En ole koulupsykologina koskaan tavannut oppilasta, jonka heikko koulumenestys johtuisi laiskuudesta.

Olen kyllä tavannut paljon oppilaita, jotka vanhempien, opettajien tai omasta mielestään ovat laiskoja. Lähes poikkeuksetta käsitys muuttuu, kun oppilaan tilannetta selvitellään tarkemmin psykologin vastaanotolla.

Joillekuille näistä oppilaista on masennuksen vuoksi jo sängystä nouseminen lähes ylivoimaista. Toisilla kaikki voimat koulussa vie jännittäminen tai ahdistus. On oppilaita, joilla on niin sanottua toiminnanohjauksen vaikeutta. Heidän aivonsa ovat kehittyneet hiukan poikkeavalla tavalla siten, että aikomusten muuttaminen tekemiseksi on tavallista vaikeampaa.

Jotkut oppilaat ovat pudonneet oppimisvaikeuksien vuoksi jo ensimmäisinä kouluvuosina kärryiltä ja vähitellen lakanneet kokonaan yrittämästä. Olen tavannut yläkouluikäisiä nuoria, jotka eivät saa apua oppimiseensa, koska opettajien mielestä heidän pitäisi ensin edes yrittää tehdä itse jotain. Koulupsykologin tutkimuksessa heidän oppimisvaikeutensa osoittautuvat niin valtaviksi, että oppiminen on vain hiukan helpompaa kuin lievästi kehitysvammaisella.

Vähitellen olen lakannut uskomasta, että sellaista ilmiötä kuin laiskuus olisi olemassa. Nykyään ”laiskuus” ei olekaan minulle selitys koulunkäynnin ongelmiin vaan kysymys, jota lähteä selvittämään: Mikä on vienyt tältä oppilaalta halun ponnistella? Miten häntä voisi auttaa saamaan sen takaisin?

Jos laiskuutta on koulumaailmasta vaikeaa löytää, myös ahkeruus on harvinaisempaa kuin luulisi. Suuri osa hyvin tai jopa kiitettävästi menestyvistä oppilaista kertoo tekevänsä läksyjä alle puoli tuntia päivässä. Toki on oppilaita, joita voi hyvällä syyllä kutsua ahkeriksi, mutta hekään eivät aina loista menestyksellään. Sinnikkäimmät yrittävät paikata oppimisvaikeuksiaan kovalla työllä ja suurin ponnistuksin yltävät tyydyttävään suoriutumiseen.

Numeroarvostelua perustellaan usein kannustamisella opiskeluun. Tosiasiassa numerot kertovat ahkeruudesta melko vähän. Uskonkin, että numeroiden kannustava vaikutus on melko pieni tai toimii korkeintaan sille osalle nuoria, joilla erityisiä esteitä oppimiselle tai jaksamiselle ei ole. Arvostelua tärkeämpää onkin, että koulun aikuiset pystyvät kohtaamaan oppilaita yksilöinä ja paneutuvat ymmärtämään oppimisen vaikeuksien taustalla olevia syitä.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa vaaditaan yhä useammin kannustavuutta ja perustellaan tuloeroja ahkeruudesta palkitsemisella. Mutta mistä silloin palkitaan? Jos koulussa niin sanotun laiskuuden taustalla voi olla lukemattomia erilaisia syitä, mikä kaikki siihen voikaan vaikuttaa aikuisuudessa? Peruskouluun sentään pääsee jokainen, kun taas työpaikoista kilpaillaan. Aikuisilla erilaisia ovat paitsi elämänhistoriat myös olosuhteet: menestymiseen vaikuttavat monet yhteiskunnalliset tekijät kuten talouden suhdanteet, syrjintä ja sosiaaliset verkostot.

”Laiskuutta” vastaan yritetään taistella leikkaamalla sosiaaliturvasta ja rankaisemalla taloudellisesti koulutuksesta kieltäytymisestä. En kuitenkaan usko, että näillä keinoilla vaikutetaan työllistymiseen yhtään sen paremmin kuin heikoilla arvosanoilla voidaan hoitaa mielenterveyden ongelmia tai oppimisvaikeuksia.  Vaikka yhtä ihmistä taloudellinen kannustaminen voisikin motivoida, löytyy häntä kohden sata muuta, joilla syyt työelämän ulkopuolelle jäämiseen ovat aivan erilaisia.

Siksi työelämästä syrjäytetty tarvitsee toista ihmistä, jonka kanssa voi pysähtyä tutkimaan, mitkä juuri hänen kohdallaan ovat työllistymisen tai kouluttautumisen esteitä ja voiko niitä ylittää. Hyvien mielenterveyspalveluiden tai jo kouluaikana tarjottavan oppimisen tuen merkitystä ei voi väheksyä.

Erityisesti tarvitaan sellaisia sosiaalityöntekijöitä, jotka osaavat paitsi tukea yksittäisiä ihmisiä myös nähdä ja kertoa muille, mitkä asiat yhteiskunnassamme syrjäyttävät. Niihin asioihin vaikuttaminen on meidän kaikkien yhteinen tehtävä.