Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta piti vuosi sitten seminaarin kansanedustaja Ville Vähämäen johdolla jossa julkaistiin uusin lähes 600-sivuinen tulevaisuusraportti: ”Suomen sata uutta mahdollisuutta”.
Hän kirjoitti sen esipuheessa seuraavasti: ”Tämä on kirja, jonka haluan lukea nyt, jotta näkisin tulevaisuuteen, ymmärtäisin mitä liiketoimintamahdollisuuksia teknologiat tuovat, miten ammatit ja niissä vaadittava osaaminen muuttuu.
Jos haluamme ymmärtää tulevaisuutta, meidän on ymmärrettävä, miten teknologiat sitä muuttavat. Näin voimme yhteiskuntana olla omalta osaltamme tekemässä maailmaa paremmaksi paikaksi”.
Raportti onkin oivallinen perusteos sen esitellessä erilaisia teknisiä kehitysteemoja eri puolilla maailmaa ja niiden kehitysvaiheita. Raportin ovat kirjoittaneet tulevaisuudentutkijat Risto Linturi ja Osmo Kuusi.
Raportti lupaa 200 uutta ammattia menetettyjen tilalle.
Kuitenkin, etenkin kansanedustajan näkökulmasta, siinä on erittäin vakavia puutteita. Se on kuin herätysuskovaisten utopistinen matkasaarna, joka uskottelee maailman (ja varsinkin tavallisten kansalaisten elämän) paranevan teknologisen kehityksen seurauksena.
Teknisten innovaatioiden yhteydessä ei puhuta sanallakaan niiden työllistävästä (=työpaikkoja tuhoavasta vaikutuksista), ei niiden eriarvoisuutta lisäävistä vaikutuksista, ei digitalisaation vaikutuksista yhteiskunnan verotuloihin ja ostovoimaan, eikä muistakaan yhteiskuntaa syvästi muuttavista vaikutuksista.
Raportin nimeksi olisi sopinut yhtä hyvin: ”Suomen sata uutta uhkakuvaa” sillä niin monessa kirjassa esille otetusta kehityshankkeessa syntyy työelämässä rumaa jälkeä.
Raportissa luvataan optimistisesti, että uusia parempipalkkaisia ammatteja tulee menetettyjen tilalle. Se pitääkin faktisesti paikkansa, mutta määristä ei puhuta mitään. Niitä toki tulee, mutta vain murto-osa menetetyistä.
Samanlaista katteetonta optimismia esitti 20 vuotta sitten professori (silloin vielä tutkija) Mika Pantzar otsikolla: ”Työ ei lopu”. Hän jopa ennusti, että ”uusi teknologia synnyttää uutta tulonmuodostusta ja sitä kautta luo uutta kysyntää”.
Hän oli yksi luennoitsija Suomen Rooman klubin järjestämässä tulevaisuus-seminaarissa, joka järjestettiin Eduskunnan auditoriossa 18.3.1998. Kuulijoina oli Eduskunnan auditorio täynnä kansanedustajia ja korkeita virkamiehiä.
Pantzarkin esitti tuolloin tilaisuudessa parikymmentä uutta työtehtävänimikettä menetettyjen työpaikkojen tilalle. Lisäkseni siellä oli mm. seminaarin vieraileva puhuja, Rooman klubin tutkija Patrick Liedtke. tutkija Antti Kasvio, tutkija Jari Kaivo-Oja, tutkija Pekka Tiainen, tutkija Asko Suikkanen, jne.
Raportin esitelmäni oli ainakin 20 vuotta aikaansa edellä.
Jo tuolloin julistin kansanedustajille, että kaikille ei tulevaisuudessa löydy teknologisoituvassa maailmassa markkinaehtoista työtä ja ”kasvun varaan vannominen työttömyyden poistajana on suurimpia päättäjien keskuudessa kollektiivisesti hyväksyttyjä valheita”.
Siis jo parikymmentä vuotta sitten Tulevaisuudentutkimuksen Verkosto-Akatemia järjesti yhteistyössä Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan, Rooman Klubin Suomen komitean ja Suomen Akatemian tutkimusprojektin “Kansalaisuus ja ekomodernisaatio tietoyhteiskunnassa” kanssa ”Työ tulevaisuudessa –seminaarin” Eduskunnassa. Sain esitelmäkutsun silloiselta Suomen Rooman Klubin puheenjohtaja professori Pentti Malaskalta.
Tuolloin tulevaisuusvaliokunta oli aikaansa edellä sillä tilaisuudessa oli mahdollista esittää teknologiaa kritisoiviakin näkökulmia. Siten kansanedustajilla oli tuolloin mahdollista olla edes vähän tietoisia teknologian työllisyysvaikutuksista. Nyt Eduskunnan tuottamat raportit ovat yksisilmäisiä, ylioptimistisia ja pahasti kehityksestä pihalla.
Taloudellinen ja poliittinen kehitys on mennyt aika tarkasti esityksessäni manaamaan suuntaan. Jotta lukija voi sen itsekin todeta, julkaisen raportissa olevan esitelmäni kokonaisuudessaan. Siitä puuttuu vain mukana olleet kalvot (ne ovat hävinneet jonnekin) koska elettiin overhead eli piirtoheitin -aikaa.
Yli 20 vuoden jälkeenkin esitelmän voisi pitää eduskunnassa uudelleen, sillä sellaisenaankin se on yhä ajankohtainen. Tuolloin se oli valitettavasti 20 vuotta edellä aikaansa.
Otsikko:
RATKAISEEKO TIETOYHTEISKUNTA JA ELEKTRONIIKKATEOLLISUUS TYÖTTÖMYYDEN? (18.3.1998)
Kaikki tunnustavat nykyään, että työttömyys on teollisuusmaiden vakavin yhteiskunnallinen ongelma. Suomessakin on 1990-luvulla etsitty lukuisilla toimikunnilla ratkaisua tähän vakavaan ongelmaan.
