Hyksin ylilääkäri Klaus Ranta otti muutama päivä sitten kantaa, että kouluilla pitäisi tarjota enemmän terapiaa esimerkiksi lievästä masennuksesta kärsiville nuorille. Esimerkiksi Espoossa on koulutettu oppilashuollon työntekijöitä antamaan yläkoululaisille lyhytkestoista interpersoonallista terapiaa.
Olen täysin samaa mieltä siitä, että nuorten on tärkeää saada lieviin mielenterveyden ongelmiin terapeuttista tukea nopeasti ja helposti. Koulupsykologina tapaan paljon nuoria, jotka kärsivät esimerkiksi lievistä masennusoireista, jännittämisestä tai peloista. Kokemukseni mukaan muutamankin kerran keskusteluapu voi olla heille erittäin hyödyllistä silloin, kun ongelmat eivät vielä ole päässeet paisumaan suuriksi, ja vähällä työllä nuoren tilanne voidaan saada palautumaan normaaliksi. Kannatan lämpimästi sitä, että koulupsykologeille annetaan koulutusta terapeuttisten menetelmien käyttämiseen osana tällaista matalan kynnyksen mielenterveystyötä.
Kuitenkaan ajatukseen terapian lisäämisestä oppilashuoltotyöhön ei pidä suhtautua täysin kritiikittömästi. Mielestäni on tärkeää ottaa huomioon muutama näkökulma, kun pohditaan terapian ja esimerkiksi koulupsykologin työn suhdetta.
Ensinnäkin nuorten mielenterveyden ongelmiin voivat vaikuttavat paitsi heidän henkilökohtaiset ominaisuutensa, myös monet kouluympäristöön tai perheen tilanteeseen liittyvät asiat. Esimerkiksi luokan vuorovaikutussuhteet, kiusaaminen, kovat odotukset koulusuoriutumisen suhteen tai liian vähäinen tuki oppimisvaikeuksissa voivat aiheuttaa psyykkisiä oireita. Koulupsykologin työn ydintä on osata etsiä ongelmien syitä yhtä lailla kouluyhteisöstä kuin nuoren omasta maailmasta, ja vaikuttaa myös koulun, luokan ja opettajien toimintaan. Asettuminen pelkästään terapeutin rooliin voi hankaloittaa tarttumista niihin ongelmiin, jotka ovat kouluyhteisössä yksittäisen nuoren mielen ulkopuolella.
Toiseksi varsinainen psykoterapia vaatii vahvaa erityisosaamista ja yleensä useamman vuoden mittaisen terapiakoulutuksen. Toki terapiamenetelmiä on erilaisia, ja nopeillakin menetelmäkoulutuksilla voidaan antaa lisää työvälineitä koulupsykologin arkiseen neuvonta- ja ohjaustyöhön. Vastuun varsinaisesta psykoterapiahoidosta pitää kuitenkin olla osaavilla terapeuteilla.
Jotkut koulupsykologit ovat kiinnostuneita kouluttautumaan psykoterapeuteiksi, mikä antaa heille vahvempia valmiuksia nuorten auttamiseen kouluilla. Kuitenkin koulupsykologien työhön kuuluu myös paljon muuta kuin terapeuttisen tuen antamista, kuten oppimisvaikeuksien arvioimista, luokkien ryhmädynamiikan havainnoimista ja koulunkäynnin tukitoimien suunnittelemista. Osa koulupsykologeista hankkiikin terapiakoulutuksen sijaan erikoisosaamista vaikkapa oppimisvaikeuksista tai tarkkaavaisuushäiriöistä, jolloin saman kunnan sisällä eri asioihin erikoistuneet psykologit voivat helposti konsultoida toisiaan. Jos kaikilta koulupsykologeilta alettaisiin vaatia erikoistumista juuri terapiaan, menetettäisiin paljon sellaista osaamista, joka on oppilashuoltotyössä erittäin tärkeää.
