Suomessa syntyi keskikokoinen poliittinen myrsky, kun kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki ilmoitti äänestävänsä hallituksen sote-uudistusta vastaan.

Lepomäen mukaan sote ”uhkaa nostaa verorasitusta, keskittää terveysmarkkinoita kilpailun ja siten asiakkaan kustannuksella, asettaa korkean kynnyksen yritysten markkinoillepääsylle ja luo uuden hallintorakenteen, josta on haittaa kustannusten hillinnässä ja tehokkaiden hoitopolkujen järjestämisessä”.

Vaikka Lepomäki on oikealla, tässä hän on oikeassa. Hänet olisi voitu valita kokoomuksen puheenjohtajaksi kesällä 2016. Silloin puolue ei ehkä olisi niin kireässä yksityisten sosiaali- ja sairausjättien talutusnuorassa kuin nyt.

Lepomäki ei ole kokoomuksessa yksin. Kansanedustaja Harry Harkimo on kolumnissaan sanonut, että ”nyt rakennetaan semmoista himmeliä, jossa ei ole mitään järkeä”.

Helsingin kokoomuslainen pormestari Jan Vapaavuori on puolestaan aina avoimesti liputtanut inhoaan kepun maakuntahanketta kohtaan.

Hallituksella on 106 edustajan enemmistö eduskunnassa. Puhemies pois lukien 105 heistä äänestää. Yllä mainittujen edustajien kautta kaksi ääntä on vaarassa. Poissa on vielä yksi ääni, kun Paavo Väyrynen palannee eduskuntaan – jos kahden puolueen riidoiltaan kerkeää.

Näin teoriassa eteen voi tulla tilanne, jossa hallitus ajaa soten ja maakunnat läpi äärimmäisen kapealla ja epävarmalla enemmistöllä. Pääministeri Juha Sipilän kannalta olisi parempi, jos flunssaa ei olisi tuolloin kovasti liikkeellä.

Miksi hanketta ei valmistella parlamentaariselta pohjalta? Silloin siihen voivat sitoutua nykyiset ja tulevat hallitukset riippumatta siitä, mitkä puolueet siellä istuvat.
Avoimia tyytymättömyyden ilmauksia on nähty myös Sipilän omassa porukassa.

Moni muistaa, mitä eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnan keskustalainen varapuheenjohtaja Hannakaisa Heikkinen sanoi jo viime vuoden puolella. Hänen mukaansa tuolloin oltiin ”pattitilanteessa, kun kokoomus ei kuuntele ketään, ei terveydenhuollon asiantuntijoita, ei perustuslain asiantuntijoita eikä virkavastuussa lakia valmistelevia virkamiehiä. Neuvottelut ovat pelkkää farssia, kun tekstejä yritetään hyväksyttää lankoja pitkin pörriäisissä”.

Samoilla linjoilla on keskustan todellinen vanha emäntä Sirkka-Liisa Anttila, joka viisaasti totesi: ”kylmä tosia-asia on, että jos nyt ajamme julkisen terveydenhuollon alas, sitä ei enää koskaan rakenneta takaisin”.

Soten tuloon tai tulematta jäämiseen kuuluvat myös maakuntavaalit. On ainutlaatuinen tilanne Suomen historiassa, että puolueet valmistautuvat nyt vaaleihin, joista ei ole lakia ja jota ei ehkä tule. Valmistautuminen ei ole kuumeista, enemmän nuhaista ja väsynyttä. Sillä miksi tehdä turhaa työtä vaaleihin, joita ei ehkä tule?

Äänestäjiä ne innostavat vähemmän kuin eurovaalit. Ja se on vähän. Vuoden 2014 eurovaaleissa vain alle 40 prosenttia suomalaisista vaivautui uurnille. Intoa maakuntavaaleihin jaksaa lietsoa enää vain keskustan puoluesihteeri, hänkin väkisin ja viran puolesta.

Hallitus onkin vatuloinut, vetkutellut, säheltänyt ja sekoillut koko poliittisen järjestelmän ennennäkemättömään epävarmuuteen.

Kuten jokaiselle vähänkin politiikkaa seuraava tietää: keskusta saa maakuntahallinnon sekä satoja uusia poliitikon paikkoja ja kokoomus terveysbisneksen, joka tunnetaan koodinimellä valinnanvapaus. Kyse ei ole vain sairaanhoitojonojen yksityistämisestä vaan sinne ovat myös menossa vanhusten ja vammaisten hoito, palveluasuminen, päihdehuolto ja lasten huostaanotot.

Sote- ja maakuntauudistuksen koossapitävä liiman osia ovatkin kokoomuslainen rahanahneus ja kepulainen vallanhimo. Siniset kannattavat kaikkea, sillä he eivät pääse hallitukseen enää koskaan. Tuskin he pääsevät edes eduskuntaan, vaikka Timo Soini viritteleekin jo uutta kampanjaa Suomessa rehottavaa ”kotiäitivihaa vastaan”. Mielikuvitusolennot ovat hyviä vastustajia. Niitä vastaan ei yleensä häviä. Nyt voidaan nähdä sellainenkin ihme.

Hallituksen markkinasotesta alkaa olla tappi irti. Täysin mahdollista on, että se uppoaa kokonaan. Tämä on oikea suunta.