Kasvu ei luo työpaikkoja
Viisi vuotta koneet ovat käyneet punaisina, teollisuustuotannon vuosittainen kasvu on ollut hurjalla, lähes kymmenen prosentin tasolla. Kasvu on ollut kaksi kertaa kovempi kuin Euroopan teollisuusmaiden keskiarvo. Silti työttömyysluvut eivät vain ota pienentyäkseen kuten aina ennen.
Kasvun varaan vannominen työttömyyden poistajana on suurimpia päättäjien keskuudessa kollektiivisesti hyväksyttyjä ”valheita”. EU:ssa on vuosina 1970-1992 talous kasvanut keskimäärin 81 prosenttia. Työllisyys vain 9 prosenttia. Työllisyyden parantuminen 10 prosentilla edellyttäisi siis nykyään peräti 90 prosentin talouskasvua! Käytännössä näin suuri kasvu on jo ekologisestikin mahdotonta.
Miksi näiden lukuisten toimikuntien toimenpiteet työttömyyden poistamiseksi eivät ole tuottaneet toivottua tulosta? Yksinkertaisesti siksi, että niiltä puuttuu tieto ja visio teknologian yhteiskuntaa syvästi mullistavista vaikutuksista.
Kurjistumalla on haettu kilpailukykyä
Sekä Pekkasen että Sorsan toimikuntien uudet työpaikkaodotukset perustuvat pääosin juuri tuotannon kasvuun. Kahdella perättäisellä devalvaatiolla on vapaaehtoisesti kurjistuttu ja parannettu suhteellista hintakilpailukykyä. Niiden avulla kuluttajien ostovoima taantui lähes portugalilaiselle tasolle.
Vielä vuonna 1988 sadan markan työvoimakustannuksista palkansaajille jäi verojen ja sosiaalikustannusten jälkeen ostovoimaa 45 markkaa, vuonna 1998 enää 39 markkaa.
Palkansaajien kurjistumisen avulla teollisuustuotanto on saatu huippuvauhtiin syömällä muiden markkinaosuuksia. Silti työttömyys, kaikista toiveista, uskomuksista ja tilastollisista kepulikonsteista huolimatta, on pysynyt sitkeästi massatyöttömyyden tasolla.
Nykyisten 400 000 työttömän lisäksi lukuihin pitää lisätä n. 200 000 ”piilotyötöntä”, jotka on keinotekoisesti ”puhdistettu” jollekin muulle yhteiskunnan elätettävien momentille.
Kuitenkin näiden ”tarpeettomien” elättäminen on alkanut kiukuttaa työssäkäyviä. Heihin on kohdistunut yhä kovempi työtahti ja yhä sietämättömämmäksi käyvä verotus.
Päättäjillä on jäänyt huomaamatta, että työssäkäyvistä enää puolella on pysyvä vakituinen työpaikka. Työnantajat valittavat, että he eivät uskalla lisätä työpaikkoja, koska työntekijöistä ei pääse suhdanteiden huonontuessa eroon – siitäkin huolimatta, vaikka viime vuosina kaikista uusista solmituista työsuhteista kaksi kolmasosaa on jo määrä- tai osa-aikaisia, joista pääsee vaivattomasti eroon.
Keskivertokansalainen on liian tyhmä nykyisen työelämän vaatimuksiin
Valitettavasti näistä nykyisin tarjolla olevista työpaikoista suurin osa on lähinnä lisensiaattitason ja kapeaa erikoisosaamista vaativia huippupaikkoja, joita esimerkiksi Nokia tarvitsee.
Keskivertolahjakkuudelta ja varsinkin Gaussin-käyrän vasemman laidan kulkijoilta ovat kadonneet automaation myötä heidän kykyjään vastaavat yksinkertaiset työtehtävät.
Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliitossa on koottu muistioksi työvoiman saatavuutta ja rekrytointivaikeuksia kartoittaneet raportit. Se kertoo karua kieltä siitä muutosnopeudesta, joka työelämässä on tapahtunut 1990-luvulla.
Vaativien ammattien suhteellinen osuus kaikista ammateista on kasvanut kuudessa vuodessa 10 prosentin tasolta lähes 40 prosentin tasolle. Keskitason ammatit ovat supistuneet 80 prosentin tasolta lähes 50 prosentin tasolle. Vaativuudeltaan alimman ammattiryhmän taso on pysynyt koko 1990-luvun 10 prosentin tasolla. Yksinkertaiset ”mutterinvääntäjän” työpaikat katosivat jo 1970- ja 1980-luvuilla.
Työttömyyden todellisesta syystä ovat sekä talousprofessorit että poliitikot olleet käsittämättömän hiljaa.
Ihmistyötä ei enää tarvita tuotantoprosessissa
Tuotannon tärkeimmistä komponenteista: raaka-aineista, pääomasta, energiasta ja työstä ihmistyön osuus on koko ajan vähenevä. Suomessa teollisuuden palkkakustannusten osuus oli vielä 1960- ja 1970-luvulla n. 30-40 prosenttia tuotteen tehdashinnasta. Viimeisen kuuden vuoden aikana se on pienentynyt 18 prosentista 14 prosenttiin.
Ranskassa toimii esimerkiksi Hewlett & Packardin näyttöpäätetehdas, joka on jo niin pitkälle automatisoitu miehittämätön tuotantolaitos, että palkkakustannusten osuus on enää vai 0,1 prosenttia tuotteen tehdashinnasta!
Esimerkiksi japanilaisten omistaman ICL:n, joka osti Suomesta Nokian Mikro-Mikko tietokonetuotannon, palkkakustannusten vastaava osuus Espoon tehtaalla on enää 2 prosenttia.
Tällaisesta tuotannosta ei valtiovarainministeri Niinistölle jää juuri mitään jaettavaa, koska valtio saa pääosin jaettavansa ihmistyöhön perustuvista veroista ja sosiaalimaksuista.
Verotusperusteemme on nykyisessä automatisoituneessa tuotannossa kehruujennyjä edeltäneeltä aikakaudelta.
