Ei EU-liittovaltiolle – miksi eurovaalit ovat tärkeät?

Tänään on viimeinen ennakkoäänestyspäivä europarlamenttivaaleissa. Äänestysprosentti näyttää Suomessa ja muissa EU-maissa jäävän jälleen valitettavan alhaiseksi. Se on mittari, joka kertoo koko unionin vähäisestä hyväksyttävyydestä Euroopan kansojen silmissä. Kansalaiset saivat ensimmäistä kertaa äänestää suoraan edustajiaan parlamenttiin vuonna 1979. Siitä lähtien äänestysprosentit ovat laskeneet suorassa kulmassa tähän päivään saakka.

EU on kaukana, se toimii epädemokraattisesti eikä siihen voi tavallinen kansalainen juuri vaikuttaa. Jos EU hakisi EU:n jäsenyyttä, sitä ei hyväksyttäisi, koska unioni toimii niin epädemokraattisesti.

Silti ei ole muita vaihtoehtoa kuin yrittää. Äänestämättä jättäminen ei tuo yhtään vaihtoehtoa.

Vastaan on tullut sellainenkin väite, jonka mukaan äänestäminen ei kannata, jos suhtautuu unioniin kielteisesti. Tämä on täsmälleen väärä johtopäätös. Juuri silloin äänioikeuttaan pitää käyttää. Jos ei äänestä, jää EU ja Suomen edustus siellä pelkästään jees-miesten ja –naisten haltuun. Ei pidä myöskään uskoa valtamedian rummutusta, jossa oikeistopopulismi ja epämääräinen vierasviha nähdään ainoana EU:ta epäilevänä vaihtoehtona.

Vasemmistoliitto ja Euroopan vasemmisto tarjoaa tarkasti mietityn toisen näköalan.

Suomen meppiporukassa pitää olla edustettuna muitakin arvoja kuin Alexander Stubbin Nato-kriittisyys, Jussi Halla-Ahon lämmin humanismi, Päivi Räsäsen suvaitsevaisuus, Heidi Hautalan ystävällinen suhde Venäjään tai Olli Rehnin inhimillinen talouspolitiikka.

Nämä eurovaalit ovatkin ehkä tärkeämmät kuin koskaan Suomen EU-jäsenyyden aikana.

Näiden EU-vaalien asetelmia on hallinnut kaksi kriisiä. Ensimmäinen liittyy yhteisvaluutta euroon ja toinen Ukrainaan.

Herran virkoihin Brysseliin pyrkivä – ja Suomen kansalliset edut jo taakseen jättänyt – pääministeri Jyrki Katainen (kok.) uskoo vieläkin euron siunanneen Eurooppaa vakaudella.

Tästä vakaudesta on viime vuosina päästy nautiskelemaan Kreikassa, Kyproksella, Portugalissa, Espanjassa, Irlannissa ja hiukan Latviassakin.

Eurokriisin mätä ydin on yhteisvaluutta euro. Juuri sen kautta myös me Suomessa olemme joutuneet takaajiksi kriisiin, jossa on pääosin pelastettu suurten EU-maiden pankit. Tästä koostuvat Suomen jo yli 30 miljardiin euroon nousseet maksuvastuut. Rahaa ei ole vielä menetetty, mutta vastuut ovat valtavat.

Perussuomalaiset ovat valitettavalla menestyksellä levittäneet propagandaa, jonka mukaan hallitus olisi käynyt suomalaisten taskulla ja lähettänyt kirjekuoressa seteleitä palmun alla laiskotteleville zorbaksille.

Juuri näin asia ei ole, sillä kyse on ollut lähes kokonaan ylikansallisesta pankkituesta. Kreikkaan kanavoidusta 240 miljardista eurosta vain runsas seitsemän on mennyt valtion budjettiin ja siten edes välillisesti tavallisille kreikkalaisille. Kaikki muu on mennyt rahoituslaitoksille.

Pankkituen vastineeksi EU on yhdessä Euroopan keskuspankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ajanut Kreikassa läpi leikkaus- ja kurjistamispolitiikkaa, jossa palkkoja, eläkkeitä ja sosiaaliturvaa on kriisimaissa leikattu rajusti. Jokainen voi kuvitella, miltä tuntuu jos hallitus EU:n määräyksestä veisi tuloista 20-40 prosenttia siksi, että pankit voidaan pelastaa.

