Puheeni Vantaan Vasemmistoliiton perinteisessä itsenäisyyspäivän juhlassa Puistokulmassa 6.12.2020. kuului seuraavasti.

* * *
Vantaalla Vasemmistoliiton itsenäisyyspäivän juhla on ollut arvokas ja tärkeä perinne. Siksi on hienoa, että perinnettä ei ole katkaista edes poikkeusaloissa, joita me nyt elämme. Muodot ovat tänä vuonna erilaiset, mutta normaaliin palataan aivan varmasti.

Suomen itsenäisyys kuuluu koko kansalle. Meidän juhlassamme olen tullut muistutetuksi siitä, että myös vasemmistolaisella työväenliikkeellä on omat sotaveteraaninsa ja -sankarinsa.

Itselläni oli kunnia keskustella vuosi sitten tässä tilaisuudessa Vantaan entisen apulaiskaupunginjohtaja Maunu Kankaanpään kanssa. Hän taistelu Rukajärvellä kolme ja puoli vuotta ja osallistui siellä Suomen armeijan viimeiseen vastahyökkäykseen elokuussa 1944. Komppanian päällikkö kaatui hänen viereensä ja lähettikaveri haavoittui käteen. Kun muu komppania pakeni, Maunu raahasi toverinsa turvaan ja pelasti hänet.

Tämän vuoden puolella minulla oli tilaisuus toisessa yhteydessä tavata Itä-Vantaalla asuva sotaveteraani ja työväen liikkeen veteraani Jaakko Winter. Hän taisteli kahdella rintamalla: ensin vuodesta 1942 lukien jatkosodassa ja syksystä 1944 eteenpäin Lapin sodassa. Aivan jatkosodan lopulla hän otti osaa Tolvajärven taisteluihin, joissa mukana – vaikkakin toisessa yksikössä – oli myös myöhempi presidentti Mauno Koivisto. Näistä raskaista ja uuvuttavista kokemuksista Koivisto kertoo kirjassaan Koulussa ja sodassa.

Kun Jatkosodan tulitauko astui voimaan syyskuun alussa 1944, Koiviston sanotaan puhdistaneen taisteluhaudan reunalla Emma-pikakivääriään ja pohtineen, että naapurisuhteita on voitava hoitaa jotenkin muuten kuin näin.

Minusta myös Maunu Kankaanpään ja Jaakko Winterin pitkät ja kunniakkaat työurat osoittavat, että itsenäistä Suomea on rakennettu ennen muuta rauhan töissä. Kankaanpää pystytti ja kehitti suomalaista kuntakenttää ja päätti työuransa Vantaan apulaiskaupunginjohtajana. Winter rakensi myös Suomea, muurarina kirjaimellisesti tiili tiileltä. Vakaumuksellisena kommunistina hän myös järjesti kenttätasolla suomalaista ammatillista työväenliikettä. Kunnianosoituksena tästä SAK myönsi hänelle kunniamitalin 50-vuotisesta työstä ammattiyhdistystoiminnan hyväksi.

* * *
Yksi aikakausi on päättynyt, kun viimeinen Mannerheim – ristin ritari Tuomas Gerdt siunattiin hiljattain haudan lepoon. Kannattaa muistaa, mitä tasavallan presidentti Sauli Niinistö sanoi puheessaan hänen haudallaan.

”Ritari Gerdt vältti tuomasta esiin kokemuksiaan ja urhoollisuuttaan sodissa. Sodat oli käyty ja sovittu, elämä jatkui perheen, työn ja monien luottamustehtävien parissa”.

”Sodat oli käyty ja sovittu, elämä jatkui”. Tämä on hyvä muistutus.

Suomen itsenäisyyttä ei pidäkään juhlia sotia ihannoimalla vaan muistamalla, miten elämä jatkui ja millainen yhteiskunta on rakennettu rauhan töillä. Velvollisuutensa tinkimättömästi täyttäneet veteraanit ansaitsevat kunnioituksemme ja arvostuksemme, kiitoksemmekin. Olkoon heidänkin uhrauksensa viesti kuitenkin se, että ei enää koskaan sotaa.

