Ilmiöoppiminen on tällä viikolla noussut otsikoihin ja herättänyt paljon kriittistä keskustelua.

Taustalla on, että uudessa opetussuunnitelmassa puhutaan monialaisista oppimiskokonaisuuksista, joissa oppiainerajat ylitetään ja ilmiöitä tarkastellaan laajemmin.  Esimerkiksi Helsingissä tätä toteutetaan ilmiöopetuksena. Prosessi on omaehtoisempi kuin perinteinen opetus. Oppilaat saattavat esimerkiksi itse valita tutkittavan ilmiön ja osittain myös menetelmät, joilla tietoa kerätään. Tämä tehdään usein ryhmässä, jossa työnjaosta päättävät oppilaat.

Keskustelussa ilmiöoppimisesta menevät helposti sekaisin kysymykset, mitä opetetaan ja miten opetetaan. Onko tarkoitus opettaa taitoja, joita ilmiön tutkimisessa tarvitaan, eli tiedon hankkimista ja jäsentämistä, yhteistyötaitoja ja tiedon jakamista? Vai onko ilmiöoppiminen menetelmä, jonka avulla oppilas saa tietoa esimerkiksi vieraista maista, luonnontieteellisistä ilmiöistä tai yhteiskunnasta?

Ilmiöoppimisen yhteydessä puhutaan usein siitä, että nykymaailmassa on tärkeämpää opettaa tiedon hankkimisen taitoja ja ryhmässä työskentelemistä kuin faktatietoa, ja myös opetussuunnitelmassa puhutaan itseohjautuvuuden ja tutkivan työskentelyn oppimisesta. Tästä näkökulmasta ilmiöoppiminen merkitsee muutosta siinä, mitä opetetaan.

Tällöin meillä täytyy olla selvä näkemys, miten esimerkiksi tiedonhankintaa ja itseohjautuvuutta opetetaan. Kyse on vaativasta prosessista, joka koostuu monista eri osataidoista: lukemisesta, luetun ymmärtämisestä, ongelman jäsentämisestä, aktiivisesta ongelmanratkaisusta, oman työskentelyn suunnittelusta, suunnitelmien toteuttamisesta ja arvioimisesta. Pedagogin pitää tietää, miten eri osataitoja harjoitellaan ja mikä on kullekin lapselle sopiva vaatimustaso, jossa taidon oppiminen sujuu parhaiten. Ilmiöoppiminen muuttuu pelottavaksi, jos lapsi heitetään heti syvään päähän ilman tietoa uimataidosta.

Tiedon hankkiminen vaatii myös sellaisia taitoja kuten sujuvaa lukutaitoa, joita ei opita tutkimalla ja kokeilemalla vaan sinnikkäällä mekaanisella treenaamisella. Vaikka tavoitteena olisi tiedonhankintataitojen oppiminen, on varmistuttava riittävästä yksinkertaisten perustaitojen harjoittelusta.

Peruskoulun tavoitteena on tasoittaa lasten osaamiseen liittyviä eroja. Eroja on myös niissä taidoissa, joita itsenäinen tiedon hankkiminen ja ilmiöiden tutkiminen vaativat. Miten tunnistamme oppilaat, jotka tarvitsevat näissä taidoissa yksilöllistä tukea, ja autamme heitä? Tähän kysymykseen on tärkeää pystyä vastaamaan, jotta ilmiöopetus ei tuota tilannetta, jossa oppilaiden taustoista ja valmiuksista johtuvat erot alkavat yhä enemmän vaikuttaa heidän oppimistuloksiinsa ja menestymiseensä jatko-opinnoissa ja elämässä yleensä.

Toinen näkökulma on nähdä ilmiöopetus opetusmenetelmänä, vastauksena kysymykseen, miten opetetaan. Kyse on oppimiskäsityksestä, jossa oppija nähdään aktiivisena toimijana. Ajatellaan, että ihminen oppii parhaiten tutkimalla yhdessä muiden kanssa. Myönteiset tunnekokemukset ja oppimisen ilo vaikuttavat keskeisesti oppimiseen.

Ajatukset aktiivisesta toimijuudesta ja motivaatiosta oppimisen taustalla ovat ilman muuta oikeita. Toisaalta ihminen helposti kiinnostuu luonnostaan siitä, mitä hänen on helppoa oppia. Omaehtoiseen ja itseohjautuvaan opiskeluun liittyy riski, että lapsi pyrkii tekemään niitä asioita, joissa on jo valmiiksi hyvä. Ryhmässä työ voidaan jakaa niin, että jokainen käyttää vahvimpia taitojaan.

Peruskoulu lähtee siitä, että kaikkien on opittava tietyt perusasiat, jotka vaikuttavat selviytymiseen elämässä ja työelämässä. Siksi aikuisen tehtävä ei ole vain seurata lapsen kiinnostusta vaan keksiä keinot, joilla lapsi oppii kiinnostumaan myös itselleen vaikeista asioista. Tässäkin on kyse tasa-arvoisista oppimismahdollisuuksista.

Opetussuunnitelma näkökulmasta on selvää, että tarkoitus ei ole heittää oppilaita yksin selviytymään tutkimusprojekteista vaan harjoitella oman työn suunnittelemista opettajan ohjauksessa. Sitä, miten tämä käytännössä toteutuu eri kouluissa, on vaikeaa arvioida. Tärkeää olisi ottaa paljon nykyistä vakavammin pohdittavaksi, mikä on ilmiöopetuksen teoreettinen perusta ja erityisesti, mitä ilmiöoppiminen vaatii erityispedagogiikalta.

On paljon oppilaita, joiden oppimisesta meidän ei tarvitse olla vähääkään huolissamme. Kuitenkin kun haluamme koulutuksen lisäävän tasa-arvoa, meidän pitää kiinnittää eniten huomiota niihin, joille koulu ylipäänsä tai ilmiöoppiminen erityisesti ei ole kivaa tai helppoa. Ilmiöoppimisen arvon menetelmänä ratkaisee se, miten sen keinoin pystytään vastaamaan juuri näiden oppilaiden tarpeisiin.