Kolmanneksi suhde psykoterapeuttiin on erikoislaatuinen ihmissuhde. Terapeuttisissa kohtaamisissa nuoren on tärkeää voida tuntea, että terapeutti on kokonaan omistautunut hänen asialleen. Terapeutille on voitava turvallisesti ilmaista kiukkua ja ahdistusta tavalla, joka normaaleissa arkitilanteissa ei ole sallittua tai mahdollista. Koulupsykologi puolestaan kohtaa nuoren myös monissa muissa rooleissa kun terapeuttina: hän voi joutua arvioimaan oppimisvaikeuksia, osallistumaan koulunkäynnin sujumista koskeviin neuvotteluihin ja pitämään oppitunteja luokassa. Siksi suhde koulupsykologiin ei useinkaan voi olla niin turvallinen, kuin mitä tarvitaan, jos käsitellään terapiassa hyvin vaikeita tunteita ja kokemuksia.
Saman asian toinen puoli on se, että joillekin nuorille on tärkeää rauhoittaa koulupäivä ikävien asioiden käsittelemiseltä. Joskus koulu on ainoa paikka, jossa voi elää melko normaalia arkea kavereiden kanssa ja unohtaa hetkeksi kaoottinen kotitilanne tai omat traumaattiset kokemuksensa. Silloin terapia on parasta järjestää koulun seinien ulkopuolella.
Neljänneksi olen havainnut, että kun erikoissairaanhoidon poliklinikoilla ei meinata selviytyä kasvavien asiakasmäärien kanssa, odotetaan usein aiempaa enemmän koulujen työntekijöiltä. Esimerkiksi vaikeiden oppimisvaikeuksien seuranta siirretään yhä useammin oppilashuoltoryhmien vastuulle sen sijaan, että lastenneurologi tapaisi säännöllisesti oppilasta, ja koulupsykologeilta toivotaan tutkimuksia jopa poliklinikoiden omille asiakkaille. Sama trendi näkyy psykiatrian puolella vaikkapa juuri siten, että koulupsykologeilta odotetaan yhä enemmän satsaamista terapeuttiseen työhön.
Uskon, että joitain perinteisesti erikoissairaanhoitoon kuuluneita tehtäviä todella on järkevää siirtää koululle lähemmäs oppilaiden arkea. Kuitenkin kun samaan aikaan esimerkiksi Helsingissä yhden psykologin vastuulla olevaa oppilasmäärää kasvatetaan, on yhtälö mahdoton. Kasvava paine työskennellä yksittäisten oppilaiden kanssa johtaa helposti siihen, että yhteisöllinen työ kuten koulun toimintatapoihin vaikuttaminen jää tekemättä. Ja juuri se olisi ensiarvoisen tärkeää tilanteessa, jossa masentuneet nuoret täyttävät poliklinikat: emme voi lisätä masennuksen hoitoa rajattomasti, vaan on pureuduttava myös yhteiskunnan ja yhteisöjen tasolla syihin, jotka masennusta aiheuttavat.
Summa summarum: Mielestäni on erittäin hyvä, että koulupsykologeja koulutetaan tekemään terapeuttista työtä kouluilla, kunhan siihen on käytettävissä tarpeeksi työaikaa eikä se aika ole pois yhteisöllisestä työstä. Kuitenkin samalla on välttämätöntä, että koulun ulkopuolella on tarpeeksi terapiaa tarjolla niille nuorille, joiden auttamiseen koulu ei syystä tai toisesta ole paras paikka. Oppilashuollon työntekijöiden kouluttaminen terapeuteiksi ei saa olla vain ratkaisu psykiatristen poliklinikoiden resurssipulaan, vaan jokaisen nuoren tilanteessa pitää voida arvioida erikseen, tuleeko juuri hän paremmin autetuksi koulussa lähellä arkea vai koulun ulkopuolisessa turvallisessa terapiasuhteessa.