En mitenkään voi verrata omia kokemuksiani sotaveteraanien vuosia jatkuneeseen möyhennykseen rintamalla.

Olen kuitenkin itse toimittajan työssäni nähnyt sotatantereita, erityisesti entisen Neuvostoliiton maissa ja jonkun verran Lähi-idässä. Uskallan sanoa siksi, että sodassa ei ole mitään ihannoitavaa, kunniakasta tai hienoa. Se merkitsee aina tuhottuja ihmisasumuksia ja kaupunkeja. Se merkitsee kuolemaa, hävitystä, itkeviä äitejä ja vanhempansa menettäneitä lapsia, rikkoutuneita raajoja ja mieliä. Sota on aina ihmisen potentiaalin hävittämistä.

Aina se ei kuitenkaan kysele meidän mielipidettämme. Joskus on pakko puolustautua ylivoimaiselta tuntuvaa vihollista vastaan. Joskus ei ole vaihtoehtoja, varsinkaan tavallisilla rivimiehillä ei niitä usein ole.

Valtioiden politiikka ja keskinäiset suhteet pitää kuitenkin järjestää niin, että sotaa vältetään viimeiseen saakka.

* * *
Suomessa on 75 rauhan vuoden aikana tehty paljon asioita, joista voimme olla ylpeitä.

Sukupuolten tasa-arvo on maailman huipulla. Suomen nykyisessä hallituksessa maata johtavat naiset. Kunnallisissa ja valtiollisissa elimissä pidämme itsestään selvänä kiintiöillä turvattua sukupuolten tasapuolista edustusta. Ehkäpä kiintiöitä tarvitaan jo miesten suojaksi?

Suomessa on käyttäjilleen edullinen terveyden- ja sairaanhoito ja asiallinen sosiaaliturva ja eläkejärjestelmä.

Lukutaito ja kirjastolaitos kuuluvat maailman huippuihin. Maailmalla hämmästelty peruskoulu on nostanut koko kansan sivistystasoa sekä luonut tasa-arvoa ja turvaa. Koulut ovat maksuttomia, kouluruoka ravitsevaa ja yliopistoihin pääsee ilman lukukausimaksuja.

Suomalaisen tietokirjallisuuden aarre on Ilkka Taipaleen teos ”100 sosiaalista innovaatiota Suomesta”.

Se kysyy ”mitä yhteistä on yksikamarisella eduskunnalla ja astiankuivauskaapilla, tekstiviestillä ja sadutuksella? Tai äitiyspakkauksella, yhteisvastuukeräyksellä, pyykkilaiturilla, maksuttomalla kouluaterialla ja Afrikan tähdellä” ja vastaa ”ne ovat kaikki sosiaalisia keksintöjä Suomesta”.

Tänä vuonna Suomi oli YK:n onnellisuusmittauksessa jo kolmatta kertaa peräkkäin maailman onnellisin maa. Elinkeinoelämän etujärjestöjen katkerasta valituksesta huolimatta Suomi on yksi maapallon kilpailukykyisimmistä valtioita. Suomi on myös yksi maailman vähiten korruptoituneista maista – vaikka varsinkin meillä Vantaalla kokemus kertoo muutakin.

Jotain me olemme silti Suomessa tehneet oikein. Silti meidänkään ei pidä langeta katteettomaan hyvinvointipatriotismiin. Suomalaisessa hyvinvointivaltiossa on myös synkkiä ja lohduttomia takapihoja.

Meillä on kasvavia tuloeroja, pitkäaikaistyöttömyyttä, vaikeaa köyhyyttä, leipäjonoja, asunnottomuutta, raskasta ylivelkaantumista, luottotietojen menettämistä, mielen ja päihteiden ongelmia sekä kovaa yhteiskunnan ulkopuolelle lyömistä sukupolvesta toiseen periytyvän syrjäytymisen ja syrjäyttämisen kautta.