Automatisoitumisen myötä osa duunareista ja jopa osa ylemmistä toimihenkilöistä on tullut tarpeettomiksi jo 1970-luvun puolivälistä alkaen. 1980-luvulla, mahtavasta noususuhdanteesta huolimatta, teollisuudesta katosi jo 100 000 työpaikkaa, vaikka teollisuustuotanto kasvoi tuolloin EU:n teollisuusmaita nopeammin.
1990-luvulla, laman aikana, Suomesta katosi lisää 140 000 työpaikkaa. Teollisuuden palveluksessa on enää n. 400 000 työntekijää.
Palvelualakaan ei enää työllistä
Jo melko yleisesti on tunnustettu, että teollisuus ei enää luo uusia työpaikkoja. Pelastukseksi on optimistisesti esitetty, että uudet työpaikat syntyvät palveluelinkeinoihin.
Yksityisiin palveluelinkeinoihin investoitiin 1980-luvun lopulla kolme kertaa enemmän kuin teollisuuteen ja yritykset yhtiöittivät omia osastojaan ulkopuolisiksi palveluyrityksiksi ja ostivat palvelunsa samoilta ihmisiltä. Ne kasvattivat ansiotta ja keinotekoisesti palveluelinkeinojen tilastoja.
Silti yksityiset palvelualan työpaikat lisääntyivät 1980-luvulla vain 20 000 työntekijällä. Parhaimmillaankin yksityiset palveluyritykset työllistivät vajaa 190 000 ihmistä. Laman aikana sekin pienentyi alle 140 000 työntekijään. Se on vain runsas 5 prosenttia kokonaistyövoimasta.
Vuoden 1996 loppuun mennessä yksityiset palvelut työllistivät 151 000 työntekijää. Kaksi kolmasosaa heistäkin saa toimentulonsa palvelemalla tuotantoelämää eikä yksityistä kuluttajaa. Siis ei ole mahdollista olla olemassa palveluyhteiskuntaa, jos maalla ei ole teollista pohjaa, joka työllistäisi palveluja.
Tietoyhteiskunta työllistää vieläkin vähemmän
Varsinainen ”kupla” on väite, että panostaminen tietotekniikkaan ja elektroniikkaan luo ”uusia” kaivattuja työpaikkoja. Vaikka tietotekniikkaan panostamalla saataisiinkin markkinaosuustaistossa tilapäistä kilpailukykyä, niin pitemmän päälle se kiihdyttää työpaikkojen katoamista muilta tuotantoaloilta ja vientimaista, ostovoiman katoamista ja markkinatalouden lopulliseen umpikujaan joutumista.
Vaikka elektroniikkateollisuus on kasvanut maailmanlaajuisesti 2-3 kertaa nopeammin kuin muu teollisuus, niin se on viime vuosina päinvastoin vähentänyt työvoimaansa.
Elektroniikka-alan edustajat Suomessa ovat antaneet yksipuolisesti harhaanjohtavaa kuvaa tietotekniikan uusia työpaikkoja luovasta vaikutuksesta. Suomi on onneksi menestynyt paremmin kuin kilpailijansa ja pystynyt syömään muiden markkinaosuuksia.
Sen työpaikkoja lisäävä vaikutus 2,5 miljoonan kokonaistyövoimasta on kuitenkin ollut marginaalista. 1990-luvulla Suomen elektroniikkateollisuus kasvoi kuuden vuoden aikana peräti 272 prosenttia.
Alan uudet työpaikat kasvoivat silti vain 45 prosenttia. Sähkö- ja elektroniikka-ala työllisti vuoden 1996 lopussa 53 000 työntekijää, pelkkä elektroniikka-alan vain 30 000 työntekijää. Elektroniikka-alan työpaikat edustavat siis vain runsasta prosenttia kokonaistyövoimasta.
Nokia on lukuisissa yhteyksissä otettu esimerkiksi uusia työpaikkoja luovasta yrityksestä. Minäkin perusisänmaallisena kansalaisena olen ylpeä Nokian kansainvälisestä menestyksestä. Rehellisyyden ja tasapuolisuuden nimissä on kuitenkin uskallettava katsoa Nokian menestyksen ja tietoyhteiskunnan kehityksen kääntöpuolta.
Nokia oli vielä 1990-luvun alussa monialayritys. Mitä enemmän se on keskittynyt elektroniikkaan, sitä vähemmän se työllistää nyt suhteutettuna liikevaihtoonsa. Vaikka Nokian liikevaihto on kasvanut kaksi ja puolikertaiseksi, sillä on tänään vähemmän työpaikkoja kuin vuonna 1990.
Silloin Nokia vielä työllisti keskivertoduunareita, nyt se rekrytoi vain yhteiskunnan verovaroilla huippukoulutettuja valioyksilöitä. Lisäksi puolet sen työpaikoista on karannut ulkomaille. Vielä 1980-luvun lopussa Nokian työpaikat sijaitsivat pääasiassa Suomessa.
Lisäksi esimerkiksi Nokian valmistaman kännykän tehdashinnasta 70 prosenttia muodostuu muualla tehdyistä tuontikomponenteista. Suurin osa kännykän arvosta tehdään siis muualla kuin Suomessa.
Elektroniikka-alan työpaikat vähenevät
Maailman elektroniikka-alan työpaikat sisävastoin kääntyivät määrälliseen laskuun USA:ssa jo 1980-luvun puolivälissä. Japanissa ja Euroopassa alan työpaikat alkoivat vähetä 1990-luvun alusta lähtien. Siitä huolimatta, vaikka elektroniikka-alan tuotanto on kasvanut maailmanlaajuisesti kolme kertaa nopeammin kuin muu teollisuustuotanto.
Teollisten maiden kokonaistyövoimasta ne edustavat parhaimmillaankin vain 1-2 prosenttia! Silti päättäjillä tuntuu olevan luja usko tietotekniikan ja elektroniikka-alan työpaikkoja lisäävään vaikutukseen.
Elektroniikka-alan lopputuotteitten (automaatiolaitteiden, robottien, tietokoneiden, telekommunikaatiolaitteiden jne.) vaikutusta työpaikkojen hävittäjinä muilta teollisuuden aloilta ei tiedä tarkasti kukaan. Se näkyy kuitenkin teollisuusmaiden kasvavana massatyöttömyytenä.
