Teknologian puolestapuhujina ovat pääasiassa olleet tuotantoelämän ja itse tekniikan edustajat. Hehän ajattelevat asioita yleensä liiketaloudellisesti, yrityskeskeisesti ja lyhyellä aikajänteellä. Elektroniikka ja automaatio on heille uusi, entistä tehokkaampi tapa säästää kustannuksia. Siitähän heille maksetaan”. (s.7)

Se valitettavasti ennusti tulevan kehityksen paremmin kuin yksikään talousprofessori, tulevaisuus- tai työelämän tutkija, tutkimuslaitos tai ajatushautomo Suomessa. (Tästä voit katsoa pitääkö väite paikkansa ja kaksi myöhempää asian varmistavaa kirjaani).

Valtamediat ovat suitsuttaneet digitalisaation voittokulkua estottomasti. Jos joskus jutuissa on kerrottu, että robotisaatio on vienyt niin ja niin paljon työpaikkoja, niin Hesarissa on jutun lopussa on vuosikymmeniä muistettu mainita, että niiden tilalle tulee automaattisesti uusia ja paremmin palkattuja työpaikkoja.

Nyt kun ”sokea Kreetakin” näkee, että tilalle on tullut pääasiassa epätyypillisiä ns. ”paskatyöpaikkoja” joilla ei enää elä, Hesari on lopettanut uusien työpaikkojen lupaamiseen ja keskittynyt vaatimaan tuottavuuden nousua.

Syyllisiä digitalisaation vaikenemiseen tuskin ovat itse toimittajat vaan heidän esimiehensä ja varsinkin päätoimittajat ja lehden pääomistajat jotka ovat olleet vapaiden markkinoiden kritiikittömiä kannattajia.

Murdoch nosti lehti-imperiuminsa manipuloinnin avulla valtaan Reaganin, Thatcherin, Blairin ja viimeksi Trumpin. Suomessakin mediavallan kahvassa ovat olleet maan rikkaimmat miehet.

Siitä saa tarkemman kuvan kun lukee historiantutkija, filosofiantohtori Jouni Yrjänän kirjoittaman historiikin: ”Rahan perässä, vallan kintereillä – Suomalaisen talousjournalismin historia” (Otava 2018).

Siinä hän kertoo tämän päivän toimittajien omista mahdollisuuksista juttuaiheisiin ja näkökulmiin. Hän referoi toimittajien Juha Honkosen ja Jussi Lankisen vuonna 2013 ilmestynyttä pamflettia ”Huonoja Uutisia” Journalistiliiton kyselyyn, joka osoitti, että ”ennen tehtiin yhdessä, nyt johto määrää ja käskee”.

”Uusi työkulttuuri levisi finanssikriisin aikaisissa organisaatiouudistuksissa ja teki journalismista entistä muotovetoisampaa ja ennalta suunnitellumpaa. Valtaosa juttuaiheista päätettiin jo edellisenä päivänä pituuksia ja näkökulmia myöten. Työ oli muuttunut hyvin uutispäällikkövetoiseksi”.

Sama kehitys on tapahtunut myös Ylen puolella. Reporadion jälkeen Yle siirtyi kokoomuslaiseen komennukseen ja digitalisaation kääntöpuolesta piti olla hiljaa. Siitäkin minulla on omakohtaisia kokemuksia kun jouduin boikottiin myös siellä.

Päätoimittajat Janne Virkkunen, Mikael Pentikäinen ja nyt Kaius Niemi sekä talouslehtien Arno Ahosniemi ovat yksipuolisesti pitäneet yllä uusliberalismin uskoa ja sensuroineet kaikki sitä kritisoivat näkemykset.

Nyt on kuitenkin Hesarin omistakin riveistä löytynyt viimein joku rohkea aisan yli hyppivä toimittaja. Kun lehdessä ei saa kritisoida vapaasti digitalisaation kääntöpuolta, sen voi tehdä lehden ulkopuolellakin.

Kiinassa toisinajattelijat vaiennetaan, Suomessa vaietaan. Siksi varmaan Suomi on maailman ”vapaimman lehdistön maa”.

80-luvulla eikä 90-luvulla automaatiosta, robotisaatiosta ja laajemmin digitalisaatiosta ei esitetty minkäänlaista kritiikkiä, mutta uusliberalismin muuttumista turbokapitalismiksi joutui jo tuolloin arvostelun kohteeksi.
Toimittaja Timo-Erkki Heino ja Erkki Saksa tekivät loistavia televisio-ohjelmia Ylelle, samoin asiatiedot hallitsevina toimittajat Esko Seppänen, Hannu Taanila ja Leif Salmén toivat ansiokkaasti esille yhteiskunnassa tapahtunutta eriarvoisuuden kasvua. Nykyiset taloustoimittajat Ylessä eivät osaa kysyä päättäjiltä muuta kuin kokoomuslaisittain ”mistä pitää leikata ja säästää” – eivät sitä, mikseivät rahat riitä?

Hyvin tiedetään, että suuryritykset ja huippurikkaat eivät maksa niin paljon veroja kuin niiden veroprogression mukaan kuuluisi. Suurten yritysten maksamien verojen veroprosentti on puolta pienempi kuin pienyritysten ja Suomen 100 rikkaimman kokonaisveroprosentti on samaa suuruusluokkaa kuin keskivertopalkansaajan.

Nytkin maakuntavaalien alla Ylen toimittajat kyselivät ekonomisteilta miten investointeja saataisiin käyntiin? Siihen he tietenkin vastasivat, että valtion pitäisi tukea enemmän yritysten T&K-hankkeita. Ylen toimittajilta ”unohtui” kysyä, mikseivät yritykset itse investoi T&K:een, vaan jakavat voittovaransa pörssihistorian suurimpiin osinkoihin ja ostavat omia osakkeitaan eivätkä investoi.

Nyt valtavirtaekonomistit vaativat enemmän aineettomia ja immateriaalisia investointeja eli koulutus- ja T&K-investointeja. Toimittajat eivät ymmärrä, että juuri niillä (ohjelmistot, alustatalous, tekoäly jne.) yritetään kiihdytettään tuottavuutta (digitalisaatiota) jolla vähennetään työpaikkoja.

Pysähtyneillä markkinoilla tuottavuuden lisäys – päinvastoin – automaattisesti vähentää työpaikkoja. Teoriassa sillä voidaan lisätä markkinaosuutta mutta kokonaisuutena aina joku muu häviää ja siellä työpaikat ja ostovoima häviää.

