Erityisluokkia vähennetään, ja yhä suurempi osa erityistä tukea tarvitsevista lapsista opiskelee tavallisessa luokassa. Muutosta perustellaan sillä, että on lapsen etu päästä lähikouluun ja samaan ryhmään kaikenlaisten ikätovereiden kanssa.
Samaan aikaan media nostaa säännöllisesti esille puheenvuoroja siitä, miten kohtuuttomia haasteita opettajat luokissa kohtaavat. Myös Helsingin opettajien ammattiyhdistyksen selvitys antaa synkän kuvan siitä, miten erityisoppilaita pystytään tukemaan.
Onko erityisluokkien vähentäminen lapsen etu vai ei?
Yleensä parasta lapselle on, jos hän voi tavallisessa luokassa ja lähikoulussa kokea onnistumisia, iloita edistymisestään ja tuntea kuuluvansa ryhmään. Tämä on mahdollista suurelle osalle lapsista. Toisinaan se onnistuu vaikeidenkin oppimisvaikeuksien kanssa, kun tukitoimet luokkaan on suunniteltu huolella.
Toiseksi paras vaihtoehto on, että onnistumisen ilo, edistyminen ja ryhmään kuulumisen kokemukset voidaan tarjota erityisluokassa. Kaikkein huonoin vaihtoehto on, jos lapsi opiskelee tavallisessa ryhmässä, kokee jatkuvaa huonommuutta suhteessa luokkatovereihinsa, ei pysty edistymään oppimisessaan tai on luokassa käytöksensä vuoksi syrjitty tai halveksittu.
Kun yksittäiselle lapselle lähdetään hakemaan paikkaa erityisluokalta, ollaan usein viimeksi mainitussa tilanteessa. Siksi pelkkä erityisluokkapaikkojen vähentäminen johtaa yleensä huonoihin seurauksiin. Se lisää tilanteita, joissa lapsi ei saa tarvitsemaansa tukea. Tämä kuormittaa paitsi lapsia itseään, myös opettajia ja luokkatovereita.
On kuitenkin mahdollista tarjota lapsille samaan aikaan hyvää tukea koulunkäyntiin ja kokemuksia toimimisesta tavallisessa ryhmässä. Helsingissä on hyviä kokemuksia esimerkiksi niin sanotuista inkluusioluokista, joissa yksi luokanopettaja ja yksi erityisopettaja opettavat yhdessä yhtä yleisopetuksen ryhmää ja yhtä erityisryhmää. Eri oppitunneilla lapsia voidaan ryhmitellä eri tavoin, jotta jokaiselle pystytään räätälöimään sopivanlaista tukea.
On myös kouluja, joissa perinteisiä luokkarajoja on purettu ja koko ikäluokkaa opetetaan vaihtuvissa ryhmissä siten, että pienryhmätukea on tarjolla joustavasti. Luokan- tai aineenopettajien ja erityisopettajien yhteistyöhön perustuvissa malleissa pienryhmäopetusta voidaan tarjota tarpeen mukaan. Myös yleisopetuksen oppilaat hyötyvät joustavasta mahdollisuudesta erityisopettajan apuun.
Onnistunut erityisoppilaiden integroiminen tavallisiin luokkiin edellyttää kuitenkin kahta asiaa. Ensinnäkin tarvitaan rahaa. Olipa tuen tarve oppimisessa tai tunteiden säätelyssä, moni erityisoppilas tarvitsee tavallista enemmän aikuisen yksilöllistä huomiota ja ohjausta. Jos koulutuksesta säästetään, pahimmillaan aikuisten määrä suhteessa lasten määrään vähenee. Silloin riittävä erityisopettajan tai avustajan tuki erityisoppilaalle voi olla mahdotonta järjestää.
Lisäksi tarvitaan rakenteellisia muutoksia koulujen toimintatavoissa ja irrottautumista perinteisestä mallista, jossa yksi opettaja opettaa yksin yhtä ryhmää. Käsitykseni mukaan onnistuneissa kokeiluissa olennaista on ollut joustava ryhmittely, yhdessä opettaminen ja luokanopettajien jatkuva mahdollisuus erityisopettajan tukeen. Työnantajan vastuulla on huolehtia, että näihin muutoksiin tarjotaan kaikille koulujen työntekijöille riittävä koulutus.
Jos kouluissa on tarpeeksi aikuisia ja jos pystytään kehittämään uusia toimintatapoja tuen järjestämiseen, yhä useampi erityisoppilas voi pärjätä ja kokea onnistumista suuressa ryhmässä. Silloin erityisluokkapaikkojen tarpeen pitäisi vähentyä itsestään.
Määrälliset erityisluokkien niiden vähentämiseksi ovat sen sijaan ongelmallisia. Jos niitä vähennetään säästösyistä, voivat seuraukset olla erittäin huonot.
Iso kysymys onkin raha. Parhaimmin lasten etua voidaan edistää huolehtimalla siitä, että kouluissa on riittävästi aikuisia antamassa tukea ja ohjausta ja että erityisopettajan apua on tarpeeksi tarjolla.