Yhdysvaltojen työvoimaministeri Robert Reich on kirjassaan “Rajaton maailma” todennut, että näiden tietotekniikkaa hyödyntävien ”symbolianalyytikkojen” määrä, jota ei voida automaatiolla korvata, on teollisuus- ja palvelutuotannossa Yhdysvalloissa parhaimmillaankin 20 prosenttia kokonaistyövoimasta.
Siitä huolimatta, vaikka Yhdysvallat hallitsee maailmanlaajuisia symboli ja palvelutuotannon vientimarkkinoita. Loppujen 80 prosentin työpaikat voidaan korvata ennen pitkää tietotekniikalla ja automaatiolla.
Päättäjien lausunnoissa ja koulutustarpeen perusteluissa on vilahdellut myös näkemys, että suomalaiset voisivat keskittyä vain korkeaa osaamispanosta vaativaan tutkimukseen ja tuotekehitykseen. Tuotanto voitaisiin heidän mielestään rauhassa automatisoida tai siirtää matalapalkkamaihin.
Elektroniikka-alalla maailmaa kiertänyt professori Matti Otala on todennut tutkijoiden määrästä: Euroopassa on noin 400 000 tutkijaa ja Yhdysvalloissa heitä on 800 000. Kaukoidässä, lähinnä Japanissa, tutkijoita on 500 000. Yhdellä pienellä saarella on tutkijoita enemmän kuin koko Euroopassa yhteensä. Heitä on siis yhteensä vain vajaa kaksi miljoonaa maapallon noin kolmesta miljardista työikäisestä. Siis vähemmän kuin Suomen kokonaistyövoima.
Näiden kehitysuskovaisten mielestä meiltä siis häviää työttömyys, kun keskitymme tutkimukseen ja tuotekehitykseen ja hoidamme koko maailman tuotekehityksen! Luulenpa, että japanilaiset tuskin suovat meille tätä yksinoikeutta, vaikka geenimanipulaatiolla onnistuisimmekin muuttamaan suomalaisen duunarin älykkyyden Gaussin-käyrän muotoa.
Työpaikat eivät kasva enää tuotannon kasvun suhteessa
Työpaikat lisääntyivät vielä 1940-, 1950- ja 1960-luvulla samassa suhteessa kuin
teollisuustuotanto. 1970-luvun puolivälissä teknologian kehittyminen alkoi vähentää työpaikkoja, vaikka teollisuustuotanto jatkoi kasvuaan – niin meillä kuin muualla.
Massatyöttömyys tuli Eurooppaan jo 1980-luvulla, eikä siellä työttömyyden syyksi esitetty, kuten meillä, jatkuvasti toistettua finanssipoliittista mantraa ja idänkaupan romahtamista.
Syynä on yksinkertaisesti se, että kone tekee työn liiketaloudellisesti halvemmalla kuin ihminen, koska automaation hyödyntäminen on käytännössä laillistettua veronkiertoa.
Jos työpaikat teollisuudessa kasvaisivat tuotannon kasvun suhteessa, kuten vielä menneinä vuosikymmeninä, meillä olisi nykyisellä tuotannon kasvuvauhdilla armoton työvoimapula!
Poliitikot eivät valitettavasti ymmärrä teknologian yhteiskunnallista merkitystä, vaan ovat ymmärtämättömyyttään rankaisseet ihmisen tekemää työtä maailman korkeimpiin kuuluvalla kokonaisveroasteella ja 70-80 prosentin välillisillä työvoimakustannuksilla. Ihmistyön hinta on tullut niin tolkuttoman kalliiksi tuotannontekijäksi, että kohta kenelläkään ei ole varaa käyttää sitä.
Pääoma on taas poliitikkojen erityssuojeluksessa. Verotus on Euroopan keveimpiä. Koko 1980-luvun ja vielä 1990-luvun alussa kaikkien yritysten maksamien välittömien verojen osuus oli olemattomat 1-2 miljardin suuruusluokkaa. Vuoden 1993 verouudistuksen jälkeen ne ovat tosin kasvaneet, kun omistajille on annettu mahdollisuus näyttää tulosta ja ulosmitata voitot ja varaukset alhaisesti verotettuina pääomatuloina.
Duunarin kilpailutilanne koneeseen nähden on verotuksellisesti aivan toivoton. Aina kun vain on mahdollista hänen tilalleen hankitaan kone. Teknologia tulee koko ajan tehokkaammaksi, ”älykkäämmäksi” ja halvemmaksi. Duunarin verot ja sosiaalikustannukset taas koko ajan kalliimmiksi, koska hän joutuu elättämään yhä paisuvaa työttömien armeijaa.
Yritän nyt konkretisoida tämän julkisuudessa vaiennetun paradoksin mahdollisimman yksinkertaisella esimerkillä.
Valtion verotulot eivät kasva tuotannon kasvun suhteessa
Sama tuotanto kuin huippuvuonna 1990 tehtiin vuonna 1993 noin 140 000 henkeä pienemmällä työntekijämäärällä. Koska nyrkkisääntönä yksi teollinen työpaikka mahdollistaa tai kantaa kaksi palveluelinkeinojen työpaikkaa, markkinoilta katosi yhtäkkiä puoli miljoonaa työpaikkaa. Perheenjäsenineen meille syntyi yli miljoona ”ostovammaista”.
Samalla teollisuustuotannon määrällä kuin vuonna 1990 valtio sai kolme vuotta myöhemmin 20 miljardia vähemmän verotuloja, vaikka kokonaistuloveroaste on noussut laman aikana noin kuusi prosenttia ja kunnallisvero keskimäärin pennillä.
Puolen miljoonan työttömän elättämiseen valtio ja kunnat joutuvat puolestaan uhraamaan ylimääräisinä kuluina 33 miljardia. Jos mukaan lasketaan vielä saamatta jääneet sosiaalimaksut ja eläkemaksut, summa kohoaa 46 miljardiin.
