Sunnuntain kuntavaaleista on – aivan oikein perustein – tulossa palveluvaalit. Silloin ratkaistaan kunnallisten palveluiden tulevaisuus joka puolella Suomea. Perusjännite kulkee siinä, halutaanko, että kunnissa on kaikille yhteiset, kunnan omana työnä tehdyt julkiset palvelut vai avataanko lastenhoito, terveyskeskukset tai vanhustenhoiva yksityiselle bisnekselle ja markkinavoimien saalistukselle. Tässä on myös vasemmiston ja oikeiston ero.

Silti on tärkeitä asioita, joista on puhuttu vähemmän tai ei ollenkaan. Niihin kuuluvat asuntopolitiikka, asumisen hinta ja asunnottomuus. Varsinkin pääkaupunkiseudulla ongelma on huutava.

Asunnottomuus on yhä meikäläisen yhteiskunnan häpeäpilkku. Suomessa on edelleen noin 8 000 ihmistä ilman asuntoa, joukossa useita satoja lapsiperheitä. Tällä viikolla alkaneet pakkaset muistuttavat jälleen siitä, millaisissa oloissa kodittomat joutuvat Suomessa elämään. Tilastot kertovat, että Suomessa on myös vajaat 1 500 asunnotonta alle 25-vuotiasta. Kun mukaan lasketaan kodittomat nuoret tilastojen ulkopuolelta, luku on todennäköisesti suurempi.

Asunnon puute on ihmisen äärimmäistä syrjäyttämistä ja ulossulkemista yhteiskunnasta. Asunnottomuuteen pitäisikin olla nollatoleranssi. Asuminen on ihmisen perusoikeus, joka yhteiskunnan pitää tarvittaessa taata. Onneksi myös näihin asioihin voi vaikuttaa sunnuntain kuntavaaleissa.

Asunnottomuus on epäonnistuneen asuntopolitiikan äärimmäinen esimerkki. Silti asuntojen puute ja kohtuuton kustannustaso koskee myös niitä, joilla on katto päänsä päällä ja nimi ovessa.

Pääkaupunkiseudulla asumisen hinta on karannut käsistä. Vaikka ilmiö koskee ennen muuta Helsinkiä, vaikutukset säteilevät myös Vantaalle ja muualla pääkaupunkiseudulle. Asumisesta on tullut niin kallista, että monen pienituloisen duunarin, sairaanhoitajan tai kunnan työntekijän on vaikeaa, joskus jopa mahdotonta asua lähellä työtään. On kohtuutonta, että tuloista yli kolmannes, joskus jopa puolet menee pelkkiin asumiskustannuksiin. Tämä vaikeuttaa myös työllistymistä, mistä ei voi olla yhteiskunnalle kuin haittaa.

Pääkaupunkiseudun kuntien passiivisuus vuokra-asuntojen rakentamisessa onkin käsittämätöntä. Valtion tukema vuokra-asuntorakentaminen on ollut pääkaupunkiseudulla tänä vuonna käytännössä pysähdyksissä. Vain noin sadan vuokra-asunnon rakentaminen on saatu käyntiin. Tämä siitä huolimatta, että valtio on varannut hankkeisiin rahaa.

Kun asunnoista on pulaa, niiden hinta nousee. Näin toimii niin sanottu vapaa markkinatalous. Markkinat ovatkin osoittaneet, että ne eivät pysty ratkaisemaan asunto-ongelmia, pikemminkin kärjistämään niitä.

On selvä, että joku hyötyy asumisen kalleudesta. Sen hyödyn osoite löytyy suurista rakennusliikkeistä, jotka haluavat rakentaa vain huippuhintaisia kovan rahan asuntoja maksukykyisille asiakkaille. Siksi rakennusfirmoille voitaisiin hyvin asettaa velvoite, jonka mukaan jokaista kovan rahan taloa kohti, pitäisi rakentaa myös kohtuuhintainen vuokratalo.

Vasemmistoliitto on Helsingissä esittänyt jo vuosia, että kaupungille perustettaisiin oma rakentamisyksikkö, joka tarttuisi lapion varteen ja ryhtyisi rakentamaan kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja ilman voittoa. Tällaiseen rakennusyhtiöön pitäisi kaikkien pääkaupunkiseudun kuntien, myös Vantaan osallistua.

Kunnilla on myös kaavoitusmonopoli. Siksi mikään ei estä niitä kaavoittamasta lisää maata asunnoille. Maasta tai tonteista ei ole Suomen kokoisessa maassa pulaa.

Asumisen ongelmat ovat pääkaupunkiseudulla ratkaistavissa, jos poliittista tahtoa löytyy. Sitä tahtoa voivat myös äänestäjät osoittaa sunnuntaina kuntavaaleissa.