Meillä päätään nostaa myös monenlainen syrjintä, rasismi, syntipukkien etsiminen ja kauna toisenlaisia ihmisiä kohtaan. Irvokkainta on, että se tapahtuu jonkinlaisen vääristyneen isänmaallisuuden nimissä. Vierasviha halventaa isänmaallisuutta.

Niin sanotun valkoisen Suomeen historia osoittaa, että ennenkin nationalistit ovat yrittäneet omia ja kaapata isänmaan. Työväenliike ei kuitenkaan ole sitä sallinut. Kenelläkään ei ole oikeutta sanoa, että tässä ovat kansan yhtenäisyyden arvot. Jos ei niitä noudata, ei ole isänmaallinen.

Vasemmistossa meidän ei pidä nytkään luovuttaa Suomen kuvastoa tunkkaiselle nationalismille.

Toisin sanoen, vaikka tunnustamme sen, mitä olemme saavuttaneet, on nähtävä myös kiiltokuvien taakse. Paljon on vielä tehtävää. Itsenäinen Suomi ei ole valmis.

* * *
Maan itsenäisyys määritellään aina myös suhteessa muihin valtioihin. Silloin kuvaan astuu ulko- ja turvallisuuspolitiikka.  Valtio ei voi olla itsenäinen, jos muut valtiot eivät tunnusta sitä.

Juuri tämä oli ensimmäisen kysymys sen jälkeen, kun Suomen eduskunta hyväksyi joulukuun 6. päivä 1917 P. E. Svinhufvudin johtaman porvarillisen senaatin kaksi päivää aiemmin antaman itsenäistymisilmoituksen.

Näin eduskunta oli hyväksynyt päätöksen, jonka mukaan ”Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana”. Samalla eteen tuli kysymys, miten nuo muut maailman kansat saadaan tunnustamaan, että niiden rinnalle on tullut uusi tulokas. Tunnustelut aloitettiin lännestä.

Asialle laitettiin tuolloinen Suomen Kansallisosakepankin pääjohtaja Juho Kusti Paasikivi, jonka elämäntyötä on muistettu tänä syksynä hänen syntymänsä 150 vuotisjuhlavuonna.

Paasikivi lähetettiin jo joulukuun 1. päivä Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan ”sondeeraamaan”, millä edellytyksillä ne voisivat tunnusta Suomen itsenäisyyden. Tilanteen arkaluontoisuuden takia hän ei voinut ottaa mitään asiakirjoja mukaansa vaan opetteli itsenäisyysjulistuksen ulkoa ja kirjoitti sen paperille vasta Ruotsin Haaparannassa.

Tukholmassa kuitenkin kuningas Kustaa V., pääministeri Nils Edén ja ulkoministeri Johannes Hellner tekivät selväksi, että Suomen piti ensin kääntyä Neuvosto-Venäjän puoleen.

Näin Suomi toimikin. Vuoden 1917 viimeisenä päivänä Neuvosto-Venäjän kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja Vladimir Iljitš Uljanov allekirjoitti muiden kiireidensä ohella myöntävän vastauksen Suomen senaatin pyyntöön tunnustaa maan itsenäisyys. Ruotsin ja Venäjän kohdalla voidaan puhua Suomen itsenäisyyden ilmansuunnista.

* * *
Suomen synty ei kuitenkaan ollut itsenäisyysjulistuksella taputeltu. Seuraavana keväänä Suomi joutui raskaan veljessodan, sisällissodan, luokkasodan pyörteisiin. Vapaussotakin se oli – ainakin siinä mielessä, että maaton torppariväestö vapautui kahleistaan ja sai sodan jälkeen oikeuden lunastaa itselleen sen maan, jonka he olivat omalla työllään tehneet viljavaksi.

Samalla sisällissodan voittaneet valkoiset veivät Suomen toisen suurvallan Saksan kylkeen. Juuri Saksan sotilaallisella avulla, oman aikansa länsiliittoutumisella, valkoiset voittivat oman kansansa kapinaan nousseen työväenliikkeen.