Yhteiskunnan lisäksi häviäjinä olivat myös palkansaajat. Edes ay-liike ei ole ymmärtänyt huolehtia palkansaajien edusta. Kun puoli miljoonaa kansalaista menettää 28 miljardin palkkatulot ja ostovoiman, niin johonkin se tuottavuuden avulla saatu tuotto vain häipyy.
Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät
Yritykset ovat esimerkiksi parantaneet rutkasti taseitaan, osakkeenomistajille on jaettu osinkoja miljardikaupalla ja pörssiyhtiöiden osakkeiden arvo on laman aikana peräti seitsenkertaistunut.
Palkkojen osuus kansantulosta on pienentynyt vuosien 1990-1996 välillä 55 prosentista 49 prosenttiin. Työnantajien maksamien Sotu-maksujen osuus on myös vähentynyt 15 prosentista 13 prosenttiin. Omaisuus ja yrittäjätulot ovat sisävastoin kasvaneet 16 prosentista 23 prosenttiin.
Palkkapotti ei kasva enää tuotannon kasvun suhteessa
Valtakunnan koko palkkapotti vuonna 1990 oli 230 miljardia. Vuoteen 1993 mennessä se oli vähentynyt 202 miljardiin. Ostovoimaa katosi siis 28 miljardia. Vastaavasti teollisuuden palkkapotti vuonna 1990 oli 51 miljardia. Vuonna 1993 enää 43 miljardia. Sama tuotanto tehtiin siis 8 miljardia pienemmällä palkkapotilla.
Samalla tuotannon tasolla yhteiskunnalle syntyi yllättäen tämä lähes 100 miljardin markan vaje. Se oli puolet koko valtion budjetista. Poliitikkojen tulisi ihmetellä tätä syntynyttä yllättävää rahoitusvajetta, joka on syntynyt samalla tuotannon tasolla. Jos sitä ei olisi syntynyt, ei entisen valtionvarainministeri Viinasen olisi tarvinnut kerjätä jatkuvasti uusia lainoja maailmalla syömävelaksi.
Vielä vuonna 1989 sosiaalikustannukset suhteutettuina bruttokansantuotteeseen olivat vaatimatonta eurooppalaista keskitasoa. Nyt huomattavasti suuremmalla teollisen tuotannon tasolla on pakko kiihdyttää terveys-, koulutus- ja kulttuuripalvelujen purkamista, kun automatisoidusta tuotannosta poliitikot ja valtiovarainministeri eivät kykene ulosmittaamaan suuremmasta tuotannosta veroina edes entisenkokoista verotuottoa jaettavaksi.
”Lama” oli vain pieni kosmeettinen notkahdus
Kyykytyslinjaa jatketaan vieläkin, vaikka tuotanto on kasvanut rajusti ja teollisuustuotannon volyymi-indeksi on kasvanut vuodesta 1990 lähes 30 prosenttia (29 % jouluk. 1996).
Vasta vuoden 1996 lopussa valtion verotulot ja valtakunnan palkkapotti saavuttivat vuoden 1990 tason. Siis kuusi vuotta myöhemmin ja 30 prosenttia suuremmalla teollisuustuotannon tasolla!
Kuudessa vuodessa teollisuustuotanto on kasvanut melkein yhtä paljon kuin koko 1980-luvulla, jolloin se oli 35 prosenttia. Silloin olimme Euroopan Japani. Kasvuvauhti on 1990-luvulla ollut vielä hurjempi ja yli kaksi kertaa kovempi kuin Euroopan teollisuusmaiden keskiarvo. Olemme yhä Euroopan Japani!
Kun perinteistä palkkatyötä ei enää ole tarjolla, lähinnä ns. uusliberaalit ovat patistaneet tätä ”turhaa joukkoa” uusyrittäjiksi, piioiksi ja muihin tilapäisiin hanttihommiin. He ovat herättelemässä henkiin uustorppariutta ja ”kengänkiillottajayhteiskuntaa”, jossa työttömät patistetaan palvelemaan nälkäpalkalla työssäkäyviä parempiosaisia yhteiskunnan subventoimilla verorahoilla.
Tuotannon kasvu hiipuu
Automaatio aiheuttaa vielä toisenkin vakavan ongelman. Tehostuvalle tuotannolle ei tahdo enää löytyä ostokykyistä kuluttajaa. Kaikissa teollistuneissa maissa työttömät ovat pudonneet ostokyvyttömien armeijaan.
Koko maailman kokonaistuotannon vuosittainen kasvu toisen maailmansodan jälkeen oli parhaimmillaan toistakymmentä prosenttia. Vielä 1960-luvulla keskimääräinen kasvu oli kuuden prosentin luokkaa. Saksassa tarvittiin satoja tuhansia siirtotyöläisiä liukuhihnojen ääreen.
1970-luvulla teollisuuden kasvuvauhti hyytyi jo neljään prosenttiin. Silti työttömyys oli vielä 2-3 prosentin kitkatyöttömyyttä. 1980-luvulla teollisuuden kasvu oli enää reilut kaksi prosenttia. Vasta silloin Eurooppaan hiipi lähes 10 prosentin pysyvä massatyöttömyys.
Nyt 1990-luvulla maailman teollisessa tuotannossa eletään lähes nollakasvun aikaa, vuosikymmenen alussa lipsahdettiin parina vuotena jopa miinuksen puolelle. Saamme olla tyytyväisiä, jos 1990-luvun kasvun keskiarvo pysyy edes plussan puolella.
Tähän tuottavuuden paranemiseen ja markkinoiden hyytymisen väliseen ristiriitaan ei mielestäni nykyisillä työttömillä ole osaa eikä arpaa. En millään jaksa uskoa, vaikka työnantajajärjestön johto epäsuorasti vihjailee, että valtakuntaa on yhtäkkiä tullut puoli miljoonaa työtä vieroksuvaa sosiaalipummia. Kyllä työttömät ovat mielestäni markkinatalouden ”rakennemuutosta” ymmärtämättömien tahattomia uhreja.
Romahtiko suomalaisten työmoraali 1980-luvun lopussa?
