Helsingin neljäsluokkalaiset osallistuvat tänään pormestarin itsenäisyyspäivän juhliin. Vanhoja tansseja on harjoiteltu kouluissa jo pitkään ja juhlaetikettiä kerrattu. Monille oppilaille juhla on odotettu ja iloinen syksyn kohokohta.
Toisaalta sosiaalisessa mediassa on keskusteltu juhlien ikävistä lieveilmiöistä. Joissain kouluissa on syntynyt painetta käyttää juhlapukuihin paljon rahaa, mikä tekee juhlinnasta herkästi eriarvoistavaa. Pahimmillaan kilpailu tanssipareista on luonut pohjaa jopa kiusaamiselle, kun lasten keskusteluissa on tehty näkyväksi, kenen pariksi ei haluta.
Pormestarin juhlilla on esikuvansa aikuisten maailmassa. Ei ole vaikeaa nähdä vastaanoton jäljittelevän presidentinlinnan itsenäisyyspäivän juhlia. Vanhat tanssit ovat tuttuja lukioiden vanhojen päivistä ja tärkeä osa akateemista juhlaperinnettä.
Mikään näistä perinteistä ei ole erityisen tasa-arvoinen. Pikemminkin kaikkiin liittyy ainakin jokin elementti, joka ruokkii erottautumista vaurauden, koulutuksen tai aseman perusteella. Vanhojenpäivän pukeutumisesta on ikävällä tavalla tullut kilpavarustelua, johon on vaikeaa osallistua ilman rahaa. Akateemiset juhlat luovat yhteenkuuluvuutta koulutuksellisen eliitin kesken, mutta samalla tuottavat helposti epämukavuutta ihmiselle, jolle yläluokkaiseen vivahtava juhlaperinne ei ole tuttua. On tarpeetonta edes kertoa, millä tavalla presidentinlinnan juhlat vahvistavat eliitin asemaa.
Lisäksi niin vanhojen tansseissa kuin akateemisten juhlien etiketissä sukupuoliroolit näyttäytyvät usein hyvin perinteisinä. Henkilölle, joka ei mahdu kaksinapaiseen sukupuolijakoon, etiketti voi olla ahdistava pukeutumisesta pöytäjärjestykseen.
Onko oikein tuoda näitä asioita lasten maailmaan? Opetetaanko pormestarin juhlissa lapsille eriarvoistavia perinteitä ja ahtaita sukupuolirooleja?
Tämä riski on olemassa, mutta itsenäisyyspäivän juhlien merkitys voi olla myös täysin päinvastainen. Neljäsluokkalaisten tansseissa ei tarvitse olla kyse eriarvoistavien perinteiden tuomisesta kouluun vaan tasa-arvoisemman kulttuurin tuomisesta juhlaperinteeseen koulun kautta.
Pormestarin juhlien hienous aivan konkreettisesti on siinä, että ne kuuluvat kaikille, eikä osallistumisoikeutta määrätä aseman perusteella. Juhlien toteutuksella voi vaikuttaa siihen, millaisen merkityksen tämän päivän lapset antavat pukujuhlille tai paritansseille myöhemmin aikuisina.
Parhaimmillaan itsenäisyyspäivän juhlien viesti lapsille voisi olla, että pukeutumisen tarkoitus ei ole kilpailla vaan rakentaa kaikille yhteistä juhlatunnelmaa – ja hyvään juhlaan mahtuu monenlaisia asuja kierrätysmekoista perinteisiä sukupuolimalleja ylittäviin pukuihin. Paritanssit voidaan nähdä harjoituksena yhdessä toimimisesta. Pormestarin tanssiaiset ovat myös mainio paikka kasvattaa lapsia ajatukseen, että kaksi tyttöä tai kaksi poikaa voi tanssia yhdessä siinä missä tyttö ja poikakin.
Tässä aikuisten rooli on aivan keskeinen. Lukion toisluokkalaisiin puhumattakaan linnan juhlien vieraista on vaikeaa vaikuttaa kasvatuksen keinoin, mutta kymmenvuotiaisiin vaikuttaminen on täysin mahdollista. Tanssipareista ei kilpailla, jos opettaja ei anna siihen mahdollisuutta vaan määrää parit itse. Huutelua epämieluisista pareista tulee vähemmän sellaisissa luokissa, joissa on jo ensimmäisestä luokasta asti harjoiteltu johdonmukaisesti toimimista kaikkien kanssa. Siitä, paljonko juhlapukuihin uhrataan rahaa ja kuuluuko kymmenvuotiaan käydä meikkaajalla, päättävät viime kädessä vanhemmat. Myös opettajalla on paljon valtaa siinä, näkeekö hän jokaisen lapsen asun yhtä arvokkaana.
Aikuisten ei pidä jäädä seuraamaan sivusta, millaisia sosiaalisia ilmiöitä juhliin valmistautuminen tuottaa, vaan kantaa vastuunsa kasvattajina. Se tarkoittaa myös aikuisten oman tapakulttuurin lähestymistä kriittisesti ja kyseenalaistaen, tietoisena siitä, millaista tulevaisuuden juhlaperinnettä haluamme rakentaa. Peruskoululla on valtava voima tasa-arvon rakentamisessa, koska siellä ovat kaikki lapset, ja se voima kannattaa käyttää hyväksi.
Koulupsykologin työssäni näen, miten tässä on onnistuttu. Paritta jääminen tansseissa voi satuttaa syvältä. Mutta aivan valtaosa niistä kommenteista, joita lapsilta kuulen, ovat iloisia ja innostuneita kokemuksia kivoista juhlista. Parhaimmillaan pormestarin vastaanotto voi olla se paikka, jossa tavallista kuoppaisemmankin koulutien keskellä lapsi saa yhden hyvän kokemuksen yhdessä iloitsemisesta ja täysivaltaisesta kuulumisesta ikätovereidensa joukkoon.