Taloustoimittajat eivät juuri kirjoita tärkeitä yhteiskunnallisia kirjoja. Pari rohkeaa ja ennakkoluulotonta Hesarin toimittajaa Juha-Pekka Raeste ja Hannu Sokala (entinen Hesarin, nykyisin MOT:n toimittaja) kirjoittivat yhdessä avartavan ja ansiokkaan kirjan: ”Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä” (Otava 2021).

Kirja kritisoi vihdoin erinomaisesti yhtä digitalisaation kääntöpuolta

Siinä on perusteellisesti kaivettu nykyisten digiyhtiöiden kasvu, vaikutusvalta, rahankeruu ja niiden aiheuttama eriarvoistuminen sekä vaikutus poliittisiin päättäjiin ja demokratiaan.

Erityisesti he keskittyivät digiyhtiöiden tietojen keruuseen meistä kaikista lupaa kysymättä ja kuinka he näillä tiedoilla voivat tehdä rutosti rahaa käyttämällä sitä mainonnan tarkassa kohdistamisessa sekä käyttämällä sitä poliittiseen vaikuttamiseen.

Minullakin oli siitä pientä ”hajua” jo 33 vuotta sitten ilmestyneessä ensimmäisessä kirjassani kun kirjoitin: ”On myös rahanarvoinen kysymys, kuka pääsee joskus yhdistelemään ja operoimaan niillä 35 000 erilaisella tiedostolla, jotka meistä suomalaisista on jo tehty?” (s. 176).

Tuolloin ei vielä ollut olemassa edes internetiä, mutta silloinkin meistä oli tiedostoja, joilla käytiin kauppaa kohdennetussa mainonnassa. Varsinkin mediatalot ja kirjakustantamot myivät osoitteistoja ihmisten kiinnostuksenkohteista. Se oli tietenkin aivan nappikauppaa ja tiedot pinnallisia verrattuna Googlen, Facebookin ja Tancentin nykyiseen toimintaan verrattuna.

Toimittajakaksikon kirja kertoo ansiokkaasti kuinka meistä urkittujen tietojen avulla digiyhtiöt tietävät meistä enemmän kuin me itse. Niiden hallussa olevien alustatalouden ja verkkokaupan avulla digijättiläiset ovat kasvaneet parissakymmenessä vuodessa liikevaihdoltaan ja pörssiarvoltaan suuremmaksi kuin monet valtiot.

Tavaroiden lisäksi ne voivat manipuloida markkinoita, myydä tavaroiden ja palveluiden lisäksi poliittisia aatteita – ja manipuloida ja kiristää verohelpotuksia poliitikoilta.

Digiyhtiöiden omistajat ovat nykyään maailman rikkaimpia ihmisiä.

Muutos ja eriarvoistuminen on tapahtunut nopeasti. Vielä 50-, 60-, ja 70-luvulla maailman kymmenen suurimman yhtiön listalla olivat öljy-yhtiöt. Sitten 80-, 90-luvulla finanssikriisiin (2008) asti, suurimmat yhtiöt olivat lähinnä pankkeja. Sen jälkeen digiyhtiöiden voittokulku on ollut uskomattoman nopeaa.

Siitäkin varoitin ensimmäisessä kirjassani 33 vuotta sitten: ”Teknologiaa voisi verrata vaikkapa huumeeseen. Lääkärin kontrolloimana ja oikein säänneltynä sillä saadaan periaatteessa paljon hyvää aikaan. Mutta jos sen annetaan levittäytyä vapaasti markkinatalouden kysynnän ja tarjonnan mukaan, yhteiskunnalle koituu melkoisia seurannaisvaikutuksia. Ja näillä näkymin annostusta on kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä koko ajan lisättävä”. (s. 266)

Poliitikot ovat olleet täysin pihalla digitalisaation yhteiskunnallisista vaikutuksista. Suurimpia syyllisiä siihen ovat olleet taloustieteilijät ja työelämän tutkijat, joiden olisi pitänyt seurata, ymmärtää ja visioida digitalisaation vaikutuksia paremmin.

Seuraavaksi suurimmat syylliset ovat median edustajat, jotka vasta nyt alkavat ymmärtää digitalisaation kääntöpuolta – vasta sitten, kun empiiriset tilastot todistavat asian kiistattomasti.

Raesteen ja Sokalan kirja kritisoi myös ansiokkaasti pankkien ja rahoituslaitosten vastuutonta ja rikollista toimintaa, jonka toiminnan tuhansien miljardien seurauksia veronmaksajat viime kädessä joutuvat maksamaan hyvinvointinsa kustannuksella.

Pankkien vahtimisesta taloustoimittajat ovat selvinneet jo vähän paremmin – tosin vasta finanssikriisin jälkeen. Kirjan toimittajien lisäksi pankkeja ovat kritisoineet ansiokkaasti mm. Jan Hurri, Minna Knus-Galan, Jyri Hänninen jne. Vaikka pankkien toimintaa on kritisoitu jo Suomen 90-luvun alun pankkikriisin jälkeen, poliitikot eivät ole saaneet veroparatiiseja, varjopankkeja, hedge-rahastoja, holding-yhtiöitä ja sijoitusyhtiöitä järjestykseen.

Raesteen ja Sokalan kirja tuo hienosti esiin myös maailmanjärjestyksen muuttumisen, jossa Kiina on rynnistämässä Yhdysvaltojen ohi. Digitalisaation avulla kommunistinen puolue valvoo ja kontrolloi digitalisaation, (kasvojentunnistuksen) avulla diktaattorimaisin ottein kansalaisiaan.

Suurin uhka Euroopalle ei ole enää Venäjä vaan Kiina.

Ja sitten kirjan puutteita. Kun kirjoitin ensimmäisen kirjani 80-luvulla, suurin huolenaiheeni oli tuleva massatyöttömyys ja ostovoiman hiipuminen, verotulojen ehtyminen sekä digitalisaation aiheuttama keskittyminen – siis tässä järjestyksessä.

Kirjoitin siinä 33 vuotta sitten: ”Ainakin poliitikkojen tulisi tiedostaa, että täystyöllisyys ei näillä markkinamekanismin säännöillä enää koskaan palaa – ja nähdä, että teknologia on tuonut uuden tuntemattoman tekijän markkinamekanismin toimivuuteen. Säännöt eivät toimi samalla tavalla kuin ennen” (s.274).