Jos yhteiskunnalla on tarjottavana vain n. 10 000 avointa työpaikkaa n. puolelle miljoonalle työttömälle, on toisarvoista kiinnittää huomion keskipiste ”työtävieroksuviin” ja ”sosiaalipummeihin”. Tutkimusten mukaan niitäkin on joukossa mukana, mutta vain muutama prosentti.
Jos yhtä avointa työpaikkaa kohden on n. 50 hakijaa, niin ongelma on aika teoreettinen. Kyllä niistä 50 hakijasta ainakin yksi työhaluinen löytyy täyttämään avoimen työpaikan. Sillä reunaehdolla tietenkin, että tarjotun työn palkkataso ja tuntimäärä ovat edes sellaisia, että sillä pysyy hengissä.
Vaikka näitä työttömiä patistettaisiin uusyrittäjiksi ja valtio jakaisi heille kottikärryttäin starttirahoja, se on täysin turhaa, jos markkinoilta koko ajan häviää automaation seurauksena ostovoima. Parhaimmillaankin nämä yhteiskunnan kainalosauvojen varassa aloittavat uusyrittäjät ”tappavat” vielä pystyssä olevia terveitä yrityksiä.
Poliitikkojen, ammattiyhdistysliikkeen ja yritysjohdon pitäisi jo vihdoin uskaltaa sanoa ääneen, että vapaassa markkinataloudessa teollisuus- ja palvelutuotannossa ei kaikille riitä enää perinteistä palkkatyötä.
Poliitikkojen pitäisi kiireesti lähteä kehittelemään kansalaispalkkajärjestelmää, palveluelinkeinojen verotuksen keventämistä, verotuksen painopisteen siirtämistä yhä pienenevästä ihmistyön verottamisesta tuotannon jalostusarvon verottamiseen ja yleistä työajan lyhentämistä.
Poliitikkojen tärkein tehtävä on pitää huolta siitä, että yhteiskunta hyötyy teollisesta tuotannostaan verotuloina ja palkkapotin kasvuna tuotannon kasvun suhteessa. Nyt tuotto menee yhä harvempaan taskuun ja sieltä kansainväliseen sijoituskeinottelupeliin.
Ostovoima katoaa markkinoilta
Automaatio sinänsä ei ole paha asia, jos siitä saatava tuotto saadaan verotuksellisesti ulosmitattua ympäröivän yhteisön hyväksi ja ostovoiman säilyttämiseksi. Silloin myös automaation avulla tuotetuille erinomaisille tuotteille löytyisi myös ostovoimainen ostaja.
Ostovoiman katoamisesta kertoo esimerkiksi vähittäiskaupan määräindeksi. Vaikka Suomessa myynninedistämiseen ja mainontaan käytetään vuodessa kymmenen miljardia, vähittäiskaupan taso on taantunut 1980-luvun alun tasolle. Siitä huolimatta, vaikka teollisuustuotanto on kasvanut 1980-luvun alusta peräti 66 prosenttia.
Yhdysvalloissa teknologian ja globalisoitumisen tuomista ongelmista on kirjoitettu useita kirjoja. Yalen yliopiston professori Paul Kennedy kirjoitti vuonna 1992 teoksen: ”Uuden vuosituhannen haasteet”.
Toisen kirjoitti liikkeenjohdon ”guru”, ekonomisti Jeremy Rifkin. Sen nimi on enteellinen: ”The End of Work” (Työn loppu). Kirja tuli markkinoille Yhdysvalloissa vuoden 1995 alussa.
Näiden kirjojen jälkeen on sitten tullut aiheesta liuta kirjoja. Esimerkiksi Robert Reichin ”Rajaton maailma”, James Goldsmithin ”Loukku”, David Kortenin ”Maailma yhtiöiden vallassa”, Viviane Forresterin ”Taloudellinen kauhu”, Alexander Jungin ”Die Jobkiller”, William Graiderin ”One World, Ready or Not”, Martin & Schumannin ”Globalisaatioloukku” jne.
Näiden kaikkien pääteemat ovat lähes identtiset jo vuonna 1989 kirjoittamani kirjan kanssa: ”Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä” (Tammi). Kirjan ennustukset työttömyydestä ovat valitettavasti toteutuneet paremminkin kuin yhdenkään ns. virallisen tutkimuslaitoksen ennustukset.
Jos tiedostamme teknologian aiheuttamat uudet yhteiskunnalliset ongelmat, silloin päättäjillä on edes teoreettiset mahdollisuudet yrittää saada markkinavoimat ja monikansallinen pääoma jonkinasteiseen liekanaruun ja palvelemaan kansalaisia eikä vain ylikansallisia sijoittajia. Pörssiyhtiöistämme on jo melkein puolet ulkomaisessa omistuksessa.
Pientä orastavaa toivoa
Pientä orastavaa toivoa antaa se, että tähän yhteiskuntien rapautuvaan tulopuoleen ja tähän kilpailukyvyn lisäämiseen palkansaajien kurjistumiskierteen avulla on kiinnittänyt huomiota nykyinen EU:n verokomissaari Mario Monti.
Hän on ollut huolissaan kaikissa EU-maissa tapahtuvasta veroeroosiosta ja on kauhukseen huomannut, että vuodesta 1980 lähtien palkansaajien verorasitusta on jouduttu kiristämään Euroopassa keskimäärin 20 prosenttia työttömien pitämiseksi hengissä.
Jo ennestään olematonta pääomaverotusta on taas kilpailukykysyistä helpotettu yli kymmenellä prosentilla, jotta pääoma ei karkaisi Euroopasta pois.
Sama monikansallisia jättiyrityksiä suosiva verokehitys on tapahtunut muuallakin. Esimerkiksi USA:n yritysten maksamien verojen osuus on vähentynyt vuosina 1981-1994 välisenä aikana 33 prosentista 12 prosenttiin. Euroopassa vastaavasti 50 prosentista 35 prosenttiin.
Saadakseen edes niitä vähäisiä työpaikkoja, joita nykyisessä tuotannossa enää tarvitaan, poliitikot jakavat kilpailusyistä yrityksille mitä erilaisempia verotuksellisia erikoistarjouksia ja helpotuksia.
