Suomessa keskustelu Venäjästä saa joskus omituisia ulottuvuuksia. Erilaisten tuomioiden jakamisessa ja toimintaohjeiden antamisessa olisi hyvä silti olla kohtuullinen. Pelkkä äärimmäinen arvostelu ei usein johda muutoksiin arvosteluun kohteessa – Venäjän kohdalla on usein päinvastoin. Tämä kirjoitus ilmestyi tällä viikolla myös Suomen Kuvalehdessä.

Kehitysministeri Heidi Hautala (vihr.) ihmetteli Suomen Kuvalehdessä 4.8.2012, miten suomalaisten olisi muka helpompi puhua virallisen Venäjän kanssa panssarivaunuista kuin ihmisoikeuksista.

Väite ei yksinkertaisesti ole tosi. Maan hallituksen jäsenenä Hautalan pitäisi olla edes hiukan paremmin selvillä niistä keskusteluista, joita Suomen ja Venäjän välillä jatkuvasti käydään, viimeksi ulkoministeri Sergei Lavrovin Helsingin vierailun yhteydessä.

Pakostakin syntyy vaikutelma, ettei tämä ole hänelle edes oleellista. Hautala on jo pitkään ollut jonkinlaisella ristiretkellä niin sanotun sananvapauden ja demokratian viemiseksi Venäjälle.

Toisten maiden arvostelu jopa Suomen hallituksesta käsin on täysin hyväksyttävää – ja välillä aiheellistakin – toimintaa. Faktojen ja arvioiden pitää kuitenkin olla paikallaan.

Hautala on nostanut Venäjän nykyiseksi ykkösongelmaksi sen, että kolme moskovalaisessa kirkossa ilman lupaa esiintynyttä naista joutui oikeuteen tekemisistään. Nyt tiedossa on heidän tuomionsa, jota on toki kaikki syyt pitää kohtuuttomana.

Erikoinen oli silti Hautalan toivomus, jonka mukaan Venäjän ortodoksinen kirkko voisi armoa osoittamalla kääntää tilanteen niin, että tuomioistuin langettaisi Pussy Riotille jonkin symbolisen rangaistuksen.

Hautalan vaatimuksiin on aina kuulunut, että Venäjällä oikeusistuimet eivät saisi taipua ulkopuolisiin vaikuttamisyrityksiin. Pitääkö siis tuomioistuinten Venäjällä olla riippumattomia vai ei? Vai riippuuko se siitä, millaisia tuomioita meillä Suomessa toivotaan?

Hautala arvostelee myös Venäjän uutta kansalaisjärjestölakia, joka ohjeistaa ulkomailta rahoitusta saavat järjestöt ilmoittautumaan ulkomaisiksi toimijoiksi. Pääsääntönä kansalaisjärjestöjen kurittaminen on tietysti väärin.

Samalla on hyvä huomata, millaisia organisaatioita ”kansalaisjärjestöjen” nimen alla toimii. Niihin kuuluvat muun muassa Yhdysvaltojen pääpuolueiden demokratian vientijärjestöt National Democratic Institute ja International Republican Institute sekä National Endowment for Democracy, joka uskoo amerikkalaisen demokratiamallin ylemmyyteen maailmassa. Näiden Yhdysvaltojen kongressin rahoittamien saavien organisaatioiden päämääriin Venäjällä kuuluu maan poliittisen järjestelmän muuttaminen.

Entäpä jos Venäjän duuman puolueet perustaisivat Yhdysvaltoihin – tai Suomeen – järjestöjä, jotka ryhtyisivät ponnekkaasti ajamaan venäläistä demokratiamallia asemamaissaan ja rahoittamaan opposition toimintaa? Miten me reagoisimme?

Hautala äimistelee myös sitä, miten kapeasti Suomessa seurataan Venäjän kehitystä. Käsitys on helppo allekirjoittaa. Tästä paras esimerkki on Hautala itse. Hänelle Venäjä on vain yksi suuri ihmisoikeusongelma, jossa ei tapahdu mitään muuta kuin kaikenmoista sortoa ja vainoa.

Hautala tarkastelee Venäjää maana, jonka pitäisi noudattaa kokonaan toisia sääntöjä kuin kaikkien muiden. Siksi hänen vaatimuksensa nousevat joskus absurdeille tasoille.

Niihin kuuluu vaatimus, jonka mukaan Suomessa poliitikot tapaisivat virallisesti Venäjän kaduilla toimivia pieniä oppositioryhmiä. Pitäisikö siis samalla venäläisiä poliitikkoja kannustaa aktiivisesti tapaamaan eduskunnan ulkopuolisia puolueita, esimerkiksi piraatteja tai kommunistien sirpaleryhmiä? Nehän muodostavat Suomessa ulkoparlamentaarisen opposition.

Ongelma nykyisin on, että suomalaisten poliitikkojen kaikki Venäjä-yhteydet ovat käytännössä lähes olemattomia – vallanpitäjiin tai oppositioon.

Venäjän arvostelua ei tarvitse Suomessa pelätä, vaikka Hautala mielellään tekeekin siitä jonkinlaisen rohkeuskokeen, jonka vain hän läpäisee. Ystävien kesken voidaan asioista puhua suoraan ja tarvittaessa sanoa kovaakin. Ensin kuitenkin pitää olla ystäviä. Ei lietsoa kaunaa – ei ainakaan perusteilla, jotka eivät ole totta.