Vaikka 80-luvulla oli täystyöllisyys (2% kitkatyöttömyys) niin sen jälkeen 90-luvulla alkanutta massatyöttömyyttä kaikki hallitukset ovat epätoivoisesti yrittäneet padota – onnistumatta.

Toimittajakaksikon kirjassa ei juuri puututtu digitalisaation aiheuttamaan massatyöttömyyteen muuten kuin ohimennen. Raeste kirjoitti: ”Kyse on työn murroksesta. Digitalisaatio tekee monesta työstä tarpeetonta, ja väkeä jää näiltä aloilta työttömiksi. Silloin vaihtoehdoiksi jää uudelleenkouluttautuminen ja/tai erilaisten pätkätöiden etsiminen. Ilmiötä kutsutaan uberisaatioksi – siinä perinteiset työsuhteet korvataan (matalapalkkaisilla) yksinyrittäjien työllä, keikkataloudella eli gig economylla” – siis ongelmaa sivutaan mutta ei tarkemmin.

Kirjassa kerrotaan myös epäsuorasti työvoiman tarpeiden muutoksista kuten pankkimaailmassa: New Yorkin Wall Streetillä yli puolet osakkeiden kaupasta tapahtuu algoritmien välillä ilman ihmistä.

JP Morgan-pankilla on 50 000 työntekijää joista kaksi kolmasosaa on ohjelmistoinsinöörejä. Kirjassa ei kuitenkaan kerrota kuinka saneeratusta pankkineideistä koulutetaan ohjelmistoinsinöörejä? Ei myöskään siitä, kuinka monen nuppi ja mielenterveys kestää, jos eväät eivät riitäkään huippu- it-insinöörin tasolle.

Jo 90-luvulla ennakoitiin, että keskivertoihminen ei kestä meneillään olevan digimaailman vaatimuksia työelämässä.

Hieman ihmetyttää, kun taloustoimittajat vaikenevat työttömyydestä, kun he ovat itse joutuneet digitalisaation uhriksi. Jouni Yrjänän historiikissa kerrottiin taloustoimittajien työpaikkojen kehityksestä:

”1990-luvun alussa Suomessa oli noin 200 taloustoimittajaa. Vuosikymmenen puolivälin jälkeen ammattikunnan kysyntä kasvoi voimalla. Yhdistyksen varsinaisten jäsenten määrä – kun mukaa ei lasketa eläkeläisiä ja kunniajäseniä – oli vuoden 2008 lopulla 361.

Viisi vuotta myöhemmin määrä oli 297 ja vuoden 2017 lopulla painetun taloustoimittajien matrikkelin mukaan enää 250. Yhdeksässä vuodessa ammattikunta on supistunut lähes kolmanneksella.

Kymmenessä suuressa tiedotusvälineessä työskenteli vuonna 2006 240 taloustoimittajaa, kuusi vuotta myöhemmin enää 180. Vuosien 2008 ja 2017 välillä Taloustoimittajien yhdistykseen kuuluneiden Helsingin Sanomien taloustoimittajien määrä putosi 26:sta viiteentoista”.

Työttömyydestä ja sen syistä taloustoimittajat ovat muutenkin olleet käsittämättömän hiljaa. He kirjoittavat vain talousprofessoreiden manipuloituja työttömyys- ja työllisyyslukuja kun pitäisi seurata työtuntitilastoja, jotka kertovat työn määrän lisääntymisestä.

Työtunnit eivät ole lisääntyneet vuoden1990-tasosta vaikka BKT on kasvanut kaksinkertaiseksi ja väestö on kasvanut puolella miljoonalla. Talouskasvu ei enää digiaikana luo työtä, koska sillä saatu tuottavuus syö työpaikat nykyisillä melkein nollasummamarkkinoiksi hiipuneella talouskasvulla.

Uusliberalistisen talousopin mukaan sen piti tuoda talouskasvua kehittyneille maille. 10 vuoden kasvun keskiarvokäyrä sojottaa kuitenkin alaspäin.

Olen useaan otteeseen pyytänyt Hesarin BKT:n kasvusta vastaavaa taloustoimittaja Petri Sajaria julkaisemaan maailman-, Euroopan ja Suomen BKT:n kymmenen vuoden keskiarvokäyrät vuosien 1960-2020 välillä. Ne ovat aivan samanlaisia kuin yllä oleva kehittyneiden OECD-maiden ”kasvuluvut”. ”Jostakin syystä” niitä ei ole näkynyt Hesarin sivuilla.

Meillä Suomessa ainakin professorit Matti Pohjola, Mika Panzar sekä tulevaisuustutkija Risto Linturi ovat uskotelleet, että teknologian johdosta menetettyjen työpaikkojen tilalle syntyy automaattisesti vastaava määrä uusia ja parempipalkkaisia.

Pohjola unohti mainita että uudet työpaikat ovat palvelualojen matalapalkkaisia osa-aikatyöpaikkoja eli ns. ”paskatyöpaikkoja”.

MOT ohjelma esitti juuri (21.3. 2022) vähän tuoreemman ohjelman otsikolla: ”Mihin uusi työnhaun malli perustuu”, jossa toimittaja Anne Ali-Hokka oli kerännyt tiedot tarjolla olevista työpaikoista.

Niistä esimerkiksi suurimman työllistäjän eli kaupan aloilla jopa n. 70 prosenttia oli ”epätyypillisiä” joilla ei enää elä ja vain 30 prosentilla kokoaikaisia pysyviä työpaikkoja. Lisäksi monet suuret työllistäjät kuten rakennusala ja konepajat ovat alkaneet käyttää vuokratyöläisiä.

Nykyisillä tarjolla olevilla palvelualojen ns.”paskatyöpaikoilla ei voi tulla toimeen ja suunnitella elämäänsä saati perustaa perhettä.

Tilalle on tullut kuitenkin palvelualan matalapalkkaisia epätyypillisiä työpaikkoja joilla ei enää elä. Tuoreen tutkimuksen mukaan huomattavalla osalla palvelualojen työntekijöistä on vaikeuksia saada rahat riittämään ruokaan. Helsingin ja Tampereen yliopistojen tekemässä tutkimuksessa työssäkäyvistä työntekijöistä 65 prosenttia koki jonkin asteista ruokaturvattomuutta ja kolmannes suorastaan nälkää. Käytännössä he olivat joutuneet yksipuolistamaan ruokavaliotaan tai jopa jättämään aterioita väliin.