Annetaan yhteiskunnan rahoilla ilmaista peltihallia, ilmaista koulutusta, ilmaisia tutkimus-, tuotekehittely- ja teknologia-avustuksia. Poliitikot kilpailevat lyhytnäköisesti itse asiassa siitä, mikä maa suostuu vähiten hyötymään teollisesta tuotannostaan.
Poliitikkojen vapauttamat markkinat ovat vieneet heiltä talouden ohjailukeinot ja globaali markkinatalous pakottaa teollisuusmaat jatkuvaan kurjistumiskierteeseen.
Suurin osa päättäjistä vannoo nykyään teknologian ja koulutuksen nimeen. Koulutuksen perimmäinen tarkoitus on kuitenkin valitettavasti sama kuin automaation: nostaa tuottavuutta ja kilpailukykyä. Pienemmällä porukalla ja kehittyneemmillä koneilla ja tietokonepohjaisilla palvelujärjestelmillä pyritään tuottamaan enemmän tavaraa ja palveluja pysähtyneillä markkinoilla.
Tuottavuuden metsästystä, tapahtuipa he sitten automaatiolla, koulutuksella tai yritysten verkottumisella, voi demonstroida vertauksella venäläisestä ruletista.
Normaalisti venäläisessä ruletissa rullarevolverin patruunapesässä on vain yksi luoti ja viisi on tyhjiä. Markkinataloudessa suurin osa yrityksistä ja yhteisöistä selvisi aikaisemmin kasvavilla markkinoilla kilpailussa voittajana ja hengissä. Joku yritys aina tehottomuuttaan kuoli. Se kuului ikään kuin markkinatalouden pelin henkeen.
Tuottavuuden metsästys automaatiolla on lisännyt nyt dramaattisesti venäläisen ruletin riskiastetta. Revolverin patruunapesässä on nyt viisi luotia. Vain yksi on enää tyhjä. Vain yhdellä on nykyisillä nollasummamarkkinoilla mahdollisuus selvitä hengissä. Näinhän Japani on tähän asti tehnyt. Nyt silläkin alkaa olla vaikeuksia, kun markkinat alkavat olla joka puolella kyllästettyjä.
Nyt kaikki teollisuusmaat, Suomi muiden mukana, yrittävät epätoivoisesti turvautua Japanin malliin. Kukaan poliitikoista vaan ei ole uskaltanut kysyä julkisuudessa, onko kehityksessä enää mitään järkeä, kun kaikki putoamiskierteessä olevat teollisuusmaat turvautuvat samoihin lääkkeisiin pysähtyneillä markkinoilla ja pelissä on nykyisillä markkinatalouden säännöillä enemmän häviäjiä kuin voittajia.
Kiitoksia tarkkaavaisuudesta.
Tämä ”venäläinen rullarevolveri” –vertaus on tänään vieläkin ajankohtaisempi. On älyllistä epärehellisyyttä ja täysin moraalitonta usuttaa Suomea markkinaosuustaitoon nykyisillä lähes nollasummamakkinoilla. Etukäteen tiedetään takuuvarmasti, että yksi-kaksi maata (ennen Japani, nyt Kiina ja Saksa) voi voittaa, mutta kaikki lähes 200 muuta maata ovat varmoja häviäjiä.
Nyt 20 vuoden jälkeen voi todeta, että maapallon kehitys on valitettavasti edennyt edellä esitetyn esitelmäni tavalla. Teknologian (digitalisaation) johdosta on syntynyt pysyvä massatyöttömyys Suomeen ja kaikkiin muihinkin kehittyneisiin maihin. Nyt kaikki päättäjät ja taloustieteilijät ovat täysin neuvottomia, kun entiset klassisen taloustieeteen laskentakaavat eivät enää toimikaan kuten ennen.
Toimittaja Saska Saarikoski haastatteli kolumnissaan muutamaa entistä ja nykyistä ministeriä nimettömänä nykyisestä poliittisesta toiminnasta otsikolla: ”Politiikka on rikki, ministerit myöntävät”.
Kun heillä oli mahdollisuus pysyä haastattelussa tuntemattomana, että he myönsivät olevansa aivan neuvottomia päätöksenteossaan nykytilanteessa: ”Olemme keskellä ’pirunmoisia ongelmia’, joihin ei ole olemassa absoluuttisia oikeita ratkaisuja”, entinen ministeri sanoi. Ratkaisuja joudutaan usein hakemaan yrityksen ja erehdyksen kautta, mikä tulkitaan heikkoudeksi ja poukkoiluksi.
Toinen nykyministeri muistutti (toisin kun nykyiset taloustieteilijät) – ”että globalisoituminen ja digitalisoituminen ovat muuttaneet ratkaisevasti politiikan ja kansalaisten suhdetta.
Pelikenttä on muuttunut, mutta säännöt eivät – eivätkä varsinkaan ihmiset. Poliitikoilla ei ole enää samaa valtaa kuin aikaisemmin”. ”Vanhaan takertuminen estää meitä näkemästä, miten esimerkiksi tekoäly ja robotit mullistavat maailmaa seuraavan 15 vuoden aikana”. Julkisuudessa poliitikotkaan eivät uskalla tunnustaa epätietoisuuttaan.
Vieläkään talousprofessorit eivät ymmärrä digitalisaation yhteiskunnallisia vaikutuksia. Vieläkin he uskovat ja uskottelevat poliittisille päättäjille, että menetettyjen työpaikkojen tilalle tulee vastaavasti uusia ja paremmin palkattuja, ”parempia” työpaikkoja.
Taloustieteilijöiden näkemykset ovat kehruujennyjen aikakaudelta.
Kun taloustieteilijöiden, poliitikkojen maailmankuva ovat tällaisia, kansalaisten on syytä olla todella huolissaan.