Syksyllä 1918 porvaristo valitsi Suomeen saksalaisen kuninkaan. Tehtävään suostui Hessenin prinssi ja keisari Vilhelm II:n lanko Friedrich Karl.

Saksan sotilaallisen avun Suomeen järjesti omavaltaisesti valkoisen senaatin Berliinissä istunut edustaja Edvard Hjelt. Silloisten huonojen tietoliikenneyhteyksien takia vasta jälkikäteen tuli kerrottua, että omavaltaisesti oli tehty myös muita valtiosopimuksia koko Suomen nimissä. Pakettiin kuului maiden välinen rauhansopimus, jonka yhteydessä Saksalle luovutettiin monopoli Suomen ulkomaankauppaan. Saksan esityksestä hyväksyttiin myös kauppa- ja merenkulkusopimuksen, jolla Suomi alisti luonnonvaransa ensi sijassa Saksalle. Suomesta tuli Saksan vasalli.

Suomen puolustusratkaisuihin on näyttänyt liittyvän vaikeaa avoimuus- ja demokratiavajetta jo itsenäisyyden ensimmäisinä kuukausina.

Vasta kun Saksan keisarikunta romahti ensimmäisen maailmansodan lopussa 1918, voi sanoa, että Suomi todella itsenäistyi. Kuningashaaveet kaatuivat ja alistavat valtiosopimukset Saksan kanssa raukesivat.

Uusi tosiasiallinen liitto Saksan kanssa realisoitui vuonna 1941, kun hiukan toisenlaisen Euroopan unionin itälaajentuminen alkoi myös Suomen rintamalohkolla. Kuten Mannerheimin päiväkäsky jatkosodan alettua totesi, kyse oli lähdöstä ”Saksan mahtavien asevoimien rinnalla ja asetovereina vakain mielin ristiretkelle vihollistamme vastaan”. Onneksi se retki hävittiin.

* * *
Vaikka historian lopputulokset ovat olleet Suomelle edullisia, vähintäänkin tyydyttäviä, eivät maamme ulkopoliittiset valinnat aina ole olleet viimeiseen saakka viisaita. Tämän perään voi kysellä myös nykyään.

Presidentti Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa kesällä 1946, että ”Suomen kansa on tosiaan poliittisesti vähälahjaista.”

Sodan jälkeen käynnistyi kuitenkin ankara ja uuttera aikuiskasvatustyö, jota nimenomaan ulkopolitiikan osalta Paasikivi ja presidentti Urho Kekkonen jatkoivat vuosikymmenten ajan. Siihen ovat osallistuneet myös pääosa myöhemmistäkin presidenteistä. Ehkä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa voikin puhua jonkinlaisesta Paasikiven-Kekkosen-Koiviston-Halosen-Niinistön linjasta.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan isoissa kysymyksissä Suomen kansa on varsin viisasta eikä se juuri hötkyile ja hypi seinille. Omalla pohjalla seisovalla linjalla on vakaa kannatus.

Median, virkakoneiston, asiantuntijoiden ja niin sanottujen asiantuntijoiden sekä eri puolustuslaitosten eliiteistä ei voi aina olla varma. Kuten tunnettu Nato-jäsenyyden kannattaja joskus sanoi, Suomen Nato-jäsenyyden tiellä on vain kaksi estettä: presidentti ja kansa. Muut ovat kyllä valmiita?

Kun presidentti Koivistoa pyydettiin aikanaan kiteyttämään ulkopoliittinen linjansa kolmella sanalla, hän sanoi ”hyvät suhteet naapureihin”. Se on kestävä perintö tällekin päivälle.

Kenellekään muulle kuin Suomelle ja suomalaisille, Suomen itsenäisyys ja turvallisuus ei ole ensisijainen päämäärä. Muille valtioille se ei koskaan ole ensisijaista.