Taloustieteilijöiden vanhat teoriatkin joutavat digitalisaation seurauksena romukoppaan. Professori Mika Maliranta on ollut shumpeterilaisen ”luovan tuhon” puolestapuhuja. Siinä vanhat yritykset voivat rauhassa kuolla, sillä ne korvautuvat uusilla ja tuottavammilla yhtiöillä.

Toimittajakaksikon kirjassa kerrotaan, miksi näin ei enää käy. ” Stanfordin yliopiston professori Mark Lemley ja tutkija Andrew McCrary kirjoittivat vuonna 2019: ”It-alaa hallitseva riskipääomarahoitteinen malli keskittyy ’exit-strategiaan’ eli siihen, miten rahoittajat ja perustajat pystyvät rahastamaan hankkeensa.

Perimätiedon mukaan ’exit-strategia’ tarkoittaa yrityksen viemistä pörssiin, mutta käytännössä näin tapahtuu vain harvoin. Suurin osa onnistuneista yrityksistä päätyy sen sijaan toisen yrityksen omistamaksi, he kirjoittavat.

Tutkijoiden mukaan yritysostoon keskittyminen on sairaalloista ja johtaa it-alan keskittymiseen sekä alaa hallitsevien jättiyritysten vallan kasvamiseen entisestään. Harvempi kuin joka kymmenes start-up yhtiö listataan nykyisin pörssiin.

Yksi nykyaikaisen tietotekniikkateollisuuden suurimmista arvoituksista on, miksi schumpeterilainen kilpailu näyttää kadonneen niin suurelta osin. Missä ovat seuraava Google, seuraava Amazon, seuraava Facebook?”, Jättiyritysten ympärillä on vain ”tuhoamisalueita”, koska digiyhtiöt hotkaisevat ne heti, Lemley ja McCreary kysyvät”.

Uusia yrityksiä ei enää synny USA:ssa vaikka talousprofessorit niin uskottelevat.

Kirjassa on listattu sadoittain start-up yrityksiä joita Google, Amazon, Facebook, Microsoft, Apple, Alibaba, Tencent, Huawei, Foxconn, Baidu, Lenovo jne. ovat ostaneet tuotekehittelyosastoilleen vahvistamaan niiden jo ennestään vahvaa asemaa. Silti VTT:n toimitusjohtaja Antti Vasara peräänkuuluttaa start-up yrityksiä kasvun työllisyyden pelastajaksi vaikka ne työllistävät vain kourallisen nörttejä.

90-luvun lamasta noustiin kahden devalvaation (yhteensä 40%) kautta jotka kurjistivat palkansaajia ja supistivat palkkojen ostovoimaa.

Toimittajakaksikon kirjassa otettiin ansiokkaasti esiin tekoälyn esiinmarssi. Kaikki digiyhtiöt ovat investoineet valtavia voittojaan tekoälyyn ja kvanttiteknologiaan. He ovat haalineet isolla rahalla maailmalta parhaat aivot tutkimuslaitoksiinsa.

Googlen markkinaosuus on niin mieletön, että sitä mielettömämpää on vain se, miten yksi yritys on päästetty näin tärkeään asemaan internetin portinvartijana. Se murskasi kilpailijansa välittömästi. Google on keksinyt valvontaan perustuvan kapitalismin eli Orwel-yhteiskunnan.

The Economist -lehti luetteli, että ydintoimintojensa ohella Google on maailman ykkönen tekoälyssä, itseohjautuvissa autoissa ja kvanttitekniikassa.

Perustoimintojensa ohella Google toimittaa valokuituyhteyksiä, sijoittaa start-up yrityksiin (jopa suomalaisiin, jotka on saatu alulle ensin valtion tuella), etsii terveydenhuollosta uutta bisnestä sekä kehittää itsekseen ajavia autoja, jakelulennokkeja ja robotteja.

Googlen markkinaosuus on niin mieletön, että se murskaa kilpailijansa välittömästi. Google teki 10 vuoden aikana 120 yrityskauppaa. Digiyhtiöt ostavat myös oman alansa ulkopuolelta yrityksiä ja digitalisoivat niitä.

Tekoälyn esiintyminen tulosjulkistuksissa

Liiketoimintojen yhteinen tekijä on tekoäly, joka jo lähitulevaisuudessa on se moottori jonka päällä kaikki lepää. Googlen Piilaakson pääkonttorin ohella Pekingissäkin tiedetään, että tekoäly on menossa olevan teknologisen murroksen kaikki kaikessa.

Kirjoitin myös tekoälyn vaikutuksista 33 vuotta sitten ilmestyneessä kirjassani seuraavasti: ”Suomessakin on joitain tekoälyyn perehtyneitä asiantuntijoita ja yrityksiä. Softlinen toimitusjohtaja Mikael Roos on yksi alan ”guru”.(…) Kokemuksensa pohjalta hänellä on aika hurjia visioita tulevasta kehityksestä. Alan miehistä poiketen hänellä on rohkeutta sanoa visionsa myös julkisuudessa ääneen.

30 vuotta sitten pikkupoikana Kotkassa hän katseli kuinka tehtaan portista marssi parituhatta työläistä kotia kohti, kun Gutzeitin pilli vihelsi. Nyt vuoron loputtua tehtaasta poistujia on ehkä parikymmentä, vaikka tuotanto on kasvanut.

Ennen eläkkeelle jäämistään toimitusjohtaja Roos uskoo näkevänsä saman kehityksen myös toimistoissa. Atk ja varsinkin tekoälyn kehitys tekee tarpeettomaksi ison joukon konttoriväkeä.

Kehitykseltä ei Roosin mukaan ole turvassa kasvualan, tietotekniikan väki. Heitäkin uhkaa kilometritehtaalle joutuminen, sillä tekoäly hoitaa vastaisuudessa esimerkiksi järjestelmäpäälliköiden tehtäviä. Tietotekniikan kehitys uhkaa siis syödä työmarkkinoilta joipa tietotekniikan tekijöitä, tai ainakin sen ylläpitäjiä. Atk-väki sahaa omaa oksaansa”. (s. 47).

Mahdollisesti kaikkein tärkeimmäksi voivat kuitenkin osoittautua Kiinan satsaukset tekoälyyn. Googlen emoyhtiö Alphabetin entinen hallituksen puheenjohtaja Eric Schmidt varoittaa, että Kiina ohittaa Yhdysvallat tekoälyn kehityksessä, jos Yhdysvallat ei nopeasti ryhdistäydy.

