Työtä, työtä, tehdään työtä, jotta saadaan leipää syödä. Näin on todettu ja näinhän se on. Kyllä työväenliikkeessä työn arvo tunnetaan. Ja onhan sillä työllä myös lisäarvo. Totesi Marx. Paljon on tehty sen eteen, että työn tuloksia voitaisiin jakaa tasaisemmin ja työn kuormitusta helpottaa.

Jo viime vuosisadan alkukymmenillä saatiin työpäivä lyhennettyä kahdeksantuntiseksi. Se oli iso saavutus. Myöhemmin viime vuosisadan aikana saatiin työvuosi lyhennettyä 11 kuukauteen ja työviikko viiteen päivään. Eikä siinä vielä kaikki, saatiinhan lopulta Pekkanenkin suostuttelemaan työnantajat vielä parin viikon lisävapaisiin. Myös juhlapyhistä (lähes kaikista) tuli vapaapäiviä, tosin ihan eteläeurooppalaiseen malliin eli siihen, että juhlapyhän sattuessa vapaapäivälle, siirtyy siitä annettava vapaa seuraavalle viikolle, ei meillä ole päästy.

Ensimmäisen kerran Suomessa, teollistumisen alkamisen jälkeen, syntyi laajempi työttömyysaalto 1930-luvun laman aikaan. Sotien jälkeen oli kova noususuhdanne, paljon rakennettavaa, paljon  miehiä pudonnut joukosta, oli jopa työvoimapulaa. Vasta 60-luvun puolivälissä, kun pientiloilla elämisen mahdollisuudet heikkenivät, tuli massatyöttömyys uudestaan esille. Muuttoliike Ruotsiin, idänkaupan imu ja maailmantalouden parempi suhdanne helpottivat tilannetta. Mutta 70-luvun puolivälissä, heikommassa suhdannetilanteessa, automaation korvatessa ihmistyötä, työttömyys kohosi nopeasti yli 60 000:n. Kekkonen runnoi hätätilahallituksen korjaamaan tilannetta. Tämän korjaustoiminnan ansiosta – tai siitä huolimatta – työttömyys nousi nopeasti yli 100 000:n. 80-luvun alussa päästiin sitten yli 200 000 työttömän rajan. Mutta pitkä nousukausi, toimiva idänkauppa ja osittain jopa työajan lyhennyksetkin saivat työttömyyden laskemaan 90-luvulle tultaessa aivan 100 tuhannen rajoille. Kunnes tuli se paha lama. Eikä enää vetänyt idänkauppakaan. Työttömien määrä nousi reippaasti yli puolen miljoonan. Sittemmin ei olekaan päästy edes selkeästi alle 200 000.n työttömän määrän. Syyskuussa työttömiä työnhakijoita oli 230 000 ja erilaisiin palveluihin sijoitettuja reilut 126 000. Tämä on tilanne siis pitkän nousukauden taittumisvaiheessa.

Silloin ison laman aikaan, 90-luvulla, menetin uskoni täystyöllisyysaikojen palaamiseen. Mutta niin on menettänyt kapitalismikin. He ovat keksineet termin NAIRU, joka lyhyesti sanoen tarkoittaa luonnollista työttömyysastetta. Siis ihmiset valmistuvat työelämään, muuttavat toiselle paikkakunnalle, tuotantolaitos muuttaa joko toisaalle tai tuotantoaan – ja hetkellisesti joukko ihmisiä joutuu työttömäksi. Mutta meillä on jatkuvasti kasvava joukko pysyvästi työelämän ulkopuolella olevia. Asiaa ei muuta kurssitus eikä palkattomat pakkotyökokeilut tai ”kuntoutukset”. Niinpä aloin jo tuolloin hyväksyä ajatuksen, että ajattelutapaa pitäisi muuttaa. Työväenliikkeen ensisijainen tehtävä ei saisikaan olla vaatia ensisijaisesti työtä, vaan toimeentuloa. Kun yritin tuoda tällaista ajatusta esille, ay-liikkeestä tai vasemmistosta ei paljon myötätuntoa ajatuksille herännyt.

Olemme uuden laman kynnyksellä. Työttömien määrä tulee kasvamaan reippaasti. Lisäksi meillä on satoja tuhansia työssäkäyviä, jotka eivät tule palkallaan toimeen. Robottitekniikka kehittyy hyvää vauhtia. Ennusteet vaihtelevat: 30-50 % nykyisistä työpaikoista häviää robotisaation vuoksi. Ilmaston lämpeneminen tulee vaikuttamaan tuotantoelämään. Me joudumme tyytymään alhaisempaan talouskasvuun tai jopa talouslaskuun. Se tietää tuotannon ja siis myös työpaikkojen määrän laskua.

Meillä on ankara luterilainen työmoraali: Joka ei halua työtä tehdä, hänen ei syömänkään pidä! Sen ajatuksen jatkoa ovat puheet ”vastikkeellisesta sosiaaliturvasta” tai lausahdukset: ”työ on parasta sosiaaliturvaa”. Totta kai meidän pitää tehdä työtä, mutta työn tekeminen ei voi olla itseisarvo. Me voimme tehdä työtä elääksemme, mutta ei ole mieltä elää työtä tehdäkseen. Joskus tutkijat ovat laskeskelleet, että jo 2020- luvulla meidän olisi realistista siirtyä alle 20 – tuntisiin työviikkoihin. Sillä työmäärällä me pääsisimme käytännössä lähelle täystyöllisyyttä ja saisimme synnytettyä tuotannon, joka on vielä jotenkin kestävällä tasolla.

Erittäin ilahduttavaksi koin Li Anderssonin avauksen siirtymisestä 6-tuntiseen työpäivään tai 4-päiväiseen työviikkoon. Tämä voisi toimia suunnanmuutoksena Kiky:ssä sovitulle työajan pidennykselle, josta ei hyötynyt yhteiskunta, eivät työntekijät, eivät työttömät ja lopulta eivät juurikaan edes työnantajat, joiden hyödyksi pidennystä ajateltiin. Vaikka ajatus ei ole uusi, siitä ei ole julkisesti aikoihin puhuttu. Suunta on ollut vastakkainen. On siis täysin ymmärrettävää, että ajatus koetaan hämmentävänä ja jopa mahdottomana. Muistakaamme kuitenkin, että kahdeksan tunnin työpäivää vastustettiin ja jopa työntekijät epäilivät toimeentuloaan niin ”pienellä” tuntimäärällä. Samoin oli kesälomien tullessa, samoin viisipäiväisen työviikon. Ja toisaalta, nyt samalla, kun on palattu pitempiin työaikoihin, entistä useammalla on entistä vaikeampaa tulla toimeen palkallaan. Miettikäämme siis, josko meillä olisi muutakin (ehkäpä terveellisempääkin) tekemistä kuin työ