Maailmanpolitiikassa puhutaan nykyisin paljon hyveellisistä ja ylevistä arvoista, mutta lopulta valtiolliset intressit ovat se, mikä jää käteen, kun tiukka paikka tulee. Pienet valtiot ovat aina historiassa olleet vaihtorahaa suurten kaupankäynnissä. Tämä on hyvä muistaa myös tänä päivänä erilaisten läntisten sotilasliittohaaveiden ja tiivistyvän yhteistyön huuman keskellä.

Me emme tarvitsekaan sellaisia läntisiä suurvaltaystäviä, jotka haluavat muokata Venäjästä meille uhkaa, jota he tulevat torjumaan meidän puolestamme.

Yhä enemmän puhutaan myös siitä, että Suomen pitää ryhtyä valitsemaan puolensa Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä. Miksi tällainen valinta pitäisi tai kannattaisi tehdä? Sen verran pitää olla itsetuntoa, että voimme sanoa: tällaisiin valintatilanteisiin ei muilla ole oikeutta meitä asettaa. Meillä pitää olla hyvä yhteistyö kaikkiin ilmansuuntiin, myös sellaisiin maihin, jotka ovat järjestäneet yhteiskuntansa eri tavoin kuin me.

Helpotuksen huokaus on kuulunut myös Suomessa, kun Yhdysvaltain presidentti on vaihtunut. Maailman suurin oikeistopopulistijohtaja Donald Trump onneksi väistyy. Silti Suomessakaan ei kannata olla lapsellinen suhtautumisessa Yhdysvaltojen politiikkaan, jossa suurin osa on yleensä jatkuvuutta.

Tuleva presidentti Joe Biden on ilmoittanut, että Yhdysvallat on valmis jälleen johtamaan ja Yhdysvaltojen pitää johtaa. Mihin tällaista päälliköimistä tarvitaan? Miten olisi vain yhteistyö? Tarvitseeko maailma todella itsensä johtajaksi julistavia suurvaltoja? Entäpä kun muut suurvallat ryhtyvät kiistämään tätä johtajuutta tai ilmoittavat, että ne olisivat itse parempia tälle johtopaikalle?  Miten silloin käy pienille maille?

* * *
Puhuessaan YK:n yleiskokouksessa vuonna 1961 presidentti Kekkonen sanoi Suomen toimivan mieluummin lääkärinä kuin tuomarina. Tämä on yhä hyvä linjaus, joka näyttää usein unohtuvan Suomen nykyisessä ulkopolitiikassa.

Suomi tuntuu nykyisin seurailevan ja peesailevan paljon sitä, mitä Euroopan unionissa tehdään. Vasta sen jälkeen meillä muodostetaan oma linja.  Yleensä EU kykenee eri elimissään ja erilaisissa kokoonpanoissaan vain moralistisiin tuomiolauselmiin. Sen jälkeen oma kilpi on puhdas. Lääkärin toimessa EU ei viime aikoina ole juuri onnistunut.

Iso kysymys, johon Suomessakin joudutaan ottamaan kantaa, on määräenemmistöpäätöksiin siirtyminen EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Se ei olisi Suomen kannalta hyvä suunta.

Silloin sotilaallisesti liittoumaton Suomi antaisi muille Euroopan valtioille – joista suurin osa on muuten Nato-maita – oikeuden määritellä Suomen suhteita muihin maihin. Oma ulkopolitiikka kuuluu valtiollisen itsenäisyyden ytimeen.

Määräenemmistöihin siirtyminen itsessään vaatii yksimielisyyttä. Päätös, jolla määräenemmistöpäätöksiin siirryttäisiin, voi aiheuttaa EU-maiden kesken repivän riidan. Ja siinä vaiheessa, kun päätöksiä ryhdytään tekemään määräenemmistöillä, voi luvassa olla uusia repiviä riitoja.

* * *
Suomi on itsenäinen ja sotilaallisesti liittoutumaton maa, jolla on oma ja pitää olla oma puolustus. Puolustuksen pitää tukea Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa. Oma puolustus saa silloin maksaakin jotain.