Hän oli lukenut Kiinan tekoälystrategian (2017), ja kertoi siitä julkisuudessa: ”Vuoteen 2020 mennessä Kiina on tasoissa Yhdysvaltojen kanssa. 2025 mennessä Kiina on meitä edellä, ja vuoteen 2030 mennessä se hallitsee tekoälyyn liittyviä teollisuudenaloja (…) Eikö meillä pitänyt olla ylivalta tekoälyssä”.

Kiina ei ole enää tavaratuotannon maailmanlaajuinen paja vaan se uhkaa jo vakavasti ilmaherruutta myös digitalisaation tuotekehittelyssä. Esimerkiksi Alibaban toimintafilosofiana on muuttaa kaikki toiminta ilman ihmistä ratkaistavaksi.

Sen ekosysteemissä kaikki ohjelmistot pystyvät keskustelemaan keskenään. Se pyrki alusta lähtien digitalisoimaan kaiken toiminnan kuten mainonnan, markkinoinnin, logistiikan, rahoituksen, kumppanuusmarkkinoinnin sekä sosiaalisen median vaikuttajien käyttäytymisen.

Tekoäly ja algoritmit laskivat reaaliaikaisesti alustalla kertyvää tietoa ja ohjasivat automaattisesti toimintaa. Tällaisessa liiketoimintamallissa on taloudellisen toiminnan tulevaisuus. Siinä ei enää ihmistyötä tarvita missään vaiheessa – ei edes Kiinassa.

Kohta ihmistä ei tarvita kuin kuluttamaan. Kun tuotanto ja palvelut automatisoidaan, työpaikat, ostovoima ja samalla kulutuskyky katoavat.

Mitä enemmän tietoa itse oppivat tekoälyjärjestelmät saavat, sitä paremmin ne pystyvät ennustamaan asiakkaitten käyttäytymistä esimerkiksi tuotekehittelyssä.

Alibaba pystyy seuraamaan alustallaan toimivien pienten ja keskisuurten yritysten taloudellista tilannetta ja ryhtyi tarjoamaan niille pienlainoja ja pikavippejä. Niitä on tarjottu jo kolmelle miljoonalle yritykselle 13 miljardin dollarin edestä.

Alibaban Chat-botin tietokoneohjelma vastaa automaattisesti asiakkaiden kyselyihin ja käy kauppaa ilman ihmistä. Ohjelma on rakennettu niin, että alaa tuntevat myyjät ovat syöttäneet ohjelmaan tyypillisimmät tilanteet ja ongelmat, ja botti tarjoaa niihin ratkaisuja.

Myös maailman nopeimmin kasvava kiinalainen vaatebrändi Senma alkoi käyttää sellaista ja huomasi, että botin myynti oli 26 kertaa suurempi kuin kaupan parhaan myyjän myynti.

Toimittajakaksikon kirja paljastaa, että tekoäly on tulevaisuuden ”mahdollisuus” nostaa tuottavuutta ja voittoja mutta vaikenee niiden työllisyysvaikutuksista. Asian ilmaisee paljon raadollisemmin ja ymmärrettävämmin filosofi Yuval Noah Harari kolme vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan: ”21 oppituntia maailman tilasta” (Bazar 2018).

”Kun teollisuus oli automatisoitu, uskoteltiin, että syntyisi uusia palvelutehtäviä, jotka edellyttävät senkaltaisia kognitiivisia kykyjä, joita oli vain ihmisillä: oppimista, analysointia, kommunikointia ja ennen kaikkea inhimillisten tunteiden ymmärtämistä.

Tekoäly pystyy suoriutumaan ihmistä paremmin jopa niistä tehtävistä, jotka edellyttävät ”intuitiota”. Tekoäly korvaa jo nyt ja varsinkin tulevaisuudessa pankkiireja, lakimiehiä ja autonkuljettajia.

Työpaikkojen menettämisen uhka ei ole pelkästään seurausta informaatioteknologian kehityksestä. Se on seurausta informaatioteknologian ja bioteknologian yhdistymisestä. Se, mitä aivotutkijat tällä hetkellä saavat selville mantelitumakkeesta ja pikkuaivoista, saattaa luoda perustan sille, että tietokoneet suoriutuvat inhimillisiä psykiatreja ja henkivartioita paremmin vuonna 2050.

Liberalismi on väärässä ajatellessaan, että tunteemme heijastavat vapaata tahtoa. Pian tietokonealgoritmit saattavat kuitenkin pystyä antamaan parempia neuvoja kuin inhimilliset tunteet.

Kun bioteknologian vallankumous yhdistyy informaatioteknologian vallankumoukseen, tuloksena on massa-data algoritmeja, jotka pystyvät valvomaan ja ymmärtämään tunteitani paljon paremmin kuin minä, ja silloin auktoriteetti siirtyy todennäköisesti ihmisiltä tietokoneille.

Pitkällä aikavälillä mikään työtehtävä ei kuitenkaan ole täysin turvassa automaatiolta. Taiteilijoidenkin kannattaisi olla varuillaan.(…) Jo lähitulevaisuudessa koneoppiva algoritmi saattaa analysoida antureista virtaavaa biometristä dataa, määritellä sen perusteella ihmisen persoonallisuustyypin ja vaihtuvat mielialat sekä laskea millainen vaikutus jollakin tietyllä kappaleella todennäköisesti on hänen tunteisiinsa.

Pitkällä aikavälillä algoritmi saattaa itse asiassa oppia tunnistamaan toiveesi paremmin kuin sinä itse”. Näin siis ennakoi Harari.

Tekoälyn vaaroista taloustieteilijät ovat täysin tietämättömiä koska he katsovat vain mernneisyyttä.

Stephen Hawking, Bill Gates, PayPalin perustaja, SpaceX-avaruusyhtiön ja Tesla Motorsin johtaja Elon Musk ja liuta muita tieteen ja teknologian supertähtiä ovat toistuvasti varoittaneet, että tekoäly voi olla ydinaseita paljon vaarallisempi.

Tähtitieteen professori Esko Valtaoja on kirjoituksessaan ennakoinut mahdolliseen tulevaan ”maailmanloppuun” vaikuttavia uhkakuvia. Hän referoi tiedemaailman näkemyksiä niistä.

Oxfordin yliopisto ja ruotsalainen Global Challenges -säätiö julkaisivat vuonna 2015 ensimmäisen tieteellisen tutkimuksen ihmiskunta uhkaavista riskeistä.

