Koulutodistukset on jaettu. Kodeissa numeroista iloitaan tai niellään pettymyksiä, lapsia kehutaan, moititaan tai palkitaan, todistuksia esitellään sukulaisille, jännitetään jatko-opintoihin pääsyä ja pian opiskelupaikoissa aletaan laittaa hakijoita järjestykseen numeroiden perusteella.
Perusopetuslain mukaan ”arvioinnilla pyritään ohjaamaan ja kannustamaan opiskelua sekä kehittämään oppilaan edellytyksiä itsearviointiin”. Monilla oppilailla arviointi todella toimii kannusteena. He saavuttavat kohtuullisella työllä hyviä arvosanoja, mutta lukematta jättäminen kostautuu numeroissa heti ja kannustaa yrittämään paremmin seuraavana vuonna.
Valitettavasti suuri osa oppilaista ei kuulu tähän joukkoon. Osalle oppilaista peruskoulun oppimäärä on niin helppo, että he saavat hyviä numeroita juurikaan yrittämättä. Silloin rivi yhdeksikköjä todistuksessa on viesti, että oppiakseen ei tarvitse ponnistella.
Toiset taas eivät yllä kovallakaan työllä tyydyttäviin arvosanoihin. Onnellisessa tapauksessa vaikeasti oppimisvaikeuksinen lapsi tai nuori oppii hyväksymään oman tasonsa ja iloitsemaan kuutosista todistuksessa. Usein käy päinvastoin: moni oppii jo varhain, ettei kannata edes yrittää lukea kokeisiin, koska tulos on joka tapauksessa korkeintaan välttävä.
Opetussuunnitelman mukaan oppiaineiden arvostelussa otetaan huomioon sekä oppiminen että työskentely. Oppiminen pitää sisällään osaamisen tason sekä edistymisen suhteessa aiempaan osaamiseen ja asetettuihin tavoitteisiin. Käytännössä arvostelussa pelkistetään siis monta asiaa yhdeksi numeroksi. Työskentelyn, osaamisen ja edistymisen taustalla numeroon vaikuttavat useat tekijät kuten kiinnostus, lahjakkuus, mahdolliset oppimisvaikeudet, käsitys itsestään oppijana, elämäntilanne, jaksaminen sekä koulusta ja kotoa saatu tuki.
Jos arvosana pitää sisällään monta eri tekijää, palvelee koko arviointijärjestelmä monia eri tavoitteita. Oppilaan kannustamisen ja ohjaamisen lisäksi arviointi auttaa opetussuunnitelman mukaan opettajia suuntaamaan opetustaan ja tunnistamaan oppilaiden tuen tarpeita. Arvosanoja käytetään myös mittarina, onko oppilas saavuttanut vuosiluokan tavoitteet. Lisäksi uskallan väittää, että pyrittiin siihen virallisesti tai ei, yhteiskunnassamme koulunumeroilla on suuri merkitys sosiaalisen vertailun välineenä.
Opetussuunnitelman mukaan arvioinnissa ”oppilaita ja heidän suorituksiaan ei verrata toisiinsa”. Viime vuosikymmeninä onkin onneksi otettu isoja askeleita suuntaan, jossa lapsia ohjataan välttämään keskinäistä kilpailua. Silti vähintään mielikuvissa koulunumero rakentaa kuvaa oppilaan onnistumisesta suhteessa koko ikäluokkaan. Jos tarkoitus ei olisi vertailla, miksi ylipäänsä käyttäisimme arvioinnissa numeroita, joiden asettaminen järjestykseen on helppoa mutta jotka antavat niukasti tietoa moniulotteista oppilaan osaamisen ja työskentelyn kokonaisuudesta?
Julki lausutustikin vertailu toteutuu peruskoulun päättöarvioinnissa, jonka perusteella oppilaita asetetaan paremmuusjärjestykseen jatko-opintohaussa. Päättöarvostelu eroaa opintojen aikaisesta arvioinnista siten, että se perustuu puhtaammin oppimistavoitteiden saavuttamiseen. Harva vanhempi tai oppilas tätä kuitenkaan hahmottaa, ja siksi jo aiemmat arvosanat saavat vertailun merkitystä. On vaikeaa nähdä, ettei jo alemmilla luokilla yksi arvioinnin tarkoitus olisi valmentaa vertailuun koulun päättövaiheessa.
Kouluarvosanojen tulisi siis toisaalta kannustaa ja auttaa oppimista, toisaalta ne palvelevat tietoista tai tiedostamatonta rankkaamisen tavoitetta. Nämä tavoitteet toimivat jossain määrin toisiaan vastaan, ja jännite niiden välillä tekee niin arvosanojen antamisesta kuin tulkitsemisestakin haastavaa. Ääriesimerkki ristiriidasta on pohdinta, joutuvatko oppilaat koearvostelussa eriarvoiseen asemaan, jos yksi heistä on oppimisvaikeuksiensa vuoksi saanut opettajalta enemmän tukea kokeeseen valmistautumisessa kuin toiset. Nykykoulussa tukitoimien epääminen tällaisin perustein on onneksi äärimmäisen harvinaista, mutta satunnaisesti olen vielä 2000-luvulla törmännyt koulumaailmassa tähän keskusteluun.
Kun julkisuudessa esitetään huolta arvosanojen yhteismitattomuudesta, on syytä muistaa, kuinka erilaisia odotuksia arviointiin ylipäänsä kohdistuu. En kadehdi opettajia, jotka joutuvat pelkistämään yhteen numeroon useita osaamisen ja työskentelytaitojen osa-alueita ja tekemään sen siten, että arviointi samaan aikaan olisi kannustavaa ja antaisi realistisen kuvaan oppilaan osaamisen tasosta. Kun lisäksi arviointikriteerit on kuvattu opetussuunnitelmassa löyhästi, onko mikään ihme, jos arviointikäytännöistä eri opettajien ja koulujen välillä muodostuu hiukan erilaisia?
Jos arviointia halutaan kehittää oikeudenmukaisemmaksi, tulisi palata peruskysymysten äärelle: Mitä kouluarvioinnilla tavoitellaan ja miksi? Ja ovatko numerot tavoitteiden saavuttamiseksi ylipäänsä paras keino?