Valitettavasti Suomessa on nyt omaksuttu linja, jossa puolustusmenoille on annettu kaiken sivuitse menevä ohituskaista suoraan veronmaksajien kukkaroon. Piikki on kirjaimellisesti auki taivaaseen saakka.

Valtiovarainministeri Matti Vanhanen on arvioinut, että koronakriisin lasku tulee olemaan noin 30 miljardia. Suunnilleen saman verran tulee olemaan vuosien saatossa lasku uusien hävittäjäpommittajien hankinnasta eli yhden aselajin yhdestä asejärjestelmästä.

Näissä oloissako on todella niin, että hävittäjähankinnassa ei ole minkäänlaista tinkimisen, pienentämisen tai lykkäämisen varaa? Eikö pienintäkään?

Yli puolet suomalaisista kannattaa ja kolme neljäsosaa suomalaisista joko kannattaa tai voi hyväksyä hävittäjähankinnan lykkäämisen koronakriisistä selviämiseksi. Miksi selvä kansalaismielipide tässä asiassa sivuutetaan kokonaan? Miksi myös nykyisillä hallituspuolueilla asia tuntuu olevan todellista tervanjuontia, vaikka niiden kannattajien mielipide on selvä?

* * *
Itsenäinen Suomi kuuluu kaikille. Aina se ei kuitenkaan ole ollut itsestään selvää.

Viikonloppuna Yle lähetti uusintana itsenäisyyspäivän juhlalähetyksen vuodelta 1967, jolloin Suomi täytti 50 vuotta.

Ohjelmassa käytiin psykiatri Claes Anderssonin ja muiden aikansa edistyksellisten perustaman Marraskuun liikkeen rappioalkoholisteille järjestämissä itsenäisyysjuhlissa. Vieraiden joukossa oli monia rintamalla olleita miehiä, joiden puheista heijastui katkeruus.

”Ne ovat takarivissä olleet ne, joilla on itsenäisyyspäivänä prenikat rinnassa. Mutta olimme etulinjassa”, yksikin rintamaveteraani purki tuntojaan. Tämä on joskus ollut asetelma.

Ohjelmassa haastateltiin myös tuolloin viimeistä elossa olevaa Suomen ensimmäisen eduskunnan kansanedustajaa, Maalaisliiton Juhani Leppälää.

Hän muisteli, miten tuolloinen edustajatoveri, sosialidemokraattisen Työmies-lehden päätoimittaja Edvard Valpas-Hänninen oli luonnehtinut suhdettaan synnyinmaahansa. ”Minulla ei isänmaata muuta kuin sen verran, mitä kenkäni pohjaan on jäänyt tuolta kadulta”.

Toinen suuri työväenliikkeen ajattelija – tosin fiktiivinen sellainen – oli muonamies Preeti Leppänen Pentinkulmalta Väinö Linnan suurteoksessa Täällä Pohjantähden alla. Hänen mukaansa ”se on rauhanaikana niin kun paremman väen asia toi isänmaa, mutta sodassa passaa sitten vähän huonommankin koittaa.”

Tämä oli silloin, kun hänen raggarityttärenpoikansa Valtu oli tuotu Talvisodasta takaisin kotikylän multiin pitäjän ensimmäisenä sankarivainajana.

Suomalaisen työväenliikkeen ponnistuksilla on kuitenkin rakennettu sellainen Suomi, jossa työläisen osa isänmaalle on muutakin kuin kuolla rintamalla. On rakennettu Suomi, joka kuuluu kaikille. Ja on siinä tarvittu mainittua maalaisliittoakin, pankinjohtaja Paasikiven kaltaisia porvareita ja monia muitakin, joiden kanssa voidaan poliittisissa kiistoissa olla eri mieltäkin.

Poikkeusoloista huolimatta, meidän on syytä iloita itsenäisyydestä. Lietsotaan rauhaa ja kiihotetaan kansanvaltaan!

Näillä sanoilla tahdon toivottaa kaikille hyvää Suomen itsenäisyyspäivää!