Lueskelin aamulla kuntakeskustelusta jossa Li Andersson muiden oppositiopuheenjohtajien kanssa haastoi Petteri Orpon väitteitä 3 miljardin SOTE-säästöistä ja mietin kirjoittaa muutaman sanasen kyseisestä aiheesta.

Yleinen Kokoomuksen ja myös Keskustan riveistä esiin nouseva ajatus on, että yksityistäminen ja markkinaehtoisuus itsesäänselvästi hillitsisi kulujen kasvua ja laskisi tuotteiden ja palvelujen osalta hintaa.

Ei siis ole mitenkään yllättävää, että Orpo käyttää puhtaasti ideologisen yksityistämisen ja markkinaehtoistamisen perusteluna hintojen laskua vedoten täysin tuulesta temmattuihin 3 miljardin euron säästöihin. Tämä siitä huolimatta, että useimmat asiantuntijat tyrmäävät tällaiset laskelmat paitsi kestämättöminä, niin ennustavat sen lisäksi että hintalappu saattaa käänteisesti vain kallistua samalla kun hoitoon pääsy vaikeutuu erityisesti moniongelmaisten, syrjäseudulla asuvien ja kroonisesti sairaiden kohdalla. Näiden erityisryhmien kohdalla hoito on kallista ja aikaavievää kun taas markkinayrityksen tärkein tehtävä on voittojen tekeminen minimikustannuksilla.

Tähän logiikkaan nojaavan liikeyrityksen ei ole taloudellisesti järkevää ajaa saamaansa voittoa alas vaan lasku tapahtuu puhtaasti kulupuolella. Näin entistä pienempi ihmismäärä tekee entistä suuremman osan hoitotöistä rahojen valuessa ylöspäin kohti pyramidin kärkeä.

Suomen oloissa markkinatalous on realiteetti minkä huomioon ottaminen poliittisessa ja talouspoliittisessa päätöksenteossa on tärkeää. Siitä huolimatta yhteiskunnan ei ole mielestäni järkevää yksityistää infrastruktuurin kannalta tärkeitä toimintoja kuten terveydenhuoltoa sillä vahva julkinen sektori on helpommin tasapainotettavissa kuin sen puutteen aiheuttamat markkinahäiriöt.

Klassisen ja uusliberaalin taloustieteen näkemykset talouden itseään säätelevästä vaikutuksesta ovat ongelmallisia infrastruktuuritoimintojen kohdalla koska markkinalogiikka ei perustu yleisen hyvän ajatukselle vaan yrityksen voittojen kasvattamiseen. Näin ajatellen yhdenkään yksityisen terveysalan toimijan etu ei ole tehdä kansaa palvelevaa hyväntekeväisyyttä vaan pörssikaupassa realisoitavaa pääomaa. Tämä tarkoittaa mahdollisimman halpaa ja nopeaa hoitoa mahdollisimman suurella katteella.

Näin ajatellen on loogista sanoa, että puheenjohtaja Li Anderssonin vaatimukset konkreettisista laskelmista ovat hyvin perusteltuja kun vielä otetaan huomioon Ruotsin kokemukset kalliintuvasta ja huonontuvasta perusterveydenhuollosta. Orpo valitettavasti perustaa näkemyksensä miljardisäästöistä lähinnä oman poliittisen ideologiansa mukaiseen uskomukseen enemmän kuin objektiivisille taloustieteellisille kannatuslaskelmille.

Vaikkakin yksityisten pk-toimijoiden keskuudessa kilpailun voidaan katsoa lisäävän kuluttajan kannattavuutta, niin mentäessä mikrotasolta kohti makrotasoa tämä kavenee huomattavasti. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii kahden toimijan hallitsema vähittäiskauppasektori jossa pienempien liikkeiden keskittyminen isoille toimijoille johtaa kartellimaiseen hinnoitteluun sen sijaan, että kilpailu toimisi kuluttajan hyödyksi.

Myös terveyspalvelujen yksityistämisen väistämätön seuraus olisi alan ajautuminen isojen toimijoiden käsiin näiden ostaessa pienemmät pois alta. Tällöin keskittäminen ei palvelisi enää kuin pörssisijoittajia ja Caymansaarille sijoitettuja pankkeja.

Mieluummin käyttäisin tehostamisen nyt olemassaolevan julkisen toiminnan kehittämiseen ja antaisin nykyisten terveysfirmojen hoitaa oman tonttinsa. Julkisen puolen kun ei ole tarkoitus kilpailla yksityisten markkinoiden kanssa vaan huolehtia infrastruktuurin mahdollisimman hyvästä toimivuudesta.