Myöskään Mika Pantzarin optimistiset uskomukset eivät ole toteutuneet. Samoin tulee käymään tulevaisuusvaliokunnan masinoimalle Risto Linturin ja Osmo Kuusen uudelle tulevaisuusraportille. Valitettavasti minä en ole 20 vuoden päästä (olen 76v) enää todentamassa heidän raporttinsa onnistumista. Etukäteen olen kuitenkin täysin varma, että Linturin uskomukset eivät tule toteutumaan kuten eivät myöskään Pantzarin 20 vuotta sitten esittämät.
Kun kritisoin voimakkaasti Linturin tulevaisuusraporttia tällä blogilla, tulevaisuusvaliokunnan jäsen, kansanedustaja Anna Kontula lähestyi minua sähköpostitse ja paheksui minun ”dissaamistani” Linturin raporttia kohtaan.
Puolustauduin ja kritisoin, että raportin tuottamisessa ei ollut ainoatakaan teknologiakriitikkoa, joka olisi tuonut esille digitalisaation yhteiskunnallisen kääntöpuolen. Kontula väitti kuitenkin, että kriitikkojakin oli ollut mukana. Kun kysyin kriitikkojen nimiä ja näkemyksiä, hän kieltäytyi nimeämästä heitä joihinkin salassapitovelvollisuuksiin vedoten.
Hänkään, kuten eivät muutkaan kansanedustajat, ole ihmetelleet ääneen yhteiskunnan tulopuolen hiipumista tehdessään jatkuvia hyvinvointivaltion supistuksia ja säästölistoja.
Edes vasemmistopuolueiden kansanedustajat ei ole kertoneet mitään digitalisaation aiheuttamasta kansantulon (BKT) sisällä tapahtuneista valtavista muutoksista pääoman hyväksi. Vuonna 1991 palkkojen osuus oli vielä 74,1 prosenttia ja omaisuus ja yrittäjätulojen osuus oli vain 10,8 prosenttia.
Vuonna 2016 vastaavat luvut olivat 57 (- 17,1 prosenttiyksikköä) ja 27,4 (+16,6 prosenttiyksikköä) prosenttia. Eli palkansaajien osuus BKT:sta pieneni melkein samalla summalla kuin voitot ja pääomatulot kasvoivat.
Vuonna 2016 BKT oli 216 miljardia, joten 14 prosenttiyksikön vähennys merkitsi palkansaajille yli 30 miljardia vähemmän palkkatuloja ja ostovoimaa ja yli 13 miljardia euroa vähemmän verotuloja (44 % veroasteella) hyvinvointipalveluiden ylläpitämiseksi.
Keskiluokan ja matalapalkkaisten tulotaso ja ostovoima on ”jostakin syystä” hiipunut. Kunnollisia kokoaikaisia ja pysyviä työsuhteita on enää vajaa 55 prosenttia työvoimasta. (Tilastokeskuksen Px-Web-tietokanta).
Epätyypillisiä ns. ”paskatyöpaikkoja” on jo 45,7 prosenttia työvoimasta.
Sipilän hallitus on elvistellyt työllisyysasteen 72 prosentin saavutuksesta. Työllisyys- ja työttömyystilastoilla ei ole mitään tekemistä työn määrän lisääntymisellä tai vähenemisellä. Ne ovat pelkkien tilastokikkailujen tulosta. Edellisiä tilastoja luotettavampi mittari on työtuntitilasto.
Työtunnit eivät enää kasva vaikka talous kasvaa digitalisaation tuottavuudesta johtuen.
Työn määrän kasvu ( työtunnit) on viimeisten 30 vuoden aikana muistuttanut enemmän kuolleiden aivokäyrää (melkein vaakasuora) vaikka BKT on kasvanut kaksinkertaiseksi. Työllisyysaste voi parantua vaikkei tuntimäärä kasva.
Työt tehdään vain entistä epämääräisimmillä työsuhteilla. Työtuntitilastot eivät ole myöskään kasvaneet työllisyysasteitten mallimaissa kuten Saksassa ja Ruotsissa. Sipilän seuraava tavoite 75 prosentin työllisyysasteesta saadaan vain pysyvien kokoaikaisten työpaikkojen kustannuksella.
Itse asiassa työtunnitkaan eivät ole aivan luotettava työn määrän lisääntymisen mittarina. Työtuntien määräkin saa ansiotonta tilastollista kasvua pääosin yhteiskunnan kustantamilla ilmaistyöpaikoilla joita tekee (eri pituisia aikoja) vuosittain jopa n. 450 000 työntekijää.
Yritykset saavat ilmaistyövoimaa yhteiskunnan verovaroilla.
Massatyöttömyys tulee pahenemaan entisestään kun tekoälyllä varustetut robotit ja itse oppivan tekoälyn sovellutukset tulevat täydellä voimalla hävittämään myös hyvin koulutettujen työpaikkoja. Koulutuskaan ei ole enää tepsivä lääke työttömyyteen.
Näin tulevaisuusraportin vetäjän Ville Vähämäen kirjoitus raportin esipuheessa oli vähintäänkin hurskastelua kun hän kirjoitti: ”Näin voimme yhteiskuntana olla omalta osaltamme tekemässä maailmaa paremmaksi paikaksi”.
Kehitys tulee olemaan täysin päinvastainen. Edes Risto Linturi ei osannut vastata (toistuvista pyynnöistäni huolimatta) minulle kritiikissäni blogin lopussa olevassa sähköpostidebatissa yksinkertaiseen kysymykseeni:
”Miten digitalisaatiolla aikaansaadut tuottavuushyödyt (osingot) ohjautuvat ja ohjataan kaikkien kansalaisten ostovoimaksi ja hyvinvointipalveluiden ylläpitämiseksi?” – Osaisivatkohan kansanedustajat Vähämäki ja Kontula hänen puolestaan vastata tähän kysymykseen?
Kummallista muuten, että valtamediat kuten Hesari ja Yle eivät ole esittäneet tätä kysymystä päättäjille. Miksihän?
PS.Tämän kirjoituksen järjestysnumero on 51. Jos haluat perehtyä kaikkiin KU:n kirjoituksiini, ne löytyvät blogini etusivulta (viimeisimmät aivan alusta ja kaikki etusivun lopusta).