Sadan vuoden aikana suurimmaksi vaaraksi arvioitiin tekoäly, joskin haarukka oli suuri, jossain nollan ja kymmenen prosentin välillä. Muiden ilmeisten vaarojen lukemat jäivät prosentin osiin, eikä ihan kaikkien todennäköisyyttä pystytty arvioimaan.

Suomessa on tekoälyn vaaroista varoitellut Aalto-yliopiston apulaisprofessori Tapani Raiko, joka on maamme parhaita tekoäly-asiantuntijoita. Hän on myös ainoa rohkea, joka on uskaltanut varoittaa tekoälyn kääntöpuolesta.

Hän maalaa eteen kaksi mahdollista maailmaa. ”Toisessa kaikki perustyö, kuten rakentaminen ja ruoantuotanto, on automatisoitu ja ihmiset ovat tanssijoita, runoilijoita, terapeutteja, partureita. Tekevät, mitä huvittaa.

Toisessa maailmassa ihmiset ovat jakautuneet superrikkaaseen robotinomistajien aristokratiaan ja työttömiin, joilla ei varsinkaan ilman koulutusta ole juuri työllistymisen mahdollisuuksia”.

Hän jatkaa. ”Ei ole ainoastaan vaara, että vauraus kasautuu, vaan myös päätösvalta voi kasautua niille, jotka omistavat robotit, Nyt erityistä on kuitenkin kehityksen nopeus. Lyhyessä ajassa voi kadota esimerkiksi kolmannes työpaikoista. Keskeistä on, pysyykö yhteiskunta perässä”.

Konkreettisin ja tärkein on Raikon mukaan kysymys siitä, ”miten verotus järjestetään, jos robotit tekevät suuren osan työstä. Jos yhteiskunta perustuu siihen, että suuri osa veroista kerätään ansiotulosta, vaarana on, että valtiontalous kaatuu”.

Lisäksi seurauksena voi olla kahtiajako, vaurauden kasautuminen. On ihmisiä, jotka omistavat robotteja ja kehittävät niitä, ja ihmisiä, jotka ovat menettäneet työnsä. Raiko patistaakin aloittamaan keskustelun verotuksesta ja tulonjaosta jo nyt.

Näistä asioista taloustieteilijät poliitikot ja ay-liike ovat olleet hiirenhiljaa.

Pääomasijoittajat etsivät pikavoittoja (n.5 vuotta) myydäkseen ne sitten digijäteille.

Tekoälyä käytetään nykyään myös ns. ”kentaureina” (ihminen ja tekoäly työskentelevät yhdessä) joista voi olla apua parhaiden rikosetsivien, pankkiirien ja sotilaiden työssä ja valmentamisessa. Siis se ei syrjätä ihmistä kokonaan, mutta ihmisestä tulee niin ”tehokas ja tuottava”, että kollegoita tarvitaan entistä vähemmän. Ja pitäähän miljoonia maksavat tekoälyjärjestelmät ensin kuolettaa ja tuottavuus saadaan vain muita asiantuntijoita vähentämällä.

Harari esittää kirjassaan ällistyttävän esimerkin tekoälyn jo nykyisistä kyvyistä: ”On jo vanha uutinen, että tekoälyrobotti on voittanut Shakin maailmanmestari Kasparovin. Seuraava voittaja (2016) oli Stockfish 8 –ohjelma, johon oli ohjelmoitu satojen vuosien shakkikokemus ja se pystyi laskemaan 70 miljoonaa shakkiasemaa sekunnissa.

Sen päihitti taas Googlen AlphaZero –ohjelma joka teki vain 80 000 laskutoimitusta sekunnissa, eivätkä sen ihmisrakentajat olleet opettaneet sille lainkaan shakkistrategioita. Sen sijaan AlphaZero käytti apunaan viimeisimpiä koneoppimisen periaatteita ja opetteli pelaamaan shakkia pelaamalla itseään vastaan.

Pelatessaan Stockfishiä vastaan se ei hävinnyt ainoatakaan sadan pelin turnauksesta, koska se ei ollut oppinut mitään ihmisiltä, monet sen voitokkaista siirroista ja strategioista näyttivät ihmissilmin katsottuna epäsovinnaisilta. Niitä voidaan pitää aiheesta luovina, ellei suorastaan nerokkaina.

Arvatkaapa, miten kauan AlphaZerolta meni siihen, että se oppi shakin aivan alusta, valmistautui pelaamaan Stockfishiä vastaan ja kehitti nerokkaat oivalluksensa? – neljä tuntia! Tämä ei ole painovirhe.

Vuosisatoja shakkia on pidetty yhtenä ihmisälyn huipentumana. AlphaZero eteni täydellisestä tietämättömyydestä pelin luovaan hallintaan neljässä tunnissa ilman ainoatakaan inhimillisen opettajan apua.

Se, mitä tällä hetkellä tapahtuu ihmisen ja tekoälyn muodostamalle shakkitiimille, saattaa pidemmän päälle tapahtua myös ihmisen ja tekoälyn muodostamille tiimeille poliisitoimessa, terveydenhuollossa ja pankkitoiminnassa”, ennakoi Harari.

Se on todellinen uhka tulevaisuudessa myös korkeammin koulutetuille asiantuntijoille. Vain taloustieteilijät ovat niin mielikuvituksettomia, että eivät voi ymmärtää tämän esimerkin pohjalta, miten tekoälyä voidaan käyttää tulevaisuudessa myös tuotantoelämän ja palvelujen moninaisissa sovelluksissa ja asiantuntijajärjestelmissä.

Digitalisaatio alkoi näyttää voimansa vasta 90-luvulla jolloin yhteiskunnan palveluja oli pakko pitää yllä vain velkarahalla kun digitalisaation tuottavuushyödyt menivät vain rikkaille.

Hararilla on viesti taloustieteilijöille: On vaarallista olettaa, että riittävästi uusia työpaikkoja syntyy menetettyjen tilalle. Se, että näin on käynyt edellisten automaatioaaltojen aikana, ei takaa, että niin tapahtuu uudelleen 2000-luvun hyvin erilaisissa oloissa.

Harari jatkaa tykitystään: ”Aiempien automaatioaaltojen aikana ihmiset pystyivät tavallisesti vaihtamaan yhdestä matalan osaamistason rutiinityöstä toiseen. Vuonna 1920 maatyöläinen, joka oli menettänyt työpaikkansa maatalouden koneistumisen takia, saattoi löytää työpaikan traktoria valmistavasta tehtaasta.

