Venäjältä on kantautunut jo jonkin aikaa outoja uutisia, joiden mukaan eri puolilla maata yritetään lainsäädännöllä padota ”homoseksuaalisen propagandan” levittämistä. Uusien sääntöjen mukaan muun muassa musiikkivideot, elokuvat, kirjat ja lehdet, joissa on homoseksuaalista materiaalia, voitaisiin kieltää.
Nyt samansisältöinen erikoinen hanke on mahdollisesti menossa parlamentin alahuoneen, duuman käsittelyyn ja saattaisi teoriassa näin tulla voimaan koko maassa.
Suunnannäyttäjä asiassa on erikoisella tavalla ollut Pietari, joka tunnetaan myös Venäjän vapaamielisyyden pääkaupunkina. Aloitteentekijä oli kaupungin uusi kuvernööri, kiihkouskovainen entinen KGB-mies Georgi Poltavtsenko.
Poltavtsenko ei sokeassa kiihkossaan selvästi oikein ymmärrä diplomatiaa tai ylipäätään sellaista, mitä tahdikkuudeksi kutsutaan. Vielä ennen Suomen presidentinvaaleja hän töksäytti Helsingin Sanomien haastattelussa, ettei varmaankaan sakottaisi Pekka Haavistoa, mikäli tämä ottaisi propagoidakseen homoseksuaalisuutta. Mutta jokaisen pitää muistaa, että viimeisellä tuomiolla ihmisen elämä punnitaan, kuvernööri huomautti.
Nyt homovastaisuuden virus on levinnyt myös muualle Venäjälle. Samankaltaiset säännöt on otettu käyttöön Venäjän kolmanneksi suurimmassa kaupungissa Novosibirskissä. Lain voimaan saattaminen koko federaation tasolla edellyttäisi duuman hyväksyntää, mutta lopullinen sana tässäkin asiassa lienee pian presidentiksi palaavalla Vladimir Putinilla, mikäli hän haluaa kysymykseen puuttua.
Putin on ainakin aiemmin esiintynyt asiallisesti suhteessa seksuaalivähemmistöihin. Suoraan asiaa koskevaan kysymykseen hän vastasi edellisellä presidenttikaudellaan, että on valtionpäämiehenä sitoutunut suojelemaan kaikkien kansalaisten oikeuksia riippumatta heidän seksuaalisesta suuntautumisestaan.
Huono merkki on se, että järkevänä ja maltillisena ammattidiplomaattina tunnettu ulkoministeri Sergei Lavrov on nyt ryhtynyt puoltamaan vähemmistöjen vastaista lakia. Lavrov on todennut julkisuudessa, että ”Venäjää halutaan suojella homoseksualistiselta propagandalta”.
Onkin mielenkiintoinen kysymys: mistä tällaista propagandaa tulee? Kuka sitä harjoittaa? Mikä sen sisältö konkreettisesti on? Kenellä se olisi suunnattu ja mikä sen päämäärä on?
Nuorisoa on toki suojeltava maailman pahuudelta, jota riittää: gramofoni-musiikki, hytkyttelyyn perustuva tanssiminen, väkijuomain piru, kortin lyöminen, päämäärätön oleilu erilaisissa porukoissa, syljeskely, puskissa väijyvien miehimysten tikkukaramellit ja muu jumalattomuus.
Toisaalta: pitäisikö Venäjän nuorisoa ehkä ennemmin suojella vaikkapa työttömyydeltä, taloudelliselta eriarvoisuudelta tai korruptiolta, jonka hyväksyminen on usein edellytys koulutukseen pääsylle, valmistumiselle ja nuorten miesten kohdalla asepalveluksesta vapautumiselle?
Taustalla lieneekin epämääräinen pelko homoseksuaalisuuden leviämisestä sitä edistävän propagandan kautta.
Koko sivistyneeseen maailmaan on kuitenkin jo ennättänyt tieto, että homoseksuaalisuutta ei voi valita, ihminen joko on tai ei ole – syntymästään lähtien. Siksi millään ”propagandalla” ei voi vaikuttaa ihmisen seksuaaliseen suuntautumiseen. Sillä voidaan enintään muuttaa muiden ihmisten asenteita entistä sallivammiksi, ymmärtävämmiksi ja hyväksyvämmiksi suhteessa erilaisuuteen.
Kuka tarvitsee Venäjällä tällaista lakia ja miksi? Jos taustalla on se, että jotkut poliitikoista haluavat vain nuolla äärivanhoillisten kirkonmiesten kämmenselkää ja suudella heidän paksuja sormuksiaan, eivät jäljet voi päättyä mihinkään iloiseen. Uskonnon ja politiikan sekoittamisesta ei yleensä ikinä seuraa mitään hyvää, ei Suomessa, Venäjällä, Iranissa tai Yhdysvalloissa. Siinä saavat yleensä aina viattomat sivulliset kärsiä.
Venäjällä on toki ennenkin todistettu poliittisesti motivoituneita homovastaisia kampanjaviritelmiä, jotka ovat pian huuhtoutuneet uutisvirran viemäriin. Tällainen nähtiin parisen vuotta sitten, kun Pohjois-Moskovan prefektiksi eli eräänlaiseksi kaupunginosajohtajaksi nimitetty Oleg Mitvol hääti paikallisen homoklubin tiloistaan (jotka muuten sijaitsivat Otto-Wille Kuusisen mukaan nimetyllä kadulla).
Mielenkiintoisen lisäkäänteen asiaan toi se, että tilojen vuokranantajana oli Venäjän sokeiden liitto, jonka puheenjohtaja on kommunistien kansanedustaja. Näin valtaa edustava Mitvol sai lyömäaseen kommunisteja vastaan. Sokeiden puheenjohtaja itse naureskeli julkisuudessa, että hänen pitäisi lähettää pullo viskiä tomeralle prefektille kaikesta julkisuudesta, jota tämä on hänelle järjestänyt. Muutaman kuukauden kuluttua sama ravintola avasi uudet toimitilat toisessa kaupunginosassa.
Pahin esimerkki oli tietysti Moskovan poispotkittu, mutta pitkäaikainen pormestari Juri Luzhkov, joka piti homojen julkisia mielenosoituksia ”saatanallisina”. Luzhkovin ääritaantumukselliset mielipiteet eivät kuitenkaan merkinneet Moskovan kohtuullisen vilkkaalle homokulttuurille minkäänlaista uhkaa.
Onkin epäselvää, mitä uuden lain puuhastelijat oikein tavoittelevat.
Mikäli uusi homovastainen lainsäädäntö viedään läpi ja pannaan täytäntöön, se antaa ainoastaan uuden aseen niiden käsiin, joiden päämäärä on todistaa, että Venäjä on jonkinlainen Pahan valtakunta, jossa vallitsee vain kaikenmoinen ihmisoikeuksien ja sananvapauden polkeminen, sorto ja tyrannia. Tätä porukkaa riittää myös Suomessa. Venäjällä ei olekaan tässä asiassa mitään voitettavaa, vain hävittävää. Paras vaihtoehto olisikin, jos hanke hiljaa haudattaisiin.
Tämä on ensimmäinen merkintäni uudessa Kansan Uutisten blogissani. Siinä on tarkoitus käsitellä asioita, joita Suomessa ja maailmassa tapahtuu. Niitä todennäköisesti riittää.
Ja aina on olemassa myös vaihtoehtoinen näkökulma.