Kreikassa miljoona ihmistä elää kotitalouksissa, joilla ei ole mitään tuloja. He selviytyvät pelkästään hyväntekeväisyyden ja naapuriavun varassa. Tästä politiikasta on päävastuussa Euroopan unioni ja sen talouskomissaari Olli Rehn. Kreikan vasemmisto ei enää puhu katastrofista vaan sosiaalisesta holokaustista.

Lisäksi eurokriisin varjolla kansallista (demokraattisissa käsissä) olevaa päätöksentekoa on jatkuvasti keskitetty Brysseliin (epädemokraattisiin käsiin). Jo nyt eduskunnan, perustuslaissa määriteltyä budjettivaltaa on rajoitettu niin, että valtion tulot ja menot pitää lähettää EU-komissioon tarkastettavaksi.

Seuraava ison askeleen alku on niin sanottu pankkiunioni. Sen kautta suomalaiset pankkiasiakkaat saavat tulevaisuudessa ottaa omaan kukkaroonsa vastuita myös muiden maiden pankkien kupruista. Raha kerätään pankeilta, mutta kuka pankkeja rahoittaa? Eivät kai asiakkaat?

Pankkiunionin myötä EU:ssa kerätään noin 55 miljardin euron rahasäiliö, jonka käytöstä päättävät kokonaan EU-virkamiehet, viisijäseninen niin sanottu kriisinratkaisuneuvosto. Kaikki valta neuvostoille, jossa on viisi jäsentä? Yksittäisillä jäsenmailla ei ole veto-oikeutta.

Järjestelyn tarkoituksena on ylläpitää ”luottamusta yhteisvaluuttaan”. Se tarkoittaa markkinoiden luottamusta. Kuka mittaisi kansalaisten luottamusta?

Pankkiunioni on yksi niistä askelista, jotka vievät kohti EU-liittovaltiota.

EU-yhteyksissä liittovaltio ei kuitenkaan ole mikään valmis malli, kuten Yhdysvaltojen tai Saksan liittovaltio. Se tarkoittaa liikettä tai ideologiaa, jossa kaikki EU:n eteen tulevat ongelmat ratkaistaan sillä, että Brysseliin siirretään lisää valtaa. Jos se tuottaa ongelmia, on edessä seuraava vallansiirto. Tätä on se, kun halutaan ”lisää Eurooppaa”.

Tätä kehitystä vastaan voidaan myös äänestää eurovaaleissa.

Ukraina on pidemmän messun aihe. Kriisi siellä kuitenkin osoittaa kömpelyyden, jolla EU ajaa suurten jäsenmaiden geopoliittisia ruokahaluja. EU pani ukrainalaiset valitsemaan ns. idän ja lännen välillä. Tällaista valintaa ei ukrainalaisten pidä tehdä. He tarvitsevat kumpaakin.

Samaa tarvitsee Suomi. Ulkopolitiikkamme perinteinen ydinalue idänsuhteet on pidettävä omissa käsissämme. Pakotepolitiikalla meidät viedään osaksi vieraita intressejä ilman, että sillä on mitään reaalista vaikutusta Venäjän politiikkaan Ukrainan suunnalla.

EU-maat tekevät vakavan virheen, jos ne vähättelevät äärioikeiston vapaata mellastusta ja terroria Ukrainassa. Kun kommunistien toimistoja poltetaan ja heidän johtajansa yritetään piestä parlamentin istunnossa 2010-luvun Euroopassa, ollaan sellaisilla poluilla, jotka eivät voi johtaa mihinkään hyvään.

Muun muassa näistä asioista on kyse, kun suomalaiset äänestävät tulevan sunnuntain europarlamenttivaaleissa.

Vasemmisto on aina ollut kansainvälinen liike, joka uskoo kansojen yhteistyöhön ja ihmisten väliseen solidaarisuuteen. Kansainvälistä yhteistyötä tarvitaan nyt ehkä enemmän kuin koskaan. Tämä on oman poliittisen toimintani jyrkkä ydinajatus.

Kysymys kuuluu, kenen ehdoilla yhteistyö tapahtuu. EU:ssa sen keskiössä ovat epädemokraattinen päätöksenteko ja vapaiden markkinavoimien valta yhdistettynä perinteiseen suurvaltadiplomatiaan. Mutta EU voi olla väline. Otetaan se haltuun.

EU ei ole koko Eurooppa eikä Eurooppa koko maailma. Siksi eurovaaleissa tarvitaan EU-kriittinen vaihtoehto vasemmalta.