Vuonna 1980 työtön tehdastyöläinen saattoi mennä kassanhoitajaksi supermarkettiin. Tällaiset ammatinvaihdokset olivat mahdollisia (…) koska se edellytti vain vähäistä uudelleen kouluttautumista.

Sen sijaan kassanhoitaja tai tekstiilityöläinen, joka vuonna 2050 menettää työpaikkansa robotille, ei todennäköisesti pysty ryhtymään syöpätutkijaksi lennokin (ohjuksen) näyttöpääte-ohjaajaksi tai osaksi ihmisen ja tekoälyn muodostamaa pankkitoimintatiimiä. Hänellä ei ole tarpeellisia taitoja (eikä älyllistä kapasiteettia), toteaa Harari.

Suurista lupauksista huolimatta kallispalkkaisia T&K-hekilöitäkään ei näy syntyvän kuin 2-3% noin2,5 miljoonan kokonaistyövoimasta.

Pankin entisestä asiakaspalvelijasta ei saada koulutettua tekoälyinsinööriä koska hän ei kuulu pieneen ryhmään Gaussin käyrän oikean laidan älykköihin, joilla on edellytyksiä tekoälyn tutkimiseen. Suomessakin tekoälyä tutkitaan. Se on tosin lilliputti verrattuna digiyhtiöiden tuhansiin tutkijoihin verrattuna.

Suomalainen Silo AI on yksi Euroopan johtavista yksityisistä tekoälykonsulttiyrityksistä. Silo AI:ssa työskentelee sata väitellyttä tohtoria ja yhteensä 200 ammattilaista, mikä tekee siitä merkittävän toimijan alalla. Näiden start-up yritysten työllistäviin vaikutuksiin uskoo ja uskottelee virkansa puolesta mm. VTT:n Antti Vasara.

Nämä tekoälyfirmat ovat juuri niitä pääoman ”palkkatappajia” joille maksetaan huippupalkkoja siitä, miten paljon he pystyvät ”eliminoimaan” työntekijöitä perinteisestä tuotantoketjusta ”tuottavuuden” nimissä.

Pääoma tarvitsee kohta enää vain pientä osaa (äo:130-140) älykkäimmästä työvoimasta. Lopuista tulee pääoman kannalta tarpeettomia.

Harari jatkaa: Vaikka ihmisille onkin syntynyt paljon uusia työpaikkoja, saatamme näin ollen silti joutua todistamaan uuden ”hyödyttömien” ihmisten luokan syntyä. Saattaapa jopa käydä niin, että perimme huonot puolet molemmista maailmoista: kärsimme samaan aikaan sekä korkeasta työttömyydestä että koulutetun työvoiman puutteesta.

Monien ihmisten kohtalo ei ehkä olekaan sama kuin 1800-luvun vaununajajien, jotka siirtyivät ajamaan takseja, vaan pikemminkin sama kuin 1800-luvun hevosten, jotka työnnettiin vähitellen kokonaan pois työmarkkinoilta, sanoo Harari.

Toimittajakaksikon kirjassa ei puhuta verotuksesta juuri mitään. Tietenkin siitä, että digijätit eivät maksa veroja ja tekevät kaikki temput verotuksensa minimoimiseksi. Myös siitä, että he ovat saaneet miljardikaupalla sakkoja keplottelustaan, mutta se ei ole juuri vaikuttanut heidän toimintaansa.

Heillä on varaa maksaa lobbari- ja juristiarmeijoille jotka voivat venyttää oikeuskäsittelyjä vuosikaupalla ja kuin tuomio viimein tulee, he ovat rikastuneet prosessin aikana moninkertaisesti sakkoihin nähden.

Jo parikymmentä vuotta sitten sanoin, että talousopit ovat pahasti pielessä.

Taloustoimittajat ovat kollektiivisesti vaienneet siitä, mistä varoitin kirjassani jo 33 vuotta sitten: ”Ihmistyön osuus tuotantoketjussa on koko ajan vähentynyt. Suomessa tehtiin kansantulotilastojen mukaan vuonna 1965 työtä 4,5 miljardia työtuntia. Ihmistyön määrä on parinkymmenen vuoden aikana vähentynyt kymmenesosalla. Tuotannon kasvu on aikaansaatu koneilla.

Palkansaajilta perittävät verot ovat sitä vastoin kasvaneet melkoisesti. Vuoden 1987 rahassa mitattuna suomalaiset maksoivat vuonna 1965 veroja 45 miljardia markkaa ja vuonna 1987 yli 140 miljardia markkaa, Verojen määrä on yli kolminkertaistunut vuodesta 1965.

Kun nyt tulevaisuudessa työvoimaa tarvitaan tuotannossa yhä vähemmän kuinka paljon työpaikkansa säilyttäneiden verotusta pitää kiristää, jotta edes nykyinen sosiaalinen palvelutaso säilytettäisiin?” (s. 124)

Tämä sama ongelma voidaan esittää tänä päivänä vähän tarkemmin näin: Suomessakin digitalisaatio on alentanut palkkojen osuutta bruttokansantuotteesta jo 90-luvulta alkaen. Taloustoimittajat eivät ole varoittaneet julkisuudessa, että Suomessa tämä palkkojen osuuden pienentyminen BKT:sta on tapahtunut pääoman hyödyksi digitalisaation avulla. Sen tuottavuushyödyt ovat menneet osinkoina vain rikkaille ja puolet maan rajojen ulkopuolelle.

Talouden kasvu ei voi tapahtua kun työntekijöiltä loppuu ostovoima.

Vuonna 1991 (juuri ennen lamaa) palkkojen osuus oli vielä 73,6 prosenttia ja omaisuus- ja yrittäjätulojen osuus oli vain 11,2 prosenttia. Vuonna 2019 (ennen koronaa) vastaavat luvut olivat 57,1 (eli palkkapotti ja ostovoima pieneni -16,5 prosenttiyksikköä) ja 27,0 (Pääomatulot kasvoivat +15.8 prosenttiyksikköä).

Eli palkansaajien osuus BKT:sta pieneni melkein samalla summalla kuin voitot ja pääomatulot kasvoivat. On siis toteutettu vuositasolla noin 36,5 miljardin euron tulonsiirto rikkaille. Eivät edes taloustoimittajat ole ottaneet esille julkisuudessa tätä valtavaa eriarvoistavaa ja työttömyyttä lisäävää kehitystä.

Vuonna 2019 Suomen BKT oli 240 miljardia, joten n.16.5 prosenttiyksikön vähennys merkitsi palkansaajille yli 39.6 miljardia vähemmän palkkatuloja ja ostovoimaa ja melkein 17,5 miljardia euroa vähemmän verotuloja (44 % veroasteella) hyvinvointipalveluiden ylläpitämiseksi.

17,5 miljardilla eurolla korjattaisiin melkoisesti kansalaisten hyvinvointipalveluja, valtion kestävyysvajetta ja loputtomia kansalaisten hyvinvointipalveluiden säästö- ja supistamistalkoita, jos ay-liike, poliitikot ja taloustoimittajat olisivat ajan tasalla.

Digitalisaatiolla aikaansaadut voitot ja osingot ovat kasvaneet. Verot eivät.

Eivät Ylen taloustoimittajat (eivätkä myöskään Hesarin) ole osanneet/ymmärtäneet ottaa esille ”valuvikaa” poliitikkoja grillatessaan. Kun poliitikoilla ei ole taloustoimittajien laiminlyönnin seurauksena tietoa tästä ”verotuksen järjestelmäviasta”, eivät edes vasemmistopoliitikot ole ottaneet asiaa julkiseen keskusteluun.

Siksi verojärjestelmässämme on ollut digitalisaation aiheuttama valuvika jo yli 30 vuotta. Jo ensimmäisessä kirjassani varoittelin siitä seuraavasti:

”Koko verotusajattelua pitäisi muuttaa siihen suuntaan, että yritykset maksaisivat yhteisölle ikään kuin ”vuokraa”. Siis palkansaajien tuloverot ja sosiaalimaksut asteittain kokonaan pois työntekijöiltä ja yhteiskunnan verotulot perittäisiin yrityksiltä prosenttiosuutena jalostusarvosta siten, että kokonaisveromäärä pysyisi nykyisellä tasolla. Palkansaajien käteen jäävä osuus pysyisi tietysti samana.

Siten saataisiin edes jossain määrin ihmistyö kilpailukykyiseksi koneeseen nähden. Jossain hämärässä tulevaisuudessa, jolloin on siirrytty täysin mekanisoituun tuotantoon, tämäkään verotuksen painopisteen muuttaminen tuskin riittäisi.

Jossain vaiheessa tulee eteen kysymys puhtaan pääoman ja tuotantovälineen verottamisesta – tai kuten vihreät ovat ehdottaneet – energia ja saasteveron käyttöönotosta. Mikä, tai mitkä uudet verotusmuodot tullevatkin käyttöön, jo nyt olisi korkea aika siirtyä asteittain pois kehruujennyjen aikaisesta pelkästä ihmistyön verotuksesta”. (s. 280)

Otin digitalisaation vaikutukset esille verotuksessa jo vuonna 1985 Seura-lehdessä.

Työn verottamisen sijasta olisi verotuksen ja sosiaalimaksujen painopistettä siirrettävä tuotannon muihin komponentteihin ja erityisesti ihmistyön asemesta tuotannon jalostusarvon verottamiseen.

Siis tuotannon arvonnousuun,riippumatta siitä tekeekö työn ihmiskäsi tai robotin käsi, sekä aivotyön verottamiseen riippumatta siitä, tekeekö työn ihmisen aivot tai tietokoneen aivot. Siten taattaisiin, että tuotannon kasvaessa yhteiskunnan yhteiseen pottiin kertyisi jaettavaa jatkossakin tuotannon kasvun suhteessa.

Ihmistyön osuuden pienentyessä verotusta pitäisi siirtää digitalisaatiolla aikaansaadun tuottavuuden verottamiseen. Nyt se menee vain rikkaille.

Kuvateksti: Ihmistyön osuuden pienentyessä verotusta pitäisi siirtää digitalisaatiolla aikaansaadun tuottavuuden verottamiseen. Nyt se menee vain rikkaille.

Nykyisillä verotusperusteilla teknologian ja automaation hyväksikäyttö tuottavuuden kohottajana on laillistettua veronkiertoa. Edes ay-liike ei ole ymmärtänyt tätä. Jos Euroopan maat eivät pysty harmonisoimaan verotustaan, infrastruktuuriaan ja sosiaaliturvaansa, ainoa mahdollisuus turvata verotulot olisi siirtyä nykyisestä ihmistyöhön perustuvasta tuloverojärjestelmästä ”kassavirtapohjaiseen” verotukseen.

Siinä verotettaisiin yrityksen sisään tulevan ja ulospäin menevän rahavirran erotusta. Tätä on esittänyt profesori Hans-Werner Sinn. Tämä ennakkoluuloton talousprofessori toimi Ifo-instituutin johtajana ennen eläkkeelle siirtymistään.

Kiitoksia kuitenkin toimittajakaksikolle digitalisaation kääntöpuolen kritiikin avauksesta. Tässä kirjoituksessa on myös muutama vinkki seuraavaan kirjaan. Erityisen iloinen olen toimittaja Hannu Sokalan takinkäännöstä.

Juuri toimittajakoulusta päässeenä hän teki ensimmäisestä kirjastani melko kriittisen kirja-arvion, jossa totesi arvostelunsa huipentumana: ”Kirja ei ole perusteellinen, eikä se ole varsinkaan analyysi. Se on lapsellisella tavalla hieman provosoiva. Se ei ole minkäänlainen visio tulevasta kehityksestä”.

Sitä vastoin kokenut toimittaja Esko Lukkari melkein suositteli kirjasta tiedonjulkistuspalkintoa.

Nyt ilokseni Sokala kritisoi digijättien kääntöpuolta ja hyvä niin. Se osoittaa, että taloustoimittajakin voi kehittyä ammatillisesti 30 vuodessa.

Kun hän aika härskisti torppasi ensimmäisen kirjani, hän varmaan osaa nimetä jonkin toisen kirjan 80-luvulta, joka on ennustanut Suomen tulevan taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen paremmin kuin minun? – Jään odottelemaan suurella mielenkiinnolla – Kiitokset jo etukäteen.

 

PS. Tämän kirjoituksen järjestysnumero on 91. Jos haluat perehtyä kaikkiin KU:n kirjoituksiini, ne löytyvät blogini etusivulta (viimeisimmät aivan alusta ja loput etusivun lopusta).